Kirjastolaki toteaa seuraavaa:
”Yleisten kirjastojen kirjasto- ja tietopalvelujen tavoitteena on edistää väestön yhtäläisiä mahdollisuuksia sivistykseen, kirjallisuuden ja taiteen harrastukseen, jatkuvaan tietojen, taitojen ja kansalaisvalmiuksien kehittämiseen, kansainvälistymiseen sekä elinikäiseen oppimiseen.
Kirjastotoiminnassa tavoitteena on edistää myös virtuaalisten ja vuorovaikutteisten verkkopalvelujen ja niiden sivistyksellisten sisältöjen kehittymistä.”
Nämä tavoitteet kirjastolaitos on kyennyt takaamaan hienosti ja suomalaisten kirjastojen taso ja käyttöaste puhuvat puolestaan.
Perustehtävät myös liittyvät kiinteästi ”puutteen talouteen”; kirjoja, levyjä, videoita ja muuta informaatiota voi ”analogisessa” muodossaan olla kirjastoilla vain rajoitettu määrä – jo kirjastorakennusten fyysinen koko asettaa rajat sille, paljonko niteitä voidaan kerrallaan pitää esillä. Puhumattakaan aineiston vähittäisestä rapautumisesta käytön ja ajan myötä.
Digitaalisessa maailmassa nuo rajoitteet poistuvat. Yhden Terabitin (1000 Gigaa, 1 000 000 megaa) kovalevyllä voidaan tekstimuodossa säilöä jo lähes kaikki koskaan kirjoitettu kaunokirjallisuus. Kaikilla kielillä. Ja kopioiden tekemisestä ei tule lainkaan lisäkustannuksia eikä laatu heikkene.
Nykyään suurin osa kaunokirjallisuudesta luetaan painettuna kirjana. Kuinka pitkään näin tulee olemaan? Amazonin Kindle-lukulaitteesta on tullut jo menestys.
Meillä Sibiksen opiskelijoilla on ollut jo usean vuoden ajan mahdollisuus käyttää kotioloista rajattomasti muutamaa äänitetietokantaa. Näistä ehkä merkittävämpi on Naxos Music Library, tuon kuulun ”klassisten halpislevyjen tuottajan” streamaava nettisaitti.
Palvelu pelaa hienosti ja valikoima on laaja. Olen koto-oloissa nautiskellut niin afganistanilaisesta kansanmusiikista (Naxosella on myös jazzia ja maailmanmusiikkia kataloogissaan), ukrainalaisesta kirkkolaulusta kuin modernista klassisesta musiikistakin. Hifistin korviani säästökoodaus välillä tosin särkee, mutta käytettävyys on niin hyvä, että pienet puutteet sietää.
Sama palvelu on tarjolla myös Helmet-kirjastokortin omaaville. Upeaa julkista palvelua! Mutta kaupungin kirjaston kautta käytössä on rajoite: vain kaksi tuntia ja 25 käyttäjää kerrallaan.
Tilanne tuo konkreettisesti esiin digitaalisten hyödykkeiden ristiriitaisen perusluonteen.
(Nyt mennään sitten vahvalla mutu-tuntumalla kirjastolaitoksesta ja tekijänoikeuksista, joten koittakaa kestää ja korjatkaa jos hirveitä läpiä päähäni lauon… …Ja tiedän kyllä, että kirjastot eivät ole vain pölyisiä kirjavarastoja vaan tiedonhaun ja hallinnan moderneja osaamiskeskuksia. :)
Miten kirjasto toteuttaa perustehtäviään digitaalisella aikakaudella? Aiotaanko ”rajoitettujen resurssien ajan” puutteet siirtää myös tulevaisuuteen? Kuinka tämä järjestetään? DRM-järjestelmilläkö? (Ei tule onnistumaan, ne voidaan aina kiertää.)
Nykyisin kirjastot säännöstelevät puutetta varausten, kappalemäärien ja laina-aikojen avulla. Sama mekanismi (vrt. Naxos-Helmet) digitaaliselle puolelle siirrettynä tuntuu täysin järjettömältä – miksi ihmeessä kenenkään pitäisi odottaa kuukausi jotain teosta, vaikka digitaalisen kopion voi lähettää netin kautta vaikka heti? Miksi laina-aika olisi vain kuukausi, vaikka sen venyminen ei ole pois keneltäkään?
Tällä hetkellähän ’Pirate Bay’ -torrentsaitti toimii kuin ”unelmien kirjasto” – kaikki informaatio saatavilla heti, maksutta. Onko Ruotsin piraattien toiminta ”julkista palvelua” parhaimmillaan?
Ei todellakaan. Miten käy kulttuurin tuottajien ansaintalogiikan jos ”kirjasto” tarjoaa täsmälleen saman tuotteen kuin kauppakin, mutta ilmaiseksi?
Mutta myös kirjastolaitoksen tärkeä sivistystehtävä tulee voida turvata myös tulevaisuudessa. Tietoon, kulttuuriin ja sivistykseen tulee olla oikeus tulotasoon katsomatta.
Miten puutetta annostellaan digitaalisesti edes jotensakin järjellisellä tavalla? Tarvitseeko pula-aikaa enää sietää? Onko olemassa jokin toinen mekanismi, jonka kautta sekä julkinen palvelu, että kaupalliset edut voitaisiin ottaa huomioon? Vai onko ristiriita sovittelematon ja meidän täytyy joko lopullisesti hylätä kansanvalistuksen ideologia tai sisällöntuottajien taloudelliset oikeudet? Molemmat vaihtoehdot tuntuvat äkkiseltään hirvittäviltä.
Jaetaanko tulevaisuudessa kaikille kansalaisille kirjastokortin sijaan ”sivistyskortti”, jonka sisältämillä ”pisteillä” voi hankkia kulttuurituotteita parhaaksi näkemästään paikasta? Miten ”sopiva taso” julkiselle palvelulle määriteltäisiin, montako kirjaa kansalainen saa lukea ilmaiseksi vuodessa? Montako äänilevyä kuunnella kotonaan? 2? 5? 200? 500? 80 000? Miten varmistettaisiin kulttuurisesti tärkeiden, mutta taloudellisesti epäkannattavien palvelujen saanti? (Tietokirjallisuus, runous, paikallisuus, marginaalikulttuurit, monikulttuurisuus jne.) Onko kirjastojen tehtävänä tarjota myös viihteellistä ja kaupallista sisältöä, josta markkinoiden tarjonta on kattavaa?
Onko kansanvalistukselle ja yleissivistykselle tilaa tulevaisuudessa? Kuoliko historian sijaan idealismi ja yhteiskunnallinen solidaarisuus?
Kirjasto on ihanan epäkaupallinen saareke markkina-arvoisten tekijänoikeuksien maailmassa. Ehkäpä juuri siksi myös kirjaston työntekijöiden palkat vaatimustasosta (akateeminen tutkinto) huolimatta ovat todella kehnot.
Tällaiset kirjoitukset aiheuttavat minulle päänsärkyä ;-)
Voi kaikkia avoimia kysymyksiä. Onneksi en ole kirjasto-alalla.
ps. olen unohtanut sähkötuuba-tunnukseni enkä jostain syystä saa luotua uutta.
No niin,
yllätän itseni vihdoin housut kintuissa kommentoimassa jotain ihme blogii…
Älä sure Timo, mulle tää aihe myös nostattaa hikikarpalot otsalle ja kiristää vannetta pään ympärillä – ja olen pahaksi onneksi vieläpä kirjastoalalla!
En osaa antaa mitään ratkaisuja tilanteeseen, mutta haluaisin yhä (aiheesta on keskusteltu…) tiedustella Hannulta mitä hän tarkoittaa seuraavalla:
”Nykyisin kirjastot säännöstelevät puutetta varausten, kappalemäärien ja laina-aikojen avulla. Sama mekanismi (vrt. Naxos-Helmet) digitaaliselle puolelle siirrettynä tuntuu täysin järjettömältä – miksi ihmeessä kenenkään pitäisi odottaa kuukausi jotain teosta, vaikka digitaalisen kopion voi lähettää netin kautta vaikka heti? Miksi laina-aika olisi vain kuukausi, vaikka sen venyminen ei ole pois keneltäkään?”
Ei varmaankaan ole kirjaston intresseissä rajoittaa digitaalisen aineiston käyttöä – nämä ehdot sanelee se kaupallinen taho (tässä tapauksessa Naxos), jolta kirjasto palvelun ostaa. Tiettyyn hintaan saa tietynlaiset käyttöoikeudet.
Tämä pätee myös esim. jo pidempään käytössä olleissa tekstitietokannoissa, jotka ovat yleisesti olleet sellaisia, ettei tavallisella tallaajalla ole varaa niihin, vaan kirjastot ja esim. yliopistot ovat keskitetysti (FinELibin kautta usein) ostaneet palvelun jota kirjaston asiakkaat / yliopiston opiskelijat ja henkilökunta ovat voineet käyttää kirjastossa tai kotonaan.
Jotkut aiemmin maksulliset tietokannat ovat jo vapautuneet, mutta ne usein lienevät ns. viitetietokantoja – tällaisia ovat esimerkiksi Suomen Kansallisbibliografia ja Viola. Mutta ne eivät olekaan kaupallisten yritysten ylläpitämiä.
Näin saivartelin tänään!
Toimiva parisuhde keskustelee blogien välityksellä…
Tämä juttunihan on spekulaatiota siitä, millainen järjestelmä olisi jos kaikki materiaali olisi digitaalista. Esimerkki:
Jari Tervo julkaisee uuden menestysromaanin ”Minun egoni tarina” ja kunnan 1000:sta asukkaasta sata haluaisi välittömästi lainata sen kirjastosta.
Tällä hetkellä tilanne toimisi niin, että kirjasto hankkii kymmenen kappaletta uutuutta ja kymmenen ihmistä saa kirjan heti, muut vartovat. Eli kirjasto säännöstelee materiaalin hankinnallaan puutetta. Abu Dhabin kansalliskirjaston rajoittamattomien määrärahojen tilanteessa kaikki sata saisivat kirjan välittömästi.
Entä digitaalisessa tulevaisuudessa? Periaatteessa kirjaston ei tarvitse hankkia kuin yksi kappale, joista identtisten kopioiden tuottaminen on helppoa ja se ei tuota kirjastolle lisäkustannuksia lainkaan. Miksi ihmeessä 90 ihmisen pitäisi odotella digitaalista ladattavaa kopiotaan? Mutta jos kaikki saavat kirjastolta heti täydellisen kopion, miksi kukaan ostaisi kirjaa (netti)kaupasta?
Käyttöoikeuksien rajoitus on täysin keinotekoinen ja keinotekoisilla järjestelmillä on taipumuksena murtua. Pirate Bay tarjoaa kirjan kaikille heti. Sellaista ”digitaalista” muuria, jota ei voisi murtaa ei ole olemassa. Jotta järjestelmä olisi edes kohtuullisen ”aukoton”, tulisi koko internetin rakennetta muuttaa, sekä luoda uusi rautapohjainen drm-järjestelmä. (Joka sekin olisi murrettavissa.)
Onko kulttuurin, yhteiskunnan ja kirjaston sivistystehtävän etu, että tuollainen järjestelmä luotaisiin? Ainakin suuret mediayhtiöt olisivat mielissään. Ja jälleen oltaisiin erittäin lähellä sananvapauden teknistä rajoittamista, johon suuntaan minä en ainakaan halua mennä.
Ajankohtaisia ja kiperiä kysymyksiä, kiitos.
Kirjastot todellakin vaalivat keinotekoista niukkuutta digitaalisissa aineistokokoelmissaan, jopa pula-aikaa kuten alk. per. kirjoituksessa osuvasti sanotaan. Esimerkiksi pääkaupunkiseudun HelMet-kirjaston e-kirjoja (jotka löytyvät hankalasti asiasanalla ”sähkökirjat”) voi olla käytössä samaan aikaan vain rajallinen määrä ja käsitykseni mukaan samankaltaiset järjestelyt ovat käytössä akateemisissa- ja erikoiskirjastoissa, joissa digitaaliset aineistot ovat olleet huomattavasti yleistä kirjastoa laajemmassa käytössä jo vuosia.
Suomen laki ei turvaa kirjastoille lainausoikeutta e-aineistoon (eikä tietokoneohjelmiin, mitenkäs elokuvien kanssa olikaan, eikös nekin olleet luvanvaraisia?), joten sen tarjoaminen on sopimuksenvaraista ja sopimukset ovat sitten mitä satutaan saamaan aikaan. Mikään kovin houkutteleva kauppakumppani kirjasto ei varmasti julkaisijoille ole. Kirjasto on poliittisista syistä köyhä ja on valloillaan ennakkoluulo, että kirjastokäyttö vähentää teosten myyntiä.
Yksi ongelma e-aineistojen käyttöoikeuksien lisensoinnissa on se, ettei näistä ulkoistetuista kokoelmista jää kirjastoon mitään. Jos vaikkapa rahaa ei yksi vuosi riitäkään palvelun ostamiseen hintojen noustessa tai kirjaston köyhtyessä tai palvelun lakatessa kokonaan olemasta, ei kirjastossa ole välttämättä /mitään/ musiikkia lainattavissa. Jos kirjasto ostaa kirjan tai muun esineen, se on kyllä käytössä vaikka seuraavana vuonna rahaa uusiin kirjoihin ei olisikaan. Sopimusehdot saattavat myös muuttua sopimuskauden päättyessä jne.
Nuo ulkoistetut kokoelmat eivät välttämättä ole kirjaston aineistotietokannassa mukana yhtäläisesti muun materiaalin mukana, eli jos etsit HelMetistä vaikkapa jotain levyä, et tule saamaan tietoa siitä että teos on käytettävissä esim. Naxoksen kautta. Tämä ei ole kuitenkaan periaatteellinen ongelma, vaan käytännöllinen. Käyttäjä ei tällöin kuitenkaan käytä kirjaston palvelua, vaan tuota ostettua palvelua. Kirjasto vain hoitaa sen, että käyttö maksetaan verorahoista eikä yksittäisen käyttäjän kukkarosta.
Kirjojen laajamittainen digitaalinen julkaisu esim. netin kautta on ollut hitaampaa kuin ennustettiin, mutta musiikin julkaisussa muoviläpykät ovat jäämässä historiaan, eikä minulla ainakaan tule niitä ensinkään ikävä paitsi ehkä ammatillisen nostalgian myötä. Musiikissahan siirryttiin digitaaliseen julkaisemiseen jo cd-levyjen myötä, ja askel verkkojulkaisemiseen on pienempi kuin paperiteoksilla. Tietenkin jokainen paperiteos menee painoon digitaalisesti, eli tuotannon tasolla askel on jo otettu kauan aikaa sitten. Cd-levyfetissi ei liity kuunteluelämykseen yhtä elimellisesti kuin kirjafetissi liittyy lukemiselämykseen.
Kaunokirjallisuuden eräs suosittu muoto äänikirjat on mielenkiintoinen ilmiö tässä mielessä, sillä se on kaunokirjallisuuden muoto, jota nautitaan kuuntelemalla kuin musiikkia ja joka sopii myös erittäin hyvin verkkolevitykseen. Kuka muistaa radioteatterin?
Kirjallisuus kokee varmasti ison muutoksen kunhan jonkinlainen verkkojulkaiseminen saadaan käyntiin, tai noh, onhan meillä jo www joka on pitkälti tekstiä. Esim. tämä mitä tässä näpyttelen, jonkinlaista kirjallisuutta tämäkin. Samoin musiikin tuottaminen tulee muuttumaan kun enää ei ole pakko yrittää täyttää 60 minuutin cd-levyä. ”Albumi” musiikin julkaisemisen perusyksikkönä on kyseenalaistunut, kuten on nähty esim. soittoäänibisneksessä ja myös musiikkivideoiden myötä.
Mitään lopullista, totalitaarista DRM ja ajatuspoliisi-järjestelmää ei tule olemaan.
@Aino: avautuisipa Kansalliskirjaston ylläpitämä ja erittäin hyödyllinen artikkeliviitetietokanta Arto. Nyt käyttö maksaa 1.60€/tunti.
Digitaalisista aineistoista puhuttaessa unohtuu kuitenkin joskus, että toistaiseksi murto-osa kansalaisista olisi oletettavasti kiinnostunut selaamaan kirjaa tietokoneen tai kännykän ruudulta pdf-muotoisena. Tietokirjojen saralla suhde olisi jo varmasti toinen, ja moni opiskelija arvostaisi kurssikirjan saamista 100% varmasti. Valitettavasti e-aineisto ei toimi kuitenkaan toistaiseksi siten, että aineistoa olisi rajattomasti (laillisesti).
E-aineisto toimii periaatteessa samalla lainsäädännöllä kuten fyysinen kirjakin, eli e-kappaleita voi olla lainassa yhtä aikaa vain tietty rajoitettu määrä, esimerkiksi 20 kappaletta. E-kappaleet maksavat, eli niitä ei voi vain monistaa rajattomasti (Amazon kauppaa tällä hetkellä elektronisessa muodossa olevaa kirjamateriaalia lukulaitteeseensa noin kymmenen dollarin kappalehintaan, eli pokkarin hinnalla). Laina-ajan päätyttyä kirjaston e-kirja on lukukelvoton, ja lainaoikeus pitää hankkia uudelleen. Klassinen DRM-esimerkki siis, jonka tehtäväksi on asetettu korvausten edelleenjakaminen tekijälle ja palveluntuottajalle/-välittäjälle (esim. Ellibs).
Jo nyt on osassa kirjastoista, muun muassa allekirjoittaneen työpaikalla niin, että kaikkia elektronisia palveluita ei olla otettu käyttöön, esimerkiksi sähköpostiin kilahtavaa eräpäivämuistutusta. Argumentiksi on esitetty, että tämä asettaisi asiakkaat kahteen asemaan, heihin joilla on netti ja voivat hyödyntää palvelua, ja heihin joilla sitä ei ole ja jotka eivät voisi käyttää palvelua saapumatta kirjastoon käyttämään nettiä (ja siinähän ei olisi mitään järkeä, jos saman palvelun saisi kirjastosta muutenkin kysymällä tiskiltä). Tavallaan olen yhtä mieltä asiasta kirjaston perimmäisen tasa-arvoideologian mielessä, toisaalta taas täysin eri mieltä. Kirjastossa on jo pitkään vallinnut tietty tasa-arvoisuuden maksiimi, eli se kuuluisa ”yhtenevä pääsy tiedon lähteille”. Elektronisen materiaalin käyttö rajaisi pois melkoisen osan asiakaskunnasta, jolla ei joko ole tietotaitoa tai välineitä e-aineiston käyttöön.
Myös taloudelliset realiteetit puskevat päälle. Palveluntuottaja olisi yritys, ja yritykset tuottavat voittoa omistajilleen. Tekijänkin pitäisi saada osansa, ja toistaiseksi esitetty argumentti, että ladattujen tiedostojen PR-arvo olisi suurempi kuin menetetty tulo ladatuista kappaleista on varmasti markkinavoimille häilyvä ja hitaasti omaksuttava asia.
Mainitsemasi ”puutteen talous” väistyy vain, mikäli tekijänoikeuslakiin tehdään niin totaalisen radikaali muutos, että se mahdollistaa aineiston hankkimisen massiivisessa määrin joko ilman tekijänoikeuskorvauksia, tai niin pienin tekijänoikeuskustannuksin että vuosittaisten hankintojen määrä olisi moninkertainen nykyiseen nähden. Käsittääkseni Euroopan Vihreät ovat ajamassa tätä parasta aikaa.
Kirjoitinkin jo tästä dilemmasta Kirjastot.fi-sivustolle, jossa kerroin erään p2p-warettajan syytöksestä, että kirjastot ja p2p olisivat rautalankatasolla yhteneviä toimintatavoiltaan. Toisessa materiaalia kierrätetään ja toisessa monistetaan. Kaiken takana voi kummassakin tapauksessa olla äärimmillään vain yksi ainoa ostettu ja tekijänoikeuskorvattu nide. Erona kuitenkin on toisen institutionaalinen asema sivistyslaitoksena, toisella taas toistaiseksi median mustamaalaama kuva kyseenalaisena teknologisena innovaationa.
Digitaaliset sisällöt ovat mielestäni toki hieno asia, mutta asia ei ole aivan niin yksinkertainen kuin miltä asian annetaan puolin ja toisin näyttää. Digitaalisen sisällön PR-arvoon vetoaminen (mikä lienee se yleisin argumentti) on toistaiseksi tekijänoikeusteollisuudelle ja jakelijoille aivan liian summittaista, jotta sillä voisi kuitata koko digitaalisen aineiston haalimisen kentän. Toisaalta taas ei ole järkeä estää jo vierimässä olevaa kiveä, joka ei ota sammaloituakseen, vaan pikemminkin kadotakseen Tor-anonymiteetin taakse mikäli tekijänoikeusfirmat eivät lopeta oikeudenkäyntejään. Uskon kuitenkin vakaasti, että ennemmin valtiovalta asettaa Tor-palvelimet laittomiksi ja mediateollisuus kiihdyttää oikeudenkäyntejä kuin asettaa tekijänoikeudet vapaiksi, tämä on valitettavasti pessimistinen, mutta katsoakseni tässä hetkessä varsin realistinen näkemys.
@Tapio: webbiselailun suosio ei tue sitä, etteivätkö ihmiset haluaisi lueskella tekstiä tietokoneen ruudulta. Ihan oikean kirjan, joka on tehty luettavaksi kannesta kanteen harva varmasti haluaa (pöytäkoneen) ruudulta lukea. En minä kyllä mitään romaania alkaisi ruudulta lukemaan, mutta ei minua juurikaan kiinnosta onko jokatapauksessa elektronisessa muodossa välillä ollut teksti kopioitu kourassani olevaan esineeseen painokoneen vai tietoverkon kautta. On kuitenkin kaikenlaista muutakin kirjallisuutta kuin romaaneja, ja ei ole ehkä kovin järkevää ehdointahdoin pyrkiä käsittelemään kaikkea kirjallisuutta kuin romaaneja.
Harmittaa, kun jotain toimintoa ei haluta kirjastossa tehdä ensinkään koska kaikilla ei ole tietokoneenkäyttövalmiuksia. Asiakkaiden vaihtelevat netinkäyttötaidot ja -kiinnostukset on tietenkin otettaava huomioon, mutta siitä että lyödään hanskat tiskiin eikä tehdä mitään ei ole mitään hyötyä kenellekään.
Itsekin koen, että laittomaan jakamiseen liittyvä debatti on hyvin polarisoitunutta ja eskaloituu entisestään enkä pidä sitä pahana asiana. Se, että satojatuhansia käyttäjiä julistetaan rikollisiksi yhdessä yössä kuten Lex Karpelan aikaan tuskin saa ihmisiä lopettamaan lataamista. Suuret tekijänoikeuksien omistajat ja näiden etujärjestöt eivät vaikuta olevan kovin suosittuja muutenkaan, kansalaisten keskuudessa siis. Itse olen täysin luottavainen tämän asian suhteen pitkällä aikavälillä, vaikka tässä kieltämättä on kaikenlaista kiusallista immateriaalioikeusmeininkiä meneillään esimerkiksi tämä harmillinen musiikki-, tietokonepeli- ja elokuvakulttuurien ystävien vainoaminen ja tietenkin myös tuolla lääke- ja ravintoteollisuuden sekä ohjelmistopatenttien saralla. Kyllä se tästä… :)
Olisi tietenkin kiva, että siellä lainsäädäntöelimissa olisi käyttäjien ja valistuksenajan ihanteiden kuten kirjaston edustajia, eikä ainoastaan viihdeteollisuutta. Ei ehkä tarvitsisi ehkä mennä sieltä likaisten pohjamutien kautta kohti sirpaloituneempia jakelukanavia ja yhdessä tekemistä. Käyhän tämä näinkin, mutta valitettavaa sotkua syntyy ja aikaa ja rahaa tuhlaantuu. Kyllä ne sitten muutaman vuosikymmenen päästä ihmettelevät meidän toilailujamme xD lol, toivottavasti ymmärtävät ottaa opiksi.
Kuten Tapio sanoi, kivi vierii jo ja on itseasiassa vierinyt aina.
Tulipa taas sepitykset ;)
Romaani on huono esimerkki digitaalisesta kirjasisällöstä, mutta kaikki merkit antavat näyttää, että digitaalinen ”paperi” on aivan tuossa nurkan takana, eikä mene varmaan edes viittä vuotta kun joku lanseeraa markknoille ensimmäisen viritelmän jonka käyttömukavuus haastaa perinteisen kirjan. Viisi vuotta tästä, niin tällaisten laitteiden hintakin alkaa varmasti lähentelemään kirjan hintaa. Kuvitellaanpa siis vaikkapa perinteisen romaanin kokoinen ja näköinen lukulaite, joka avataan kuten kirja, joka on höyhenenkevyt, ja jossa on painikkeet Seuraava/Edellinen, hakutoiminnot tekstistä ja jonka muistiin voi syöttää tuhansia kirjoja. Kaiken tämän lisäksi se on taipuisa, eikä kova.
Laitteita ja innovaatioita varmasti tulee, mutta muuttuuko mikään? Tätä keskustelua olisi mukava käydä jossain niin, että pöydän ääressä olisi monipuolisesti edustettuna jokaisen instanssin edustajia: tekijä, kustantaja/jakelija, tekijänoikeusfirma, jälleenmyyjä ja loppukäyttäjä. Kirjastoalalla työskentelevänä en uskalla asiaan puuttua, koska katson tehtävänkuvani olevan asian suhteen neutraali, en voi vaatia yhdeltäkään edellä mainituista tahoista mitään. Aikaansa on ammattilaisen toki seurattava ja pohdittava mielellään proaktiivisesti eikä reaktiivisesti mihin suuntaan ala on menossa, mutta jätän puuttumatta asiaan siltä osin että esittäisin vaatimuksia tekijänoikeuslain luonteeseen liittyen.
Ainakin yhdessä kommentissa mainittu ”rautapohjainen oikeuksien rajoittaminen” on itseasiassa jo keksitty kauan sitten, mutta sen laajemmassa käyttöönotossa ei vielä oikein ole onnistuttu. Vaikka sinänsä rajoitusmekanismit löytyvätkin uusien koneiden sisuksista, ei niitä vielä ole päästy kunnolla hyödyntämään käytännön toimintaperiaatteiden ollessa vielä kehitteillä. Laitteistopohjainen sisällön käyttöoikeuksien rajoittaminen löytyy myös ainakin uuden sukupolven Blueray-laitteista ja HDTV-laitteiden uusista liitännöistä. Mutta muodostuuko laitteistojen rajoituksista ongelmia kun samaa sisältöä katsotaan monissa eri paikoissa vai pitääkö silloin olla käytössä sellainen versio sisällöstä, joka sisältää digitaalisen merkinnän sen kirjastokäytöstä? Entä estääkö nykyinen tekijänoikeuslaki täysin kirjastosta lainatun sisällön kopioimisen omaan käyttöön joka oli aikanaan melko yleistä monilla eri lainaajilla?
Vai olisiko onnistunut valinta kehittää sellainen digitaalinen kirjasto, jossa sisällön saisi luettavakseen suoraan, mutta siihen olisi myös integroitu toimivat sähköisen maksamisen välineet, joilla pystyisi suoraan tukemaan sisällön luojia (tai heidän sisältöjensä oikeudenhaltijoita). Vai onko kyseisenlainen avoimen sivistystyön ja kaupallisuuden yhdistelmä mahdoton ajatus? Entä onko osa kirjaston sivistystehtävistä siirtynyt jo muille tahoille? Myönnän käyttäväni kirjastoa, mutta onko nykyisessä maailmassa iso osa sen sivistystehtävistä menettänyt arvoasemansa sähköisille tietolähteille? Laskevatko kirjastojen kävijämäärät? Entä muuttuuko kirjostojen henkilökunnan työnkuva tietojen siirtyessä entistä enemmän sähköisiin muotoihin? Onko kirjastotäti (tai setä) jatkossa entistä enemmän tiedon valtatien matkaopas, joka auttaa tiedonhaussa löytämään juuri oikeanlaisia sisältöjä eri ihmisille vai aiheuttaako aineistojen digitalisoituminen työtehtävien vähenemisen? Entä siirtääkö kukaan vanhoja kirjoja sähköiseen muotoon vai estävätkö tekijänoikeudet kaiken sähköisen arkistoimisen (kuten ikävästi näyttäisi tapahtuvan useammassa kuin yhdessä tapauksessa)?
Paljon kysymyksiä, liian vähän vastauksia, mutta ehkä asiat selkenevät ajan myötä. Keskustelun lisääminen ei ainakaan ole pahaksi.
@Tapio, keskustelua asioihin liittyen kannattaisi entisestään aktivoida eri osapuolien kesken niin verkossa kuin reaalimaailmassakin. Toisaalta, monilla saattaa olla tietty pelko ettei hänen mielipiteitänsä oteta huomioon tai että joku hermostuu ne kuullessaan, mutta onko se syy jättää keskustelua kokonaan käymättä? Mikä olisikaan paras keino asioiden käsittelyyn myös laajemmasti kuin yksittäisten blogien muodossa? Auttaisiko jollakin systeemillä toteutettu sivusto, joka koostaisi asiaan liittyvät tietolähteet ja keskustelut yhteen ja helpottaisi siten asioista keskustelemista myös niille, jotka eivät jaksa tai osaa seurata monia hajanaisia tietolähteitä?
Ihan lyhyesti pari ikävää tosiasiaa, jotka kannattaa muistaa ja pitää muistissa aina kun puhutaan kirjastoista ja verkkoaineistoista.
1. Tekijänoikeuslaki sallii meidän levittää eli lainata asiakkaille vapaasti fyysisinä teoskappaleina (kirjoina, levyinä, nuotteina jne) kaikkea muuta paitsi tietokoneohjelmia ja elokuvia. Niiden lainaamiseen täytyy saada lupa.
2. Tekijänoikeuslaki ei salli kirjastojen levittää eli välittää verkon kautta mitään tekijänoikeuden suojaamaa aineistoa. Kaikki tällainen toiminta on luvanvaraista (ja käytännössä maksullista).
3. Ainakin e-kirjojen (joiden nimittämistä ”sähkökirjoiksi” yritin pontevasti ja turhaan vastustaa) kirjastokäytössä on käytetty virheellisesti termiä ”lainaaminen”. Verkkoaineistoa ei koskaan lainata, siihen voi vain saada sopimuspohjaisia käyttöoikeuksia. Joihinkin sopimuksiin liittyvät ”laina-ajat” ja muut kummallisuudet ovat pelkkää naurettavaa perinteisen lainaustoiminnan simulointia – oletettavasti paremman menekin turvaamiseksi. Mitään järjellistä syytä ei ole olemassa.
4. Naxos-sopimukset perustuvat maksettuihin lisensseihin. Yksi lisenssi maksaa vuodessa noin 150 euroa (pyöreästi). Kirjaston ei kannata ostaa enempää lisenssejä kuin yhtäaikaisia käyttäjiä ilmenee. Tähän mennessä HelMetin 25 lisenssiä ovat riittäneet eli samaan aikaan ei tuota useampia käyttäjiä ole ollut. Tilanne voi muuttua ja silloin pitää lyödä lisää rahaa tiskiin.
5. Puutteen annostelu digitaalisessa verkkomaailmassa ei onnistu muuten kuin esittämällä teatteria 24 tuntia vuorokaudessa. Eurooppalainen tekijänoikeuslainsäädäntö on rakennettu täysin harkiten ja tietoisesti sellaiseksi, että verkkomaailmassa KAIKKI oikeudet ovat oikeudenhaltijalla, käyttäjäpuolelle jää vain laittomia toimintamuotoja. Kirjastoilla ei ole eikä tule olemaan ilman tekijänoikeudellisen sääntelyn radikaalia muuttamista mitään tekemistä tulevaisuuden sisältöjen verkkojakelussa. Se ei ole vahinko, tuskin edes oheisvahinko.
6. Pidän itse mahdollisena, että internet estää täydellisen oikeudenhaltijavallan syntymisen (P2P-verkot ovat tästä yksi esimerkki), mutta koska kirjastot voivat tehokkaasti toimia vain lailliselta pohjalta, mikä tahansa kirjastojen laaja osallistuminen verkkosisältöjen levittämiseen edellyttää lainsäädännön radikaalia muuttamista. Muuta vaihtoehtoa ei mielestäni ole olemassa. Siispä kaikki joukolla lobbaamaan!
Heikki Poroila
Musiikkikirjastonhoitaja ja tekijänoikeusasioiden jonkinasteinen asiantuntija
Tervehdys,
Luin otteen blogikirjoituksestasi Yleisradion kansalaismediakatsauksen viikon #06 jaksoon. Olen antanut kaiken kunnian sinulle kirjoittajana ja olen linkittänyt sivulla suoraan kyseiseen kirjoitukseen.
Ohjelma on vapaasti kuunneltavissa internetissä:
http://blogit.yle.fi/node/1980
Radio Peilistä ohjelma kuullaan lauantaina klo 12:55 ja 22.44 sekä sunnuntaiaamuyöstä klo 04:44.
henrik