Aluepolitiikasta

Tänäkin kesänä on nähty perinteinen aluepoliittinen näytelmä. Tiedotusväline X tekee jutun siitä miten suomalaiset haluavat asua maalla/kaupungissa/kerrostalossa/omakotitalossa ja sitten keskustalainen kannattaa/vastustaa ja joku sitilipilaari vastustaa/kannattaa. Näillä askelmerkeillä on menty useampi kesä ja niin tänäkin vuonna.

Oikein viihdyttävää, useimmiten myös älyllisesti tyystin epärehellistä ja typerää. Mutta siis, viihdyttävää. Ja mitäpä sitä ihminen näillä helteillä mieluummin tekisi kuin pohtisi aluepolitiikkaa? NIINPÄ.

kokomaaKeskustelun ensimmäinen ongelma on kärjistyminen, toisinaan jopa kärnästyminen. Ei tästä maasta löydy järkevää ihmistä joka olisi sitä mieltä että koko maaseutu pitää pistää pakettiin tai että kaupunkien rakentaminen pitää kieltää. Mutta tällaisten olkiukkojen kanssa väittely on tietysti hauskempaa.

Toinen perusongelma on se että aluepolitiikasta keskustellaan yhä pääosin maatalouspolitiikkana. Osasyy lienee se että aluepolitiikasta ovat kiinnostuneita lähinnä keskustalaiset ja siten toimenpiteetkin ovat alkiolaisesta työkalupakista. Ei diginavetta ole 2020-luvun järkevää aluepolitiikkaa.

Mikä olisi todella isolla pensselillä ja mutkat suoriksi vetäen järkevän aluepolitiikan pohja?

Palvelut keskittyvät. Ne keskittyvät Euroopassa metropoleihin, Suomessa Helsinkiin, maakunnissa keskuskaupunkeihin, kylien likeltä pienempiin kaupunkeihin ja taajamiin. Asuntojen hintakehityksestä voidaan ehkä rehellisimmin saada selville minne ihmiset haluavat muuttaa.

Ei ole kenenkään etujen mukaista että koko maa muuttaisi sukupolven aikana kehä kolmosen sisäpuolelle. Mutta ei ole oikein nähtävissä myöskään dynamiikkaa, joka vahvasti kääntäisi koko maan kattavan keskittymiskehityksen toiseen suuntaan. Ja kun sanon koko maan, tarkoitan myös sitä miten Lapissa muutetaan Rovaniemelle.

Ja hyvä on muistaa myös että vapaassa markkinatalouteen pohjaavassa yhteiskunnassa poliittisen vaikuttamisen keinot ovat rajalliset. Meillä ei ole Kekkosta, joka voi määrätä valtion kuvaputkitehtaan Kainuuseen. Ei ole, eikä tule ja hyvä niin.

Kehittämisen arvoista aluepolitiikkaa olisivatkin toimenpiteet, joilla vahvistettaisiin aluekeskusten elinvoimaisuutta, elävyyttä ja houkuttelevuutta. Aluekeskuksia maassamme on, vähän laskentatavasta riippuen, 14-30 kappaletta.

Nyt sitten pitäisi kyetä paikantamaan ne keinot jolla tämä temppu tehdään.

Tehdään yksi asia selväksi: maatalouspoliitikka ja maatalouden lisätuki ei sitä ole. Suomen maataloutta tuetaan jo nyt suhteessa arvonlisäykseen eniten Euroopassa. Maatilojen määrä on laskussa, kuten myös maatalous- ja puutarhayritysten työvoima – vuonna 2000 työntekijöitä oli noin 183 000, vuonna 2016 83 000. 16 vuodessa laskua 100 000 henkeä, trendi on selvä. Tästä ei ole koko Suomen pelastajaksi. Ja myös maatalous tarvitsee voimakkaita aluekeskuksia ympäri maan, joihin se voi sitten tukeutua.
Luonnonvarakeskuksen_tilastot
Keino 1: infrastruktuuri

Valtion tulee ylläpitää ja kehittää koko maan kattavaa ja erityisesti suuret keskukset yhdistävää rata- ja tieverkostoa. Tarvitsemme tunnin radan Tampereelle, Turkuun ja Kouvolaan. Oikoradan lentokentälle, oikoradan Jyväskylään, tuplakiskot Pohjanmaalle, sähköistetyn radan Rovaniemelle. Tämän tueksi tarvitsemme markkinat kiskoille – maakuntien on saatava oikeus kehittää omaa raideliikennettään omista lähtökohdistaan, ei vain Valtion rautateiden sanelemana.

Keino 2: Koulutuspolitiikka

Kasvoin Savonlinnassa. Viime vuonna koulutuspolitiikka löi viimeisen naulan Savonlinnan arkkuun: Joensuun yliopiston alaisuudessa toiminut opettajankoulutuslaitos lakkautettiin. Noin 1000 opiskelijaa ja opettajaa poistuu paikkakunnalta. Samalla tuhoutuu iso joukko muita elinkeinoja. Vaikutus koko paikkakunnan houkuttelevuuteen ja elinvoimaisuuteen on valtava.

Opettajankoulutus oli hyvä esimerkki toimivasta aluepolitiikasta: opettajia tarvitaan joka puolella maata ja, miten tämän nyt kauniisti muotoilisi, opettajankoulutus ei ole aivan tieteen perustutkimuksen terävintä kärkeä, jossa vaaditaan suurta vapautta ja kriitistä massaa, vaan se on lähempänä ammattiin valmistavaa koulutusta.

Valtion tulee tarkastella AMK- ja yliopistoverkkoa alueellisesti siten että erityisesti valtakunnallista kattavuutta tarvittavilla aloilla (esim. sairaanhoitajat, opettajat) koulutusta on saatavilla kaikkialla maassa ja aluekeskuksissa.

Keino 3: Vapaammat kädet kiinteistöverotukseen

Kiinteistöverotus on uudistumassa lähivuosina, Suomessa otetaan käyttöön maapohjan arvostamisjärjestelmä, joka ottaa nykyistä paremmin huomioon alueellisen eriytymisen. Myös rakennusten arvostamisjärjestelmä uudistetaan 2020-luvulla.

Nämä ovat erinomaisia uudistuksia, jotka voivat hyvinkin parantaa useiden maakuntakeskusten houkuttelevuutta.

Ymmärtääkseni valtio yhä haluaa ohjata kiinteistöverotusta säätämällä verolle ala- ja ylärajat, joiden sisällä kunta voi sitten säätää eri veroluokkia. Voitaisiinko harkita siirryttävän täysin vapaaseen kiinteistöverotusjärjestelmään, jossa kunta voi vapaasti päättää kiinteistöveroluokkien veroasteesta?

Tällöin olisi mahdollista esim. siirtää verotuksen painopistettä henkilöverotuksesta kiinteistöverotukseen tai kiinteistöveroa olisi mahdollista käyttää yhtenä työkaluna esim. tilaa vaativan teollisuuden houkutteluun.

Keino 4: Kulttuuri

Me emme elä vain leivästä. Tarvitsemme myös sirkushuveja. Suomalaiset kunnat satsaavat kulttuuriin hävyttömän vähän.

”Yleisen kulttuuritoiminnan kustannukset/asukas vuonna 2016 olivat 129 kunnassa alle 10 euroa, 10-16 euroa 74 kunnassa ja yli 16 euroa 94 kunnassa. Alle 16 euroa yleiseen kulttuuritoimintaan käyttävissä kunnissa asuu hieman yli puolet väestöstä. Yleisen kulttuuritoiminnan toimintakulut kuntien käyttötalouden toimintakuluista yhteensä olivat vuonna 2016 keskimäärin noin 0,30 %.”

On tietysti vaikea satsata kulttuuriin jos ensin täytyy maksaa päiväkodit, vanhusten vuodepaikat ja koulut. Ymmärrettävää on että nämä priorisoidaan.

Mutta jos aluepoliitikasta puhutaan, toimivat alueelliset taidelaitokset samaan tapaan koko paikkakuntaa elävöittävinä keskuksina kuin yliopistot tai AMK:t. Minä haluaisin että jokainen suomalainen eläisi kunnassa, joka käyttää vähintään 50 euroa per kansalainen yleiseen kulttuuritoimintaan. Lisää teattereita, orkestereita, taidekouluja, tapahtumia, kiertueita, pärinää. Ja työllistävä ja elävöittävä vaikutus säteilee laajalle.

Keino 5: Kuntarakenteen muutos

Jos maakuntauudistus toteutuu, ottaa se erityisesti pienimmiltä kunnilta suurimman taloudellisen paineen ja riskin kannettavakseen. Kun yksittäisen vanhuksen vuotuinen kustannus voi olla mitä tahansa nollan ja 100 000 euron väliltä, on selvää että pienelle väestöpohjalle jopa vuotuinen satunnainen vaihtelu voi olla taloudellisesti liian raskasta.

Maakuntauudistuksesta ei saisi silti seurata että kuntarakenteen uudistaminen päättyisi. Hitaasti ja harkiten, yleisesti hyväksyttyä kriteeristöä käyttäen, valtion tulisi tarvittaessa määrätä kuntia yhdistymään nykyistä suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Tavoitteena voisi olla noin 100 kuntaa.

Keino 6: Jotain muuta, mitä?

Suoria poliittisen vaikuttamisen keinoja on vaikea keksiä. Vivut mistä poliitikko voi valtakunnan tasolla tai etenkään paikallisesti vetää on vähänlaisesti. Järkeviä konsteja pitäisi miettiä julkisesti ja mieluusti ilman että keskustelu vääntyy ”koko maa pidettävä asuttuna” -tyyppiseen kinasteluun.

Tärkeintä on se että vahvuudet, joiden päälle rakennetaan on oikeastaan pakko keksiä paikallisesti. Sama resepti ei toimi koko maahan ja jokaisen kunnan täytyy pelata omilla vahvuuksillaan, niin Helsingin kuin Inarinkin.

Ylipäätään – tarvitsemme keskustelua aluepolitiikasta, emme sen välttelyä tai olkiukkoilua.

Kommentit

  1. En halua kertoa nimeäni julkisesti sanoo

    Hyvä kommentti tai blogipostaus, miksi tuota nyt pitäisikään kutsua.

    Erityisesti tarvitsemme hyvää keskustelua aluepolitiikasta, sisältäen sen kokonaisuuden, kuinka paljon missäkin tietyssä paikassa olevaa ihmistä tuetaan. Ja keskustelun pitäisi olla siten laadukasta, että hevon perseessä asuvat lopettavat sen ikuisen jankutuksensa siitä, miten Helsinki kurjistaa muut ja nykytilanteen olettamisen nollaksi. Kaupungit jo nyt elättävät suuren osan haja-asutumpaa seutua. Ei sillä, niin on ehkä ihan järkevää ollakin, mutta keskustelulle nykytilanteen ajatteleminen nollaksi ja ongelman nollasummapeliksi ei tee hyvää.

    Huomiot infran tarpeellisuudesta ja toisaalta seutukuntien mahdollisuuksista käyttää vaikkapa raideinfraa fiksusti ovat hyviä. Jotta aina ei tarvitsisi odotella vastaantulevaa tai kiskoilta suistunutta junaa, ne tuplaraiteet olisi ollut fiksua vetää jo edellisen rempan kohdalla Ouluun saakka. Sen sijaan kovasti ihmettelen, miksi

    Tarvitsemme tunnin radan Tampereelle, Turkuun ja Kouvolaan.

    . Miksi Kouvolaan? Ehkä, mutta toivon sinun avaavan sitä, sillä minulle se ei tunnu itsestään selvältä.

    Savonlinnan osalta taisi käydä osaoptimmoinnit. Savonlinna, seutukunta ja valtio hävisi, Itä-Suomen yliopisto ehkä voitti jotain. Tai sitten ei sekään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *