Pyörät pois Kaivokadulta

Huomenna kaupunkiympäristölautakunta esittää valtuustolle miten pyörätie linjataan rautatieaseman kohdalla. Yli vai ali.

Virkamiesten esitys on alikulkutunneli. Tätä ratkaisua kannattavat myös mm. pyöräilyjärjestöt. Keskeiset perustelut ovat:

1. Korkeusero ja mukavuus

Tunnelissa korkeusero on 5,3 metriä, sillalla 8,5 metriä. Pyöräily pitää tehdä mahdollisimman helpoksi ja mukavaksi jotta se olisi suosittua. Ehdoin tahdoin rakennettu kolmen metrin lisänousu ei ole helppoa eikä mukavaa. Tunnelissa ei myöskään koskaan sada eikä tuule toisin kuin korkealla sillalla.

2. Linjaus

Tunnelin linjaus on suorempi ja paremmin pyöräilyn kaikkien päävirtojen mukainen. Siihen on helppo ja suora ajaa niin radanvarresta kuin Kaisaniemen suunnastakin. Kuvitelkaa miten suora ja upea reitti Kaisaniemen puiston portilta on Ruoholahteen saakka jos välissä on vain yksi tunneli, johon voi ajaa ihmeemmin mutkittelematta tai puskematta tuuliseen ylämäkeen!

Miksi tarvitaan silta tai tunneli?

Miksi sitten ylipäätään tarvitaan siltaa tai tunnelia? Varsin yksinkertaisesta syystä: pyöräliikenne ei oikein enää mahdu Kaivokadulle ja nykyinen järjestely ei ole helppo, mukava eikä korkealaatuinen.

Ja erityisesti: Nykyinen pyöräreitti haittaa jalankulkua.

Helsingin rautatieasema on maamme vilkkain. Wikipedian sillä on noin 200 000 päivittäistä käyttäjää. Lähes kaikki saapuvat paikalle jalan – ainakin viimeiset kymmenet metrit metrolta tai ratikalta.

Saman vilkkaan jalankulkuliikenteen läpi puikkelehtii päivittäin tuhansia pyöräilijöitä. Tiedän itse sekä pyöräilijänä että kävelijänä että tästä seuraa vaaratilanteita – pyöräilijät töötäilevät, turistit katselevat taivaalle ja kävelevät miten sattuu. Nämä vaaratilanteet, ”konfliktit”, ovat täysin turhia. Pyöräliikenne voidaan siirtää Kaivokadulta tunnelin avulla lähes kokonaan pois!
(Luvut liikenteen kehitys Helsingissä 2015, KSV)

Erityisen turhia konfliktit ovat Elielinaukion ja Postitalon välisessä ”shared spacessa”. Paikassa on todennäköisesti eniten kävelijöitä per vuorokausi Suomessa ja läpi kulkee pyöräilyn pääreitti ilman selkeää linjausta. Järjetöntä. Aivan turhaan haittaa sekä kävelylle että pyöräilylle. Kävelyn turvallisuuden ja sujuvuuden tulee olla keskusta-alueella ykkönen – se vaatii sitä että pyöräilyn pääreitti siirretään toisaalle.

Kuvasin tämän pätkän tänään marraskuun 5. päivä. Kuvitelkaa miltä tuo näyttää kesäkuussa kun pyöriä on moninkertaisesti!

En lähde toistamaan kaikkia tunnelin perusteluja, joita on hyvin käyty läpi esim.Kaupunkifillari-blogissa sekä esityslistalta löytyvässa viraston selvityksessä. Nostan esille kuitenkin yhden, joka on mielestäni jäänyt vähemmälle huomiolle.

Kaupunkikuva ja arkkitehtuuri

Tunneli on piilossa. Se ei luo kaupunkitilaan juuri mitään uusia elementtejä. Silta puolestaan on äärimmäisen näkyvä. Lisäksi se luo ramppeineen myös esteitä – sen läpi ei pääse. Silta luo harvemmin hyvää kaupunkitilaa.

Erityisesti kun rakennamme valtakunnallisesti keskeistä sijaintia on arkkitehtuurilla ja kaupunkikuvalla suuri merkitys. Erityisen suuri merkitys sillä on sen vuoksi että olemme juuri rakentaneet noin sadalla miljoonalla eurolla uuden uljaan Keskustakirjaston.

Keskustakirjaston todellinen pääsisäänkäynti, siis se josta suurin määrä ihmisiä käy sisään kirjastoon, on Elielinaukion puolella. Haluammeko me todellakin rakentaa sen eteen vähintään 4,6 metriä korkean sillan? Kuvitelkaa miltä tämä pääsisäänkäynti näyttää Elielinaukiolta sen jälkeen.

Samaten koko kirjaston ja Sanomatalon välinen osuu muuttuu kapeaksi ränniksi. Tällaista ympäristöä kirjaston arkkitehti ei suunnitellut – eikä myöskään kaupunkisuunnitteluvirastomme arkkitehdit katutilaa suunnitellessaan. Tämä on myös keskeinen kulkuväylä sekä Musiikkitalolle että Kansalaistorin tapahtumiin.Sama koskee myös toista siltavaihtoehtoa. Kansalaistorin avoimuus muuttuu ratkaisevasti.
Luotan siihen että huomenna koko lautakunta tekee viisaan päätöksen ja tukee tunnelivaihtoehtoa.

Tekoälyttömyys ja ilmasto

Kuuntelin eilen amerikkalaista podcastia jossa Yhdysvaltain armeijan tutkijat pohdiskelivat tekoälyn vaikutuksia sodankäyntiin. Paljon meni ohi korvien ja ymmärryksen, mutta jossain vaiheessa eräs upseereista kertoi selvästi innostuen että miten tekoälyn mahdollisuudet ovat paljon laajemmat kuin vain sensorit ja sodan ”kineettinen ulottuvuus”. Että tekoälyn ja robotiikan avulla voisi esimerkiksi viedä Afganistanissa terveydenhuollon kaikkialle, sinnekin mihin se ei nykyisin voi ulottua.

Anna mun kaikki kestää. Yhdysvaltain sotaretki Afganistanissa on kestänyt jo 17 vuotta ja maksanut arviolta noin triljoonan (tuhat miljardia). Vuosikustannus yhä noin 45 miljardia taalaa, 39 miljardia euroa. Tämä on noin 1260 euroa per jokainen afgaani vauvasta vaariin joka vuosi.
Ja nyt sitten joku sai mahtavan idean että mitäs jos vietäisiinkin terveydenhuoltoa ja tämä on mahdollista nyt kun on tämä t e k o ä l y.

Älkää ymmärtäkö väärin. Ihan varmasti tekoälyllä voidaan ratkoa ongelmia tavoilla, joita emme ehkä edes vielä osaa kuvitella. Mutta ei Afganistanin ongelmien, etenkään terveydenhuollollisten, ratkomiseen tarvita tekoälyä. Tarvitaan kehitysapua, koulutusta, lääkkeitä.
Tekoäly tuntuikin tuossa keskustelussa olevan jälleen jonkinsortin ”Deus ex machina”, pelastava enkeli joka ratkoo kaikki ongelmat.
Sama vaivaa keskustelua ilmastonmuutoksesta. Haluamme että jokin pelastaa meidät, hopealuoti, jumala. Jotain mitä emme vielä ole keksineet. Ihan kohta insinööri sen keksii.

Ei me tarvita enää mitään uusia keksintöjä. Kyllä me tiedämme mitä pitää tehdä ja miten se voidaan saavuttaa. Tiedämme jopa paljonko se noin suurinpiirtein maksaisi. Vaikka ”kustannus” on aika kuvitteellista – kaikki ”kulu” kun jossain kohtaa talousjärjestelmäämme muuttuu aina työksi ja hyvinvoinniksi.

Tänään uutisoitiin suurimman osan Afganistanin (sisäisistä) pakolaisista olevan liikkeellä ei sodan vaan kuivuuden vuoksi. Kuivuuden, joka voi hyvinkin olla ilmastonmuutoksen tuomaa. Samaten Syyrian kriisin taustalla oli isona tekijänä vuosia jatkunut kuivuus. Ilmastonmuutoksella on jo nyt suoria vaikutuksia myös Suomen turvallisuuspolitiikkaan ja asemaan.

Ilmastonmuutoskeskustelussa pitäisi puhua enemmän ihmisoikeuksista, koulutuksesta, demokratiasta ja kehitysavusta kuin vempaimista tai tekoälystä. Ilmastonmuutoksen torjunta ei ole vain insinööritiedettä ja taulukkolaskentaa. Ja rahallista satsausta tulisi verrata vaikkapa hävittäjähankintaamme. Meillä, Euroopalla on maailmalla on varaa tähän.

Ja sitä pelastavaa hopealuotia on turha odotella. Se lienee pysyvästi 50 vuoden päässä. Jotain tartteis tehrä nyt.

Aluepolitiikasta

Tänäkin kesänä on nähty perinteinen aluepoliittinen näytelmä. Tiedotusväline X tekee jutun siitä miten suomalaiset haluavat asua maalla/kaupungissa/kerrostalossa/omakotitalossa ja sitten keskustalainen kannattaa/vastustaa ja joku sitilipilaari vastustaa/kannattaa. Näillä askelmerkeillä on menty useampi kesä ja niin tänäkin vuonna.

Oikein viihdyttävää, useimmiten myös älyllisesti tyystin epärehellistä ja typerää. Mutta siis, viihdyttävää. Ja mitäpä sitä ihminen näillä helteillä mieluummin tekisi kuin pohtisi aluepolitiikkaa? NIINPÄ.

kokomaaKeskustelun ensimmäinen ongelma on kärjistyminen, toisinaan jopa kärnästyminen. Ei tästä maasta löydy järkevää ihmistä joka olisi sitä mieltä että koko maaseutu pitää pistää pakettiin tai että kaupunkien rakentaminen pitää kieltää. Mutta tällaisten olkiukkojen kanssa väittely on tietysti hauskempaa.

Toinen perusongelma on se että aluepolitiikasta keskustellaan yhä pääosin maatalouspolitiikkana. Osasyy lienee se että aluepolitiikasta ovat kiinnostuneita lähinnä keskustalaiset ja siten toimenpiteetkin ovat alkiolaisesta työkalupakista. Ei diginavetta ole 2020-luvun järkevää aluepolitiikkaa.

Mikä olisi todella isolla pensselillä ja mutkat suoriksi vetäen järkevän aluepolitiikan pohja?

Palvelut keskittyvät. Ne keskittyvät Euroopassa metropoleihin, Suomessa Helsinkiin, maakunnissa keskuskaupunkeihin, kylien likeltä pienempiin kaupunkeihin ja taajamiin. Asuntojen hintakehityksestä voidaan ehkä rehellisimmin saada selville minne ihmiset haluavat muuttaa.

Ei ole kenenkään etujen mukaista että koko maa muuttaisi sukupolven aikana kehä kolmosen sisäpuolelle. Mutta ei ole oikein nähtävissä myöskään dynamiikkaa, joka vahvasti kääntäisi koko maan kattavan keskittymiskehityksen toiseen suuntaan. Ja kun sanon koko maan, tarkoitan myös sitä miten Lapissa muutetaan Rovaniemelle.

Ja hyvä on muistaa myös että vapaassa markkinatalouteen pohjaavassa yhteiskunnassa poliittisen vaikuttamisen keinot ovat rajalliset. Meillä ei ole Kekkosta, joka voi määrätä valtion kuvaputkitehtaan Kainuuseen. Ei ole, eikä tule ja hyvä niin.

Kehittämisen arvoista aluepolitiikkaa olisivatkin toimenpiteet, joilla vahvistettaisiin aluekeskusten elinvoimaisuutta, elävyyttä ja houkuttelevuutta. Aluekeskuksia maassamme on, vähän laskentatavasta riippuen, 14-30 kappaletta.

Nyt sitten pitäisi kyetä paikantamaan ne keinot jolla tämä temppu tehdään.

Tehdään yksi asia selväksi: maatalouspoliitikka ja maatalouden lisätuki ei sitä ole. Suomen maataloutta tuetaan jo nyt suhteessa arvonlisäykseen eniten Euroopassa. Maatilojen määrä on laskussa, kuten myös maatalous- ja puutarhayritysten työvoima – vuonna 2000 työntekijöitä oli noin 183 000, vuonna 2016 83 000. 16 vuodessa laskua 100 000 henkeä, trendi on selvä. Tästä ei ole koko Suomen pelastajaksi. Ja myös maatalous tarvitsee voimakkaita aluekeskuksia ympäri maan, joihin se voi sitten tukeutua.
Luonnonvarakeskuksen_tilastot
Keino 1: infrastruktuuri

Valtion tulee ylläpitää ja kehittää koko maan kattavaa ja erityisesti suuret keskukset yhdistävää rata- ja tieverkostoa. Tarvitsemme tunnin radan Tampereelle, Turkuun ja Kouvolaan. Oikoradan lentokentälle, oikoradan Jyväskylään, tuplakiskot Pohjanmaalle, sähköistetyn radan Rovaniemelle. Tämän tueksi tarvitsemme markkinat kiskoille – maakuntien on saatava oikeus kehittää omaa raideliikennettään omista lähtökohdistaan, ei vain Valtion rautateiden sanelemana.

Keino 2: Koulutuspolitiikka

Kasvoin Savonlinnassa. Viime vuonna koulutuspolitiikka löi viimeisen naulan Savonlinnan arkkuun: Joensuun yliopiston alaisuudessa toiminut opettajankoulutuslaitos lakkautettiin. Noin 1000 opiskelijaa ja opettajaa poistuu paikkakunnalta. Samalla tuhoutuu iso joukko muita elinkeinoja. Vaikutus koko paikkakunnan houkuttelevuuteen ja elinvoimaisuuteen on valtava.

Opettajankoulutus oli hyvä esimerkki toimivasta aluepolitiikasta: opettajia tarvitaan joka puolella maata ja, miten tämän nyt kauniisti muotoilisi, opettajankoulutus ei ole aivan tieteen perustutkimuksen terävintä kärkeä, jossa vaaditaan suurta vapautta ja kriitistä massaa, vaan se on lähempänä ammattiin valmistavaa koulutusta.

Valtion tulee tarkastella AMK- ja yliopistoverkkoa alueellisesti siten että erityisesti valtakunnallista kattavuutta tarvittavilla aloilla (esim. sairaanhoitajat, opettajat) koulutusta on saatavilla kaikkialla maassa ja aluekeskuksissa.

Keino 3: Vapaammat kädet kiinteistöverotukseen

Kiinteistöverotus on uudistumassa lähivuosina, Suomessa otetaan käyttöön maapohjan arvostamisjärjestelmä, joka ottaa nykyistä paremmin huomioon alueellisen eriytymisen. Myös rakennusten arvostamisjärjestelmä uudistetaan 2020-luvulla.

Nämä ovat erinomaisia uudistuksia, jotka voivat hyvinkin parantaa useiden maakuntakeskusten houkuttelevuutta.

Ymmärtääkseni valtio yhä haluaa ohjata kiinteistöverotusta säätämällä verolle ala- ja ylärajat, joiden sisällä kunta voi sitten säätää eri veroluokkia. Voitaisiinko harkita siirryttävän täysin vapaaseen kiinteistöverotusjärjestelmään, jossa kunta voi vapaasti päättää kiinteistöveroluokkien veroasteesta?

Tällöin olisi mahdollista esim. siirtää verotuksen painopistettä henkilöverotuksesta kiinteistöverotukseen tai kiinteistöveroa olisi mahdollista käyttää yhtenä työkaluna esim. tilaa vaativan teollisuuden houkutteluun.

Keino 4: Kulttuuri

Me emme elä vain leivästä. Tarvitsemme myös sirkushuveja. Suomalaiset kunnat satsaavat kulttuuriin hävyttömän vähän.

”Yleisen kulttuuritoiminnan kustannukset/asukas vuonna 2016 olivat 129 kunnassa alle 10 euroa, 10-16 euroa 74 kunnassa ja yli 16 euroa 94 kunnassa. Alle 16 euroa yleiseen kulttuuritoimintaan käyttävissä kunnissa asuu hieman yli puolet väestöstä. Yleisen kulttuuritoiminnan toimintakulut kuntien käyttötalouden toimintakuluista yhteensä olivat vuonna 2016 keskimäärin noin 0,30 %.”

On tietysti vaikea satsata kulttuuriin jos ensin täytyy maksaa päiväkodit, vanhusten vuodepaikat ja koulut. Ymmärrettävää on että nämä priorisoidaan.

Mutta jos aluepoliitikasta puhutaan, toimivat alueelliset taidelaitokset samaan tapaan koko paikkakuntaa elävöittävinä keskuksina kuin yliopistot tai AMK:t. Minä haluaisin että jokainen suomalainen eläisi kunnassa, joka käyttää vähintään 50 euroa per kansalainen yleiseen kulttuuritoimintaan. Lisää teattereita, orkestereita, taidekouluja, tapahtumia, kiertueita, pärinää. Ja työllistävä ja elävöittävä vaikutus säteilee laajalle.

Keino 5: Kuntarakenteen muutos

Jos maakuntauudistus toteutuu, ottaa se erityisesti pienimmiltä kunnilta suurimman taloudellisen paineen ja riskin kannettavakseen. Kun yksittäisen vanhuksen vuotuinen kustannus voi olla mitä tahansa nollan ja 100 000 euron väliltä, on selvää että pienelle väestöpohjalle jopa vuotuinen satunnainen vaihtelu voi olla taloudellisesti liian raskasta.

Maakuntauudistuksesta ei saisi silti seurata että kuntarakenteen uudistaminen päättyisi. Hitaasti ja harkiten, yleisesti hyväksyttyä kriteeristöä käyttäen, valtion tulisi tarvittaessa määrätä kuntia yhdistymään nykyistä suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Tavoitteena voisi olla noin 100 kuntaa.

Keino 6: Jotain muuta, mitä?

Suoria poliittisen vaikuttamisen keinoja on vaikea keksiä. Vivut mistä poliitikko voi valtakunnan tasolla tai etenkään paikallisesti vetää on vähänlaisesti. Järkeviä konsteja pitäisi miettiä julkisesti ja mieluusti ilman että keskustelu vääntyy ”koko maa pidettävä asuttuna” -tyyppiseen kinasteluun.

Tärkeintä on se että vahvuudet, joiden päälle rakennetaan on oikeastaan pakko keksiä paikallisesti. Sama resepti ei toimi koko maahan ja jokaisen kunnan täytyy pelata omilla vahvuuksillaan, niin Helsingin kuin Inarinkin.

Ylipäätään – tarvitsemme keskustelua aluepolitiikasta, emme sen välttelyä tai olkiukkoilua.

Case UMO

Fakta 1: UMO on ihan perkeleen kova bändi, jossa on uskomattoman taitavia ja lahjakkaita muusikoita.

Fakta 2: UMOlla on ollut taloudellisia vaikeuksia pitkään.

Fakta 3: UMOlta ei kesäkuussa tehdyssä päätöksessä leikattu euroakaan.

Niin pitkään kuin olen harrastanut kunta- ja kulttuuripolitiikkaa on UMO ollut talousvaikeuksissa. Käytännössä sen toiminta on ollut kengännauhojen venyttämistä jo siitä lähtien kun YLE vetäytyi roolistaan orkesterin vakituisena tukijana. (Alunperin orkesteria siis tukivat YLE, Helsinki ja valtio.)

Viime syksynä konsernijaoston kokouksessa UMO:n tilannekatsausta kuunnellessani aloin miettiä että mikään terve organisaatio ei voi toimia niin että työntekijät lomautetaan kahdeksi kuukaudeksi vuodessa joka vuosi. Ei mikään orkesteri voi kehittyä tai keskittyä taiteelliseen toimintaansa, jos sen talous on vuosi vuoden jälkeen konkurssin partaalla.

Sen vuoksi ideoinkin syksyn kokouksessa että UMOsta tulee teettää selvitys, jonka tulokset esitellään konsernijaostolle maaliskuussa 2018. No, maaliskuu muuttui kesäkuuksi, mutta selvitys tehtiin ja siitä tuli erinomainen, kannattaa tutustua. Selvityksen valmisti Riitta Heinämaa.

Selvityksessä on käyty kattavasti läpi UMOn historiaa, merkitystä, henkilöstöä, imagoa, strategista suuntaa, tilaratkaisuja, taloutta ja toimintamallia. Ja lopuksi selvityshenkilö Riitta Heinämaa antaa 14 toimenpide-ehdotusta:

(1) Selkeiden tulostavoitteiden sopiminen
(2) Säätiön hallituspohjan laajentaminen
(3) Säätiön hallitustyöskentelyn jatkuvuuden turvaaminen
(4) Uusimuotoisen valtuuskunnan perustaminen
(5) Säätiön toimitusjohtajan aseman selkeyttäminen
(6) Taiteellisen johtajan/pääkapellimestarin rekrytoiminen
(7) Orkesterin rakenteen muuttaminen joustavammaksi
(8) Hallinnon työskentelyedellytyksien kehittäminen
(9) Taiteelliseen ytimeen perustuvan strategian laatiminen
(10) UMO:n nimen vaihtaminen – Helsinki Jazz Orchestra
(11) Vaikuttajaviestintään panostaminen
(12) UMO:n verkkolähetysten käynnistäminen
(13) Taiteellisen keskustelun jatkaminen YLE:n kanssa
(14) Kompromissiratkaisun neuvotteleminen tilatarpeisiin

Selvitykseen perehdyttyäni pidin kaikkia ehdotettuja toimenpiteitä hyvinä. Selvitys oli kertakaikkiaan ehkäpä paras ja konkreettisin kulttuuriselvitys mitä olen vuosiin lukenut. Ja niitä on kyllä tullut muutamia lueskeltua. Jos nämä toteutetaan, UMO – tai siis HJO – on varmasti vaikuttavampi ja aktiivisempi toimija sekä Helsingissä, Suomessa että Euroopassa.

Näistä muutama on aika itsestäänselviä – kuten mm. bändin nimen muutos. Ehdotuksen luettuaan tuli olo että tietenkin, näinhän sen olisi pitänyt olla jo hyvän aikaa. Samaten orkesteri tarvitsisi kasvot: taiteellinen johtaja voisi hyvinkin ratkoa tämän.

Suurin keskustelu, ymmärrettävästi, syntyi kohdasta seitsemän: orkesterin rakenteen muuttaminen joustavammaksi.

Rakenteen ”joustavoittamisen” perussyy on se että UMOn nykyinen rahoitustaso johtaa taloudellisiin ongelmiin:

”UMO-säätiö rekisteröitiin vuonna 2008 ja säätiön toiminta on ollut tappiollista käytännössä koko sen olemassaolon ajan. UMO-säätiön kannattavuus, vakavaraisuus ja maksuvalmius on todettu heikoksi. Tilintarkastuksessa todetaan “toiminnan jatkuvuuteen liittyvä olennainen epävarmuus”:”

”UMO-säätiön ongelmana on yksinkertaistettuna se, että tulot eivät kata juoksevaa toimintaa, koska kiinteät kulut ovat niin suuret. ”

UMOn kuluista 73% on henkilöstökuluja, tästä syystä orkesterin säästöpaineet ovat jo edeltävinä vuosina kohdistuneet henkilöstöön: UMOn muusikot olivat lomautettuna 2017 n. 2kk ja ovat lomautettuna myös 2018 n. 2kk, jotta talous ei kaatuisi.

Orkesteri on siis jo nyt kaksi vuotta toiminut käytännöllisesti katsoen osa-aikaisesti.

En itse pidä kestävänä tilannetta jossa orkesteri lomauttaa työntekijänsä säännöllisesti pariksi kuukaudeksi. Lomautuksen tulisi olla hätätoimenpide, ei normaali toistuva toimintatapa. Ja vaikka lomautuksilla on saatu talous juuri ja juuri pinnalle, johtaa se täyspäiväiseen toimintamalliin yhdistettynä kuitenkin vain leikattuun, heikompaan kokonaislopputulokseen myös toiminnassa.

Pähkinänkuoressa voi ajatella että orkesterin julkinen tuki on riittänyt juuri ja juuri vuokrien ja palkkojen maksuun, eli ns. kiinteisiin kustannuksiin – rahoitus taiteelliseen työhön ja muuhun toimintaan on täytynyt yrittää saada muutoin. Ratkaisu ei ole kestävä.

Heinämaa ehdottaa selvityksessään kahta toimenpidevaihtoehtoa orkesterin toimintamallin joustavoittamiseksi:

Vaihtoehto 1 – vakituisen muusikkotyön osa-aikaistaminen (maksimi):

”DR Big Bandin tapaan UMO:n vakituisesti palkatut muusikot voisivat työskennellä vuosittain kaksi kolmen kuukauden kautta orkesterissa (3 + 3 kuukautta). Lisäksi UMO:n toimiston töistä osan voisi jakaa muusikoille. Vakituisen muusikkotyön osa-aikaistaminen vaikuttaisi laskevasti toteutuneisiin henkilötyövuosiin. Toimenpiteen kustannusvaikutusta valtion rahoitukseen on vaikea ennustaa, koska vakituisten henkilöstömenojen lisäksi myös muut toimintamenot vaikuttavat valtionosuuslaskelmaan.

Mutta osa-aikaistaminen edellyttäisi mahdollisuutta allokoida olemassa olevaa rahoitusta uudella tavalla. Osan vapautuvasta rahoituksesta voisi kohdistaa selvityksen toimenpide-ehdotusten kustannuksiin ja osan voisi käyttää UMO:n toiminnan strategisiin painopisteisiin; muun muassa kanta-esityksiin, kansainväliseen toimintaan ja yleisötyöhön.”

Vaihtoehto 2 – määräaikaiset työsuhteet (minimi):

”UMO:lla voisi jatkossa olla 5-vuoden määräaikaisia pestejä, joihin haettaisiin koesoitolla. Sopimusosapuolet arvioisivat neljännen vuoden jälkeen molemminpuolista halukkuutta 2-vuoden jatkokauteen. Pestit täytettäisiin sitä mukaan, miten virkoja vapautuu. Lisäksi UMO:ssa voisi olla myös freelancer-pestejä. Näin UMO:n rakenne olisi joustavampi henkilökierron kautta, mikä tiivistäisi entisestään UMO:n siteitä kotimaiseen jazzkenttään.”

Mielestäni molemmat toimenpiteet olivat kannatettavia. Ensimmäinen erityisesti jotta talous saadaan kuntoon – mielestäni tulisi tavoitella esim. tasoa, jossa kiinteät kustannukset olisivat noin 70% julkisesta perusrahoituksesta – näin orkesterille jäisi 30% perusrahoitusta joka vuosi jäljelle mm. tilaussävellyksiin, yleisötyöhön, tai vaikkapa johonkin ihan muuhun. Siihen toimintaan.

Toinen sen vuoksi että orkesterin rakenne olisi elävämpi. Sinne ei mentäisi koko elämäksi, vaan haettaisiin yksi useamman vuoden pätkä ja sen jälkeen taas etsittäisiin työnkuvaa muualta.

Mitä tarkoitan tällä?

Oma kokemukseni VOS-orkesterin pyörittämisestä on Suomalaisesta barokkiorkesterista, jonka hallitusta puheenjohdin neljän vuoden ajan. Suomalainen barokkiorkesteri toimii täysin freelance-pohjaisesti. Jokaista konserttia varten taiteellinen johto kerää kokoonpanot ohjelmiston vaatimusten mukaisesti ”muusikko-kollegiosta”, johon kuuluu noin 50 barokkimuusikkoa. Budjetin ja taiteellisen sisällön asettamien raamien rajoissa konserteissa sitten esiintyy vaihtelevasti jopa pienen sinfoniaorkesterin verran väkeä tai vain kvartetti, tai keskikokoinen soitinyhtye ja pieni kuoro. Mitä tahansa mitä ohjelmisto vaatii.

Itse koen että Suomalaisen barokkiorkesterin toimintamallin ytimessä on voimakkaasti taide ja taiteellinen laatu. Yhteissoittoa ja esim. ilman kapellimestaria soittoa on kyetty kehittämään kollegion toimesta.

Toivoisin tietenkin että myös Suomalaisen barokkiorkesterin talous vahvistuisi siten että orkesteri voisi maksaa vielä enemmän ja parempia palkkoja, mutta toivon että orkesteri säilyttää toimintatapansa joustavana. Ja tämä joustavuus tarkoittaa myös sitä että se kykenee tuottamaan käytännössä saman verran tapahtumia kuin UMO, mutta julkinen tuki on vain noin neljännes UMOn julkisesta tuesta.

Ei tietenkään ole järkevä tavoite että UMO muuttuisi täysin free-keikkailijoiden bändiksi. Mutta jokin välimuoto 12kk kk-palkkaisen orkesterin ja free-tuotantotalon väliltä olisi varmasti löydettävissä.

Ja mitä tämä malli sitten mahdollistaisi?

No, ensinnäkin UMOn talous olisi tasapainossa ja toimintaan – myös siihen taiteellisen toiminnan ytimeen, korkealaatuiseen big band -taidemusiikiin – olisi varaa. Toiminnan suunnittelu olisi myös helpompaa eikä elettäisi jatkuvaa kriisiä.

Toisaalta se mahdollistaisi kokonaan uudenlaisen taiteen ja taiteellisten sisältöjen tuottamisen.

Itse toivoisin että HJO uskaltaisi etsiä jotain ihan radikaalin uutta. Ei vain 3+3 tai 4+4 kuukautta soittavaa osa-aikaista big bandia, vaan roolia ympärivuotisesti erilaisia konserttisisältöjä tuottavana jazz-laitoksena, tuotantotalona.

UMOn identiteetti on tällä hetkellä ”jazzin sinfoniaorkesterin”. Mutta vaikka vakituisiin työsuhteisiin perustuva kk-palkkainen toimintamalli toimii sinfoniaorkesterin kohdalla, kannattaa kysyä minkä kokoiselle organisaatiolle se on enää toimivin malli. Jazzin puolella ajatus ”Mäntsälän kunnan jazz-kvartetista”, jossa samat neljä gubbea soittaisivat eläkettä odotellen beboppia vuodesta toiseen kuulostaa perverssiltä. Se olisi merkittävän kaukana jazz-musiikin perinteisestä toimintatavasta ja kehityksestä.

Itse voin ainakin suoraan tunnustaa että mielestäni se ei ole paras mahdollinen malli oman alani, kansanmusiikin, ainoan VOS-orkesterin kohdalla. Neljän muusikon Tallari ei edistä koko alan kehittymistä ja elävyyttä tavalla, jonka sama rahoitus muulla tavoilla organisoituna mahdollistaisi.

Big band tippuu väliin. Se on vakiintunut orkesterimuoto, jolle on paljon ohjelmistoa, mutta toisaalta se on osa kulttuuria ja musiikin muotoa, jossa yksittäisen muusikon rooli on laajempi kuin pulttisoittajan sinfiksessä. Ala myös kokonaisuutena on elävämpi ja kehittyvämpi – jazz ei ole yhtä vakiintunut toimintatavoissaan kuin klassinen orkesteri musiikki – ja hyvä niin!

Miksei voisi kuvitella ”HJO Projects” -alabrändiä jonka alla esim. bändin trumpetisti voisi kerätä ympärilleen bändin, saisi orkesterin markkinoinnin, brändin ja keikkamyyjät avukseen ja sitten myös jonkin subvention keikkoihin. Tällä hetkellähän UMOa tuetaan n. 57€ per kuulija. Entäs jos ”HJO Project” -bändejä tuettaisiin vaikka 250€ per muusikko?

Tai että ihan vaan big bandiinkin olisi varaa palkata 5 trumpetistia jos ohjelmisto sitä vaatii.

Tai HJO voisi tilata yleisötyö/yhteistötaide -projekteihinsa ihan kokonaan eri kaverit vetämään. Sellaiset jazz-muusikot, jotka ovat erikoistuneet yhteisötyöhön. Nykytilanne on osin absurdi – maamme kovimpien soittajien pitäisi saada keskittyä enemmän siihen huipputyöhön.

Tai ihan jotain muuta. Entä jos fonisektio olisikin jonkun pari viikkoa duunissa ilman muita? Ja palkkaisivat rinnalleen vielä 50 fonistia ympäri Euroopan? Ja sitten tööttäisivät niin maan perkeleesti?

En minä tiedä. Ei ole minun tehtäväni kehittää taiteellisia sisältöjä. Mutta mahdollisia malleja tuottaa palveluja kaupunkilaisille on lukuisia. Osa niistä voi ehkä tuottaa jopa luovempaa taidetta. Ehkä HJO loppujen lopuksi päättää että orkesterin tehtävä on tuottaa vain big band -musiikkia. Sekin on ok, mutta se sitten täytyy tehdä joka tapauksessa mallilla, joka on taloudellisesti nykyistä kestävämpi.

Uskon että uudella mallilla julkinen tuki on entistä parempi ”vipu” jolloin UMO kyennee nostamaan omarahoitusosuuttaan merkittävästi. En pidä utopiana että HJO kykenisi nostamaan liikevaihtonsa yli kahden miljoonan euron. Tällöin nykyistä selvästi useampi jazzmuusikko työllistyisi UMOn riveissä tavalla tai toisella.

UMO:n kuvavalinta päätöksemme uutisointiin.

UMO:n kuvavalinta päätöksemme uutisointiin.

No entä se ensimmäinen vastalause jonka arvaan? Miksei UMOlle vain anneta lisää rahaa? Tätä ehdottivat myös UMOn muusikot kannanotossaan.

Ensinnäkin toimintamallin rakentaminen sen toiveen varaan että aina tulee lisää rahaa ei ole kestävä ajatus.

Lisäksi perspektiivistäni päättäjänä kysymys on karusti siitä että jos saisin 500 000 euroa lisää kulttuurille, tai vaikka jopa kohdennetusti rytmimusiikille ja jazzille, olisiko se parhaassa mahdollisessa käytössä annettuna juuri UMOlle – joka siis jo saa 1.35 miljoonaa euroa julkista tukea joka vuosi.

Minun on pakko sanoa että keksin muita kohteita jotka menevät UMOn edelle.

Jazzissa haluaisin tukea enemmän esim. Kokojazz-klubia sekä muita klubi- ja konserttisarjoja. Haluaisin tukea enemmän myös kaupunkimme kulttuuritaloja, jotta niillä olisi varaa tilata bändejä keikoille ja maksaa niistä. Haluaisin lisää rahaa erilaisille musiikkikouluille, haluaisin jokaiselle lapselle mahdollisuuden opiskella musiikkia, haluaisin taiteilija-apurahoja, haluaisin kiertuetukijärjestelmän. Haluaisin lisää rahaa myös teattereille joiden tuki on pysynyt samalla tasolla jo vuosia. Haluaisin lisää tukea tanssille, sirkukselle, kuoroille, gallerioille. Haluaisin työtiloja ja treenikämppiä taiteilijoille. Kohteiden lista on loputon. Ja sen kärkeen minun on vaikea nykyistä UMOa lykätä.

Lopuksi

En tehnyt tätä syksyllä esitystä kevyesti, enkä missään nimessä rytmimusiikki-, jazz- tai kulttuurivastaisesti. Päin vastoin.

Toivon että UMO löytää itselleen uuden roolin ei vain big band -musiikin airueena maassamme, vaan Helsinki Jazz Orchestrana. Jazzin ja rytmimusiikin esitaistelijana, tukijana ja tuottajana – korkeatasoisinta uutta big bandmusiikkia unohtamatta.

Itse uskon ihan vilpittömästi että kesäkuisen päätöksen lopputulemana on muutaman vuoden kuluttua entistä selvästi elävämpi, vahvempi, tunnetumpi, kysytympi, räiskyvämpi ja jopa laadukkaampi UMO, jossa on töissä tyytyväisempiä ihmisiä.

Kannattaako kaupunkipyöräjärjestelmän laajentaminen?

Helsingin kaupunkipyöräjärjestelmä on ollut valtaisa menestys kaikilla mittareilla. Se on osoittautunut ennakoitua suositummaksi – ja siten myös vienyt vähemmän rahaa julkista rahaa per matka kuin ennakoitiin. Pyörät ovat laadukkaita ja nyt saatiin pyöräilykautta laajennettua huhtikuun alkuunkin vaikka sää ei ole nyt aivan joka päivä suosinutkaan.

Kiitos tästä kuuluu HKL:n loistaville suunnittelijoille, jotka ovat järjestelmämme suunnittelleet ja toteutttaneet. On valittu oikea järjestelmä ja toimittaja sekä suunniteltu pyöräasemien paikat ja järjestelmän laajuus ammattitaitoisesti. Loistavaa.

No, jos jokin juttu on onnistunut, niin tietenkin siihen täytyy poliitikkojen päästä painamaan oma puumerkkinsä. Viime vuonna Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki avasi pelin vaatimalla ”kaupunkitsygiä myös lähiöihin”. Viime viikolla toisen laidan Laura Rissanen otti syötön vastaan ja jatkoi kohti omaa maalia.

Ja ymmärtäähän tuon. Onnistunut järjestelmä ja toteutus. Sekä retorisella tasolla voimakas viesti: yhdenvertaistetaan kaupunkilaisia, tasa-arvoa! Miksi vain keskustan asukkaita suositaan tällä loistavalla järjestelmällä?

No siksi että kaupunkipyöräjärjestelmä ei lähtökohtaisesti toimi yhtä hyvin lähiössä kuin keskustassa. Aivan samaan tapaan kuin emme rakenna ratikkaverkostoa Suutarilaan tai omaa oopperataloa jokaiseen kaupunginosaan, ei kaupunkipyöräverkostoakaan kannata vetää joka paikkaan. Itseasiassa jo viime vuoden järjestelmän laita-alueilla on helposti nähtävissä järjestelmän perustoimivuuden ongelmia.

Johannes Nyman on tehnyt loistavan web-applikaation kaupunkipyörien viime vuoden käyttödatasta. Seuraavat kuvat ovat sieltä.

Ensin pari asemaa ydinkeskustasta:

Konkeli

Konkeli

Palautukset ja noudot ovat tasapainossa. Pitkin päivää asemille siis sekä tulee että lähtee pyöriä. Samalla pyörien käyttöaste (eli toisinsanoen tehokkuus ja taloudellisuus) on korkealla tasolla. Pyörät eivät pitkään telineessä seiso. Liikenne on ”ristikkäistä”.

Sitten pari asemaa laitakaupungilta:

Konkeli

Paavalinkirkko

Konkeli

Munkkiniemi

 

Tali

Tali

Palautusten ja noutojen piikit ajoittuvat eri kohtiin päivässä. Aamuisin haetaan, iltaisin palautetaan. Aamuisin on siis selvästi enemmän liikennettä kohti keskustaa ja iltaisin takaisin kotiin. Nämä asemat eivät ole tasapainossa. Jos halutaan että niistäkin on pitkin päivää haettavissa polkupyöriä, on näille asemille tuotava pyöriä erikseen autolla. Vastaavasti illalla niitä on ehkä haettava pois koska asemat täyttyvät. Ja koska kysynnän piikki painottuu aamuun, eivät pyörät liiku tasaisesti pitkin päivää ja niiden käyttöaste jää alhaisemmaksi. Liikenne on ”yhdensuuntaista”.

Tältä ilmiöltä ei tietenkään täysin voida välttyä – se on osin järjestelmän ominaisuus. Sellaista kaupunkipyöräjärjestelmää ei voida mitenkään suunnitella (ainakaan Helsingin maantieteellä ja asukaspohjalla), jossa mitään täydentävää pyörien siirtoa ei lainkaan tehtäisi. Siirtojen tarve ja liikenteen rakenne kuitenkin kertoo karusti siitä, mihin asemia kannattaa sijoitella ja millaista liikenteen ajallinen luonne kullakin alueella on. Mitä enemmän siirtoja, sitä kalliimpi ja tehottomampi järjestelmä on.

No mitä nyt sitten tapahtuu? Ilmeisesti kaupunkipyöräjärjestelmä on poliitikkojen päätöksen mukaisesti hiljaisesti laajenemassa Herttoniemeen – alueelle jossa itse asun. Ei siis mitään valittamista, vai kuinka? Kerää Hannu irtopisteitä nyt kun niitä on saatavissa. Postaus valmiiksi Herttoniemi fb-ryhmää varten?

Ei. Minä en usko että kaupunkipyöräjärjestelmä toimii parhaalla mahdollisella tavalla Herttoniemessä. Liikenteen luonne on yhdensuuntainen: aamulla kuljetaan kotoa metroasemalle ja illalla kaupan kautta takaisin. Ja vaikka teline olisi aamulla Erätorilla aivan täynnä, siihen mahtuisi pyörät kuitenkin vain esim. 16 kulkijalle – se on neljäsosa yhdestä bussista. Ja sama toiseen suuntaan – ruuhka-aikaan vain noin joka kahdeskymmenes yhden metron matkustaja (300) saisi polkupyörän. Ja metroja tulee kolmen minuutin välein.

Kaupunkipyöräjärjestelmä ei tarjoa Herttoniemessä hyvää palvelua. Päin vastoin. Täynnä tai tyhjänä oleva pysäkki aiheuttaa vain harmia ja jopa haittaa Kaupunkifillareiden loistavaa imagoa.

Kaupunkipyöräjärjestelmää voidaan kokeiluluonteisesti toki laajentaa, mutta härkäpäisesti laajentamista ei pidä ajaa vain ”yhdenvertaisuuden” nimissä. Sama kenkä kun ei sovi kaikille. Idässä tulisi ennemmin satsata esim. vartioituihin laadukkaisiin pyöräparkkeihin ja pyöräbaanojen laadun parantamiseen.

Toisinaan poliitikon kannattaisi uskoa asiantuntijaa.