Kirjastolaki toteaa seuraavaa:

”Yleisten kirjastojen kirjasto- ja tietopalvelujen tavoitteena on edistää väestön yhtäläisiä mahdollisuuksia sivistykseen, kirjallisuuden ja taiteen harrastukseen, jatkuvaan tietojen, taitojen ja kansalaisvalmiuksien kehittämiseen, kansainvälistymiseen sekä elinikäiseen oppimiseen.

Kirjastotoiminnassa tavoitteena on edistää myös virtuaalisten ja vuorovaikutteisten verkkopalvelujen ja niiden sivistyksellisten sisältöjen kehittymistä.”

Nämä tavoitteet kirjastolaitos on kyennyt takaamaan hienosti ja suomalaisten kirjastojen taso ja käyttöaste puhuvat puolestaan.

Perustehtävät myös liittyvät kiinteästi ”puutteen talouteen”; kirjoja, levyjä, videoita ja muuta informaatiota voi ”analogisessa” muodossaan olla kirjastoilla vain rajoitettu määrä – jo kirjastorakennusten fyysinen koko asettaa rajat sille, paljonko niteitä voidaan kerrallaan pitää esillä. Puhumattakaan aineiston vähittäisestä rapautumisesta käytön ja ajan myötä.

Digitaalisessa maailmassa nuo rajoitteet poistuvat. Yhden Terabitin (1000 Gigaa, 1 000 000 megaa) kovalevyllä voidaan tekstimuodossa säilöä jo lähes kaikki koskaan kirjoitettu kaunokirjallisuus. Kaikilla kielillä. Ja kopioiden tekemisestä ei tule lainkaan lisäkustannuksia eikä laatu heikkene.

Nykyään suurin osa kaunokirjallisuudesta luetaan painettuna kirjana. Kuinka pitkään näin tulee olemaan? Amazonin Kindle-lukulaitteesta on tullut jo menestys.

Meillä Sibiksen opiskelijoilla on ollut jo usean vuoden ajan mahdollisuus käyttää kotioloista rajattomasti muutamaa äänitetietokantaa. Näistä ehkä merkittävämpi on Naxos Music Library, tuon kuulun ”klassisten halpislevyjen tuottajan” streamaava nettisaitti.

Palvelu pelaa hienosti ja valikoima on laaja. Olen koto-oloissa nautiskellut niin afganistanilaisesta kansanmusiikista (Naxosella on myös jazzia ja maailmanmusiikkia kataloogissaan), ukrainalaisesta kirkkolaulusta kuin modernista klassisesta musiikistakin. Hifistin korviani säästökoodaus välillä tosin särkee, mutta käytettävyys on niin hyvä, että pienet puutteet sietää.

Sama palvelu on tarjolla myös Helmet-kirjastokortin omaaville. Upeaa julkista palvelua! Mutta kaupungin kirjaston kautta käytössä on rajoite: vain kaksi tuntia ja 25 käyttäjää kerrallaan.

Tilanne tuo konkreettisesti esiin digitaalisten hyödykkeiden ristiriitaisen perusluonteen.

(Nyt mennään sitten vahvalla mutu-tuntumalla kirjastolaitoksesta ja tekijänoikeuksista, joten koittakaa kestää ja korjatkaa jos hirveitä läpiä päähäni lauon… …Ja tiedän kyllä, että kirjastot eivät ole vain pölyisiä kirjavarastoja vaan tiedonhaun ja hallinnan moderneja osaamiskeskuksia. :)

Miten kirjasto toteuttaa perustehtäviään digitaalisella aikakaudella? Aiotaanko ”rajoitettujen resurssien ajan” puutteet siirtää myös tulevaisuuteen? Kuinka tämä järjestetään? DRM-järjestelmilläkö? (Ei tule onnistumaan, ne voidaan aina kiertää.)

Nykyisin kirjastot säännöstelevät puutetta varausten, kappalemäärien ja laina-aikojen avulla. Sama mekanismi (vrt. Naxos-Helmet) digitaaliselle puolelle siirrettynä tuntuu täysin järjettömältä – miksi ihmeessä kenenkään pitäisi odottaa kuukausi jotain teosta, vaikka digitaalisen kopion voi lähettää netin kautta vaikka heti? Miksi laina-aika olisi vain kuukausi, vaikka sen venyminen ei ole pois keneltäkään?

Tällä hetkellähän ’Pirate Bay’ -torrentsaitti toimii kuin ”unelmien kirjasto” – kaikki informaatio saatavilla heti, maksutta. Onko Ruotsin piraattien toiminta ”julkista palvelua” parhaimmillaan?

Ei todellakaan. Miten käy kulttuurin tuottajien ansaintalogiikan jos ”kirjasto” tarjoaa täsmälleen saman tuotteen kuin kauppakin, mutta ilmaiseksi?

Mutta myös kirjastolaitoksen tärkeä sivistystehtävä tulee voida turvata myös tulevaisuudessa. Tietoon, kulttuuriin ja sivistykseen tulee olla oikeus tulotasoon katsomatta.

Miten puutetta annostellaan digitaalisesti edes jotensakin järjellisellä tavalla? Tarvitseeko pula-aikaa enää sietää? Onko olemassa jokin toinen mekanismi, jonka kautta sekä julkinen palvelu, että kaupalliset edut voitaisiin ottaa huomioon? Vai onko ristiriita sovittelematon ja meidän täytyy joko lopullisesti hylätä kansanvalistuksen ideologia tai sisällöntuottajien taloudelliset oikeudet? Molemmat vaihtoehdot tuntuvat äkkiseltään hirvittäviltä.

Jaetaanko tulevaisuudessa kaikille kansalaisille kirjastokortin sijaan ”sivistyskortti”, jonka sisältämillä ”pisteillä” voi hankkia kulttuurituotteita parhaaksi näkemästään paikasta? Miten ”sopiva taso” julkiselle palvelulle määriteltäisiin, montako kirjaa kansalainen saa lukea ilmaiseksi vuodessa? Montako äänilevyä kuunnella kotonaan? 2? 5? 200? 500? 80 000? Miten varmistettaisiin kulttuurisesti tärkeiden, mutta taloudellisesti epäkannattavien palvelujen saanti? (Tietokirjallisuus, runous, paikallisuus, marginaalikulttuurit, monikulttuurisuus jne.) Onko kirjastojen tehtävänä tarjota myös viihteellistä ja kaupallista sisältöä, josta markkinoiden tarjonta on kattavaa?

Onko kansanvalistukselle ja yleissivistykselle tilaa tulevaisuudessa? Kuoliko historian sijaan idealismi ja yhteiskunnallinen solidaarisuus?

Kirjasto on ihanan epäkaupallinen saareke markkina-arvoisten tekijänoikeuksien maailmassa. Ehkäpä juuri siksi myös kirjaston työntekijöiden palkat vaatimustasosta (akateeminen tutkinto) huolimatta ovat todella kehnot.