T3 ja Terveysasemat

Viime keskiviikon valtuustossa käytiin varsin pitkä keskustelu terveysasemien ulkoistamisesta. Tai oikeastaan käytiin keskustelua Kokoomuksen ryhmäaloitteesta, joka olisi luonut jonkinlaisen ulkoistamisautomaatin, mutta kuten usein valtuustossa, nytkin puhuttiin mieluummin vähän asian vierestä. Mikäpä siinä. Puhutaan vaan.

Vaikutti siltä että kaikki valtuutetut olivat jokseenkin herttaisen yksimielisiä siitä että Helsingin terveysasemien hoitoon pääsyssä on parantamisen varaa. Yleinen tapa mitata tätä saatavuutta on ns. T3-aika.

Terveysasemilla mitataan lääkärien ajanvarausaikojen jonoa laskemalla kolmas vapaana oleva kiireetön ajanvarausaika kalenteripäivissä. Terveysaseman T3-luku on näiden aikojen keskiluku eli mediaani. Puolella lääkäreistä on varattavia aikoja ennen T3-lukua ja puolella sen jälkeen.

Tässä taulukossa on värikooditettuna Helsingin terveysasemien T3-ajat 2018-2020. Vihreällä 0-14 päivää, vaaleahko punainen 15-35 päivää ja tumma punainen 36-42 päivää.

Varsin lyhyellä aikavälillä tilanne on heikentynyt merkittävästi. Tilastosta kannattaa huomata että T3-ajan maksimi Helsingissä on 42, sitä pidemmälle ajalle ei ”kalentereita ole vielä avattu”. Yhdeksän terveysaseman 42 päivää tarkoittaa siis käytännössä sitä että kiireettömiä aikoja ei ole.

Kaupunki pyrkii parantamaan toimintansa laatua monella tavalla. Helsingin sosiaali- ja terveystoimesta vastaava vihreä apulaispormestari Sanna Vesikansa kertoo hyvin millä kaikilla toimenpiteillä tätä yritetään. Varsin kattava ja pitkä lista.

Keskiviikon valtuustossa keskusteltiin kuitenkin vain yhdestä ainoasta keinosta: voisiko Helsinki, kuten monet suomalaiset kunnat, käyttää hyödykseen myös yksityisten yritysten osaamista. Voisiko esim. Mehiläinen tai Terveystalo ottaa hoitaakseen muutaman terveysaseman Helsingissä?

Tätä vastustettiin Vasemmistoliiton, Feministien, Keskustan ja Sosialidemokraattien toimesta. Kuultiin monta puheenvuoroa ”pörriäisistä”. Ratkaisuksi tarjottiin lähinnä sitä että Helsingin tulisi kehittää omaa julkista toimintaansa.

Helsingillä on 23 terveysasemaa, miten ihmeessä kahden niistä siirtäminen yksityisen operoitavaksi vähentäisi kehittämisen mahdollisuuksia 21:llä terveysasemalla?

Aivan. Ei yhtään mitenkään.

Tilanne menee minulta täysin yli ymmärryksen. Meillä on käsissämme akuutti saatavuuden kriisi, joka heikentää yleisemminkin luottamusta julkiseen terveydenhuoltoon ja palveluihin. Silti meidän pitäisi rajata yksi tunnetusti tehokas keino kokonaan pois.

Kyse on joka tapauksessa julkisesta palvelusta julkisella terveysasemalla. Asiakas ei parhaassa tapauksessa erota kaupungin ja yksityisen operoimaa terveysasemaa mistään muusta kuin siitä että yksityisen hoitamalta asemalta kuntalainen saa ajan sellaisen tarvitessaan.
Aivan samaan tapaan kouluruoka on kouluruokaa riippumatta siitä tuottaako sen kaupungin Helsingin kaupungin palvelukeskus -liikelaitos, Helsingin kaupungin 100% omistama Palmia Oy tai esim. Fazer Oy. Kyse on kuntalaisen palvelusta ja sen laadusta, ei siitä kuka sen tuottaa.

Arvelenkin että valtuuston vasen laita pelkää kokeilun onnistumista. Niin syvästi keskustelun kanta on ankkuroitu ideologiaan tosiasioiden sijaan. Tässä kohtaa on pakko lainata Kansan Uutisten entistä päätoimittajaa Yrjö Rautiota:

Moni poliitikko uskoo, että julkisuutta voi hallita kertomalla asioista (vain) sen, mikä on poliittisesti ”tarkoituksenmukaista”. Journalismin ainoa periaate taas voi olla vain se, että olennaiset asiat kerrotaan totuudenmukaisesti, oli se poliittisille päämäärille eduksi tai haitaksi.

Totuus on sitä paitsi aina myös poliittisesti tarkoituksenmukaista. Jos tosiasiat ja ideologia ovat ristiriidassa, vain ideologiaa voidaan korjata, ei tosiasioita. Ideologia, joka ei tosiasioita kestä, on ennen pitkää tuhoutuva.

Mitä tehdään ulkoistuskokeilun päättyessä jos yksityiset tuottajat kykenevät tuottamaan samalla hinnalla – tai jopa edullisemmin – parempaa laatua? Luovutaanko vai laajennetaanko? Miten otetaan opiksi? Jos kanta ei ole alunperinkään perustunut tosiasioihin, voiko tiedon lisääntyessä tehdä uuteen tietoon perustuvia päätöksiä? Voiko laatua ylipäätään kehittää jos ei ole valmis uskomaan mitä excel kertoo?

Minun mielestäni tärkein ideologinen kysymys on se onko meillä laadukas julkinen terveydenhuolto. Ehdottomasti. Näen terveydenhuollon ihmisoikeutena. Se ei ole ala, jolla ”vapaa markkinatalous” toimii – ja onneksi kukaan ei sellaista haluakaan. Meillä on oltava yhteisvastuullinen terveysvakuutusjärjestelmä, se on yksi pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin peruslupauksista. Kaveria ei jätetä, kaikki hoidetaan. Tästä perusoikeudesta olen valmis taistelemaan.

Sen sijaan en näe juuri lainkaan ideologisena kysymystä siitä kuinka julkinen terveydenhuolto järjestetään. Se tulee järjestää mahdollisimman tehokkaasti ja laadukkaasti. Tapauskohtaisesti tarkoituksenmukaisimmalla tavalla.

Joiltain osin se tarkoittaa kunnan, kuntayhtymän, valtion tai tulevaisuudessa ehkä maakunnan itse ylläpitämää palvelua. Joiltain osin se voi tarkoittaa julkisen tahon tarjoamia palveluseteleitä (esim. hampaat, kaihi). Ja joiltain osin se voi tarkoittaa yksityisen yrityksen operoimaa julkista palvelua (sairaankuljetus, terveysasemat, hoiva). Eikä yksityinen sektori tarkoita vain voittoa tavoittelevia yrityksiä – meillä on koko joukko ns. kolmannen sektorin toimijoita mm. päihdepalveluissa, joita ilman yhteiskuntamme olisi varsin toisen näköinen.

Näiden muutaman terveysaseman kohdalla uskon että lopputulos tulee olemaan hyvä. Helsinki osaa kilpailuttaa ja markkinat ovat olemassa. Toivottavasti muutama yksityinen toimija kirittää myös kaupungin omaa palveluntuotantoa tekemään parannuksia nykyistä nopeammalla tahdilla. Kilpailulla tapaa olla sellainen vaikutus.

Aiheesta tullaan keskustelemaan Helsingissä vielä useita kertoja kun ulkoistamispäätös saapuu lopulta päätöksentekoon. Avoin ja harkitseva keskustelu on hyvästä. Samaten lopputulosten perkaaminen – ei tätäkään kokeilua pidä jatkaa jos lopputulokset ovat kehnoja.

Onneksi valtuuston enemmistö ei äänestänyt Vasemmistoliiton palautusesityksen puolesta. Se olisi vienyt meiltä yhden työkalun pois. Ja päätöksen kärsijöinä olisivat olleet juuri ne, joiden puolesta vasemmisto vakuuttaa taistelevansa.

SUV, ilmastolle tuhoisa turhake

Huomasin eilen kansainvälisen energiajärjestö IEA:n tiedotteen, joka kertoi SUV-autojen ”haastavan” henkilöautojen päästövähennykset.

IEA:n mukaan tavallisten henkilöautojen päästöt ja kulutus ovat laskeneet viime vuosikymmenellä – energiatehokkuus on parantunut ja lähitulevaisuudessa yleistyvät sähköautot vähentävät päästöjä entisestäänkin.

Vuosien 2010 ja 2018 välillä henkilöautoliikenteen öljyn kulutus kuitenkin lisääntyi noin 3,3 miljoonalla barrelilla per päivä. Tämä johtuu SUVien – kaupunkimaasturien – määrän kasvusta. 2010 niitä oli liikenteessä 35 miljoonaa, nyt 200 miljoona ja ne ovat keskimäärin neljänneksen painavampia kuin tavalliset henkliöautot ja siksi ne kuluttavat enemmän polttoainetta.

Vuosien 2010 ja 2018 välillä SUV:t olivatkin toiseksi suurin syy ilmastopääästöjen kasvuun. Vain energiateollisuus oli suurempi. Mm. Raskas teollisuus, lentomatkailu ja laivat jäivät kauas taakse.

Change in global CO2 emissions by energy sector, 2010-2018, IEA, Paris

Jos SUVien lukumäärän kasvu jatkuu nykyistä tahtia, ne lisäävät globaalia kulutusta kahdella miljoonalla barrelilla per päivä vuoteen 2040 mennessä. Tämä kumoaa 150 miljoonan sähköauton päästövähennykset. En edes halua tietää kuinka monta kertaa tämä on koko Suomen päästövähennystavoite.

Tiedote pysäytti. Minä ymmärrän että autoja tarvitaan tulevaisuudessakin. Ja ymmärrän että kaikki eivät voi hankkia huomenna sähköautoa. Mutta tieto että SUV, joka on ylipäätään ajoneuvoluokkanakin turhake, on yksin vastuussa päästöjen merkittävästä kasvusta sai minut aivan raivoihini. SUV:n omistamiselle kun on äärimmäisen harvoin mitään muuta syytä kuin turhamaisuus. Minun on vaikea uskoa että 2010-luvulla syntyi jokin uusi liikkumisen tarve jota ei mitenkään voinut tavanomaisella henkilöautolla tyydyttää.

Tieto saa epätoivoiseksi. Jos tämä on ihmiskunnan kollektiivinen valinta, niin sitten on kyllä turha edes yrittää mitään. Kaikki paskax ja palamaan. Voisin ostaa itsekin yhden SUVn ihan vaan tyhjäkäynnille kadunvarteen. Parempi rysäyttää kerralla kunnolla seinään.

Hetken kuluttua ajattelin kuitenkin että ehkäpä tätä pitäisi ajatella optimistisesti, tilaisuutena muutokseen.

Usein ilmastonmuutoksen torjunta tuntuu mahdottomalta. Se vaatii uhrauksia joihin emme ole valmiita. Haluamme lentää, haluamme syödä lihaa ja juustoa. Ja mistä päästä edes voisi aloittaa?

Mutta tässä. Tässä meillä olisi kulutusta lisäävä turhake, joita ilman pärjäsimme varsin mainiosti vielä 10 vuotta sitten. Kohde on siis sekä hyödytön että mittakaavaltaan merkityksellinen.
Tämän pitäisi olla oikeastaan helppoa jos olemme tosissamme: meidän pitää poistaa katumaasturit liikenteestä tai tehdä niiden omistamisesta niin naurettavan kallista että vain harva sellaisen haluaa. Tämä voi olla merkittävämpää liikenteen ilmastopäästöjen kannalta merkittävämpää kuin sähköautojen yleistyminen – jota toivon tietenkin myös.

Eli laajemmin, liikenteessä on mahdollista toteuttaa todella merkittäviä päästövähennyksiä ilman että kenenkään tarvitsee vähentää autoilua tai ostaa edes sähköautoa. Pitää vain laskea autojen keskipainoa. Tämän ei pitäisi olla mahdotonta kenellekään tai edustaa ”vihreää autovihaa”.

Siksipä ehdotan, että meidän tulee säätää erillinen, voimakkaasti nouseva ilmastopäästövero yli 1000kg painoisille polttomoottoria voimanlähteenään käyttäville henkilöautoille. Veron tulee olla niin merkittävä että uusien autojen keskipaino kääntyy selvään laskuun ja SUVien myynti lähes lakkaa. Verosta täysin vapaita ovat siis vain kaikkein pienimmät henkilöautot ja sähköautot – jos on pakko olla SUV, niin osta sitten sähköinen.

Ei tarvita teknologisia läpimurtoja, latauspisteinvestointeja, ei harvinaisia maametalleja Kongosta. Ei tarvita mitään muuta kuin autokannan kehityksen suunnan kääntäminen kohti pienempiä autoja. Keskikokoon, joka oli yleinen vain 10 vuotta sitten. Oliko silloin kamalaa?

Ihmiskunta, saa suorittaa.

Voiko kaupunkia lavastaa?

Arkkitehtuuri herättää helposti tunteikkaita keskusteluja – makuasioista kun tunnetusti voi kiistellä. Usein vastakkain ovat ”maallikot” ja toisaalta arkkitehtuurin saloihin vihkiytyneet asiantuntijat, jotka tornistaan kertovat kansalaisille että se naapuruston perseruma betonilaatikko on aivan upea aikansa mestariteos, vuoden betonirakenne 1973 ja ehdottomasti suojelukohde.

Eilen somessa keskusteluja herätti Tampereelle eestiläisten arkkitehtien toimesta suunniteltu uusvanha asuinrakennus. Moni piti ehdotetusta uskomattoman kauniina ja upeana.Ymmärrän miksi tuollainen uusvanha miellyttää. Onhan se, no, nättiä. Ja hyvinkin voi olla paikkoja, joissa jopa pastissi tai kertaustyylinen rakennus voi olla perusteltu.

Kaupungin arkkitehtuurin yleislinjaksi sellaisesta ei kuitenkaan ole. Katsotaanpa Tampereen tapausta vähän lähemmin.

Tätä nykyä tontilla on ankea betonilaatikko ja olen samaa mieltä eestiläisten arkkitehtien kanssa sen arvosta:

The existing building does not respect the historic and logical fabric of buildings’ footprints inside the block and so destroys the continuous street front.

It steps back from the plot line leaving a narrow green area to its north and undefined partly raised terrace as parking area to its south, failing to define the border between public and private realm.

Unlike most of its historic neighbours in the area, the building has no commercial space on its ground floor. Its blind ground floor walls cannot contribute to the variety of the urban environment around it and safeguard its immediate vicinity.

The building has no recongnizable main facade nor an entrance, hence it lacks the respect both towards its inhabitants and towards the public.

It has no architectural, artistic or aesthetic value of whatsoever.

Its inherently modernistic design creates an unnecessary conflict between itself and its neighbours.

Nykyinen rakennus on hyvä esimerkki männä vuoskymmenten surkeasta suomalaisesta rakentamisesta ja kaupunkisuunnittelusta. Se on sekä teknisesti huono, arkkitehtonisesti arvoton että häiriö kaupunkitilassa. Mitä nopeammin tuosta talosta päästään eroon, sen parempi. Hyvä että uskalletaan purkaa. Tuleeko sen tilalle kuitenkaan rakentaa ”uusvanhaa”?

Itse olen ajatellut asiaa – näin maallikkona – kolmen funktion kautta:

    1. Massa
    2. Toiminnallisuus
    3. Muoto

1. Massa

Rakennuksen ”massoittelu” on tietenkin tärkeää. Keskelle omakotitaloaluetta ei voi rakentaa pilvenpiirtäjää. Keskelle tiivistä aluetta ei kannata rakentaa lättänää. Toisaalle voi sopia pistetalo, kaupunkiin taas kortteli.

Mutta tämän kohdan alle istahtaa mielestäni myös rakennuksen suhde katutilaan ja tonttiin. Tampereen tapauksessa nykyinen rakennus on – aikansan muodin mukaisesti – vedetty metri pari ”sisään” jalkakäytävästä. Syntyy epätilaa. Kadunvarsi katkeaa. Yhtenäinen kaupunkimainen talolinja puuttuu.

Lisäksi rakennus on – aikansa muodin mukaisesti – pistetalo. Se ei ole yhteydessä viereisiin rakennuksiin tai kaupunkiin. Se katkaisee kaupungin. Takapuoli varattu – aikansa muodin mukaisesti – henkilöautojen pysäköinnille ihmisten pihan sijaan.
Tässä eestiläisten esitys onnistuu varsin mainiosti. Se eheyttää korttelin jälleen kaupunkikortteliksi, johon tehdään vielä vaihtelevuutta ainakin näennäisesti kolmen eri rakennuksen kautta, joissa on eri räystäslinjat ja värit.

2. Toiminnallisuus

Nykyisen rakennuksen kivijalassa ei ole mitään. ”Paraatisuuntaan” (mikä on rakennuksen pääsuunta ylipäätään?) rakennuksessa ei ole edes ovea. Se sulkeutuu pois kaupungilta, se ei tarjoa mitään kenellekään muulle kuin asukkailleen. Se on toiminnallisesti lähiötalo keskellä kantakaupunkiympäristöä.

Tässäkin kohtaa eestiläisten rakennus onnistuu hyvin. Talossa on kivijalkaliiketilaa, siinä on uloskäyntejä. Sillä on ylipäätään julkisivu ja yksityisempi puoli.

3. Muoto

Tampereen nykyinen betonikuutio on modernistinen keskisormi. Se ei välitä lainkaan ympäristöstään – todennäköisesti tarkoituksellisesti. Se on tehty tehdasvalmisteisista elementeistä ja olisi voitu pudottaa Kirkkokadun sijaan Tsheljabinskiin, Kouvolaan tai Tampereelle. Kukaan ei huomaisi eroa.

Hyvä kaupunkiarkkitehtuuri keskustelee ympäristönsä kanssa. Se ymmärtää alueen historian, esteettisiä reunaehtoja ja aikansa. Se on paikallinen. Muoto myös seuraa tekniikkaa.

Tässä tarkastelussa eestiläisten ehdotus on mielestäni hirvittävä. Se on pastissi. Se on avaruusalus, kermakakku, kulissi. Nykyaikaisella rakennustekniikalla toteutettu halpa kopio. Rakastamaani vanhaa jugendia tuo uusvanha möykky ei olisi. Yhtä vähän tamperelainen kuin edeltäjänsä – vastaavia löytyy varmasti myös Tsheljabinskista.

Hirvittävän betonikuution ainoa vaihtoehto ei ole hirvittävä historiaton lavaste.

Mitä sitten?

Mielestäni viime vuosina Suomessa on opittu kaupunkien rakentamista. Meillä on erinomaisia uusia kohteita, joissa laadukas arkkitehtuuri onnistuu luovimaan hienosti kaupunkisuunnittelun laadullisten vaatimusten, estetiikan ja ympäristön ristiaallokossa. Laadukasta, inhimillistä ja kaunista arkkitehtuuria on mahdollista toteuttaa myös ajassa eläen. Muutamia esimerkkejä Helsingistä.

As Oy Posteljooni, Käpylä

Käpylän varsin keskeisellä sijainnille rakennettiin muutama vuosi sitten kokonaan uusi talo.

Kuva: HS, Kimmo Penttinen

Se on massaltaan onnistunut. Se täydentää aukion. Se on kiinni kadussa.
Siinä on kivijalassa liiketilaa, se keskustelee ympäristönsä kanssa.

Kuva: HS, Markku Niskanen

Ja se on yhtäaikaisesti selvästi aikansa lapsi, modernia arkkitehtuuria modernilla tekniikalla toteutettuna että yhteydessä ympäröivään Käpylään. Rapattu pinta, harjakatto, ikkunoiden koko. Sillä on myös erikseen julkisivu ja yksityisempi puoli vaikka ei umpikortteli olekaan – eikä Käpylässä sellaisia olekaan.

Mielestäni erittäin onnistunut esimerkki aluetta ymmärtävästä modernista arkkitehtuurista. Kaupunginmuseo toki vastusti tätäkin.

Linnankatu 3, Katajanokka

Tämä tapaus on tavallaan aika lähellä Tampereen esimerkkiä. Linnankatu 3:ssa sijaitsi alunperin upea jugend-rakennus.Valitettavasti se tuhoutui sodan aikana pommituksessa ja sen tilalle rakennettiin melko kamala rakennus joka ei istunut Katajanokan upeaan ympäristöön.Muutama vuosi sitten sen tilalle rakennettiin uusi asuinrakennus.

Kuva: HS, Joonas Vohlakari

Tämäkin on mielestäni onnistunut. Se on selvästi osa samaa kaupunkia. Se hakee (ehkä jopa liikaakin) muotokieltä viereisistä rakennuksista, pintamateriaali myös kunnioittaa kaupunginosaa, räystäslinja elävä. Kivijalassa liiketilaa ja ovia.

Samalla se on kuitenkin myös moderni ja äkkiväärä. Leikittelee muodolla ja suunnilla. Se on tietoisen kulmikas eikä edes yritä esittää olevansa ”sulava ja pehmeän aistikas” jugend-linna.

Väitän että ajan myötä tuo rakennus istuu paikalleen uusvanhaa kermakakkua paremmin. Tuo rakennus ei ole kulissi, vaan aikansa tuote, joka luo kaupunkiin aitoa ja laadukasdta kerroksellisuutta.

Historiattomuus

Ehkäpä uusvanhan näköisarkkitehtuurin suurin ongelma minulle onkin sen historiattomuus. Se on kitschiä. Se on aina vain halpa kopio alkuperäisestä, joka syntyi täysin erilaisiin oloihin, erilaisille omistajille ja täysin erilaisella teknologialla. Uusvanha talo on kuin uusrikkaan kipsiset roomalaiset pylväät sipoolaisen pakettiomakotitalon kuistilla.

Toisaalta on ehkä niinkin että keskustelu uusvanhasta arkkitehtuurista on osa suurempaa muutosta. Ehkä arkkitehtuurikunnan ”asiantuntijavalta” on liudentumassa? Voiko enää tulevaisuudessa paeta ”asiantuntijuuden” verhon taakse? Kaupunkiemme suunnittelun ja arkkitehtuurin linjauksista pitää voida käydä julkista keskustelua kielellä jota myös me maallikot ymmärrämme. Kyllä ainakin osa meistä varmasti ymmärtää myös muita ratkaisuja kuin uusvanhaa.

Kulttuuri- ja kirjastojaoston kokous 10.12.2019 (Avustukset/YT)

Helsingin kaupungin kulttuuri- ja vapaa-ajan toimialan toimialalautakunnan alaisen kulttuuri- ja kirjastojaoston (huh) viimeviikkoinen kokous on herättänyt keskustelua. Vaikka ei poliitikkona olekaan ehkä järkevää nostaa päätään poterosta, niin ajattelen että päätösten ja perustelujen pitää kestää julkinen keskustelu ja kritiikki. So here we go, kirjoitus on pitkä.

Kulttuuri- ja kirjastojaosto jakoi 10.12.2019 kokouksessaan ensin ns. ”laitosavustukset”. Niihin me emme voi vaikuttaa, vaan saajat ja summat löytyvät valtuuston talousarviopäätöksestä. Tämä n. 23 miljoonaa euroa sisälsi avustukset Helsingin kaupunginteatterille, Korkeasaarelle, UMOlle ja Kansallisoopperalle.

Tämän lisäksi Kulttuuripalveluiden avustuksiin on kokonaisuudessaan varattu 17,9 miljoonaa euroa. Tämä sisältää sitten kaikki kohdeavustukset (mm. Alppipuiston kesä, festivaalit, projektit, konserttisarjat) että teattereiden, sirkuksen jne. ryhmien vuotuisavustukset.

Kokouksen päättämät tuet:


Mille Paljonko
Taiteen perusopetus 
4 469 761
Taide- ja kulttuuriavustukset 2020, väh. 50 000 euron
hakemukset, monivuotiskausi 2019-2022 
4 500 876

Taide-
ja kulttuuriavustukset 2020, vähintään 50 000 euron hakemukset, vuosi 2020
2 333 277
Taide- ja kulttuuriavustukset 2020, väh. 50 000 euron
hakemukset, monivuotiskausi 2020-2022 ja vuosi 2020 
1 828 846
YHTEENSÄ 13 132 760
Lisäksi 2020 1. "jatkuva jako":
Taide- ja kulttuuriavustukset 2020, kulttuuri- ja
kirjastojaoston 1. jako projektiluonteiseen toimintaan 
42 500
Taide- ja kulttuuriavustukset 2020, kulttuuri- ja
kirjastojaoston 1. jako pysyväisluonteiseen toimintaan 
375 000
YHTEENSÄ 417 500
Jaoston 12.12.2019 päättämät avustukset
yhteensä.
13 550 260

Kokonaisuudessaan jaoimme siis kokouksessamme avustuksia noin 36,5 miljoonan edestä, summa kasvoi jonkin verran viime vuodesta. Tätä ei olisi ehkä julkisesta keskustelusta ja tiedotusvälineistä voinut arvata.

TAUSTA

2017

Helsingin kaupunki on viime vuosina terävöittänyt kulttuuripolitiikkaansa. Linjaukset ovat julkisia ja poliittisten päättäjien hyväksymiä, virkamiesten valmistelemia.

Joulukuussa 2017 leikkasimme valtionosuutta (VOS) nauttivilta musiikkioppilaitoksilta Helsingin tukea -5%. Jatkoimme samalla linjalla myös 2018 ja leikkasimme vielä 2% lisää.

Tämän linjauksen taustalla oli eri taiteenlajien perusopetuksen tuen merkittävä rakenteellinen epäsuhta – vuonna 2014 n. 94% valtion tuesta taiteen perusopetukseen meni musiikille ja kaupungin tuestakin 84% musiikille (VOS-opistoille 65%). Päätöksen myötä pystyimme rahoittamaan enemmän muiden taiteenlajien kuten arkkitehtuurin, kuvataiteen, tanssin ja sanataiteen perusopetusta. Ja musiikkioppilaitoksia, jotka eivät ole valtion tuen piirissä mutta tekevät tärkeää työtä.Me emme leikanneet taiteen perusopetuksesta tai kulttuurista. Me vain siirsimme tukea laitokselta ja taiteenlajilta toiselle, painottaen myös alueellisuutta.

Päätöksen jälkeen oli keskustelua tulisiko lautakunnan alistaa päätös ns. otto-oikeudella ja peruuttaa päätös. Näin ei tapahtunut. Päätös oli perusteltu ja kaupungin valitseman strategisen linjauksen mukainen. Päätöksen seurauksena todennäköisesti entistä useampi lapsi pääsi taiteen perusopetuksen piiriin.

2018

2018 saimme myös talousarvioneuvotteluissa väännetyksi noin 800 000 euroa lisää rahaa avustuksiin. Olin ajatellut että tämä olisi tärkeä apu syksyn muutoksissa, kun samanaikaisesti oli tarkoitus myös ensimmäistä kertaa tarkastella avustuksenhakijoita Helsingin jo 2017 keväällä päättämien myöntämisperusteiden kautta. Ao. perusteet ja jaoston seminaarit painottivat erityisesti kulttuurin ns. vapaata kenttää ja uusien toimijoiden tukea.

Joulukuussa 2018 virkamiesten pohjaesitys olikin jakanut lisärahoituksen juuri näiden linjausten mukaisesti. Saimme nostaa useamman toimijan ensimmäistä kertaa tuen piiriin. Olen tästä yhä todella ylpeä ja iloinen.

Olin toisaalta myös pettynyt valmisteluun. Se oli erittäin varovaista ja vaikutti siltä että kenenkään jo tukea saavan avustusta ei oltu tarkasteltu myöntämisperusteiden kautta – ne kun olivat täysin ennallaan. Olivatko ne tismalleen kohdallaan jo valmiiksi? Vaikea uskoa. Lisäraha oli antanut virkamiehille helpon tavan ohittaa avustusperusteiden mukainen tarkastelu.

Siksi ajoin jaostossa palautuksen kautta läpi päätöksen, jossa kohdistettiin lopulta melko marginaalinen leikkaus myös valtiontukea nauttiviin ns. VOS-teattereihin. Tämä raha ohjattiin avustuskriteerien mukaisesti uusille toimijoille. Päätös osoitti jaoston kulttuuripoliittista tahtoa ajaa voimakkaampaa ja jatkuvaa muutosta kriteereihin perustuen.

Päätöksen jälkeen oli keskustelua tulisiko lautakunnan alistaa päätös ns. otto-oikeudella ja peruuttaa päätös. Näin ei tapahtunut. Päätös oli perusteltu ja kaupungin valitseman strategisen linjauksen mukainen.

2019

Tänä vuonna olimmekin vaikeamman tilanteen edessä. Kulttuuriavustuksiin suunnattu summa kasvoi, mutta vähemmän kuin edeltävänä vuonna ja tästä suuri osa oli jo sidottu mm. Tanssin taloon liittyviin ennalta sovittuihin avustusnostoihin.

Virkamiehet ja jaoston poliitikot olivatkin tärkeän kysymyksen äärellä:

Tuleeko kulttuuripoliittisia tavoitteita edistää myös sellaisina vuosina kun tuki ei kasva merkittävästi?

Eli tuleeko meidän antaa lisärahaa uusille ryhmille, oppilaitoksille ja festivaaleille vaikka emme saisi euroakaan lisärahaa? Tai toisinpäin, voiko uusi taiteilijaryhmä päästä kaupungin rahoituksen piiriin vain sellaisena vuonna kun kaupungin tukisumma kokonaisuutena kasvaa? Kulttuurin tuki kasvaa kuitenkin merkittävästi vain noin kerran neljässä-viidessä vuodessa, mutta kulttuurin kenttä kasvaa ja kehittyy jatkuvasti. Ja ehkä erityisesti, voiko jonkun tuki joskus laskea?

Minun mielestäni vastaus on selvä: muutoksia tulee tehdä joka vuosi. Muutoksen täytyy olla olennainen osa Helsingin kaupungin kulttuuripolitiikkaa. Meidän pitää kyetä vuodesta ja avustusbudjetin kokonaissummasta riippumatta – voihan olla että se joskus supistuukin – palkitsemaan ansioituneita toimijoita lisätuella ja nostamaan kokonaan uusia toimijoita tuen piiriin. Se on elävän kulttuurikaupungin ja kulttuurikentän perusta.

Virkamiesten pohjaesitys antoi kysymykseen saman vastauksen. Linja on hyvä ja kaupungin tavoitteiden mukainen. Kiitokset siitä.

Korostan sitä että Helsinki ei leikannut kulttuurilta, Helsinki lisäsi kulttuurin rahoitusta.

LISÄYKSET:


Kuka Tuki 2020 Lisäys
Association WHS ry 60000 5000
Tanssiteatteri Hurjaruuthin kannatus ry 
180000 20000
Kapsäkki Osuuskunta 
90000 8000
Suomen Komediateatteri OY 30000 605
Improvisaatioteatteriyhdistys Stella Polaris ry 
40000 5000
Voimaannuttavan taiteen äärellä ry  (Maria Baric)
40000 10000
Tanssin talo ry 
650000 55000
Red Nose Company ry 
30000 10000
HIT Helsinki yhdistys ry 
12000 2000
Nukketeatteri Sampon kannatusyhdistys ry 
112000 12000
Oblivia rf 
18000 3000
Teatteri totti ry 
17000 2000
Pohjoinen liike ry (Raekallio Corp.) 
25000 15000
Tanssikaari ry (Taiteilijaryhmä Compañía Kaari & Roni Martin) 
65000 15000
Circo Aereo ry 
40000 10000
Nuoren Voiman Liitto ry 
22000 5000
Mediakulttuuriyhdistys m-cult ry 
32000 7000
Ad Astra i Helsingfors rf 
15000 15000
OSIRIS teatteriyhdistys ry 
20000 10000
Porttiteatteri ry 
18000 500
Teatteriyhdistys Toivo ry 
6000 2500
Sivuun Ensemble ry 
15000 3000
Taideosuuskunta Apinatarha (Kinetic Orchestra) 
15000
Täysillä ry (Satu Tuomisto)
12000 3000
Ilmatila ry 
12000 12000
Nuua ry 
8000 8000
Osuuskunta Forum Box 
24000 4000
Teatteriosuuskunta ILMI Ö. 
20000 4000
Tamara Rasmussen Opisto 
21000 3000
Sydkustens landskasförbund rf 
15000 8000
Kavasto Oy 
15000 5000
Käpylän musiikkiopiston kannatusyhdistys ry 
232350 30000
YHTEENSÄ 307605

LEIKKAUKSET:


Kuka Tuki 2020 Leikkaus
KokoTeatteri -yhdistys ry 
75000 -5000
Teatteriosuuskunta ILMI Ö 
35000 -2500
Ylioppilasteatteri ry 
35000 -6000
Nomadi ry (Alpo Aaltokoski Company) 
45000 -5000
Taideosuuskunta Tsuumi (Tanssiteatteri Tsuumi) 
25000 -5000
Tanssiryhmä +Co:n kannatusyhdistys ry (Tanssiryhmä Liisa
Pentti +Co) 
20000 -5000
Vapaat tanssijat ry (Kekäläinen Company) 
30000 -5000
Elävän musiikin yhdistys ELMU ry 
60000 -45000
Seurasaarisäätiö – Fölisöstiftelsen sr 
35000 -5000
Esitystaiteen seura ry. 
10000 -2000
Todellisuuden tutkimuskeskus-yhdistys ry 
28000 -7000
Linnanmäen sirkuskoulun kannatusyhdistys ry (Siirtyi
liikunnan avustuksiin)
0 -5000
Piknik Frequency ry 
18000 -2000
Familia ry 
0 -10000
YHTEENSÄ -109500

Lisäyksiä siis hiukan yli 300 000 euroa ja leikkauksia noin 110000 euroa. Nettona lisää avustuksia pysyväisluontoisempaan toimintaan n. 190 000 euroa enemmän kuin vuonna 2019.

Voi kysyä, olisiko kaikki leikkaukset pitänyt jättää tekemättä kun rahaa kuitenkin tuli lisää. Toisaalta karuimmillaan se olisi tarkoittanut sitä että olisimme voineet jakaa lisäyksiä 110 000 euroa vähemmän. Kuka meidän olisi pitänyt jättää ilman lisätukea? Ja miten päätös olisi ollut tasapuolinen tai perusteltu?

Tässä kokouksessa jaettua tukisummaa ei kannata kasvattaa myöskään tuomalla lisärahaa kohdeavustuksista, sillä niiden tarve ja hakumäärät ovat kasvaneet. Meillä on pelkästään tammikuun kokouksessa kuulemma luvassa 219 hakemusta – kohdeavustuksissa avustuksen saajien prosenttiosuus tulee ensi vuonna taatusti laskemaan. Sieltäkään ei oikein voi leikata, ne menevät usein kaikkein elävimmälle ja nopeimmin reagoivalle kulttuurille.

Jo nyt tiedossa hakemuksia lähes 7 miljoonalla, jaettavaa vain 2,3 miljoonaa euroa. Ja hakemuksia tulee jatkuvasti lisää.


HENKILÖKOHTAINEN TASO

Vaikka olen ajanut tällaista kokonaiskatsausta ja yleislinjausta jo vuosia, osui päätös ystäviini ja toimijoihin, joiden toivoisin kovasti menestyvän ja saavan lisää tukea.

Aloitin oman taiteellisen urani 1999 Tanssiryhmä Tsuumin riveissä, viimeksi sävelsin heille produktion vuonna 2017 – nyt ainakin väliaikaisesti lopetellessani taiteellista uraani. Alpo Aaltokosken kanssa olen työskennellyt ja ajanut Tanssin taloa, käynyt katsomassa useita hänen teoksiaan. Kokoteatteria ja Kokojazzia olen tukenut vuosia ja käyttänyt heitä esimerkkinä toiminnasta joka ehdottomasti ansaitsisi lisää tukea. ELMUa olen tukenut aina ja aikanaan Elmun tuen nousu tuohon sadantonnin pintaan, josta sitä nyt leikattiin, toteutettiin kulttuurilautakunnassa Johanna Sumuvuoren puheenjohtamana – annoin sivutukea ja valtuustossa tein heille suosiollisen ponnen Nosturin alueen kaavaan. Seurasaareen minulla on näin kansanperinteen ystävänä tietty kohtalonyhteys ja YT:nkin jossain häppeningissä olen tainnut joskus käydä vähän improilemassa.

En silti voinut ohittaa perusteluja, jotka meille kerrottiin. Tukimääriä mm. tasoitettiin suhteessa yleisömääriin ja tukeen per katsoja. Kävimme jokaisen avustusmuutoksen yksi kerrallaan läpi ja ne jokainen meille perusteltiin. Tavoite oli tasapuolisuus, yhdenvertaisuus.

Meidän jaostolaisten pitää pystyä toimimaan neutraalisti, katsomaan kokonaisuutta. Me emme voi ryhtyä tekemään täysin linjatonta kulttuuripolitiikkaa, jossa lisää tukea annetaan – ansioista riippumatta – omille kavereille ja suosikeille.

Todella hankala tilanne päättäjänä, joka on vuosikausia tehnyt töitä nimenomaan vapaan kentän aseman eteen. En nauti tilanteesta enkä tämän blogin kirjoittamisesta.

Mutta iso, strateginen linjaus on täsmälleen oikea. Vapaan kentän kokonaistilanne parani. Ja vuosikymmeniäkään nautittu tuki ei tule olla 100% takuu tulevasta, vaan avustusta tarkastellaan, jos ei nyt aivan vuosittain, niin kuitenkin aika-ajoin. Peilaten paitsi oman toiminnan sisältöön, myös muuhun kenttään, kehitykseen ja kaupungin tuelle asettamiin kriteereihin.

Siksi en voinut avata avustuspäätöstä vaikka moni henkilökohtaiset suosikkini kärsivätkin jaossa. Uskon että vähän pidemmällä aikavälillä näiden linjausten avulla Helsingin kulttuurikenttä on yhä elävämpi, monimuotoisempi ja hauskempi.

YT

Suurin keskustelu on syntynyt Ylioppilasteatteriin kohdistetusta n. 6000 euron leikkauksesta. Yli 2000 ihmistä on allekirjoittanut adressin ja some-keskustelua seuraamalla voisi kuvitella että Helsinki ja kulttuurijaosto ajoivat tahallisesti alas kaupungin koko kulttuuritoiminnan, vaikka kyse on noin 0,02%:sta osuudesta päätöksessämme. Jestas, me lisäsimme kulttuurin tukea!

Adressissa argumentoidaan päätöstä vastaan seuraavasti:

”Ammattitaiteilijan ja tuottajan työpaikka on vaarassa.”

Me tuemme pääosin vain ammattimaista toimintaa. Mikä tahansa leikkaus nyt jo jaetuista tuista tai tulevasta potista YT:lle on myös pois ammattilaisilta.

YT ei ole ammattiteatteri. Se on ammattitaitoisesta johdostaan huolimatta laadukas harrastajateatteri. Helsingin kaupunki ei tue myöskään esim. kuoroja – vaikka kaikilla laadukkailla harrastajakuoroillamme on ammattijohtaja, jonka palkan kuorot maksavat. Kuoroista tuemme Helsingin kamarikuoroa, joka on ammattilaisten kuoro.

YT:n tuki on yhä merkittävä harrastajateatteriksi. Ja YT:n tukeen kohdistettu leikkaus on linjassa muihin toimijoihin kohdistettujen leikkausten kanssa.

”Leikkaus ei voisi tulla YT:n kannalta huonompaan aikaan.”

Taiken tuen leikkaus on ikävää, mutta Helsingin kaupunki ei ole siitä vastuussa. Meidän tukipäätöksemme perustui mm. kaupungin tukisummaan per katsoja, joka ei liity millään tapaa Taiken YT:lle antamaan tukeen.

”Ylioppilasteatterin kaupungilta saamasta avustuksesta 28 000 euroa palautuu kaupungille Mustikkamaan kesäteatterin vuokran muodossa.”

Kaupungin tuki ei ole korvamerkitty Mustikkamaan vuokraan. Kuten kaikessa liiketoiminnassa: jos et voi kasvattaa tuloja (liput, avustukset, mesenointi, tuotemyynti, kaupallinen keikkamyynti), kannattaisiko leikata menoja?

Lyhyempi harjoituskausi Mustikkamaalla, jaettu kausi jonkin toisen teatterin kanssa tai jokin toinen sijainti kesäteatterille? Kaupungistamme löytyy taatusti paikkoja, joissa kesäteatterin voi järjestää edullisemminkin. Toisinaan on hämmentävää miten luovat organisaatiot näkevät muutokset vain uhkina.

”Ammattijohtoisuutensa ansiosta Ylioppilasteatteri on merkittävä helsinkiläinen taideinstituutio ja yhteisö.”

Pitää paikkansa. Siksi sen tuki on harrastajateatteriksi yhä varsin korkealla tasolla. Myös muut tukemamme yhteisöt ovat ammattijohtoisia.

Minun on vaikea uskoa että 6000 euron leikkaus kaataisi Ylioppilasteatterin. Eivät kaatuneet VOS-musiikkiopistotkaan (2017) tai VOS-teatterit (2018).

Teatterikenttä elää ja muuttuu. Se että YT on ollut monen tunnetun näyttelijän, muusikon, käsikirjoittajan ja ohjaajan kasvattiseura menneisyydessä, ei tarkoita sitä etteikö joku muukin teatteri voisi olla.

YT:n kannattaisi ehkä tarkastella myös Helsingin avustuskriteerejä ja miettiä miten toiminta asettuu niihin nähden. Onko siellä jokin myöntämisperuste jonka suuntaan reivaamalla voisi helpommin saada lisää tukea?

LOPUKSI

Kulttuuri- ja vapaa-ajan lautakunnan päättäjille toivon rohkeutta pysyttäytyä jaoston kokonaisharkinnan jälkeen tekemässä päätöksessä. Se on tasapuolinen ja kaupungin linjausten mukainen päätös, joka edistää pidemmällä tähtäimellä koko kulttuurikentän uusiutumista. Helppo päätös se ei ole, sen tiedän.

Lautakunta ei voi myöskään irroittaa kokonaisuudesta vain YT:n tukea, vaan sen täytyy avata koko kohta, jolloin sen pitäisi pystyä perustelemaan miksi juuri Ylioppilasteatteri ansaitsee vanhan tukitasonsa. Miksei Koko, TTK tai Tsuumi?

Ikävästi on tullut sellainen olo että Vasemmistoliiton kokouksessamme tekemän muutosesityksen taustalla on voimakkaasti se että Ylioppilasteatterilaiset ovat ystäviämme. He tuntevat meidät helsinkiläiset kuntapoliitikot ja osaavat vaikuttaa. Toivottavasti tänään toiset eivät ole tasa-arvoisempia kuin toiset.

Helsinki on hieno kulttuurikaupunki ja ensi vuonna se tukee kulttuuriaan enemmän kuin koskaan. Tanssin taloa rakennetaan, merellinen Biennale ilahduttaa toivottavasti niin kaupunkilaisia kuin vieraitamme. Orkesterit, oopperat, museot, klubit, kulttuurikeskukset, musiikkiopistot, taidekoulut, kaupunginosatapahtumat, galleriat ja teatterit toimivat yhä virkeämmin. Tämä on hieno kaupunki ja vielä parempaan suuntaan ollaan menossa.

Mitä tehdä Aleksanterinteatterille?

HUOM! En tunne talon tilannetta lehtijuttuja syvemmin. En siis tiedä onko ostajaa löytynyt tai mitä Senaatissa suunnitellaan.

Aleksanterin teatteri valmistui vuonna 1879 venäläiseksi valtionteatteriksi. Jo alusta pitäen toiminta oli kansainvälistä: näyttä­mötek­nii­kka tilattiin Pietaris­ta ja lavasteet Berliinis­tä, teatterin avajaisissa italialainen oopperaseurue esitti Gounod’­n Faustin. Itsenäistymiseen saakka teatterin ohjelmisto sisälsi venäläistä teatteria ja oopperaa. Mariinski-teatteri vieraili Helsingissä ensimmäisen kerran 1906. Itsenäistymisen jälkeen Aleksanterin teatteri siirtyi Suomalaisen Oopperan tilaksi, jossa Kansallisoopperamme toimi aina vuoteen 1993, jolloin uusi talo Töölönlahdella valmistui. Aleksanterin teatteri jäi valtion omistukseen ja siirtyi Senaatti-kiinteistöjen hallintaan (valtion kiinteistöyhtiö).

Sen jälkeen teatterista on tullut tärkeä vierailunäyttämö teatterille ja tanssille. Näyttämön takana olevassa siivessä puolestaan harjoittelevat lukuiset tanssin ammatti- ja harrastajaryhmät. Tilojen käyttöaste on kova.

N. Aleksanterin teatteri n. vuonna 1880. Kuvaaja Charles Riis. CC-BY 4.0.

Elokuun lopussa Senaatti-kiinteistö kertoi käynnistävänsä Aleksanterinteatterin myynnin, ehdotusten määräaika päättyi toissa viikolla.

Ymmärrän miksi Senaatti haluaa eroon talosta. Teatteri kaipaa kipeästi täysremonttia lattiasta kattoon. Myös teatteritekniikka kaipaa uusimista. Talo on myös läpeensä (syystäkin) suojeltu – sille on mahdotonta keksiä oikeastaan mitään muuta käyttöä kuin esitystoiminta. Suomen vanhinta suurta näyttämöä ei nyt vaan voi pistää umpeen ja marketiksi, toimistoiksi tai asunnoiksi.

Keskeinen ongelma on se että kymmenien miljoonien arvoista remonttia ei oikein pysty kukaan kulttuuritoimija kustantamaan. Sellaista yhtälöä on vaikea kuvitella ilman Kansallisoopperan tai Kaupunginteatterin tasoista tukea – ja sellaista toimijaa ei oikein vapaalla kentällä ole.

En siis pidätä hengitystäni että Senaatti olisi saanut uskottavia tarjouksia. No mitä sille sitten pitäisi tehdä? Pitäisi ajatella konsepti uusiksi, laskea kustannukset toisin päin ja vetää kaikki tahot mukaan.

1. Avoin ideakilpailu

Vaikka nykyinen vierailuteatteritoiminta on laadukasta, se ei välttämättä ole ainoa talossa mahdollinen toimintakonsepti – tai nykyisin toimintaa pyörittävä yhdistys ainoa mahdollinen.

Senaatin tulisi järjestää avoin ideakilpailu talon tulevasta käytöstä. Tähän voisivat osallistua taiteilijat, taiteilijaryhmät, yhdistykset, yritykset, yhteenliittymät. Ehdotuksia, niiden taloudellista kestävyyttä ja taiteellista laatua (ja tarvetta Helsingin kulttuurikentässä) arvioitaisiin työryhmässä, jossa olisivat edustettuina ainakin OKM, Helsingin kaupunki, Taike ja Senaatti-kiinteistöt.

Ideatason konsepteista seulottaisiin 3-5 seuraavaan vaiheeseen. Ja voittajaksi sitten näistä kehitelty toimija.

Voisin kuvitella voittajaksi esim. ”yhteenliittymän”, jossa olisi mukana helsinkiläisiä tanssikouluja, tanssiryhmiä ja vapaita oopperaryhmiä.

2. Kustannukset käänteisesti

Perinteinen ”Senaatin” ja myös Helsingin kaupungin tapa laskea tilavuokria on rankasti yksinkertaistettuna seuraava:

Pääomavuokra + käyttökulut + laskennallinen tuotto = vuokra /m2

Pääomavuokra sisältää kiinteistön ”arvon” sekä sen teknisen ylläpidon (peruskorjaukset jne.) kustannukset.

Yhtälö on sinällään ihan toimiva tapa arvottaa esim. yleisiä toimistokiinteistöjä tai uusia kouluja. Se kuitenkin sakkaa pahasti tällaisen historiallisen kiinteistön kohdalla, jonka mahdolliset käyttötarkoitukset ja siten sen ”markkinat” ovat erittäin rajalliset.

Pitäisikin lähteä laskemaan vuokraa toisesta suunnasta. Lähtökohdaksi on otettava käyttäjien maksukyky. Teatterit tai vaikkapa lapsille tanssikouluja järjestävät yritykset eivät voi maksaa tilastaan kovaa vuokraa. Toiminta ei vaan kertakaikkiaan kannata vaikka penniä venyttäisi kuinka.

Siksipä yhtälöstä vääjäämättä seuraa se että peruskorjauksen jälkeinen pääomavuokra on ainakin osin negatiivinen. Ts. Senaatin olisi hyväksyttävä että se kirjaa Aleksanterinteatterin myynnistä tappion. Ja peruskorjauksen kustannus tulee pääosin valtion kannettavaksi.

Tila mielestäni kannattaisi myydä Senaatista erilliselle kiinteistöyhtiölle ja vuokrata toimijoille sitten sillä vuokratasolla jonka kykenevät maksamaan. Valtion ei kannata lahjoittaa peruskorjausta millekään yksittäiselle ryhmälle tai yhteenliittymälle.

Voikin kysyä miksi ylipäätään sitten lähteä ”myymään”? Hyvä kysymys. Minusta on kuitenkin selkeää että Senaatti-kiinteistön, jolla on hoidettavanaan valtaisa omaisuusmassa, aika ja erityisosaaminen eivät välttämättä riitä Aleksanterinteatterin kaltaisen erityiskiinteistön hoitoon, vaan siinä kannattaisi olla sitä varten erikseen perustettu yhtiö. Pois Senaatin tasetta ”haittaamasta”. Samalla sen omistuspohjaa voisi laajentaa.

Tämä kokonaisuus vaatii valtion suunnasta hyväksynnän sille tosiasialle että mistään ei maagisesti synny toimijaa, joka voisi tilan täydellä hinnalla ostaa ja korjata omin avuin.

3. Kaikki tahot mukaan

Aleksanterin teatterin tilanne on tietenkin pääasiassa sen omistajan, Suomen valtion, ongelma. Ja Helsinki on vuosia pitänyt itseään niin kaukana sen kohtalosta kuin vain mahdollista. Ymmärrän kaupunkia. Meillä on aivan valtaisa rakennusmassa korjausvelkaisia kiinteistöjä omastakin takaa. Miksi hankkisimme yhden valtavan remontoijan unelman lisää vaivoiksemme?

Mutta myös Helsingin kaupungin pitäisi hyväksyä tosiasiosta. Aleksanterinteatteri sijaitsee Helsingissä. Se ei lähde täältä minnekään. Ja on myös Helsingin etu että siellä olisi kukoistava kulttuurin lähde loistavissa tiloissa.

Siksi Helsingin kaupungin tulisi lähteä osaomistajaksi perustettavaan kiinteistöyhtiöön joka rahoittaa peruskorjausta.

Lisäksi Helsingin tulisi sitoutua rahoittamaan tilan haltuun ottavia kulttuuritoimijoita toiminta-avustuksin.

Tämän lisäksi uuden talon olisi löydettävä muitakin rahoituslähteitä. Erityisesti katson Suomen kulttuurirahaston ja Svenska kulturfondenin suuntaan. Niillä voisi olla mahdollisuus kokonsa puolesta auttaa tilanteessa. Ehkä kuitenkin hiukan eri tapaan kuin valtion. Jos säätiöt esim. eivät halua lähteä osaomistajiksi, ne voisivat sitoutua teatterin kehittämiseen esim. tukemalla teknisen laitteistoin hankintaa tai uuden toimijan alkutaipaletta (esim. vuosittain laskeva tuki ensimmäiset 3-5 vuotta).

Tietysti pitäisi etsiä mahdollisuuksia myös yksityisrahoitukseen. Jollei itänaapurimme tilanne olisi se mikä se on, voisi yhtenä mahdollisuutena ajatella sitäkin että Aleksanterista tulisi jälleen Helsingin venäläinen teatteri – meillä on kansallinen Svenskan, miksei sitten Русский театр?

Eteenpäin?

En tiedä onko Senaatti saanut tarjouksia. Toivottavasti on ja tilanne ratkeaa ”itsekseen”. Hiukan kuitenkin epäilen, niin valtavat vastuut kiinteistön mukana tulevat.

Toivottavasti Suomella olisi sen verran historian ja kulttuurin tajua että 1880-luvulla rakennetun teatterin kukoistus 2020-luvulla nähtäisiin muutaman kymmenen miljoonan euron arvoiseksi. Se Suomi, johon Aleksanterin teatteri ja muutamaa vuotta myöhemmin Ateneum rakennettiin oli rutiköyhä kehitysmaa. Olisi mielen köyhyyttä väittää että meillä ei olisi nyt varaa kukoistavaan Aleksanterin teatteriin.