persu edellä premodernismiin

Aamun Hesarissa PerusSuomalaisten varapuheenjohtaja Vesa-Matti Saarakkala linjasi rohkeasti kulttuuripolitiikkaa. Lainataanpa Pravdasta koko kulttuuriosuus, jottei syytellä lauseiden irrottamisesta asiayhteydestään:

Haluatte lisää arvostusta Albert Edelfeltin, Akseli Gallén-Kallelan ja Jean Sibeliuksen teoksille. Haluatte myös tukea ”suomalaista identiteettiä vahvistavaa” taidetta ja ottaa tukea pois ”postmodernilta nykytaiteelta”. Onko poliitikkojen tehtävä määritellä mikä on oikeaa taidetta?

”Ei se ole mitenkään politiikan ulkopuolella oleva kysymys. Se kertoo hyvin paljon perinteisistä puolueista, että ne eivät halua eivätkä uskalla ottaa kantaa tämäntyyppisiin asioihin, vaan pitävät sitä kammoksuttavana. Täytyy ottaa kantaa asioihin. Kyllä minulle ainakin on tärkeämpää vanhustenhoito kuin postmodernismin tukeminen. Asetan vanhukset edelle.”

Ovatko ne asiat aidosti vastakkain yhteiskunnassa?

”Kyllä ne alkavat olla näillä talouslukemilla. On pakko alkaa miettiä, mihin rahaa laitetaan.”

Kuinka paljon vanhustenhoitoa voidaan parantaa taiteen tukia leikkaamalla?

”Kyllä jonkin verran. Aina se vähän paranee, kun ei heitetä rahaa sinne [taiteeseen]. Ei varmasti korjata sitä, mutta sanotaan että jonkin verran.”

Eli taiteen tuen leikkaukset tulisi kohdistaa postmodernismiin. Ja aina paranee kivasti vanhusten asema kun taiteelta leikataan. Selvä. Mietitäänpä yhdessä paljonko postmodernia taidetta Suomessa tuetaan valtion toimesta. Unohdetaan kunnat tämän laskelman ulkopuolelle, nämähän ovat eduskuntavaalit, joissa päätetään valtion määrärahoista.

Wikipedian mukaan postmodernismi on:

Postmodernismi (myös jälkimodernismi tai myöhäismodernismi) on taiteellinen, filosofinen ja kulttuurinen virtaus ja ajattelutapa, joka syntyi modernismin jälkeen reaktiona sille tai sen jatkumoksi, tarkastelutavasta riippuen.

Mielipidetiedustelujen mukaan tästä taulusta suomalaiset pitäisivät

Valtion kulttuurille antamasta potista suurin yksittäinen kakku menee Kansallisoopperalle, hiukan alle 60 miljoonaa euroa. Ohjelmiston vahvan rungon muodostavat klassiset suursuosikit: Romeo ja Julia, Iloinen leski (operetti), Sevillan Parturi, Parsifal, Il Trittico, Aleksis Kivi. Suurelta osin ei siis edes modernia vaan premodernia, klassista taidetta. Edes tuoretta Robin Hood -oopperaa ei voi syyttää postmoderniksi. Ooppera jätetään siis rauhaan.

Entäs sitten orkesterilaitos? Musiikin 1033:sta henkilötyövuodesta 988 eli 96% menee klassista musiikkia soittaville orkestereille, jotka ohjelmistonsa puolesta edustavat vahvasti esimodernia, jopa satoja vuosia vanhaa taidetta ja kansallisromanttisten säveltäjien teokset takuulla soivat ympäri maan. Loput 4% menevät kansanmusikille, lastenmusiikille ja jazzille. Ehkä UMOlla on jotain postmoderniakin ohjelmistoa. Sieltä siis.

Entäs teatterit? Kansallisteatterin versio Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -näytelmästä on selvästikin postmoderni. Mutta toisaalta se perustuu Väinö Linnan teokseen. Ja Tuntemattoman kirjoittaja oli toki suomalaisen sotilaan sielunelämän kuvaaja vailla vertaa. Talvisodan ihme! Torjuntavoitto! Kiitos 1939-1945! Veteraanit mainitaan Perussuomalaisten vaaliohjelmassa 11 kertaa.

Eli leikatakko vaiko ei? Kovin vaikeaa on tämä kulttuuripolitiikan ohjaaminen anti-post-moderniksi. Suurin osa Kansiksenkin ohjelmistosta on kuitenkin klassista teatteria. Modernia korkeintaan.

Maakuntateattereiden ohjelmistosta postmodernia tekotaidetta on turha etsiä. Sieltä ei voine säästää siis.

Paljonko teattereista, oopperasta ja orkestereilta olisi yhteensä säästettävissä, jos luovutaan post-modernista tekotaiteesta? Oopperasta ei mitään, UMO:lta muutama sata tonnia ja Kansikselta ehkä puoli miljoonaa sakonomaisesti Väinö Linnan muiston häpäisemisestä.

Seuraavan kerran kun Tuntematon versioidaan, se tehdään sitten kunnolla, eikä mitään pesukoneita hakkaamalla.

Nuinikkää. Löydettiin leikattavaa melkein miljoona euroa. Missä postmodernisti, siellä ongelma.

Vuonna 2009 Suomen sosiaalimenot olivat yhteensä 52 400 miljoonaa euroa. Leikkaamalla postmoderni tekotaide voidaan sosiaalimenoja kasvattaa 0,002%. Tällä summalla vanhustenhuolto pelastetaan. Leikkaamalla kaikki orkesteri-, kirjasto-, teatteri- ja museolaitoksen valtionosuudet, päästään säästöissä noin 0,8:n prosenttiin sosiaalimenoistamme. Turha varmaan mainita, että keskimäärin seniorikansalaiset käyttävät enemmän kulttuuripalveluita kuin hapertuneelta arvopohjalta ponnistava nuorisomme.

Todellisuudessahan PerSut vastustavat kaikkea kulttuurin rahoitusta. ”Postmoderni tekotaide” on vain koodisana kuvaamaan kaikkea sellaista kulttuuria, josta ”eliitti” tykkää ja Timo Soini ei. Nyt pitäisi enää määritellä kansa, tekotaide ja eliitti.

Mielipidetiedustelujen mukaan tästä taulusta suomalaiset eivät pitäisi.

Näin kansanmuusikkona pitäisi varmaan olla tyytyväinen PerusSuomalaisten vaaliohjelman kansallista kulttuuria vahvistamaan pyrkivistä linjauksista. Kalevalakin mainitaan. Tosin kun itse voin rohkeasti tunnustaa ajattelevani postmodernistisesti, ja toisinaan jopa post-postmodernistisesti, lienee Karjalan Poikia minun soittamanani vähintäänkin tekotaiteellista.

Yhdestä asiasta olen samaa mieltä Vesa-Matin kanssa. Kulttuuripolitiikan suunnasta pitää voida keskustella avoimesti ja on melko sokeaa väittää, että nykyinen taiteen tukijärjestelmä olisi jollain tavalla arvovapaa ja epäpoliittinen rakennelma. Nykyjärjestelmä tosin, luojan kiitos, perustuu sivistyneille arvoille ja valistuneelle politiikalle. Tietämättömyyttä ylistävä pölhöpopulismi ei ole hyvä vastaus – kulttuuripolitiikassakaan.

minä niin mieleni pahoitin

Männä viikolla eräs ystäväni loihe lausumaan fb-statuksessaan:

Huumoria, tietenkin. Vitsivitsivitsi. Onnistuin silti nykäisemään herneen nenään vaikka koomisen liioittelun ymmärsinkin.

Syynä se että käytän itse näillä pakkasilla isäni 1970-luvun alussa hankkimaa ”mielensäpahoittajan” karvahattua. Olen käyttänyt samaa lärsää joka talvi lukioajoista lähtien. Tämä turjake on oikeasti kestänyt isältä pojalle.

Minun on vaikea nähdä Henkkamaukan Bangladeshissa valmistuttamaa yhden talven käytössä kestävää keinokuituista päähinettä jotenkin ”ekologisempana” tai ”eettisempänä” valintana.

Mutta ei turkistarhauksen vastustajien keräämää kuvamateriaalia voi ohittaakkaan. On selvää, että turkiseläimiä kohdellaan epäeettisesti. Toivon että Suomessa ei olisi lainkaan turkistarhausta. Ristiriitaista? Kyllä, tavallaan.

Pettääkö ilmastonmuutos cityvihreän kuin Kepu konsanaan?

Miten tähän ylevään tavoitteeseen olisi parasta pyrkiä? Ongelma on samantyyppinen kuin pari päivää sitten bloggaamieni katumaastureiden kohdalla.

Liberaaliin maailmankuvaan on mahduttava myös ihmisiä, jotka arvostavat erilaisia asioita kuin minä ja kaverini. Lähtökohtaisesti mielestäni aikuisten ihmisten pitäisi saada tehdä lähes mitä tahansa kunhan siitä ei koidu muille ihmisille, yhteisölle, eläimille tai planeetalle kohtuutonta haittaa.

Turkistarhaus ja tehokkuudessaan äärimmilleen viety lihantuotanto tuottavat selvästikin kohtuutonta tuskaa tuotantoeläimille ja tuotantolaitosten lähiympäristölle. Vähimmäisvaatimus tulisikin olla saattaa tuotantoeläinten olot sellaisiksi, että niitä voisi hyvällä omatunnolla kutsua asiallisiksi.

On erittäin todennäköistä, että tämä tekisi turkistarhauksesta Suomessa kannattamatonta ja siten sillä efektiivisesti saavutettaisiin sama lopputulos kuin tarhauskiellolla. Jos joku kuitenkin haluaisi kasvattaa ”reilun kaupan turkiksia” se olisi yhä mahdollista. Ja niin sen mielestäni pitäisikin olla.

Jos eettinen ongelma on eläinten kohtelu, silloin pitää mielestäni ennemmin ratkaista siihen liittyvät kysymykset kuin moralisoida sitä, millaisia hattuja itse kukin päättää käyttää tai millä vatsansa täyttää.

Summa summarum. Uutta karvalärsää en taatusti osta, jollei reilun kaupan vaihtoehtoa (poro?) ole saatavilla, mutta tästä hatusta en luovu ennen kuin se on tyystin hajoamispisteessä.

digitaalinen lähikauppa?

Digitaalisten palvelujen ominaispiirre on niiden taipumus monopolisoitua. Tämä johtuu yksinkertaisesta logiikasta: aineettoman palvelun skaalan kasvaessa rajakustannus muuttuu likiarvoisesti nollaksi.

Eli siis mitäkukahäh? Ja sama suomeksi.

Hyvä esimerkki on sähköposti. Jos haluaisin perustaa sähköpostipalvelimen lähipiirilleni, joutuisin hankkimaan serverin, nettiliittymän, domainin, ohjelmiston ja mahdollisesti ylläpitoapua. Jos käyttäjiä on vain muutamia kymmeniä, sähköpostitilin kustannus on helposti satoja euroja per vuosi per sähköpostitili.

Jos taas käyttäjiä on miljardi, uuden sähköpostitilin järjestelmälle aiheuttama lisäkustannus on vain muutamia sentin sadassosia, vaikka toki koko järjestelmän pystytys- ja ylläpitokulut ovatkin päätähuimaavat.

Tästä johtuen esim. Google, Microsoft (Hotmail) ja Yahoo voivat tarjota sähköpostipalveluita ”ilmaiseksi”. Toisaalta kilpailevan puljun perustaminen tarkoittaisi Googlen veroista miljardiluokan satsausta. Näinpä markkinat yksipuolistuvat helposti. Milloin viimeksi käytit jotain muuta hakukonetta kuin Googlea? Niinpä.

Kashmir oli keikalla 2008 Ilosaaressa

Musiikkibisneksessä on nähtävissä sama trendi – valtaosa digitaalisesta kaupasta tapahtuu iTunesissa ja streamauspalveluissa vastaavasti Spotifyssa.

iTunesilla ja muilla valtaisilla nettikaupoilla ei ole mitään muita suoria intressejä kuin bisnes. Ei niitä kiinnosta tuoreen indie-musan myynti tai suomalaisen musiikkikulttuurin kehittyminen. Ne ovat digitaalisia automarketteja, jotka ovat sysänneet kivijalkakaupat pois markkinoilta.

Vanhan kansan pientä levykauppiasta saattoi kiinnostaa muutkin arvot kuin vain bisnes. Tärkeää oli sekä vaalia hyviä asiakassuhteita että ylläpitää mielenkiintoista ja monipuolista valikoimaa. Hyvänä esimerkkinä Digelius, jonka asiantuntijuudesta olen yhä valmis maksamaan ekstraa, vaikka saisinkin osan levyistä varmasti halvemmalla CDON.comista.

Mitä voisi olla nettiajan lähikauppa?

Chris Holmes ehdottaa kirjoituksessaan aivan uudenlaista ratkaisua musiikin jakeluun.

The name I have chosen for this model is “The Privateer System.”

That name is based on the historical decree of the British Crown legitimizing piracy, so long as it was for the benefit of the crown. With The Privateer System, I am suggesting that as artists we do the same with file sharers and bloggers. The Privateer model provides a mode where tastemakers and file-sharers are rewarded and their contribution is encouraged, rather than in the current model, where they are looked at as a cancer that is eroding the system.

We take that system, legitimatize it, and help the people doing the heavy lifting in the spread of music make a profit, all while making a profit for artists. As Privateers, we, as artists for the arts, can create a symbiotic system where fans can support the arts, and artists can blossom.

We have taken a lose/lose scenario for the artist and the consumer and turned it in to a win/win: creativity can flow, and tastemakers can be rewarded and incentivized for turning people on to cool stuff.

Lukekaa koko juttu. Pähkinänkuoressa Holmes ehdottaa nettiajan vähittäiskaupan radikaalia hajauttamista. Yhden digitaalisen jätti-Prisman sijaan kuka tahansa voisi olla musiikin nettikauppias.

1. ”Lähikauppias” ostaisi levyn joko ”tukkukauppiaalta” tai ”bändiltä” esim. 10€:lla.

2. Tämän jälkeen ”lähikauppias” saisi myydä levyä eteenpäin esim. 7,5€:lla, josta 5€ menisi levyn ”tukkukauppiaalle” ja 2,5€ ”lähikauppiaalle”.

Käytännössä tämä tarkoittaisi varmaankin jotain pientä verkkosovellusta, jonka kirjautunut ”lähikauppias” voisi upottaa blogiinsa, kotisivuilleen tai facebookkiin.

Mielestäni idea on nerokas. Ja vihdoinkin ajatustasolla jotain aivan uutta. Hiukan ehkä ”Nettiajan verkostomarkkinointia”.

Kaikki musiikki ei koskaan tule olemaan saatavilla Spotifyn kaltaisissa streamauspalveluissa – sen ansaintamalli ei vaan kertakaikkiaan toimi pienille artisteille. Monet kuitenkin väittävät fanittavansa ja tukevansa mieluusti ”reilun kaupan” indie-artisteja. Hieno puoli tässä mallissa onkin se, että levyjen tekijöiden lisäksi se saattaisi antaa myös musiikin arvoketjulle erittäin tärkeälle ”aggregaattori” ja fani-tasolle uuden tavan ansaita.

Miksei vaikkapa mainio musablogi Roklintu ole voinut myydä digailemiaan levyjä? Tai Basso-radio, Soundi, Rytmi, minä, sinä, me? Kuka vaan.

[insert random irc-profile here]

Mitä sanoo internet? Olisiko tämä mahdollista teknisesti? Kiinnostaisiko ketään? Ollaanko jo vuosia myöhässä?

Tämä olisi varmaankin mahdollista toteuttaa alhaalta ylös, pienimuotoisesti – esim. indie-yhtiöiden yhteistyönä. Tähän yhtälöön ei oikeastaan isoja yhtiöitä edes kaivata, niiden ansaintalogiikalla Spotifykin toimii.

Nyt Martsa heti koppi tästä!

hybrid epic fail

Vuonna 2008 Yhdysvalloissa alkanut talouskriisi iski täydellä voimalla sikäläiseen autoteollisuuteen. Kesällä 2008 ennätykseen noussut bensanhinta sai kuluttajat kaipaamaan kulutukseltaan pienempiä menopelejä ja Hummerit jäivät pölyttymään kauppoihin.

Eurooppalaisen lattea litkivän vihreän näkökulmasta vahingoiloa oli mahdoton välttää. Mitäs me sanoimme! Öljy loppuu! Hinnat nousee! Ilmasto tuhoutuu! Hankkikaa tekin järkeviä autoja ja maailma pelastuu! Ähä!

Siksipä viime viikolla sattumalta iltapäivälehteä selailessa lukaisin tapojeni vastaisesti myös autosivuilla olleen artikkelin. Otsikko oli sen verran kiinnostava: ”Chrysleriltä Hybridi”.

Ahaa! Ovat ottaneet opikseen. Hyvä, markkinatalous korjaa itseään! Näkymätön käsi ftw! Katsotaanpa tarkemmin.

No kyseessähän oli Eurooppaan Chrysler Aspen -nimellä tuotava versio Dodge Durango Hybrdistä. Tämä 340 hevosvoiman V8-moottorilla varusteltu 3200 kiloa painava katumaasturi-hybridi kuluttaa kaupunkiajossa satasella vain 12 litraa. Edistystä! Normaalilla polttomoottorilla varusteltu versio kun kulutti kaupunkiajossa 18 litraa!

Voi herran jestas minkälainen piupalipaupali tikka se tanssi rannalla neidolla punapaula kun tanssihin näppäile mua on puhdas niinkuin hanki helmikuisten aamujen…

Järki lähtee, aivot sulaa, maindi boglaa – pienen ihmisen käsityskyvyn raja tulee vastaan yhtä nopeasti kuin kvanttifysiikkaan tutustuessa.

Juuri tällaiset ”hybridit”, joiden kulutus on litratolkulla keskimääräistä suomalaista polttomoottoriautoa suurempaa, saavat minut epäilemään teknologiauskoani. Luotan kuitenkin yhä ihmiskunnan kykyyn keksiä teknisiä ratkaisuja, joilla voimme parantaa globaalisti elintasoamme ja silti saavutttaa jonkinlaisen tasapainotilan maapallomme kanssa.

Siirrytään uusiutuvaan energiantuotantoon, tehdään energiapihimpiä laitteita, kierrätetään raakamateriaaleja, organisoidaan yhteiskunta ekotehokkaaksi. Ja kaikki tämä miksi? Siksikö että jotkut urpot saavat ajella rekka-autoa painavammilla ”ympäristöystävällisillä” katumaastureilla? No voi ny s*****a. Harjoitus on turha – tärkeämpää olisi ollut muuttaa kulttuuria, ihmistä.

Sori vaan kaikki autoihmiset, mutta minun mielestäni tuon peltihirviön kaltaisten keksintöjen pitäisi olla laittomia. Tai vähintäänkin verotuksen kautta niin kalliita, että niitä ei kukaan tähän maahan hanki.

sirmakkalan sivistystoimi

Hoitolaitoskulttuuri-kirjoituksestani virinnyt mielenkiintoinen keskustelu sai minut jälleen pohtimaan suomalaisen esittävän taiteen tukijärjestelmiä yleisemminkin.

Suomessa kulttuurin tukijärjestelmä kun on näin ”nuoren” freelancerin näkökulmasta tuskastuttavan luutunut. Vakituisen VOS-tuen kerho saatiin valmiiksi jo 1980-luvulla. Sieltä ei voi tippua pois eikä uusia pääse sisään.

Yritän tässä purkaa muutamalla kärjistetyllä rautalankaesimerkillä sitä, miten erilaisia tuloksia erilaisilla järjestelmillä saadaan aikaiseksi ja mistä nykyisen järjestelmän sudenkuopat ainakin osittain johtuvat.

Kuvitellaanpa että Sirmakkalan pitäjä päättää edistää minullekin niin läheistä harmonikkamusiikkia. Valtuuston tahtotaso on korkea ja kunta päättää käyttää 50 000€ vuodessa yhteisistä verorahoista palkeiden venyttelyyn. Vain KD jättää pöytäkirjaan eriävän mielipiteen pirunkeuhkoilun edistämisestä.

Miten Sirmakkala voi käyttää rahansa?

Perinteinen suomalainen malli on ollut perustaa harmonikansoittajan virka.

Sivistystoimen alle syntyy työpaikka, kunnantalon kellarista luvataan treenikämppä (sisäinen vuokra 5000€) ja koesoiton perusteella onnekas yksi pelimanni saa vakituisen työpaikan. Konkreettisesti kunta saa vuosittain noin 25-80 konserttia. Ehkäpä kuntaan rakennettaisiin jopa oma harmonikkamusiikkitalo, jonka juuri harmonikalle soveltuvan salin suunnittelisi kansainvälinen huippuakustikko.

Sama soittaja soittaa samoissa paikoissa samoja kappaleita suurinpiirtein samalla tavalla 30 vuotta kunnes eläköityy vatsahaavoineen. Virka lakkautetaan sillä nuoriso ei enää haluakaan kuunnella samanlaista hanurimusiikkia kuin mitä 1980-luvun alussa kuunneltiin. Haitaristin ei tarvinnut etsiä uutta linjaa vaikka kuulijakunta harmaantui ja harveni. Palkkahan juoksi ja eläkeikä läheni.

Nykyisin kunta mitä todennäköisemmin perustaisi viran määräaikaisena esim. 2 vuotta pitkillä kausilla ja muusikko todennäköisesti vaihtuu ainakin silloin tällöin. Kuntalaiset saavat aina 2 vuotta kerrallaan saman soittajan konsertteja. Sama kaveri soittaa niin Tico ticot, Tiensuut kuin Telemannitkin. Kaksi vuotta kerrallaan.

Toinen tapa voisi olla ostaa Sirmakkalan kunnantalon auditorioon haitarikonsertteja 50 000€:lla vuosittain. Tällöin keikalla voisi käydä koko suomalaisen ja eurooppalaisen haitarimusiikin kerma. Tyylilajeja olisi varmasti jokaisen harmonikkamusiikin ystävän makuun.

Kolmas vaihtoehto olisi ajatella vuotuinen kustannus resurssina, jota voisi käyttää monella eri tavalla.

Kunta voi käyttää tuon 50 000€ esim.
– apurahana työskentelyyn ja instrumenttien hankintaan
– konsertteihin, festivaaleihin
– lyhytkestoisiin (1kk-2v) haitarinsoittajien pesteihin
– haitaripiirien ja haitarinrakennuskurssien järjestämiseen harrastajille.
– tuotantoportaan palkkaamiseen

Tällä tavalla Sirmakkala työllistäisi sivutoimisesti tai keikkapohjaisesti vuosittain kymmeniä haitaristeja. Yhden vakituisen työntekijän 30 vuoden uraa vastaavana aikana Sirmakkala olisi sivunnut satojen haitaristien uraa ja luonut ympärilleen kukoistavan hanuriklusterin.

Sirmakkala olisi brändännyt itsensä suureksi hanuripitäjäksi. Voi sitä riemua. Otetaas pojat Vesivehmaan jenkka vielä kerran.

Kuva: loungerie, Flickr (cc-licensed)

Kärjistämällä ja rautalankaa taivuttelemalla saadaan tietenkin aina toivotun näköisiä tuloksia. Harva lukija varmaankaan valitsisi selostukseni pohjalta ensimmäistä vaihtoehtoa, vakituista hanuristia. Ainakin näin freelance-haitaristista tuo vaihtoehto tuntuisi oudolta. Oikeastaan jopa pelottavalta ja luonnottomalta.

Ja kuitenkin ensimmäinen vaihtoehto kuvaa yleisintä ja budjetiltaan kookkainta tapaa tukea musiikkia maassamme. Laitosorkestereissa Suomessa työskentelee noin 1050 kuukausipalkkaista muusikkoa. Näistä muutamaa kymmentä poikkeusta lukuunottamatta (UMO, Tallari, Loiskis) kaikki soittavat klassista musiikkia.

Miksi kaikki kynnelle kykenevät kaupungit pyrkivät saamaan itselleen orkesterin? Yksi yksinkertainen vastaus: valtion raha.

Suomessa kulttuurin julkinen rahoitus tulee näennäisesti kahdesta lähteestä: kunnilta ja valtiolta. Laitosorkestereita tuetaan ns. valtionosuus- eli VOS-järjestelmän avulla. Tämä tarkoittaa sitä, että valtio maksaa tietyn osuuden, 37% sovituista laskennallisista henkilötyövuosista.

Orkesterien kohdalla laskennallinen henkilötyövuosi on tätä nykyä 53 669€. Tästä valtio maksaa kunnalle 37% eli noin 20 000€. Kunta siis saa valtiolta ”ilmaiseksi” 20 000€ per muusikko per vuosi. Sen lisäksi muusikko maksaa kunnallisveroja, ostaa asunnon, asioi kaupassa, juopottelee baarissa ja käy keilaamassa – elävöittää koko kuntaa. Tämä valtionosuus nousi vuosina 2007-2010 64%, rahassa 8 078 869€.

Orkesterilaitosjärjestelmä onkin kuin jatkuva elvytysjärjestelmä, jonka päätarkoitus ei ole tuottaa laadukasta ja monipuolista kulttuuria, vaan asukkaita ja verotuloja koko Suomeen. Jos sen sivutuloksena joku soittelee vielä vähän viuluakin, niin se on ihan kiva bonus. Kuntatalouden näkökulmasta orkesterien ylläpito on lähestulkoon kannattavaa toimintaa!

(Itseasiassa kaikkein muhkeinta on musiikin perusopetuksen laajan oppimäärän valtiollinen tuki, noin 70€ per tunti per oppilas. Palaan tähän aiheeseen ja sen koko musiikinopetusta vääristävään vaikutukseen omassa blogauksessa joskus myöhemmin. Perusongelma on sama.)

Sen sijaan näihin muihin vaihtoehtoihin, jotka soveltuisivat paremmin pienimuotoisemman kulttuurin tukemiseen ei valtion tukea tipu. Tai jos tippuu, niin lähes sattumanvaraisesti ja orkesterilaitoksen tukeen verrattuna summat ovat pähkinöitä.

Toisin sanoen tilauskonsertti-, kiertue-, apuraha- ja festaritoiminta on kunnan oman rahoituksen vastuulla lähes sataprosenttisesti. Tässä mitataan suomalaisten kuntien todellinen kulttuuritahto.

Ja se tahto on matala.

Kulttuuripolitiikan tutkimuksen edistämissäätiö Cupore julkaisi muutama vuosi takaperin selvityksen Kuntien kulttuuritoiminta lukujen valossa. Valitettavasti julkaisu ei saanut jatkoa – monet luvuista olisivat kiinnostavampia trendeinä kuin pistelukuina. Sieltä kuitenkin löytyy paljon mielenkiintoista tietoa, jota mikään muu taho ei ollut aiemmin kerännyt yhteen.

Kuvaajassa vain kaksi oikean puoleisinta saraketta ovat kuntien täysin ilman valtion tukea toteuttamaa kulttuuritoiminta.

Vaikka Helsinki näyttää kuviossa kuuluvan keskikastiin, pärjää se kuitenkin vertailussa erinomaisesti mittakaavansa ansiosta – suuresta potista pienempikin prosenttikin on merkittävä summa. Vaasan johtoasemaa selittää osittain kaksikielisyys. Valtakunnan pääkaupungin tietysti tuleekin pärjätä – asuuhan Helsingissä enemmistö monien alojen ammattilaisista. Kuvataiteilijoista pääkaupunkiseudulla asuu muistaakseni noin 70%.

Varsin kuvaavaa pääkaupunkiseudun kokonaistilanteelle on se, että vuoden 2007 lukujen perusteella Vantaa käytti vain noin 100€ per asukas kulttuuriin, Helsingin satsatessa 152€ ja Espoon(!) 178,2€. Jos Helsinki satsaisi kulttuuriin yhtä vähän kuin Vantaa, selviäisi kaupunkimme noin 30 miljoonaa euroa vähemmällä. Meillä ei toki olisi myöskään kaupunginorkesteria, kaupunginteatteria jne. Mahtaakohan tämä olla osa sitä kuuluisaa ”tehokkuutta”, jota Vantaalla väitetään olevan Helsinkiä enemmän?

VOS-järjestelmän budjetin kasvatus ei liene realistista tällä hallituskaudella. Jokin ”VOS-järjestelmä freelancereille” olisi kuitenkin kehitettävä. VAKA-hankkeen kautta synnytetty ja ESEK:n jakama klubituki on hyvä alku, mutta mittakaavaltaan säälittävä.

Vuodelle 2011 valtio satsaa klubitoimintaan 100 000€. Tämä summa on 1,2% siitä lisärahoituksesta, jonka valtio lisäsi klassiselle musiikille kuluvalla hallituskaudelle. Tai viiden klassisen muusikon valtionosuus. Onko kummakaan että meidän ”ei-klassisten” piirissä kiehuu?

Rahoituksen kaksinapaisuus luo kunnille virheellisen insentiivin pyrkiä toteuttamaan vain sellaista kulttuuria, joka saa myös valtiolta tukea.
[Lue lisää…]