¡Hola Mexico!

Ollaan Johanna Juhola Trion kanssa keikoilla Mexicossa. Muutamia haja-ajatuksia Mexico Citystä.

Keikkamestamme Conacultin teatteri.

Mexico City on kaupunki- ja liikennesuunnittelullinen helvetti. Henkilöautoliikenteen määrää on helsinkiläisenä vaikea edes käsittää. Kadut eivät tyhjene edes öiksi ja jokaiseen muutaman kilometrin matkaankin kuluu aivan järjettömästi aikaa. Tämä kaupunki konkretisoi miten paljon rahaa ja aikaa kuluuu hukkaan kun liikenne suunnitellaan tehottomasti.

HS uutisoi viime sunnuntaina että sama ongelma vaivaa myös muita Latinalaisen Amerikan suurkaupunkeja ja uhkaa koko alueen talouskasvua. Esimerkiksi Chilen pääkaupungissa Santiagossa bruttokansantuotteen dollarin tuottaminen vaati 60% enemmän energiaa kuin Helsingissä eikä Helsinkikään ole liikenteen vaatiman energian suhteen mikään eurooppalainen mallioppilas.

Bensan halpa hinta selittää myös osan yksityisautoilun suosiosta – polttoaine maksaa noin kolmanneksen Suomen hinnoista. Pelottaa ajatellakin miten kova yhteiskunnallinen murros raakaöljyn hinnan vääjäämätön nousu tulevaisuudessa on täälläpäin. Meillä Suomessa on edes verot hiukan puskurina.

Kaoottinen liikenne selittää aikataulujen joustavuudestakin suurimman osan – ikuinen ruuhka on oma luonnonvoimansa, jonka oikkuihin on vaan sopeuduttava. Jonotus voi kestää tunnnin tai kaksi. Ahkeria ja yrittelijäitä kaikki tapaamani meksikolaiset kyllä ovat.

Motaria motarin päälle.

Ilmeisesti raideliikenteeseen ollaan vihdoin satsaamassa vaikka suuurimmat näkemäni liikennehankkeet ovatkin olleet korotettuja motareita. Voisin kuvitella ongelman olevan se että suhteellisen köyhällä maalla ei ole ”varaa” kiskojen vaatimiin valtaisiin investointeihin vaikka ne olisivat kannattaviakin.

Ilmansaasteista ei kannata edes ryhtyä keskustelemaan. Sanotaanko nyt vaikka näin että silmiä kirveli ja räkä oli mustaa. Passiivisesta tupakoinnista urputtaminen olisi täällä täysin turhaa.

Kuusi paikallista ihmettelee kun suomalainen miksaa.

Työvoimaa tuntui olevan kaikkialla huomattavasti enemmän kuin Suomessa. Pikkulavan PA:takin hoitamassa oli kuutisen henkeä – Suomessa sama homma olisi hoitunut kahden miehen tiimillä. Selvästikin työllistäminen on paljon edullisempaa kuin Suomessa. Kotimaisen tehokkuuden huomaa konkreettisesti kun törmää vertailukohtaan.

Pariinkin otteeseen mietin kyllä että olisiko homma hoitunut huomattavasti helpommin pienemmällä porukalla. Säätäjää tuntui riittävän mutta kommunikaatio ei oikein pelannut. Lopputuloksena oli useampia enemmän tai vähemmän kaoottisia tilanteita…

Olin myös yllättynyt siitä miten vähän paikalliset puhuvat englantia. Euroopassa matkaillessa on tottunut siihen että ainakin nuoriso taitaa lingua francaa (pun intended).

Mexico Cityssä on kuitenkin myös erittäin ostovoimainen ja kansainvälinen keskiluokka, joka elelee omassa kuplassaan räikeästä yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta huolimatta. Meitäkin kuskattiin kaikkialle Chervoletilla, asuimme ilmastoidussa Ramadanissa ja saimme käyttöömme laina-iPhonen 3G-datasopimuksella. En valita, mutta olihan se aika yllättävää että ”köyhempään maahan” mennessä suhteellinen elintaso ainakin näennäisesti nousi. Kuplaan oli pelottavan helppo hypätä mukaan.

Mielenkiintoista kyllä suurin osa näkemistäni polkupyöristä oli kuormapyöriä! Niitä käyttivät lähinnä köyhät kaupustelijat tavaran liikutteluun. Siellä täällä näkyi myös fixejä ja urbaaneja superpyöräilijöitä, mutta todella harvinaista fillarin näkeminen oli. Mexico City on autokaupunki, jossa liikenteen seassa töötäily on hengenvaarallista. Vain ”trendikkään boheemissa” Coyacanin kaupunginosassa näin muutaman pyöräkaistan ja pyörätaskun – tosin niidenkin päällä ajettiin sujuvasti autoilla… Ehkä Mexicokin yrittää hitaasti mukaan maailmanlaajuiseen pyöräilyn renessanssiin. Autoa nopeampi liikkumisväline fillari olisi varmasti jo nyt.

Sokos – pyöräilyn musta aukko

Helsingin keskustan pyörätie- ja pyöräkaista-verkosto laajenee jatkuvasti; tänä kesänä otetaan käyttöön sekä pyöräkaista Stockmannin nurkalta Kaivokadulle että Töölön- ja Ruoholahden yhdistävä superväylä Baana.

Verkoston perusongelma on kuitenkin se että se ei ole yhtenäinen eikä johdonmukainen. Paraatiesimerkkinä voisi pitää Sokoksen korttelia; sen kohdalla kaikki pyöräväylät joko katoavat tai tekevät järjettömän mutkan.

Jos Sokosta lähestyy Rautatieaseman suunnasta tarkoituksena mennä vaikkapa Foorumille tai Kampin suuntaan, tekee ”virallinen” pyöräreitti aivan järjettömän mutkan Postitalon kautta. Pyörätieltä ei ole edes kunnollista poistumisreittiä autokaistalle.

Jos taas pyöräilee Kolmen sepän suunnasta, loppuu upea pyöräkaista kuin seinään: Sokoksen edessä on yhä jopa kadunvarsipysäköintipaikkoja vaikka maan alla riittäisi tilaa.

Pyöräilyn suosion kasvulle fillariväylien johdonmukaisuus ja yhtenäisyys ilman odottamattomia katkoja ja kiertolenkkejä on äärimmäisen tärkeää. Ja Sokosta keskeisempää keskustaa saa hakea.

Ratkaisutkaan eivät ole vaikeita tai kalliita. Rautatieaseman eteen täytyy vain rakentaa pyörille luiska ja raivata pyöräkaista Mannerheimintielle saakka, yhteensä noin 50 metriä.

Mannerheimintien puolella taas pitää vain poistaa muutama pysäköintipaikka ja vetää bussipysäkkiä metri sisäänpäin.

Seuraavalla valtuustokaudella polkupyöräväyliä täytyy tarkastella kokonaisuutena. On turha rakentaa 50 metrin pätkiä pyöräkaistoja minne sattuu mahtumaan jos kokonaisnäkemys puuttuu – ilman johdonmukaista, helposti ajettavaa ja turvallista kokonaisuutta pyöräilyn osuus Helsingin liikenteestä ei tule nousemaan tavoitteen mukaiseen 15%:iin.

Checkpoint Helsinki?

Pari viikkoa takaperin joukko taiteilijoita esitteli kilpailevan ehdotuksen tänään torpatulle Guggenheim-hankkeelle – Checkpoint Helsingin. Mitäs se tarkoittaa?

Ohessa tulkintani ehdotuksen tavoitteista:

1. Helsingin taidemuseon toiminnan tulee jatkua nykyisellään.

2. Sen lisäksi perustetaan uusi taidetta tuottava yksikkö, jonka budjetti on noin 3-5 miljoonaa. Tarkoituksena kerätä kansainvälisesti kiinnostava kokoelma usean vuosikymmenen jänteellä.

3. Checkpoint Helsinki on myös tapahtumia ja näyttelyitä monissa eri tiloissa.

4. Tulevaisuudessa Checkpoint Helsinki tarkoittaa myös uudisrakennusta.

Pidän monesta seikasta esityksessä.

Erityisesti diggaan siitä että suunnitelma on sisältölähtöinen – tuotetaan taidetta ensin ja mietitään tilaratkaisua tarpeen mukaan. Näinhän Guggenheim-suunnitelmissakin vuosi sitten lupailtiin, mutta kummasti wow-pytinki edellä kuitenkin edettiin.

Myös idea siitä että ”museo” voisi tulevaisuudessa tarkoittaa tapahtumia ja väliaikaisissa tiloissa tapahtuvia näyttelyitä on erinomainen. Tämä mahdollistaisi Helsingin ja erityisesti tulevan ”Suur-Helsingin” sisällä aivan uudenlaista aluekehittämistä; Guggenheimin vaatiminen Siilitielle oli typerää, mutta ehkä tyhjässä autokaupparakennuksessa voisi järjestää Checkpoint Helsinki -taidenäyttelyn pop-up -hengessä? Entä mitä voisi tapahtua Kontulassa, Vuosaaressa, Suutarilassa, Hiekkaharjussa, Soukassa tai Pitäjänmäellä? Alueellinen vaikuttavuus ja taiteen saavutettavuus nousisi aivan uudelle tasolle. Tämä on erittäin hyvä tavoite.

Taidetta tuottava yksikkö on mielenkiintoinen ajatus, mutta herättää paljon kysymyksiä. 3-5 miljoonaa euroa on paljon verrattuna Helsingin kaupungin taidemuseon nykyisiin kokoelmarahoihin (223 731€ vuonna 2010). Mikä osuus budjetista olisi tarkoitettu uuden kokoelman ostoon?

Nettisivu jättää myös täysin auki sen keneltä taidetta hankittaisiin. Onko tarkoitus tukea vain helsinkiläisiä tai suomalaisia kuvataiteilijoita? Ainakin Kansan Uutisten mukaan tarkoitus on ”panostaa omien nuorten tai lupaavien taiteilijoidemme töihin, joista osasta tulee myöhemmin suuria nimiä”. Melkoista toiveajattelua.

Kansainvälisesti mielenkiintoinen kokoelma ei synny vain suomalaisia taiteilijoita keräämällä. Esim. Checkpointin esittelyssä mainitun Moderna Museetin peruskokoelmissa on mm. Marcel Duchampin, Louise Bourgeoisin ja Robert Rauschenbergin teoksia kansainvälisen valokuvakokoelman lisäksi. Millainen älämölö syntyy jos Helsinki aikoisi satsata pari miljoonaa vuodessa kansainvälisiin taidehankintoihin? Melkoinen, veikkaan tämän kevään keskustelun perusteella.

Lisäksi on hyvä kysymys päästäisiinkö samaan lopputulokseen parantamalla nykyisen Helsingin taidemuseon rahoitusta. Vaikka kokoelmatoiminnan ajatteleminen uudesta näkökulmasta on joka tapauksessa hyvä idea, en lähtökohtaisesti pidä uusien hallinnollisten yksiköiden perustamisesta.

Toinen ongelma on itse rakennus: arkkitehtonisesti korkeatasoinen taidemuseo keskeiselle sijainnille maksaa vähintään noin 100 miljoonaa euroa ja sitä tullaan vastustamaan rajusti riippumatta siitä onko mukana amerikkalainen brändi tai ei. Checkpointin huono puoli on se, että Guggenheimiin verrattuna ns. elinkeinopoliittinen perustelu ei toimi. Ei amerikkalaisten turistien risteilyalus käännä kokkaansa Tallinnan sijasta Helsinkiin, jos meillä on paikallista kokeellista nykytaidetta ”Checkpoint” -museossa. Tarvitaan kansainvälisesti tunnettu brändi ja kansainvälisesti tunnettua taidetta. Kumpaakaan näistä Checkpoint ei tarjoa vielä kymmeniin vuosiin. Jos silloinkaan.

Lisäksi jahka Checkpoint toivottavasti jossain vaiheessa konkretisoituu ja päätyy valtuustoon, voi olla että meillä on pääkaupunkiseudulla enää vain yksi kunta. Ja silloin esim. EMMA on jo toimiva vaihtoehto koko pääkaupunkiseudun kunnalliseksi taidemuseoksi. En usko että saamme tukea Helsingin keskustaan rakennettavalle taidepytingille leppävaaralaisilta valtuutetuilta.

Guggenheim-hankkeen vastustajat, mm. SDP ja Vasemmistoliitto ovat ottaneet Checkpointin lämpimästi vastaan. Kunnallisvaalit ovat selvästi lähellä.

Mielenkiintoista on että esimerkiksi korkealle arvostamani Osku Pajamäki, joka vastusti Guggenheimia vedoten mm. selvityksen kehnouteen, on valmis hyppäämään Checkpointin kelkkaan vaikka ”Checkpoint Helsinki” ei ole tällä hetkellä mitään muuta kuin pari A-nelosta apurahahakemuksista itse kullekin tuttua ympäripyöreää visiointia.

Checkpointin ideoissa kuitenkin myös on paljon hyvää ja keskustelu kuvataiteen asemasta on joka tapauksessa hyödyllistä.

Jos ja kun Kehä Ykkösen sisälle asutetaan pari sataa tuhatta asukasta lisää parin seuraavan vuosikymmenen aikana, myös kulttuurin määrärahojen on noustava selvästi, jotta pysyttäisiin suhteellisesti edes nykyisellä tasolla. Meillä on siis tulevaisuudessakin varaa satsata lisää kulttuuriin.

Mistä sitten kannattaisi aloittaa? Mielestäni Helsingin tulisi tukea taiteilijoitaan enemmän kuin nykyisin – jaamme esim. työskentelyapurahoja kuvataiteelle vain joka kolmas vuosi. Olen valmis kannattamaan kaupungin jakamien työskentelyapurahojen kolminkertaisemisesta – tämä edistäisi koko kulttuurin kenttää eikä maksaisi kuin noin 400 000€ vuodessa. Voisimme myös harkita kohdeavustusten laajentamista kattamaan myös näyttelyiden järjestämiskuluja sekä kaupungin oman galleriatoiminnan laajentamista muuallekin kuin Kluuviin.

Ylipäätään Helsingin ja valtion tulisi satsata enemmän rahaa taidelaitostensa toimintaan. Komeita seiniä meillä Suomessa kyllä osataan rakentaa. On lähes järkyttävää että Kiasman koko vuoden toimintarahoitus on vain n. 500 000€. Onko kummakaan että se ei ole noussut Euroopan tasolla merkittäväksi taidemuseoksi?

Guggenheimin tärkein opetus olisikin ehkä ollut se että sopimuksen vaatimusten mukaisesti sisältöihin olisi satsattu noin kymmenkertaisesti kotimaisiin museoihin nähden. Se olisi taatusti näkynyt myös näyttelyiden laadussa ja kiinnostavuudessa. Toivottavasti tämä pysyy mielessä vaikka iso-G jäikin tussariksi.

Alan olla yhä vahvemmin sillä kannalla että taidemuseokenttää tulisi tarkastella kokonaisuutena hallinnollisista rajoista välittämättä – valtion taidemuseot sijaitsevat Helsingissä, miksei Helsinki voisi nostaa omaa tavoitetasoaan rahoittamalla Kiasmaa? Onko ainoa syy omiin pytinkeihin hallinnollinen? Tarvitseeko Helsinki oman uudisrakennuksen nykytaiteelle? Nyt kaivataan ennakkoluulottomuutta ja rohkeutta – sekä taidekentältä että poliitikoilta.

Sulle-mulle, mulle-sulle

Kokoomus on johtanut Helsinkiä vuoden 1980 kunnallisvaaleista lähtien. Koko 80- ja 90-lukujen ajan poliittinen marssijärjestys oli selvä: Kokoomus vie, Demarit avustavat ja muut vikisevät. Syksyn 2000 kunnallisvaalien jälkeen Vihreät olivatkin yllättäen toiseksi suurin puolue ja askelmerkit menivät uusiksi. Kaikkea ei voitukaan sopia valmiiksi Kokoomuksen ja SDP:n kahdenvälisissä neuvotteluissa.

Muuttunut asetelma oli vähitellen pakko ottaa huomioon myös kaupungin johdon kokoonpanossa: vihreille räätälöitiin säälistä oma apulaiskaupunginjohtaja. Silti järjestys säilyi. Kokoomuksella oli kaupunginjohtaja ja yksi apulaiskaupunginjohtaja, demareilla kaksi apulaiskaupunginjohtaja ja vihreillä vain yksi, Pekka Sauri. Vaikka Vihreät olivat Sosiaalidemokraatteja suurempi puolue.

2004 kunnallisvaaleissa hävisimme ja kaupungin johdon kokoonpano oli jälleen oikeutettu. Olimme sdp:tä pienempi puolue Helsingissä 2005-2008. Ja vuonna 2007 Ilkka-Christian Björklundin tilalle valittiin Tuula Haatainen (sd).

Vuoden 2008 kunnallisvaaleissa asetelma muuttui jälleen. Kokoomuksella on tällä hetkellä 26 valtuutettua, Vihreillä 21 ja Sosiaalidemokraateilla vain 16. Mutta koska apulaiskaupunginjohtajien toimikaudet ovat seitsemän vuoden mittaisia, ei tällä vaalikaudella ollut tulossa muutosta läänityksiin – vasta Tuula Haataisen valinta Kuntaliiton varatoimitusjohtajaksi sekoitti pakan.

Vuoden 2008 vaalituloksen perusteella sivistys- ja henkilöstoimen apulaiskaupunginjohtajan paikka kuuluu Vihreille.

Eilen valtuusto valitsi kuitenkin Ritva Viljasen (sd) sivistys- ja henkilöstoimen kaupunginjohtajaksi. Kaupungin toiseksi suurimmalla puolueella on yhä vain yksi apulaiskaupunginjohtaja ja selvästi pienemmällä kaksi.

Ja koska kaupunginjohtajien toimikaudet ovat seitsemän vuoden pituisia, jää Viljanen pestistään pois vasta aikaisintaan 2019! Vuoden 2004 kunnallisvaalien mandaatilla sosiaalidemokraattinen apulaiskaupunginjohtaja aina vuoteen 2019! Tittidii.

Eihän tän kansanvallan näin pitäny mennä. Täysin kestämätön tilanne. Aivan päivänselvää vaalituloksen ja yleisen toimintatavan halveksuntaa. Myös Kokoomuksen osalta. Sulle-mulle, mulle-sulle.

Miksi näin sitten toimittiin? Pääsyy lienee se että Paasitornissa odotellaan ensi syksyn kunnallisvaaleja housunpuntit tutisten. Tuore gallup ennustelee paitsi Kokoomuksen johtoaseman säilymistä (29,7%) myös Vihreiden kakkossijan vahvistumista (22,6%) ja Demareiden äänimäärän merkittävää laskua neljän vuoden takaisesta (14,1%).

Sosiaalidemokraatit pitävät kynsin hampain saavutetuista eduistaan. Kuvaa puolueen toimintaa mainiosti yleisemminkin.

Vihreät on perinteisesti tehnyt Helsingissä erittäin rakentavaa politiikkaa: kompromisseja on haettu ja niihin ollaan sopeuduttu. Kivuliaastikin. Eilinen päätös apulaiskaupunginjohtajan valinnassa osoitti liian selkeästi että muut suuret ryhmät eivät ole valmiita vastaavaan reiluun peliin.

Vihreä valtuustoryhmä onkin linjannut että vetäydymme toistaiseksi kaikista neuvotteluista. Turha joustaa omista linjoista jos kukaan muukaan ei viitsi.

Eräs linjauksistamme on se että Helsingissä tulee seuraavalla valtuustokaudella siirtyä ns. pormestari-malliin. Eli tulevat ”Pajuset” valittaisiin suoralla henkilövaalilla. Tällöin esim. Guggenheimin kaltaiset avaukset pitäisi kertoa kansalle jo vaalikampanjan aikaan eikä vedellä hihasta matkan varrella. Ja toimikaudet olisivat vaalikauden mittaisia, jolloin vaalitulokset vaikuttaisivat suoraan vallankäyttöön.

Omassa unelmamallissani apulaiskaupunginjohtajista luovuttaisiin kokonaan ja muodostettaisiin ”ministereistä” koostuva kaupunginhallitus, jonka jokaisella jäsenellä olisi oma vastuualueensa. Näin poliittinen valta jakautuisi nykyistä tasaisemmin myös pienemmille puolueille. Lisäksi muutos vahvistaisi poliitikkojen valtaa suhteessa virkamiehiin.

Jos tähän ei vielä olla valmiita, niin vähimmäisvaatimus on se, että myös apulaiskaupunginjohtajien toimikaudet muutetaan nelivuotisiksi ja valta jaetaan vaalituloksen mukaisesti. Mä kun oon aina luullu että se on demokratian perusidea. Ilmeisesti Helsingin Kokoomus ja Sosiaalidemokraatit ovat eri mieltä.

Muusikkofillari

(Tämä juttu on julkaistu SayMaan vappunumerossa.)

Kesä tulee ja meitä läpi talven pyöräilleitä vähemmän fanaattisetkin uskaltautuvat jälleen fillarin selkään.

Polkupyörä on kaupungissa alle kymmenen kilometrin matkoilla aivan ylittämätön – se on usein henkilöautoa nopeampi ja ainakin kesäisin myös mukavampi. Helsingissä pyöräilyn suosio onkin jatkuvassa noususuhdanteessa. Viime vuonna kasvua mitattiin peräti 20%! Arkikokemus fillariruuhkasta Töölönlahdella vahvistaa tilaston.

Lähde: informaatiomuotoilu.fi (cc-lisenssi)

Muusikolle pyöräily on usein kuitenkin melko hankalaa. Kantele, kontra tai tuuba reppuselässä sotkeminen kun ei vastaa useimpien käsitystä laatuajasta. Onneksi Euroopassa yleisiä kuormapyöriä alkaa näkyä Suomessakin. Kööpenhaminassa joka neljännellä kahden lapsen perheellä on kuormafillari – se ei enää ole vain hippien hassuttelua. Tai sitten Köpiksessä on tosi paljon hippejä. Mahdollista toki sekin.

Helpoin ja halvin tapa parantaa polkupyörän lastiominaisuuksia on hankkia peräkärry, joita saa nykyisin alle parin sadan euron.

Itse hankin pari vuotta sitten ”Pashley Courier” -merkkisen kuormapyörän, joka ei eroa tavallisesta fillarista juuri muuten kuin tavanomaista jykevämpien tarakoidensa osalta; eturitsa kantaa kevyesti haitarin ja tavallista pidemmälle takatuupparille mahtuu todistetusti kitarastyrkkari. Kaksipuolinen jalka pitää pyörän lastattunakin tukevasti vaaterissa.

Haitari kyytiin ja menoksi.

Tällaisen kuormafillarin hinta ei ole paha, sain omani käytettynä vähän yli viidellä sadalla ja uuden pitkäperäpyörän saa halvimillaan alle tonnilla. Veroilmoitusta varten säästämistäni taksikuiteista pyörän hankkimisen huomasi selvästi – säästin jo ensimmäisenä vuonna hinnan takaisin pariinkin kertaan. Taksilla ajaminen on vähentynyt neljännekseen parin vuoden takaisesta. Kuntokin pysyy yllä lähes huomaamatta.

”Säästöstä” ja pyöräilystä innostuneena olenkin alkanut harkita seuraavaa askelta, laatikkopyörää. Perusvaihtoehtoja on kaksi: joko kaksi- tai kolmipyöräinen. Kolmipyöräinen olisi tietenkin vakaampi etenkin talvisin, mutta se kääntyy kankeammin ja on hitaampi ajettava. Kaksipyöräisen laatikkoon ei toisaalta mahdu yhtä paljon tavaraa kuin kolmipyöräiseen. Pohdinta on vielä kesken ja koeajolle pitäisi päästä. ”Fillarikuume” on paha.

Kunnollinen laatikkopyörä ei kuitenkaan ole enää aivan ilmainen, vaan sellaisesta saa pulittaa jo pari tonnia. Toisaalta jos investoinnin jakaa vaikka viidelle vuodelle, niin kyllä tsygällä helposti 400€ vuodessa säästää. Ainakin jos oman auton tarve vähenee niin paljon, että peltilehmän voi jättää kokonaan hankkimatta.

Vappulasti? (Kuva: Steven Vance / Flickr / cc-lisenssi)

Tunnetuimmat merkit ovat tanskalainen Christianiabike ja hollantilainen Bakfiet. Molempia saa myös sähköavusteisina, jolloin painavakaan lasti ei ole ylivoimaista punnertamista.

Muistakaa näin vapun alla että tankojuoppouskin on rikos jos vaarantaa toisten turvallisuuden! (Omasta turvallisuudesta laki ei sano mitään…) Että tarkkana sitten siellä Kaivarissa niiden kuormapyörien kanssa. Simaa kohtuudella, torvisoittoa kohtuuttomasti!

(Lisää tietoa tavarapyöristä löytää esim. osoitteesta: http://www.tavarafillari.fi/)