Aluepolitiikasta

Tänäkin kesänä on nähty perinteinen aluepoliittinen näytelmä. Tiedotusväline X tekee jutun siitä miten suomalaiset haluavat asua maalla/kaupungissa/kerrostalossa/omakotitalossa ja sitten keskustalainen kannattaa/vastustaa ja joku sitilipilaari vastustaa/kannattaa. Näillä askelmerkeillä on menty useampi kesä ja niin tänäkin vuonna.

Oikein viihdyttävää, useimmiten myös älyllisesti tyystin epärehellistä ja typerää. Mutta siis, viihdyttävää. Ja mitäpä sitä ihminen näillä helteillä mieluummin tekisi kuin pohtisi aluepolitiikkaa? NIINPÄ.

kokomaaKeskustelun ensimmäinen ongelma on kärjistyminen, toisinaan jopa kärnästyminen. Ei tästä maasta löydy järkevää ihmistä joka olisi sitä mieltä että koko maaseutu pitää pistää pakettiin tai että kaupunkien rakentaminen pitää kieltää. Mutta tällaisten olkiukkojen kanssa väittely on tietysti hauskempaa.

Toinen perusongelma on se että aluepolitiikasta keskustellaan yhä pääosin maatalouspolitiikkana. Osasyy lienee se että aluepolitiikasta ovat kiinnostuneita lähinnä keskustalaiset ja siten toimenpiteetkin ovat alkiolaisesta työkalupakista. Ei diginavetta ole 2020-luvun järkevää aluepolitiikkaa.

Mikä olisi todella isolla pensselillä ja mutkat suoriksi vetäen järkevän aluepolitiikan pohja?

Palvelut keskittyvät. Ne keskittyvät Euroopassa metropoleihin, Suomessa Helsinkiin, maakunnissa keskuskaupunkeihin, kylien likeltä pienempiin kaupunkeihin ja taajamiin. Asuntojen hintakehityksestä voidaan ehkä rehellisimmin saada selville minne ihmiset haluavat muuttaa.

Ei ole kenenkään etujen mukaista että koko maa muuttaisi sukupolven aikana kehä kolmosen sisäpuolelle. Mutta ei ole oikein nähtävissä myöskään dynamiikkaa, joka vahvasti kääntäisi koko maan kattavan keskittymiskehityksen toiseen suuntaan. Ja kun sanon koko maan, tarkoitan myös sitä miten Lapissa muutetaan Rovaniemelle.

Ja hyvä on muistaa myös että vapaassa markkinatalouteen pohjaavassa yhteiskunnassa poliittisen vaikuttamisen keinot ovat rajalliset. Meillä ei ole Kekkosta, joka voi määrätä valtion kuvaputkitehtaan Kainuuseen. Ei ole, eikä tule ja hyvä niin.

Kehittämisen arvoista aluepolitiikkaa olisivatkin toimenpiteet, joilla vahvistettaisiin aluekeskusten elinvoimaisuutta, elävyyttä ja houkuttelevuutta. Aluekeskuksia maassamme on, vähän laskentatavasta riippuen, 14-30 kappaletta.

Nyt sitten pitäisi kyetä paikantamaan ne keinot jolla tämä temppu tehdään.

Tehdään yksi asia selväksi: maatalouspoliitikka ja maatalouden lisätuki ei sitä ole. Suomen maataloutta tuetaan jo nyt suhteessa arvonlisäykseen eniten Euroopassa. Maatilojen määrä on laskussa, kuten myös maatalous- ja puutarhayritysten työvoima – vuonna 2000 työntekijöitä oli noin 183 000, vuonna 2016 83 000. 16 vuodessa laskua 100 000 henkeä, trendi on selvä. Tästä ei ole koko Suomen pelastajaksi. Ja myös maatalous tarvitsee voimakkaita aluekeskuksia ympäri maan, joihin se voi sitten tukeutua.
Luonnonvarakeskuksen_tilastot
Keino 1: infrastruktuuri

Valtion tulee ylläpitää ja kehittää koko maan kattavaa ja erityisesti suuret keskukset yhdistävää rata- ja tieverkostoa. Tarvitsemme tunnin radan Tampereelle, Turkuun ja Kouvolaan. Oikoradan lentokentälle, oikoradan Jyväskylään, tuplakiskot Pohjanmaalle, sähköistetyn radan Rovaniemelle. Tämän tueksi tarvitsemme markkinat kiskoille – maakuntien on saatava oikeus kehittää omaa raideliikennettään omista lähtökohdistaan, ei vain Valtion rautateiden sanelemana.

Keino 2: Koulutuspolitiikka

Kasvoin Savonlinnassa. Viime vuonna koulutuspolitiikka löi viimeisen naulan Savonlinnan arkkuun: Joensuun yliopiston alaisuudessa toiminut opettajankoulutuslaitos lakkautettiin. Noin 1000 opiskelijaa ja opettajaa poistuu paikkakunnalta. Samalla tuhoutuu iso joukko muita elinkeinoja. Vaikutus koko paikkakunnan houkuttelevuuteen ja elinvoimaisuuteen on valtava.

Opettajankoulutus oli hyvä esimerkki toimivasta aluepolitiikasta: opettajia tarvitaan joka puolella maata ja, miten tämän nyt kauniisti muotoilisi, opettajankoulutus ei ole aivan tieteen perustutkimuksen terävintä kärkeä, jossa vaaditaan suurta vapautta ja kriitistä massaa, vaan se on lähempänä ammattiin valmistavaa koulutusta.

Valtion tulee tarkastella AMK- ja yliopistoverkkoa alueellisesti siten että erityisesti valtakunnallista kattavuutta tarvittavilla aloilla (esim. sairaanhoitajat, opettajat) koulutusta on saatavilla kaikkialla maassa ja aluekeskuksissa.

Keino 3: Vapaammat kädet kiinteistöverotukseen

Kiinteistöverotus on uudistumassa lähivuosina, Suomessa otetaan käyttöön maapohjan arvostamisjärjestelmä, joka ottaa nykyistä paremmin huomioon alueellisen eriytymisen. Myös rakennusten arvostamisjärjestelmä uudistetaan 2020-luvulla.

Nämä ovat erinomaisia uudistuksia, jotka voivat hyvinkin parantaa useiden maakuntakeskusten houkuttelevuutta.

Ymmärtääkseni valtio yhä haluaa ohjata kiinteistöverotusta säätämällä verolle ala- ja ylärajat, joiden sisällä kunta voi sitten säätää eri veroluokkia. Voitaisiinko harkita siirryttävän täysin vapaaseen kiinteistöverotusjärjestelmään, jossa kunta voi vapaasti päättää kiinteistöveroluokkien veroasteesta?

Tällöin olisi mahdollista esim. siirtää verotuksen painopistettä henkilöverotuksesta kiinteistöverotukseen tai kiinteistöveroa olisi mahdollista käyttää yhtenä työkaluna esim. tilaa vaativan teollisuuden houkutteluun.

Keino 4: Kulttuuri

Me emme elä vain leivästä. Tarvitsemme myös sirkushuveja. Suomalaiset kunnat satsaavat kulttuuriin hävyttömän vähän.

”Yleisen kulttuuritoiminnan kustannukset/asukas vuonna 2016 olivat 129 kunnassa alle 10 euroa, 10-16 euroa 74 kunnassa ja yli 16 euroa 94 kunnassa. Alle 16 euroa yleiseen kulttuuritoimintaan käyttävissä kunnissa asuu hieman yli puolet väestöstä. Yleisen kulttuuritoiminnan toimintakulut kuntien käyttötalouden toimintakuluista yhteensä olivat vuonna 2016 keskimäärin noin 0,30 %.”

On tietysti vaikea satsata kulttuuriin jos ensin täytyy maksaa päiväkodit, vanhusten vuodepaikat ja koulut. Ymmärrettävää on että nämä priorisoidaan.

Mutta jos aluepoliitikasta puhutaan, toimivat alueelliset taidelaitokset samaan tapaan koko paikkakuntaa elävöittävinä keskuksina kuin yliopistot tai AMK:t. Minä haluaisin että jokainen suomalainen eläisi kunnassa, joka käyttää vähintään 50 euroa per kansalainen yleiseen kulttuuritoimintaan. Lisää teattereita, orkestereita, taidekouluja, tapahtumia, kiertueita, pärinää. Ja työllistävä ja elävöittävä vaikutus säteilee laajalle.

Keino 5: Kuntarakenteen muutos

Jos maakuntauudistus toteutuu, ottaa se erityisesti pienimmiltä kunnilta suurimman taloudellisen paineen ja riskin kannettavakseen. Kun yksittäisen vanhuksen vuotuinen kustannus voi olla mitä tahansa nollan ja 100 000 euron väliltä, on selvää että pienelle väestöpohjalle jopa vuotuinen satunnainen vaihtelu voi olla taloudellisesti liian raskasta.

Maakuntauudistuksesta ei saisi silti seurata että kuntarakenteen uudistaminen päättyisi. Hitaasti ja harkiten, yleisesti hyväksyttyä kriteeristöä käyttäen, valtion tulisi tarvittaessa määrätä kuntia yhdistymään nykyistä suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Tavoitteena voisi olla noin 100 kuntaa.

Keino 6: Jotain muuta, mitä?

Suoria poliittisen vaikuttamisen keinoja on vaikea keksiä. Vivut mistä poliitikko voi valtakunnan tasolla tai etenkään paikallisesti vetää on vähänlaisesti. Järkeviä konsteja pitäisi miettiä julkisesti ja mieluusti ilman että keskustelu vääntyy ”koko maa pidettävä asuttuna” -tyyppiseen kinasteluun.

Tärkeintä on se että vahvuudet, joiden päälle rakennetaan on oikeastaan pakko keksiä paikallisesti. Sama resepti ei toimi koko maahan ja jokaisen kunnan täytyy pelata omilla vahvuuksillaan, niin Helsingin kuin Inarinkin.

Ylipäätään – tarvitsemme keskustelua aluepolitiikasta, emme sen välttelyä tai olkiukkoilua.

Case UMO

Fakta 1: UMO on ihan perkeleen kova bändi, jossa on uskomattoman taitavia ja lahjakkaita muusikoita.

Fakta 2: UMOlla on ollut taloudellisia vaikeuksia pitkään.

Fakta 3: UMOlta ei kesäkuussa tehdyssä päätöksessä leikattu euroakaan.

Niin pitkään kuin olen harrastanut kunta- ja kulttuuripolitiikkaa on UMO ollut talousvaikeuksissa. Käytännössä sen toiminta on ollut kengännauhojen venyttämistä jo siitä lähtien kun YLE vetäytyi roolistaan orkesterin vakituisena tukijana. (Alunperin orkesteria siis tukivat YLE, Helsinki ja valtio.)

Viime syksynä konsernijaoston kokouksessa UMO:n tilannekatsausta kuunnellessani aloin miettiä että mikään terve organisaatio ei voi toimia niin että työntekijät lomautetaan kahdeksi kuukaudeksi vuodessa joka vuosi. Ei mikään orkesteri voi kehittyä tai keskittyä taiteelliseen toimintaansa, jos sen talous on vuosi vuoden jälkeen konkurssin partaalla.

Sen vuoksi ideoinkin syksyn kokouksessa että UMOsta tulee teettää selvitys, jonka tulokset esitellään konsernijaostolle maaliskuussa 2018. No, maaliskuu muuttui kesäkuuksi, mutta selvitys tehtiin ja siitä tuli erinomainen, kannattaa tutustua. Selvityksen valmisti Riitta Heinämaa.

Selvityksessä on käyty kattavasti läpi UMOn historiaa, merkitystä, henkilöstöä, imagoa, strategista suuntaa, tilaratkaisuja, taloutta ja toimintamallia. Ja lopuksi selvityshenkilö Riitta Heinämaa antaa 14 toimenpide-ehdotusta:

(1) Selkeiden tulostavoitteiden sopiminen
(2) Säätiön hallituspohjan laajentaminen
(3) Säätiön hallitustyöskentelyn jatkuvuuden turvaaminen
(4) Uusimuotoisen valtuuskunnan perustaminen
(5) Säätiön toimitusjohtajan aseman selkeyttäminen
(6) Taiteellisen johtajan/pääkapellimestarin rekrytoiminen
(7) Orkesterin rakenteen muuttaminen joustavammaksi
(8) Hallinnon työskentelyedellytyksien kehittäminen
(9) Taiteelliseen ytimeen perustuvan strategian laatiminen
(10) UMO:n nimen vaihtaminen – Helsinki Jazz Orchestra
(11) Vaikuttajaviestintään panostaminen
(12) UMO:n verkkolähetysten käynnistäminen
(13) Taiteellisen keskustelun jatkaminen YLE:n kanssa
(14) Kompromissiratkaisun neuvotteleminen tilatarpeisiin

Selvitykseen perehdyttyäni pidin kaikkia ehdotettuja toimenpiteitä hyvinä. Selvitys oli kertakaikkiaan ehkäpä paras ja konkreettisin kulttuuriselvitys mitä olen vuosiin lukenut. Ja niitä on kyllä tullut muutamia lueskeltua. Jos nämä toteutetaan, UMO – tai siis HJO – on varmasti vaikuttavampi ja aktiivisempi toimija sekä Helsingissä, Suomessa että Euroopassa.

Näistä muutama on aika itsestäänselviä – kuten mm. bändin nimen muutos. Ehdotuksen luettuaan tuli olo että tietenkin, näinhän sen olisi pitänyt olla jo hyvän aikaa. Samaten orkesteri tarvitsisi kasvot: taiteellinen johtaja voisi hyvinkin ratkoa tämän.

Suurin keskustelu, ymmärrettävästi, syntyi kohdasta seitsemän: orkesterin rakenteen muuttaminen joustavammaksi.

Rakenteen ”joustavoittamisen” perussyy on se että UMOn nykyinen rahoitustaso johtaa taloudellisiin ongelmiin:

”UMO-säätiö rekisteröitiin vuonna 2008 ja säätiön toiminta on ollut tappiollista käytännössä koko sen olemassaolon ajan. UMO-säätiön kannattavuus, vakavaraisuus ja maksuvalmius on todettu heikoksi. Tilintarkastuksessa todetaan “toiminnan jatkuvuuteen liittyvä olennainen epävarmuus”:”

”UMO-säätiön ongelmana on yksinkertaistettuna se, että tulot eivät kata juoksevaa toimintaa, koska kiinteät kulut ovat niin suuret. ”

UMOn kuluista 73% on henkilöstökuluja, tästä syystä orkesterin säästöpaineet ovat jo edeltävinä vuosina kohdistuneet henkilöstöön: UMOn muusikot olivat lomautettuna 2017 n. 2kk ja ovat lomautettuna myös 2018 n. 2kk, jotta talous ei kaatuisi.

Orkesteri on siis jo nyt kaksi vuotta toiminut käytännöllisesti katsoen osa-aikaisesti.

En itse pidä kestävänä tilannetta jossa orkesteri lomauttaa työntekijänsä säännöllisesti pariksi kuukaudeksi. Lomautuksen tulisi olla hätätoimenpide, ei normaali toistuva toimintatapa. Ja vaikka lomautuksilla on saatu talous juuri ja juuri pinnalle, johtaa se täyspäiväiseen toimintamalliin yhdistettynä kuitenkin vain leikattuun, heikompaan kokonaislopputulokseen myös toiminnassa.

Pähkinänkuoressa voi ajatella että orkesterin julkinen tuki on riittänyt juuri ja juuri vuokrien ja palkkojen maksuun, eli ns. kiinteisiin kustannuksiin – rahoitus taiteelliseen työhön ja muuhun toimintaan on täytynyt yrittää saada muutoin. Ratkaisu ei ole kestävä.

Heinämaa ehdottaa selvityksessään kahta toimenpidevaihtoehtoa orkesterin toimintamallin joustavoittamiseksi:

Vaihtoehto 1 – vakituisen muusikkotyön osa-aikaistaminen (maksimi):

”DR Big Bandin tapaan UMO:n vakituisesti palkatut muusikot voisivat työskennellä vuosittain kaksi kolmen kuukauden kautta orkesterissa (3 + 3 kuukautta). Lisäksi UMO:n toimiston töistä osan voisi jakaa muusikoille. Vakituisen muusikkotyön osa-aikaistaminen vaikuttaisi laskevasti toteutuneisiin henkilötyövuosiin. Toimenpiteen kustannusvaikutusta valtion rahoitukseen on vaikea ennustaa, koska vakituisten henkilöstömenojen lisäksi myös muut toimintamenot vaikuttavat valtionosuuslaskelmaan.

Mutta osa-aikaistaminen edellyttäisi mahdollisuutta allokoida olemassa olevaa rahoitusta uudella tavalla. Osan vapautuvasta rahoituksesta voisi kohdistaa selvityksen toimenpide-ehdotusten kustannuksiin ja osan voisi käyttää UMO:n toiminnan strategisiin painopisteisiin; muun muassa kanta-esityksiin, kansainväliseen toimintaan ja yleisötyöhön.”

Vaihtoehto 2 – määräaikaiset työsuhteet (minimi):

”UMO:lla voisi jatkossa olla 5-vuoden määräaikaisia pestejä, joihin haettaisiin koesoitolla. Sopimusosapuolet arvioisivat neljännen vuoden jälkeen molemminpuolista halukkuutta 2-vuoden jatkokauteen. Pestit täytettäisiin sitä mukaan, miten virkoja vapautuu. Lisäksi UMO:ssa voisi olla myös freelancer-pestejä. Näin UMO:n rakenne olisi joustavampi henkilökierron kautta, mikä tiivistäisi entisestään UMO:n siteitä kotimaiseen jazzkenttään.”

Mielestäni molemmat toimenpiteet olivat kannatettavia. Ensimmäinen erityisesti jotta talous saadaan kuntoon – mielestäni tulisi tavoitella esim. tasoa, jossa kiinteät kustannukset olisivat noin 70% julkisesta perusrahoituksesta – näin orkesterille jäisi 30% perusrahoitusta joka vuosi jäljelle mm. tilaussävellyksiin, yleisötyöhön, tai vaikkapa johonkin ihan muuhun. Siihen toimintaan.

Toinen sen vuoksi että orkesterin rakenne olisi elävämpi. Sinne ei mentäisi koko elämäksi, vaan haettaisiin yksi useamman vuoden pätkä ja sen jälkeen taas etsittäisiin työnkuvaa muualta.

Mitä tarkoitan tällä?

Oma kokemukseni VOS-orkesterin pyörittämisestä on Suomalaisesta barokkiorkesterista, jonka hallitusta puheenjohdin neljän vuoden ajan. Suomalainen barokkiorkesteri toimii täysin freelance-pohjaisesti. Jokaista konserttia varten taiteellinen johto kerää kokoonpanot ohjelmiston vaatimusten mukaisesti ”muusikko-kollegiosta”, johon kuuluu noin 50 barokkimuusikkoa. Budjetin ja taiteellisen sisällön asettamien raamien rajoissa konserteissa sitten esiintyy vaihtelevasti jopa pienen sinfoniaorkesterin verran väkeä tai vain kvartetti, tai keskikokoinen soitinyhtye ja pieni kuoro. Mitä tahansa mitä ohjelmisto vaatii.

Itse koen että Suomalaisen barokkiorkesterin toimintamallin ytimessä on voimakkaasti taide ja taiteellinen laatu. Yhteissoittoa ja esim. ilman kapellimestaria soittoa on kyetty kehittämään kollegion toimesta.

Toivoisin tietenkin että myös Suomalaisen barokkiorkesterin talous vahvistuisi siten että orkesteri voisi maksaa vielä enemmän ja parempia palkkoja, mutta toivon että orkesteri säilyttää toimintatapansa joustavana. Ja tämä joustavuus tarkoittaa myös sitä että se kykenee tuottamaan käytännössä saman verran tapahtumia kuin UMO, mutta julkinen tuki on vain noin neljännes UMOn julkisesta tuesta.

Ei tietenkään ole järkevä tavoite että UMO muuttuisi täysin free-keikkailijoiden bändiksi. Mutta jokin välimuoto 12kk kk-palkkaisen orkesterin ja free-tuotantotalon väliltä olisi varmasti löydettävissä.

Ja mitä tämä malli sitten mahdollistaisi?

No, ensinnäkin UMOn talous olisi tasapainossa ja toimintaan – myös siihen taiteellisen toiminnan ytimeen, korkealaatuiseen big band -taidemusiikiin – olisi varaa. Toiminnan suunnittelu olisi myös helpompaa eikä elettäisi jatkuvaa kriisiä.

Toisaalta se mahdollistaisi kokonaan uudenlaisen taiteen ja taiteellisten sisältöjen tuottamisen.

Itse toivoisin että HJO uskaltaisi etsiä jotain ihan radikaalin uutta. Ei vain 3+3 tai 4+4 kuukautta soittavaa osa-aikaista big bandia, vaan roolia ympärivuotisesti erilaisia konserttisisältöjä tuottavana jazz-laitoksena, tuotantotalona.

UMOn identiteetti on tällä hetkellä ”jazzin sinfoniaorkesterin”. Mutta vaikka vakituisiin työsuhteisiin perustuva kk-palkkainen toimintamalli toimii sinfoniaorkesterin kohdalla, kannattaa kysyä minkä kokoiselle organisaatiolle se on enää toimivin malli. Jazzin puolella ajatus ”Mäntsälän kunnan jazz-kvartetista”, jossa samat neljä gubbea soittaisivat eläkettä odotellen beboppia vuodesta toiseen kuulostaa perverssiltä. Se olisi merkittävän kaukana jazz-musiikin perinteisestä toimintatavasta ja kehityksestä.

Itse voin ainakin suoraan tunnustaa että mielestäni se ei ole paras mahdollinen malli oman alani, kansanmusiikin, ainoan VOS-orkesterin kohdalla. Neljän muusikon Tallari ei edistä koko alan kehittymistä ja elävyyttä tavalla, jonka sama rahoitus muulla tavoilla organisoituna mahdollistaisi.

Big band tippuu väliin. Se on vakiintunut orkesterimuoto, jolle on paljon ohjelmistoa, mutta toisaalta se on osa kulttuuria ja musiikin muotoa, jossa yksittäisen muusikon rooli on laajempi kuin pulttisoittajan sinfiksessä. Ala myös kokonaisuutena on elävämpi ja kehittyvämpi – jazz ei ole yhtä vakiintunut toimintatavoissaan kuin klassinen orkesteri musiikki – ja hyvä niin!

Miksei voisi kuvitella ”HJO Projects” -alabrändiä jonka alla esim. bändin trumpetisti voisi kerätä ympärilleen bändin, saisi orkesterin markkinoinnin, brändin ja keikkamyyjät avukseen ja sitten myös jonkin subvention keikkoihin. Tällä hetkellähän UMOa tuetaan n. 57€ per kuulija. Entäs jos ”HJO Project” -bändejä tuettaisiin vaikka 250€ per muusikko?

Tai että ihan vaan big bandiinkin olisi varaa palkata 5 trumpetistia jos ohjelmisto sitä vaatii.

Tai HJO voisi tilata yleisötyö/yhteistötaide -projekteihinsa ihan kokonaan eri kaverit vetämään. Sellaiset jazz-muusikot, jotka ovat erikoistuneet yhteisötyöhön. Nykytilanne on osin absurdi – maamme kovimpien soittajien pitäisi saada keskittyä enemmän siihen huipputyöhön.

Tai ihan jotain muuta. Entä jos fonisektio olisikin jonkun pari viikkoa duunissa ilman muita? Ja palkkaisivat rinnalleen vielä 50 fonistia ympäri Euroopan? Ja sitten tööttäisivät niin maan perkeleesti?

En minä tiedä. Ei ole minun tehtäväni kehittää taiteellisia sisältöjä. Mutta mahdollisia malleja tuottaa palveluja kaupunkilaisille on lukuisia. Osa niistä voi ehkä tuottaa jopa luovempaa taidetta. Ehkä HJO loppujen lopuksi päättää että orkesterin tehtävä on tuottaa vain big band -musiikkia. Sekin on ok, mutta se sitten täytyy tehdä joka tapauksessa mallilla, joka on taloudellisesti nykyistä kestävämpi.

Uskon että uudella mallilla julkinen tuki on entistä parempi ”vipu” jolloin UMO kyennee nostamaan omarahoitusosuuttaan merkittävästi. En pidä utopiana että HJO kykenisi nostamaan liikevaihtonsa yli kahden miljoonan euron. Tällöin nykyistä selvästi useampi jazzmuusikko työllistyisi UMOn riveissä tavalla tai toisella.

UMO:n kuvavalinta päätöksemme uutisointiin.

UMO:n kuvavalinta päätöksemme uutisointiin.

No entä se ensimmäinen vastalause jonka arvaan? Miksei UMOlle vain anneta lisää rahaa? Tätä ehdottivat myös UMOn muusikot kannanotossaan.

Ensinnäkin toimintamallin rakentaminen sen toiveen varaan että aina tulee lisää rahaa ei ole kestävä ajatus.

Lisäksi perspektiivistäni päättäjänä kysymys on karusti siitä että jos saisin 500 000 euroa lisää kulttuurille, tai vaikka jopa kohdennetusti rytmimusiikille ja jazzille, olisiko se parhaassa mahdollisessa käytössä annettuna juuri UMOlle – joka siis jo saa 1.35 miljoonaa euroa julkista tukea joka vuosi.

Minun on pakko sanoa että keksin muita kohteita jotka menevät UMOn edelle.

Jazzissa haluaisin tukea enemmän esim. Kokojazz-klubia sekä muita klubi- ja konserttisarjoja. Haluaisin tukea enemmän myös kaupunkimme kulttuuritaloja, jotta niillä olisi varaa tilata bändejä keikoille ja maksaa niistä. Haluaisin lisää rahaa erilaisille musiikkikouluille, haluaisin jokaiselle lapselle mahdollisuuden opiskella musiikkia, haluaisin taiteilija-apurahoja, haluaisin kiertuetukijärjestelmän. Haluaisin lisää rahaa myös teattereille joiden tuki on pysynyt samalla tasolla jo vuosia. Haluaisin lisää tukea tanssille, sirkukselle, kuoroille, gallerioille. Haluaisin työtiloja ja treenikämppiä taiteilijoille. Kohteiden lista on loputon. Ja sen kärkeen minun on vaikea nykyistä UMOa lykätä.

Lopuksi

En tehnyt tätä syksyllä esitystä kevyesti, enkä missään nimessä rytmimusiikki-, jazz- tai kulttuurivastaisesti. Päin vastoin.

Toivon että UMO löytää itselleen uuden roolin ei vain big band -musiikin airueena maassamme, vaan Helsinki Jazz Orchestrana. Jazzin ja rytmimusiikin esitaistelijana, tukijana ja tuottajana – korkeatasoisinta uutta big bandmusiikkia unohtamatta.

Itse uskon ihan vilpittömästi että kesäkuisen päätöksen lopputulemana on muutaman vuoden kuluttua entistä selvästi elävämpi, vahvempi, tunnetumpi, kysytympi, räiskyvämpi ja jopa laadukkaampi UMO, jossa on töissä tyytyväisempiä ihmisiä.

Kannattaako kaupunkipyöräjärjestelmän laajentaminen?

Helsingin kaupunkipyöräjärjestelmä on ollut valtaisa menestys kaikilla mittareilla. Se on osoittautunut ennakoitua suositummaksi – ja siten myös vienyt vähemmän rahaa julkista rahaa per matka kuin ennakoitiin. Pyörät ovat laadukkaita ja nyt saatiin pyöräilykautta laajennettua huhtikuun alkuunkin vaikka sää ei ole nyt aivan joka päivä suosinutkaan.

Kiitos tästä kuuluu HKL:n loistaville suunnittelijoille, jotka ovat järjestelmämme suunnittelleet ja toteutttaneet. On valittu oikea järjestelmä ja toimittaja sekä suunniteltu pyöräasemien paikat ja järjestelmän laajuus ammattitaitoisesti. Loistavaa.

No, jos jokin juttu on onnistunut, niin tietenkin siihen täytyy poliitikkojen päästä painamaan oma puumerkkinsä. Viime vuonna Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki avasi pelin vaatimalla ”kaupunkitsygiä myös lähiöihin”. Viime viikolla toisen laidan Laura Rissanen otti syötön vastaan ja jatkoi kohti omaa maalia.

Ja ymmärtäähän tuon. Onnistunut järjestelmä ja toteutus. Sekä retorisella tasolla voimakas viesti: yhdenvertaistetaan kaupunkilaisia, tasa-arvoa! Miksi vain keskustan asukkaita suositaan tällä loistavalla järjestelmällä?

No siksi että kaupunkipyöräjärjestelmä ei lähtökohtaisesti toimi yhtä hyvin lähiössä kuin keskustassa. Aivan samaan tapaan kuin emme rakenna ratikkaverkostoa Suutarilaan tai omaa oopperataloa jokaiseen kaupunginosaan, ei kaupunkipyöräverkostoakaan kannata vetää joka paikkaan. Itseasiassa jo viime vuoden järjestelmän laita-alueilla on helposti nähtävissä järjestelmän perustoimivuuden ongelmia.

Johannes Nyman on tehnyt loistavan web-applikaation kaupunkipyörien viime vuoden käyttödatasta. Seuraavat kuvat ovat sieltä.

Ensin pari asemaa ydinkeskustasta:

Konkeli

Konkeli

Palautukset ja noudot ovat tasapainossa. Pitkin päivää asemille siis sekä tulee että lähtee pyöriä. Samalla pyörien käyttöaste (eli toisinsanoen tehokkuus ja taloudellisuus) on korkealla tasolla. Pyörät eivät pitkään telineessä seiso. Liikenne on ”ristikkäistä”.

Sitten pari asemaa laitakaupungilta:

Konkeli

Paavalinkirkko

Konkeli

Munkkiniemi

 

Tali

Tali

Palautusten ja noutojen piikit ajoittuvat eri kohtiin päivässä. Aamuisin haetaan, iltaisin palautetaan. Aamuisin on siis selvästi enemmän liikennettä kohti keskustaa ja iltaisin takaisin kotiin. Nämä asemat eivät ole tasapainossa. Jos halutaan että niistäkin on pitkin päivää haettavissa polkupyöriä, on näille asemille tuotava pyöriä erikseen autolla. Vastaavasti illalla niitä on ehkä haettava pois koska asemat täyttyvät. Ja koska kysynnän piikki painottuu aamuun, eivät pyörät liiku tasaisesti pitkin päivää ja niiden käyttöaste jää alhaisemmaksi. Liikenne on ”yhdensuuntaista”.

Tältä ilmiöltä ei tietenkään täysin voida välttyä – se on osin järjestelmän ominaisuus. Sellaista kaupunkipyöräjärjestelmää ei voida mitenkään suunnitella (ainakaan Helsingin maantieteellä ja asukaspohjalla), jossa mitään täydentävää pyörien siirtoa ei lainkaan tehtäisi. Siirtojen tarve ja liikenteen rakenne kuitenkin kertoo karusti siitä, mihin asemia kannattaa sijoitella ja millaista liikenteen ajallinen luonne kullakin alueella on. Mitä enemmän siirtoja, sitä kalliimpi ja tehottomampi järjestelmä on.

No mitä nyt sitten tapahtuu? Ilmeisesti kaupunkipyöräjärjestelmä on poliitikkojen päätöksen mukaisesti hiljaisesti laajenemassa Herttoniemeen – alueelle jossa itse asun. Ei siis mitään valittamista, vai kuinka? Kerää Hannu irtopisteitä nyt kun niitä on saatavissa. Postaus valmiiksi Herttoniemi fb-ryhmää varten?

Ei. Minä en usko että kaupunkipyöräjärjestelmä toimii parhaalla mahdollisella tavalla Herttoniemessä. Liikenteen luonne on yhdensuuntainen: aamulla kuljetaan kotoa metroasemalle ja illalla kaupan kautta takaisin. Ja vaikka teline olisi aamulla Erätorilla aivan täynnä, siihen mahtuisi pyörät kuitenkin vain esim. 16 kulkijalle – se on neljäsosa yhdestä bussista. Ja sama toiseen suuntaan – ruuhka-aikaan vain noin joka kahdeskymmenes yhden metron matkustaja (300) saisi polkupyörän. Ja metroja tulee kolmen minuutin välein.

Kaupunkipyöräjärjestelmä ei tarjoa Herttoniemessä hyvää palvelua. Päin vastoin. Täynnä tai tyhjänä oleva pysäkki aiheuttaa vain harmia ja jopa haittaa Kaupunkifillareiden loistavaa imagoa.

Kaupunkipyöräjärjestelmää voidaan kokeiluluonteisesti toki laajentaa, mutta härkäpäisesti laajentamista ei pidä ajaa vain ”yhdenvertaisuuden” nimissä. Sama kenkä kun ei sovi kaikille. Idässä tulisi ennemmin satsata esim. vartioituihin laadukkaisiin pyöräparkkeihin ja pyöräbaanojen laadun parantamiseen.

Toisinaan poliitikon kannattaisi uskoa asiantuntijaa.

Kulttuuri- ja vapaa-aikalautakunta 6 / 27.3.2018

Huomenna kokoontuu kulttuuri- ja vapaa-aikalautakunta, jonne pääsen sijaistamaan. Ohessa listan tärkeimmät asiat. Koko lista (julkisine) liitteineen löytyy täältä.

Asia/3 Kulttuurin ja vapaa-ajan toimialan vuoden 2018 tulosbudjetin ja toimintasuunnitelman erittely

Kun lautakunta 16.1. käsitteli toimialan tulosbudjettia, emme olleet aivan tyytyväisiä tapaan ja tarkkuuteen, jolla budjetti tuotiin lautakunnalle. Se ei mielestämme sisältänyt riittäviä tietoja ja tarkkuutta toimialan seurantaan, valvontaan ja mahdolliseen ohjaamiseen.

Tuolloin ohjasimme toimialaa valmistelemaan esityksen, joka kertoisi paremmin:

1) lyhyen yleiskuvauksen jokaisesta palvelusta ja taloudellisesta tilanteesta
2) päätöksenteon kannalta keskeisiä tunnuslukuja toimialan jokaisesta palvelusta
3) tarkemman erittelyn henkilöstöstä
4) toimintasuunnitelman toimenpiteiden selkeämmän erittelyn ja niiden seurannan
5) arvion lähivuosina toteutuvien investointien merkityksestä käyttötaloudelle
6) Lisäksi lautakunta edellytti tulosbudjetin ja toimintasuunnitelman liitteeksi myös lautakunnan jaostojen tekemät vuoden 2018 suurimmat avustuspäätökset.

Harjoite on tuottanut tulosta ja on parempi kuin tammikuussa. Kommentteja:

1)

Yleiskuvaus lyhyehkö, olisi mukavaa saada kuitenkin edes lauseen verran tulevan vuoden haasteista ja kehittämisen painopisteistä. Esim. ”Kaupungin taidemuseo pyrkii vuonna 2018 erityisesti x, y ja z.”. Nyt esim. Itäisen nuorisotyön yleiskuvaus on: ”Itäinen nuorisotyö huolehtii nuorisotyöstä kaupungin itä- ja kaakkoisosissa sekä nuorisojärjestöjen ja nuorisotoiminnan tukemisesta.”, joka on vähän ”no shit, Sherlock” -matskua.

Kun on kyse tulosbudjetin ja toimintasuunnitelman hybridistä, niin olisi kiva saada tietää vähän että mitä yksiköt aikovat puuhata. Toki salaisena (miksi?) liitteenä olleesta toimintasuunnitelmasta näitä saa selville, mutta A ) se ei ole julkinen (miksi?) ja toisaalta B ) aika hankalasti luettavassa formaatissa, enemmän virastoa ohjaava kuin poliittisen päättäjän dokumentti.

2)

Tunnusluvut ok. Miksi ”Tunnuslukuja”, joita on mahdollista seurata on vähemmän kuin mitä palvelujen yhteydessä esitellään? Miksi esim. HAM:sta kerrotaan että:

• 253 522 kävijää
• 250 julkista veistosta
• 9 159 teosta kokoelmassa
• 18 näyttelyä

, mutta tunnuslukuna vain kävijät. (Ja miksi esittelyssä vuosi 2016 luku?)

3)

ok. Myös työllistettyjen sijoittuminen eri palveluihin olisi kiva nähdä. Hallinnon kohdassa oli myös tavoite vuodelle 2019, mutta ei muiden osuuksien, miksi? Sukupuolijakauma löytyi toimintasuunnitelmasta.

4)

ok. Kovin selkeä tämä ei ole, mutta liitteenä olevasta toimintasuunnitelmasta saa päättäjä halutessaan tarkemman kuvan toimenpiteistä ja niiden seurannasta.

5)

Paperi toteuttaa pyynnön tavoitteen, eli kertoo:

”Vuokramenot kasvavat vuonna 2019 noin 3 332 600 euroa edelliseen vuoteen verrattuna:
Uusien, 2018 alkavien tilavuokrien vaikutukset vuokriin vuodelle 2019: +4 052 000 euroa”

Tämä on jo parempi kuin ei ennakointia ollenkaan. Mutta jos tilavuokrien nousu 2019 (Varmaan enimmäkseen Keskustakirjasto) on neljä miljoonaa euroa, niin olisiko mahdollista että tuon nousun aiheuttavat kiinteistöt lueteltaisiin.

Ja kun kaupunkimme investointeja suunnitellaan 10 vuoden jänteellä, niin olisiko aivan mahdotonta saada esim. viiden vuoden hahmotelma toimialan tilahankkeista ja niiden vaikutuksista tulosbudjettiin?

6)

ok.

Asia/4 Kulttuurin ja vapaa-ajan toimialan toimintakertomus 2017

ok. Tämä varmaankin taitetaan vielä. Aikooko esim. museo tehdä vielä erikseen oman kertomuksen?

Asia/5 Kulttuurin ja vapaa-ajan toimialan tilinpäätös vuodelta 2017

ok. Toimiala on nettobudjetoitu eli siltä odotetaan toimintakatteessa pysymistä. Toimintakate (tulojen ja menojen erotus) on yhteensä noin 94 miljoonaa euroa.

”Toimialan tilinpäätöksessä tulot ovat 17 240 358 euroa ja menot 110 755 655 euroa. Tulot ylittävät budjetin 2 885 358 eurolla ja menoylitys oli 2 700 000 euroa. Toimintakate ylittyy 188 703 eurolla eli toimiala pysyi taloustavoitteessa.

Tulojen ylitys aiheutui saatujen avustusten budjetin ylityksestä ja taidemuseon ennakoitua suuremmista kävijämääristä. Menoissa saatiin alitusta, koska rahankäytössä oltiin säästäväisiä ja pyrittiin siten varautumaan toimialamallin tuomiin muutoksiin.

Taloustavoite saavutettiin siitä huolimatta, että budjettiin ei saatu lisäyksenä kirjaston ulkopuolisen rahoituksen aiheuttamaa menorasitetta, joka on miljoona euroa. Tämä summa säästettiin toimialatasolla.”

Hyvä.

Asia/6 Kulttuuri- ja vapaa-aikalautakunnan lausunto kaupunginhallitukselle Mari Holopaisen ym. valtuustoaloitteesta koskien englannin ottamista Helsingin kaupungin kolmanneksi asiointikieleksi

ok. ”Kulttuuri- ja vapaa-aikalautakunta ehdottaa selvityksen tekemistä englannin ottamisesta kolmanneksi asiointikieleksi.” Eli suomeksi (pun intended) suhtautuu aloitteeseen positiivisesti.

Asia/9 Kulttuuri- ja vapaa-aikalautakunnan lausunto kaupunginhallitukselle valtuutettu Emma Karin ym. valtuustoaloitteesta Vartiosaaren virkistyskäytön kehittämiseksi ja kulkuyhteyksien parantamiseksi

Toimiala lausuu että:

”Kaupunkiympäristölautakunta esittää omassa lausunnossaan, että uuden laiturin rakentamisen sijaan, kaupunkiympäristön toimiala voisi jo tulevana kesänä parantaa rantautumismahdollisuuksia osoittamalla nykyisellään kaupungin kiinteistöjä palvelevan laiturin yleiseen käyttöön, mikäli laiturin kunnossapito siirtyisi kulttuurin ja vapaa-ajan toimialalle. Kulttuurin ja vapaa-ajan toimialan mielestä järjestely olisi järkevä ja tarkoituksenmukainen.”

, mutta suhtautuu ”kevytrakenteisen sillan rakentamiseen” nihkeästi. Tätä ehkä pitää yrittää viilata. Silta parantaisi saaren virkistyskäyttömahdollisuuksia todella merkittävästi.

Asia/12 Etsivän nuorisotyön palveluntuottajille vuonna 2018 maksettavien avustusten myöntämisen valtuuttaminen pohjoisen nuorisotyön -yksikön aluepäällikölle

ok. Etsivä nuorisotyö siirtyi opetusvirastolta kulttuuri- ja vapaa-aika-toimialalle hallintouudituksen myötä. Toiminta on jatkuvaa hallinnollisesta muutoksesta huolimatta.

”Opetusvirasto kilpailutti etsivän nuorisotyön järjestämiseen liittyvän yhteistyösopimuksen ajalle 1.1.2017–31.12.2018. Kyseessä on puitejärjestely, johon valittiin 2–4 soveltuvuusvaatimukset täyttävää ja tarjouspyynnön mukaista tarjouksen jättänyttä toimijaa.”

Eli tämä vuosi jatketaan tämän kilpailutuksen spekseillä ja tulevat etsivän nuorisotyön muodot päätetään kesään mennessä.

Taiteen perusopetuksesta / Kulttuurijaosto 14.12.2017

Viime viikon torstaina Kulttuuri- ja vapaa-aikalautakunnan kulttuurijaosto kokousti ja teki ensi vuodelle tärkeitä rahoituspäätöksiä. Jaoimme yhteensä noin 12,6 miljoonaa euroa teattereille, tanssiryhmille, festivaaleille, sirkukselle, kuvataiteelle ja taiteen perusopetukselle.

Jaettava summa kasvoi kokonaisuutena hiukan viime vuodesta. Mm. Tanssin talo sai sovitusti 176000 euroa enemmän kuin viime vuonna, jotta voivat suunnitella toimintaansa nyt kun talon rakentamispäätökset ovat valmiit. Muut lisäykset olivat pieniä, mutta tärkeitä ja kertovat usein vuosikausien hienosta työstä kengännauhabudjettia venyttäen. Itse iloitsen erityisesti mm. Koko Jazzin saamasta 10000 euron ja Huuto-gallerian 17000 euron lisäyksestä. Samaten molemmat barokkiorkesterimme (HeBO ja FiBO) saivat ansaitusti kympit lisää.

Mutta aivan kaikki eivät saaneet lisää rahaa: valtionosuutta nauttivien teattereiden tukisumma säilytettiin entisellään jo (ainakin) kolmatta vuotta – eli näiltä ammattiteattereilta efektiivisesti nipistettiin indeksin verran, ja valtionosuuden piirissä olevilta musiikkioppilaitoksilta siirrettiin tukea muille taiteen perusopetusta antaville oppilaitoksille. Tämä on herättänyt keskustelua. Mitä on taiteen perusopetus? Mitä ovat VOS-musiikkioppilaitokset?

Taiteen perusopetuksella tarkoitetaan kouluajan ulkopuolella järjestettävää opetusta erityisesti lapsille ja nuorille. Taiteen perusopetus on pitkäjänteistä, laadukasta ja tavoitteellista. Siitä säädetään lailla (633/1998) ja asetuksella (813/1998).

Opetus taiteen perusopetusta antavissa oppilaitoksissa on Opetushallituksen määräämien opetussuunnitelman perusteiden mukaista. Taiteen perusopetuksen oppimäärät jakautuvat laajaan ja yleiseen.

Oppilaitoksissa opiskellaan musiikkia, tanssia, sanataidetta, teatteri- ja sirkustaidetta, kuvataidetta, käsityötä, arkkitehtuuria ja audiovisuaalista taidetta.

Opetuksen lainmukaisuus edellyttää, että opetuksen järjestäjällä on joko kunnan hyväksymä ja vahvistama opetussuunnitelma tai opetus- ja kulttuuriministeriön lupa taiteen perusopetuksen järjestämiseen. Opetustuntikohtaisen valtionosuuden edellytys on opetus- ja kulttuuriministeriön myöntämä järjestämislupa.

Huh, olipa jargonia. Sama suomeksi?

VOS tarkoittaa valtionosuutta, eli valtio tukee sovitun tuntimäärän mukaisesti. Tunnille on olemassa laskennallinen yksikköhinta (77,14/78.78€), josta valtionosuus on 57% (eli n. 45€).

Taiteen perusopetus on korkeatasoista ja suunnitelmallista. Sen laatua valvotaan sillä että opetusta antavalla koululla täytyy olla kunnalta tai valtiolta saatu lupa antaa taiteen perusopetusta.

Taiteen perusopetus ei ole vain musiikkia, vaan sisältää koko taiteen kirjon sanataiteesta arkkitehtuuriin.

Ja tämän kirjoituksen ytimen osalta ehkäpä tärkeintä: opetus jakaantuu laajaan ja yleiseen oppimäärään. Näiden kahden ero on ensinnäkin määrässä: laajan oppimäärän opinnot sisältävät 1 300 opetustuntia, ja yleisen oppimäärän 500 opetustuntia, jotka jakaantuvat 10 opintokokonaisuuteen.

Kaupungin näkökulmasta tärkeä huomio on se että laajan oppimäärän musiikkiopistot saavat tukea sekä kaupungilta että valtiolta. Yleisen oppimäärän opetusta antavat opinahjot saavat tukea lähinnä vain kaupungilta.

Helsingin kulttuurikeskus tekee erinomaista selvitys- ja tutkimustyötä. Sen pohjalta virkamiehet esittävät muutoksia meille päättäjille. Tästä linkistä löytyy Helsingin selvitys taiteen perusopetuksen kehittämistarpeista. Kaikki tämän blogin myöhemmät kuvaajat ovat ko. selvityksestä, johon kannattaa perehtyä jos asia kiinnostaa.

Mitä tuossa selvityksessä sitten erityisesti havaittiin?

1. Helsingissä on havaittavissa varsin selkeitä alueellisia eroja taiteen perusopetuksen osallistumisessa.
2. Monissa taiteenlajeissa tyttöjen osuus oppilaista on korostunut.
3. Julkinen rahoitus ja samalla oppilasmäärät painottuvat musiikin opetukseen.

1. Alueelliset erot
TPOselvitys_kupo_kevat_2016_copy__page_95_of_100_
Jakomäessä taiteen perusopetuksen piirissä 5% lapsista ja nuorista. Kulosaaressa lähes 50%.
TPOselvitys_kupo_kevat_2016_copy__page_21_of_100_
TPOselvitys_kupo_kevat_2016_copy__page_20_of_100_
Kuvaajista näkyy selvästi tietenkin alueiden sosioekonominen rakenne. Mutta sen lisäksi taiteen perusopetuksen osallistumiseen vaikuttaa kysynnän lisäksi tarjonta. On varsin ymmärrettävää että siellä missä on enemmän opinahjoja, on myös enemmän osallistujia:
TPOselvitys_kupo_kevat_2016_copy__page_41_of_100_Selvityksen mukaan:

Musiikin taiteen perusopetuksen kohdalla alueen opetustarjonnalla ja oppilaaksi hakeutumisella on varsin selvä yhteys. Eniten musiikin oppilaita oli Etelä-, Keski- ja Länsi-Helsingin alueilla, joissa myös annettiin suhteellisesti eniten opetustunteja. Lisäksi Pohjois-Helsingissä Itä-Pakila erottuu alueena, jossa oppilaaksi hakeutuminen oli suurta ja opetustunteja annettiin paljon. Osassa Itä-, Koillis- ja Pohjois-Helsinkiä musiikin taiteen perusopetuksen tarjonta oli varsin vähäistä tai sitä ei annettu ollenkaan. Näillä alueilla osallistumisaste oli Etelä- ja Länsi-Helsinkiä moninkertaisesti vähäisempää.

Saavutettavuus on siis tärkeä osa nykyistä tasapuolisempaa ja tasa-arvoisempaa taiteen perusopetuksen kenttää.

2. Tasa-arvo

Positiivinen uutinen on se että poikien osallistuminen taiteen perusopetukseen on lisääntynyt kaikilla taiteen 2008–2014. Sielläkään edistys ei ole ollut tasaista:

sirkusoppilaissa poikien osuus nousi 9 prosentista 24 prosenttiin, teatterioppilaissa 13 prosentista 26 prosenttiin ja tanssioppilaissa 5 prosentista 9 prosenttiin. Valtionosuusjärjestelmään kuulumattomissa musiikkioppilaitoksissa poikien osuus kasvoi 46 prosentista 55 prosenttiin. Valtionosuutta saavissa musiikkioppilaitoksissa sekä visuaalisten taiteiden oppilaitoksissa poikien osuus pysyi lähes samana (39–40 % vuonna 2014).

TPOselvitys_kupo_kevat_2016_copy__page_22_of_100_

3. Musiikin korostunut asema rahoituksessa

Taiteen perusopetus, ja sen tuki, on laajentunut vasta viime vuosikymmenellä kattamaan muitakin taiteenlajeja. Helsinki aloitti esim. tanssin tukemisen muistaakseni vasta vuonna 2010.

Tästä syystä perinteisesti tukea on saanut eniten musiikki. Ja musiikin lajeista perinteisesti tietenkin eniten klassinen musiikki, jota suurin osa valtionosuuksia nauttivista musiikkiopistoista pääosin opettaa. Erityisesti valtion tuki on huomattavan voimakkaasti painottunut musiikille:
TPOselvitys_kupo_kevat_2016_copy__page_62_of_100_
Mutta myös kaupungin avustuksista valtaosan saa musiikki, ja kaupungin avustuksistakin suurimman osan valtionosuuksia nauttivat musiikkiopistot. Ensi vuonna, tehdyn leikkauksen jälkeen, kaupungin tuki VOS-musiikkiopistoille on 2,98 miljoonaa euroa. Muille musiikkioppilaitoksille 0,8 miljoonaa euroa.
TPOselvitys_kupo_kevat_2016_copy__page_62_of_100_

Selvityksen perusteella kulttuuritoimemme ehdottikin seuraavia toimenpiteitä:

1. Lisätään opetuksen saatavuutta
2. Tasapainotetaan opetuksen alueellista tarjontaa väestömuutokset huomioiden
3. Vahvistetaan opetuksen sukupuolista tasa-arvoisuutta
4. Lisätään monimuotoisuutta taiteen perusopetuksessa

Juuri näihin tavoitteisiin viime viikon päätöksellä pyrittiin.

1. Saatavuutta/saavutettavuutta parannettiin mm. tukemalla lisää Resonaaria, joka tekee työtä erityislasten taidekasvatuksen parissa.
2. Alueellista tarjontaa parannettiin tukemalla oppilaitoksia muualla kuin Etelä-Helsingissä. (mm. Pitäjänmäki, Pohjois-Helsinki, Vuosaari, Itäkeskus, Pukinmäki)
3. Lisättiin mm. Apinatarha / Kinetic Orchestra:n tukea, joka tukee pojille suunnattua taiteen perusopetusta ja Jamkicks, joka harjoittaa poikien suosimaa bänditoimintaa.
4. Tuettiin lisää taiteen perusopetusta monilla aloilla: nykytanssia, arkkitehtuuria, musiikkiteatteria, monitaiteisuus, kuvataide, käsityö, teatteri.

Useimmissa tapauksissa perusteita per hakija oli useita. Esimerkiksi:

Suomen musiikkikasvatuskeskus ry:n toiminta-avustusta nostetaan 7 700 eurolla 80 000 euroon maahanmuuttajille suunnatun toiminnan tukemiseksi sekä ryhmäopetuksen kehittämiseksi. Nostolla huomioidaan toiminta matalan osallistumisen ja rahoituksen alueella Itäkeskuksessa ja tuetaan musiikin yleisen oppimäärän opetusta. Toiminta toteuttaa tasa-arvon, moninaisuuden ja saavutettavuuden arviointiperusteita.

Päätöksen perusteet jokaisen tuen saajan kohdalta ovat löydettävissä täältä

Helsinki ei siis leikannut taiteen perusopetuksesta. Me suuntasimme rahaa uudelleen, satsaten vähän lisää niille toimijoille, jotka harkinnan perusteella toteuttavat julki lausuttuja tavoitteitamme parhaiten.

Tämä ei tarkoita sitä etteivätkö VOS-musiikkiopistot tekisi hyvää ja tärkeää työtä. Tekevät. Ja ne saavat yhä tämänkin päätöksen jälkeen 2,98 miljoonaa euroa tukea kaupungilta vuodessa. Sen lisäksi ne saavat valtiolta 11,2 miljoonaa euroa. Niiden julkinen tuki 2018 on siis yhteensä noin 14 miljoonaa euroa.

Some-keskusteluissa mainitaan useimmiten Helsingin tuen alentuminen viidellä prosentilla. Mutta tämä on tosiaan vain Helsingin osuudesta. Kokonaisuutena oppilaitosten julkinen tuki laskee 0,5-1,6% ja jos huomioidaan lukukausimaksutkin, niin tulojen pudotus on 0,4-1,1%, keskimäärin -0,8%.

Kannattaa muistaa että samaan aikaan musiikin yleistä oppimäärää tarjoavat laitokset saavat tukea vain Helsingiltä ja summa on 0,8 miljoonaa euroa.

Minun on helppo perustella julkisesti tekemäämme päätöstä. Se on oikeudenmukainen ja laajentaa taiteen perusopetuksen piiriin pääsevien lasten ja nuorten joukkoa Helsingissä. Se pohjaa huolelliseen selvitystyöhön ja on hyvin perusteltu. Se on toivottavasti askel entistäkin laajemman ja kattavamman taiteen perusopetuksen tiellä. Toivottavasti 2020-luvulla yhä useampi lapsi ja nuori on taideharrastuksen piirissä.

Tämän kaiken todettuani on pakko myöntää että Helsinki käyttää todella vähän rahaa per asukas taiteen perusopetukseen. Vain hiukan yli 8€, kun Espoossa vastaava luku on 19,1 euroa ja Vantaallakin 17,8 euroa.
(Luvut eivät täysin vertailukelpoisia, mutta antavat kyllä oikean mittakaavan.)Helsingin tulisi tulevaisuudessa nostaa taiteen perusopetuksen tukea kaikille toimijoille. Mutta sen tulee samanaikaisesti toteuttaa myös taiteen perusopetuksen rakennemuutosta. Kulttuurijaoston päätös oli hyvä ja perustui laajaan näkemykseen taiteen perusopetuksen tilasta ja kehitystarpeista Helsingissä.