Helsingin Stop töhryille -projekti tuntuu olevan aihe, josta on mahdotonta sanoa mitään suututtamatta joko sen vastustajia tai kannattajia. Ja molempien rintamalinjat niin syvälle kaivettuja, että yhteistä maata ei tunnu löytyvän.

Tägi Hesperiankadulta

Vuonna 1998 käynnistetty Stop Töhryille on joka tapauksessa osoittautunut erittäin tehokkaaksi – asetetut tavoitteet on saavutettu:

Tilastojen mukaan Helsingissä oli viime vuonna (toim.huom. 2005) yli 5 400 töhryä ja 124 isoa maalausta. Vuonna 1999 töhryjä oli vielä vajaat 68 000 ja isoja maalauksia yli 3 100.

Hyvä. Kansalaisten suuri enemmistö on varmasti tyytyväisempi ympäristöönsä. Tutkimuksissa on myös havaittu esim. metron matkustusmukavuuden riippuvan paljon siisteydestä. Töhryjen poisto parantaa siis myös joukkoliikenteen houkuttelevuutta. Itseänikin erityisesti julkisten kulkuvälineiden tägäily korpeaa syvästi. Töhryjen poistoa kannattaa jatkaa.

Kaikki hyvin siis? Ei.

Töhrijöiden joukko on kirjava. Ydinjoukon muodostavat jengisidonnaiset, moniongelmaiset töhrijät, joilla on usein tuomioita myös muista rikoksista. Tämä noin 50 henkilöön kutistunut ryhmä aiheutti vuonna 2004 yli 90 prosenttia töhrintävahingoista.

Töhrijöiden käsittely vain ”vahingontekorikollisina”, joilta kaupunkii perii puhdistuskuluja oikeusteitse ei ole pidemmän päälle kenenkään etujen mukaista. Kuten kaupunki itsekin toteaa, ”töhrijöiden ydinryhmä” koostuu moniongelmaisista nuorista. Töhrinnän voitaisiin siis ajatella olevan oire – ei lähtökohta. Onko viisasta lyödä jo lyötyä? Useiden tuhansien eurojen vahingonkorvaukset tuhoavat jo valmiiksi vaikeassa asemassa olevan ihmisen taloudelliset lähtökohdat niin, että jo yrityskin saattaa elämänsä paremmalle tolalle vaikeutuu huomattavasti. Haluammeko tarkoituksellisesti työntää nämä n. 50 henkilöä tyystin ulos yhteiskunnasta? Ei tunnu kovin järkevältä eikä oikeudenmukaiselta, vaikka lain kirjain ehkä täyttyisikin. Meillä pitää olla varaa antaa osa ”töhryrikoksista” anteeksi.

Entä onko 700 000€ vuosikulu puhdistuksiin kohtuullinen? Voitaisiinko samat vaikutukset saavuttaa satsaamalla tuo summa muuhun nuorisotyöhön? Valvotaanko puhdistustöitä hoitavia firmoja riittävästi? Ovatko yritysten hinnat (, jotka vaikuttavat vahingonkorvausten summiin) kohtuullisia? Pitäisikö ennemmin perustaa kunnallinen töhryjenpoisto-osasto?

Paljonko kuluissa voitaisiin säästää, jos tehtäisiin jotain selkeitä kategorisia valintoja? Mielestäni esim. sähkökaapit ja julkiset, syrjässä sijaitsevat rakenteet kuten siltojen aluset voitaisiin ”merkitä” vapaiksi vyöhykkeiksi, jossa koristelu olisi sallittua.

Täysin merkityksetön ei ole myöskään markkina-argumentti; julisteiden täyskiellolla rajattiin melkoinen osa kaupungilla tapahtuvista kulttuuritapahtumista pois näkyvistä. Onko oikein ja kohtuus, että vain yli 20 000€ mainosbudjetilla saa näkyä katukuvassa? Mahdollisuuksien tasa-arvo? Monimuotoista kulttuuria?

Lisäksi katutaiteella on aidosti annettavaa Helsingin kaupunkikuvalle. Kaikki tarrat, julisteet ja graffitit eivät ole vain töhryjä. Onko mahdollista löytää tasapaino töhryjen poiston ja hyväksyttävän elävän kaupunkikulttuurin välillä? Vai johtaako pirulle pikkusormen antaminen vääjämättä koko käden menetykseen? En osaa antaa varmaa vastausta, mutta mielestäni nykyistä absolutistista moralismia edustavaa käytäntöä on pakko rukata. Itä-Berliinissä ei ollut graffiteja, Länsi-Berliinissä oli – kumpi järjestelmä olisi parempi esikuva?*

Joka tapauksessa tärkeintä olisi hoitaa sosiaalista ongelmaa sosiaalisin, ei oikeudellisin toimin.

(*Muistaakseni Johanna Sumuvuori käytti tuota Berliini-vertausta jossain puheessaan. En löytänyt nopealla googlailulla.)