Eräs varhaisimmista lapsuusmuistoistani on rauhanmarssilta Joensuussa. Vuosi on varmaankin ollut 1982. Torilla käytiin isin kanssa mieltä osoittamassa, sitten mentiin tavarataloon tapaamaan joulupukkia. Pelästyin tonttua pahan kerran ja sain lohdutukseksi suklaapötkön.
Isäni pasifismi oli varmasti taustalla siihen että itsekin suoritin asevelvollisuuteni siviilipalvellen.
Rauhanaate on myös turvallisuuspoliittisen ajatteluni keskiössä – en nähnyt sivariin astuessani vuonna 2002 Suomen asevelvollisuuteen perustuvaa puolustusratkaisua järkevänä. Enkä näe vieläkään. 2020-luvun sotilaallisia kriisejä ei ratkota sillä että metsässä kykkii mahdollisimman monta miestä rynnäkkökiväärien kanssa.
Pasifistisista lähtökohdistani minun on ollut vaikea hyväksyä myös Natoa, jonka voiman keskiössä oleva ydinpelote ei ole ratkaisu yhtään mihinkään, vaan yksi ihmiskunnan suurimmista ongelmista. Kehittämällä tappamisen koneistoja synnytetään sotaa, rakentamalla rauhan ja diplomatian mekanismeja rakennetaan rauhaa.
Vuonna 2008 kirjoitin pitkän blogin suhteestani Natoon. Halusin ”Nato tunteilulla” -kirjoituksellani vastata Olli Kivisen ja Suomi-Atlantti -seuran ”Nato ilman tunteilua” -pamflettiin. Kirjoitus tuntuu yhä ajankohtaiselta ja argumentaatio läheiseltä. Ymmärrän miksi 2008 olin jyrkän Nato-vastainen:
Onko Suomi todellakin samaa “arvoyhteisöä” kaikkien Nato-maiden kanssa? Hyväksymmekö kyseenalaistamatta Yhdysvaltain voimapolitiikan Irakissa, “waterboarding”-kidutuksen ja Quantanamon vangit? Eikö Turkin ihmisoikeuspolitiikassa olisi parantamisen varaa?
…
En kykene näkemään turvallisuusuhkia yksioikoisen “Venäjä, Venäjä, Venäjä” -henkisesti. Toki hyökkäys idästä on läntistä realistisempi, mutta koko asettelu kertonee kuinka kaukainen asia suursota Euroopassa ylipäätään on. Ei ole Venäjän minkään aikavälin intresseissä hyökätä Suomeen. Molempien osapuolten tavoitteina tulisi olla uhkakuvien maalailun sijaan asteittainen jatkuva aseistariisunta. Naton tuominen Venäjän rajalle ei ole omiaan edistämään tätä kehitystä. Taloudellinen yhteistyö ja lähialueidemme demokraattisen kehityksen tuki sen sijaan on.
Veden virrattua Vantaanjoessa huomaan väitteleväni itseni kanssa aiheesta uudelleen. Suhtauduinko 2008 liian negatiivisesti Natoon? Vedinkö liian suorat viivat Yhdysvaltojen silloisen ulkopolitiikan ja Naton välille? Oliko Tanska syypää Abu Ghraibiin, Norja Quantanamoon? Suhtauduinko epärealistisesti pohjoismaisen puolustusyhteistyön tiivistämiseen?
Ja ennen kaikkea: oletinko Venäjän poliittisen ja taloudellisen kehityksen johtavan vääjäämättä kohti toimivaa kansalaisyhteiskuntaa ja länsimaista demokratiaa?
Viimeiseen kysymykseen vastaus on valitettavan selvä. Olin 2008 väärässä Venäjän suunnasta. Putinin ohjattu demokratia on selvästikin luisumassa kohti diktatuuria, jossa universaaleina pitämäni arvot kuten sananvapaus ja demokratia eivät ole kovassa kurssissa. USSR 2.0 – now with more bling and fancier cars.
Tämän virhearvion myöntämisen myötä koko kuvio muuttuu.
Olli Kivisen Nato-argumentaation ytimessä oli ajatus läntisestä arvoyhteisöstä.
Suomen perinteinen turvallisuuspoliittinen peruslinja – puolueettomuus – ei syntynyt neutraalissa valintatilanteessa, jossa olisimme voineet itse päättää omasta asemastamme. On päivänselvää että aina 80-luvun loppuun asti ”puolueettomuus” tarkoitti Suomelle vain epätoivoista yritystä pysytellä juuri ja juuri Neuvostoliiton valtapiirin ulkopuolella tai edes sen rajamailla. Vasta 90-luvulta lähtien, Neuvostoliiton romahdettua, Suomi on ollut vapaa tekemään itse valintojaan. Ja olemme tehneet niitä nopealla tahdilla suunnan ollessa selvä: olemme osa läntistä Eurooppaa, EU:ta ja demokraattista länsimaista arvoyhteisöä.
On myös päivänselvää että putinilaisen etupiiriajattelun vahvistuessa emme ole, emmekä halua tulla jälleen osaksi Venäjän reviiriä. Suomettuminen saa jäädä historiaan. Yhteistyötä ja avunantoa kehitetään EU:n ja Venäjän välillä tasa-arvoisesti, ei Kremlistä sanellen.
Olosuhteiden muututtua minun on pakko tarkastaa jyrkän kielteistä Nato-kantaani.
Vieläkään en suhtaudu sotilasliittoon kaikki kriisit ratkaisevana ihmeidentekijänä.
Vieläkään en pidä ajatusta sotilasmenojen kasvusta positiivisena.
Vieläkään en ole oppinut rakastamaan ydinpommia.
Vieläkään asevelvollisuusarmeija ei ole mielestäni toimiva puolustusratkaisu.
Vieläkin pidän hornetteja isojen poikien kalliina leluina.
Vieläkin pidän öljytankkerionnettomuutta Suomenlahdella todennäköisempänä turvallisuusuhkana kuin tankkeja itärajalla.
Mutta silti Nato-kantani alkaa liukua jyrkän kielteisestä ”optioon” ja ”optiosta” myönteiseen. Nato-jäsenyyden kannattajien argumentit vaikuttavat vuosi vuodelta uskottavammilta ja vastustajien perustelut tuntuvat kiertävän samaa kehää vaikka maailma, Nato ja Suomi ovat muuttuneet.
Turvallisuuspoliittisen keskustelun Suomessa ei toivoisi kuitenkaan pysähtyvän vain Nato-kysymykseen. Turvallisuuspoliittinen tilannekuvamme vaatii laajentamista ja päivitystä. Toista talvisotaa ei ole luvassa, vaan globalisoituneessa maailmassa myös kriisit ovat globaaleja eivätkä uhkakuvat rajoitu vain sotilaallisiin. Miksei osaa palvelukseen kutsuttavista nuorista miehistä ja naisista kouluteta öljyntorjuntajoukoiksi? Eikö kehitysapuun osallistumalla voisi ratkoa ongelmia jo ennen kuin ne syntyvät?
Nato-jäsenyys olisi luonnollinen jatkumo Suomen ulkopoliittisen aseman kehityksessä. Me olemme osa Eurooppaa ja Nato on Euroopan turvallisuuspoliittinen ratkaisu. Se antaa meille mahdollisuudet toteuttaa kalleimmat asejärjestelmähankinnat yhteistyössä muiden arvopohjaltaan demokraattisten valtioiden kanssa. Lisäksi se on myös mekanismi, jolla Suomi osallistuisi Baltian turvallisuuden takaamiseen. Estlands sak är vår.
Kuudessa vuodessa on tapahtunut paljon. Ja vaikka yhä pidän itseäni pasifistina, olen valmis tarkistamaan Nato-kantaani. Elämme mielenkiintoisia aikoja, ystävät hyvät.
Alla kommenttini vuodelta 2008. Oon edelleen samaa mieltä. Ainoa ero on että enää en käyttäisi käsitettä ”arvoyhteisö”, koska tämä ei tarkoita mitään.
—–
Hyviä pointteja Hannu. Natosta pitäisi minusta keskustella osana laajempaa turvallisuuspolitiikan kokonaisuutta, eikä siis yksittäisenä asiana. Minusta tarvittaisiin kolme asiaa:
1. Lyhyt (1kk) kaikille pakollinen (miehet ja naiset) kansalaispalvelus, jossa ikäluokalle opetettaisiin kriisinhallinnan perusteet, tietysti painottaen siviilikriisejä, mutta käsiteltäisiin myös sotilaalliset kriisit.
2. Pieni ammattilaisten palkka-armeija.
3. Tarvittava liittoutuminen kriisinhallintaa varten.
Tosiasiallisesti liittoutumisessa tärkeään on että ammattisotilaat pääsevät harjoittelemaan nykyaikaista sotimista. Nykyiset kumppanuudet toteuttavat tätä asiaa ilmeisesti ihan hyvin. En osaa arvioida sotilasliittojen “turvatakauiden” toimivuutta tai tarvetta. Pointti on kuitenkin että Nato-kysymystä pitäisi arvioida laajemmasta kriisinhallinnan kokonaisuudesta.
Nato arvokoalitiona on kyllä perseestä. EU on Suomelle hyvä ja riittävä arvojen ja talouden yhteisö.
Hyvää pohdintaa. Mulla on kehittynyt ajattelu samalla tavalla, tosin ilman sitä pasifismitaustaa.
Arvostan suuresti henkilöä, joka on valmis muuttamaan ajatteluaan ja jopa arvojaan maailman muuttuessa ympärillä. Erityisesti poliitikon pitäisi aina pystyä siihen hallitusohjelmasta riippumatta.
Toki nyt arvostusta lisää se, että oma ajattelu on kulkenut samaa rataa viime vuosina. Hienoa pohdinta!
Oikein hyvää pohdintaa. En nyt syytä Hannua mistään, mutta hänenkin puolueessa – muun vasemman laidan lisäksi – voisivat saman ajatuskulun läpikäyneet miettiä, millä tavoin nimittelivät ja syyttelivät aiemmin meitä Natoa jo aiemmin kannattaneita ja Venäjän kehityksen oikein aavistaneita/ennustaneita. En penää anteeksipyyntöä, mutta olisi edes rehellistä ja varmaan asiallistakin heiltä myöntää olleensa väärässä.
Hyvää pohdintaa.
Katsoisin, että eräs Naton ongelma on systemaattinen korruptio, jossa asejärjestelmätoimittajat pystyvät vaikuttamaan liiaksi ase- ja kalustohankintoihin, ja järjestelmien harmonisoinnin nimissä kaikkien on pakko ostaa samaa. Kustannusten kasvu on ongelma paitsi itsessään myös siksi, että jos ohjus/pommi/lentskari maksaa tuplasti enemmän kuin ”vastapuolella” niin samoilla resursseilla niitä voidaan hankkia puolet vähemmän.
Lisäksi, ihan puhtaan taktisena juttuna, olen vakuuttunut, että Venäjällä osataan informaatiosodankäynti (sekä propaganda että tietojärjestelmiin tunkeutuminen, ja toisaalta näiltä puolustautuminen) merkittävästi paremmin kuin Natossa. Ei kannata tuudittautua siihen että ne GPS:llä ohjautuvat pommit menisivät tositilanteessa oikeaan osoitteeseen. ”Tyhmät” ammukset toki menevät, mutta osumatarkkuus on huonompi. Ja teknisiin järjestelmiin liittyvät sotilassalaisuudet ovat aivan varmasti venäläisten tiedossa paremmin kuin venäläisien järjestelmien vastaavat seikat Nato-jäsenten tiedustelupalveluiden tiedossa.
Toki yleisesti olen edelleenkin enemmän huolissani siitä, onko meillä tulevaisuudessa mitään puolustamisen arvoista, kuin siitä, pystymmekö puolustamaan sitä mitä on.