Kaupunkisuunnittelua linnunpaska-metodilla

Joku aika sitten uutiset tiesivät kertoa sodan runteleman Etelä-Sudanin suunnittelevan eläinhahmoihin perustuvia kaupunkeja. Osuvasti nimetystä ”Waun” kaupungista on tarkoitus tulla kirahvin ja Jubasta puolestaan sarvikuonon muotoinen.

Nähtäväksi jää toteutuvatko hankkeet äärimmäisen köyhässä valtiossa. Ainutlaatuista tällainen kaupunkisuunnittelu ei kuitenkaan ole; Brasilian pääkaupunki Brasilia suunniteltiin aikoinaan kotkan muotoiseksi:

Miksi? No perhana miksipä ei! Bueno! Because we can! Upealta näyttää kartalla ja havainnekuvissa. Vielä helikopteristakin katsottuna kaupunki on komea.

(Kuva: Wikimedia Commons, cc-lisenssi)

Katutasolla homma ei sitten oikein näytä ihmisen asuttavalta, mutta mitäpä siitä kun satelliittikuvissa näyttää nii-in hyvältä!

Hassuja nuo ulkomaalaiset! Mutta on sitä osattu Suomessakin. Valitettavasti. Sodanjälkeisen Rovaniemen kaavasta vastasi kansallissankarimme Alvar Aalto:

”Laajaa kuuluisuutta saavuttanut Poronsarvi-kaava on saanut nimensä kartalle piirtyvästä hahmostaan: viheralueiden reunustamat liikennealueet muistuttavat poron sarvia ja rajaavat samalla kaupungin ydinaluetta, joka yhdessä Ounas- ja Kemijokien kanssa hahmottuu poron pääksi. Keskusurheilukenttä muodostaa poron silmän.”

Mahtaa olla mukavaa sportata poron silmässä! Tai voisiko olla mahdollista että Rovaniemen halkaiseva moottoritiekuilu ei ehkä olekaan kivointa mahdollista kaupunkia?  Sori vaan, Rollo. Nyt kävi näin.

Panoraama poron sarvesta.

Näppärän ajatusleikin pohjalta syntynyt rakenne ei ole toimivaa kaupunkia eikä mukavaa maaseutua. Se ei ole edes miellyttävää pikkukaupunkia, jota Suomesta kuitenkin löytyy sieltä täältä, kiitos Pietari Brahen.

Tanskalainen kaupunkisuunnitteluguru Jan Gehl kuvaileekin 1950-luvulla yleistynyttä suunnittelutapaa ”linnunpaska-arkkitehtuuriksi”. Arkkitehdit unohtivat inhimillisen perspektiivin ja mittakaavan. Leikittiin jumalaa. Ja munilleen meni.

Perusongelma on se, että asukas ei koe kaupunkiaan fantsusti satelliittikuvana, vaan ihan omin jaloin parin metrin korkeudelta.

Suuri syyllinen kaavoitustavan muutokseen oli se, että kaupunkisuunnittelun keskiöön nostettiin henkilöauto – yksityisautoiluun perustuvan liikenteen ”tarpeet” määrittelivät kaupungin rakenteen, ei se, oliko uusi asuinympäristö miellyttävää tai synnyttikö se toimivaa ja monipuolista palvelurakennetta. Kaupunkirakenne hajosi, etäisyydet kasvoivat ja lähipalvelut heikkenivät.

Hitaasti mutta varmasti kaupunkisuunnittelun suuri linja on kuitenkin palaamassa takaisin ”perinteiseen” kaupunkimalliin – tiiviiseen ja ihmisen mittakaavalle sopivaan. Kun palvelut ja työpaikat ovat lähellä, myös liikkumisen tarve vähenee. Tiivis ei välttämättä tarkoita betonisia tornitalo-keskittymiä, vaan vanha puutalokaupunki, kuten esim. Puu-Vallila tai Raahe, on tiheämmin rakennettua kuin 60-luvun lähiö.

Suunnitellaan mieluummin joko aidosti tiivistä urbaania kaupunkia palveluineen tai luonnonläheistä ja väljää maaseutua. Unohdetaan näiden kahden kehno kompromissi – ”moderni” ”suomalainen” autokaupunki. Kananpaska kannattaa levittää kartan sijaan kukkapenkeille.

Only the trackless wilds are free?

Kirjoitin oheisen jutun Finnish Music Quarterlyyn, joka on suomalaisen musiikin kansainvälinen ”tiedotuslehti”. Sieltä löytyy levyarvostelujen ja artistijuttujen lisäksi välillä myös kulttuuripolitiikkaa. Jutun käänsi Jaakko Mäntyjärvi ja laitan tämän tänne blogilleni sekä FMQ:n että kääntäjän luvalla. Blogiani pidempään seuranneille jutussa on tuskin hirveästi uutta asiasisältöä…

The foundations of Finland’s official music policy were laid in the 1960s and 1970s. Back then, government support for culture meant permanent appointments with monthly salaries, and only classical music was deemed worthy of public money; high culture, spearheaded by Sibelius, was seen as Finland’s ticket of entry to the club of European civilisations.

Even today, the government grants are directed mainly to permanent orchestras, and 96.5% of them go to classical music – and if we include the annual grant of the Finnish National Opera at EUR 35.7 million, the percentage goes up to 98.7%. Or to put it another way: all ‘other music’ receives about 1.3% of the money allocated to music by the central government.

There is plenty of pressure towards structural change. The world around us in general and Finnish music in particular have changed drastically from the times when the present system was set up. Finland’s cultural policy has not been able to respond to changes in supply or demand.

The recently appointed Minister of Culture Paavo Arhinmäki is in an unenviable position. His predecessor Stefan Wallin remarked in an interview with the major daily Helsingin Sanomat that [with the increases to arts spending made by the previous Government] he felt “like Santa Claus” in being able to give out so many more “presents” to artists (naughty or nice?), whereas the first thing that Paavo has had to do is to think about where to cut and how much. “Bad elf!”

In the field of music, the cuts are aimed at orchestras covered by what is known as the government grant system, the total reduction being EUR 208,000 out of the overall grant sum of about EUR 21 million. To be sure, it is a moderate reduction compared with the trend in central Europe. Following the decision, the Association of Finnish Symphony Orchestras gravely announced in Helsingin Sanomat that these cuts will mainly impact freelance musicians.

Although any spending cuts in cultural funding are sad, one cannot help but be somewhat amused by the concern voiced by the Association of Finnish Symphony Orchestras about the livelihood of freelancers. No one said anything at all about freelancers between 2007 and 2011 when government grants to permanent orchestras increased by a total of 64%, or EUR 8 million. This year, the central government is for the first time awarding money to club activities in the freelance field. A whopping EUR 100,000. This represents a handsome 0.4% of the money paid to established orchestras, or 1.2% of the additional funding awarded to orchestras by the previous Government.

Freelancers are best helped by helping freelancers, not by hoping for spare change from orchestras.

Although government support for high culture should as a rule not be swayed by the voice of the people, whatever that may be, alarm bells should now be going off in the cultural administration. To take an example, a study was conducted on the audience base of the Jyväskylä Philharmonic Orchestra in 1990 and 2009. It was found that over the 20-year interval audiences had aged by 20 years. How will one be able to justify the existence of the orchestra and its massive public funding 20 years from now?

The changes on the supply side have been even more significant. Musical high culture worthy of government funding is no longer just about symphonies, and has not been for a long time: it can involve anything from walls of noise playing with layered overtones to ambient scraping on a jouhikko.

My own alma mater, the Department of Folk Music at the Sibelius Academy, was founded in 1983. The only folk music ensemble to date to receive permanent government funding, Tallari, was set up in 1986, by which time not a single master’s degree had been completed in my department. Today, there are more than 100 folk music professionals who have graduated from the Sibelius Academy, and loads more who have a qualification from a university of applied sciences. Yet government funding for folk music has not increased at all.

And the result of all this? In a nutshell: top-notch Finnish ensembles grounded in folk music mainly perform abroad. One is much more likely to hear new Finnish folk music in Tokyo than in the backwoods of Finland where a lot of the material actually originated. A good example may be found in the performing calendar of the harmonica quartet Sväng: in 2010, they gave more than 60 performances, of which only five in Finland.

Even classical music receives an extremely uneven deal under the present system: the majority of choral music and chamber music, for instance, gets no money at all. Even the spanking new Musiikkitalo in Helsinki is making do with an amateur choir whose singers are not paid anything for their efforts. Moreover, the supply of classical music outside the major population centres is in an incredibly dismal state. No fewer than 2.4 million Finns live in municipalities where the local authority spends less than EUR 15 per resident per year on culture.

The problems of the freelancer field thus affect music makers whatever their genre. The problem is in the system, not with the people or even with classical music itself. Better and more pluralist models for public subsidies already exist: for instance, last year ESEK (the Finnish Performing Music Promotion Centre) awarded a grant to both the Anal Thunder punk band and the Ostrobothnian Chamber Orchestra.

If we address the challenges in time, we can achieve controlled change leading to a more pluralist field of professional music-making. My fear is, however, that the entrenched orchestral establishment will mount a spirited defence that will lead to the war for cultural support being lost one battle at a time, leaving only the fortresses in the major cities standing.

We can only hope that this vicious circle of downsizing will be avoided. We are perilously close to it, since central government and local government share the expenditure for culture, and local government is heavily indebted; the situation will certainly not improve as the population ages. The old-age dependency ratio in Finland (i.e. the ratio of the number of people aged over 65 to the number of people aged 15 to 64) will decline by more than 19 percentage points between 2008 and 2030, the highest such figure in Europe.

If the domain of culture is unable to renew and restructure itself, it will find itself on the chopping block – establishment and freelancers alike.

Hannu Oskala is a graduate (M.Mus) of the Department of Folk Music at the Sibelius Academy, a member of the Cultural and Library Committee of the City of Helsinki (Greens) and a freelance musician.

THL ja kansan alkoholiasenteet

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) julisti viime viikon torstaina että ”vastuullisella alkoholipolitiikalla on väestön vahva tuki”. No ihan takuulla. Harvapa meistä vastuuttomuutta päättäjiltämme toivoo. Etenkään alkoholin suhteen. Mutta mitä tällä ”vastuullisuudella” sitten tarkoitettiin?

Annetaanpa THL:n kertoa:

”Alkoholin kulutus ja alkoholihaitat ovat lisääntyneet viime vuosikymmeninä merkittävästi. Kehityksen myötä kansalaisten alkoholipoliittiset asenteet ovat kiristyneet. Vuonna 1994, vuosi ennen EU-jäsenyyttä tehdyssä tutkimuksessa noin 40 prosenttia kansalaisista kannatti alkoholipolitiikan väljentämistä. Tänä keväänä väljentämistä kannatti vain 11 prosenttia. Vuonna 1994 vain 13 prosenttia kansalaisista halusi alkoholipolitiikkaa kiristettävän, nyt kiristämistä halusi 24 prosenttia. Tänä keväänä tehdyssä mielipidemittauksessa 89 prosenttia suomalaisista oli sitä mieltä, että nykyinen alkoholipolitiikka on sopivaa tai sitä pitäisi kiristää.

Onko todella näin? Ovatko ”kansalaisten alkoholipoliittiset asenteet kiristyneet”? Ja onko syynä ”kiristymiseen” ollut haittojen lisääntyminen? Väitteet olivat mielestäni sen verran yllättäviä että lähetin eilen sähköpostia THL:ään ja pyysin hiukan lisätietoja asennetutkimuksesta. (Kiitos nopeasta vastauksesta!)

Ensinnäkin THL:n tiedotteessa minua häiritsee vertailuun valitut vuodet; vuonna 1994 oli tiukentamisen kannatus koko gallup-historian alimmalla tasolla ja väljentämisen suosio vastaavasti huipussaan. Maksimeihin viittaamalla saa varmasti raflaavampia lukuja kuin vertaamalla esim. vuoteen 2007, josta olisi voinut otsikoida vaikkapa seuraavasti:

”Alkoholilainsäädännön tiukentamisen kannatus romahtanut kolmanneksen viidessä vuodessa!”

Se kun on ihan oikeastikin laskenut vuoden 2007 33%:sta vuoden 2011: 23%:iin. Tämä olisi tilaston mukaan aivan yhtä totta kuin se että ”kansalaisten alkoholipoliittiset asenteet ovat tiukentuneet” vuodesta 1994. Viesti vaan olisi ollut ”ehkä” hiukan eri. Tarkemmin ajatellen se olisi ollut itseasiassa ihan päinvastainen.

Myös viime vuoden tilaston olisi voinut otsikoida toisin:

76% suomalaisista oli sitä mieltä, että nykyinen alkoholipolitiikka on sopivaa tai sitä pitäisi väljentää..

Verrataanpa tätä vielä alkuperäiseen THL:n tiedotteeseen:

89% suomalaisista oli sitä mieltä, että nykyinen alkoholipolitiikka on sopivaa tai sitä pitäisi kiristää.

Molemmat ovat aivan yhtä tosia. Ja molempien prosentit olisivat tiedotteessa olleet vakuuttavia ”enemmistöjä” ”kansasta”.

Tässä vaiheessa Tommilla vielä kaikki hyvin. Reikäleipää katon täydeltä.

No mitä ”kansan alkoholipoliittisille asenteille” on sitten tapahtunut? Joko raittiusliike nostaa päätään kansan syvissä riveissä vai yhäkö viettelee väkijuoma nuorisoamme turmion tielle? Mitä näistä tilastoista voi päätellä?

No, ensinnäkin pitää mielestäni tarkastella alkoholin vähittäismyyntiä vuosina 1994 ja 2012. Mitä, missä ja milloin?

1994 41% vastanneista toivoi alkoholipolitiikkaa väljennettävän ja näin myös tapahtui. Tuolloin Alkon myymälöitä oli 248 kappaletta ja tänä vuonna niitä on 348 eli sata enemmän.

Anniskelulupien määrä puolestaan: ”on enemmän kuin kaksinkertaistunut 1990-luvun alusta, jolloin lupien lukumäärä kipusi reiluun 2000. Vuoden 2008 lopussa A-lupia oli myönnetty jo 5700. Vielä enemmän oli kasvanut ravintoloiden asiakaspaikkojen määrä… …Myös anniskeluravintoloiden aukioloajat ovat pidentyneet sitten 1990-luvun alun.”

Voidaanko sanoa kansalaisten alkoholipoliittisten asenteiden huomattavasti ”kiristyneen”, jos todellisuus jossa kysymykseen vastataan on aivan toinen? Me elämme jo ”löysemmän” alkoholipolitiikan Suomessa – lähtötilanne on tyystin erilainen ja kyselyn tulokset eivät mielestäni ole järkevästi suoraan verrannollisia.

Kippis vaan kaikille! Seuraava kierros minun piikkiini!

Entä sitten se viinien myynti? Alkoissa vai ruokakaupoissa? THL:n tutkimuksen mukaan viinimonopolia kannatti 64% vastaajista. Vakuuttava enemmistö siis.

Uskaltaudun väittämään että tämäkin luku viestii virheellisesti kansan asenteita. Alkojahan on nykyisin selvästi enemmän kuin vielä 90-luvun puolivälissä ja ne sijaitsevat jo nyt usein ruokakaupoissa:

”Samalla uusia myymälöitä on perustettu yhä enemmän keskeisille kauppapaikoille. Yli 70 prosenttia Alkon myymälöistä sijaitsee tällä hetkellä kauppakeskuksen, marketin tai tavaratalon yhteydessä. Myös Alkon aukioloajat ovat pidentyneet noin 50 prosenttia sitten 1990-luvun alun.”

Äkkiseltään tarkastellen Alkon vähittäismyymälöiden lisäämisellä ja viinin myynnin vapauttamisen suosiolla saattaa olla vahva korrelaatio. Mikä mahtaisi olla punaisen käppyrän taso, jos maassamme olisi yhä vain 248 Alkoa kuten vuonna 1994?

Huraa! Viinit ovat siis jo kaupoissa! Mutta missä kaupoissa?

Sosiaalidemokraattien kansanedustaja Katja Taimela esitti viime syksynä eduskunnassa kirjallisen kysymyksen ”Alkon myymälöiden sijoittamispäätösten vaikutuksesta kaupan keskittymiseen”. Taimela kertoi kysymyksessään Päivittäistavarakauppa ry:n (PTY) arvioineen ”Alkon tulon marketin kylkeen vauhdittavan myyntiä 10-15 prosenttia.”.

Niin ikään sosiaalidemokraattinen peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson vastasi kysymykseen seuraavasti:

”Kuten kysymyksessä todetaan, kaksi kauppaketjua hallitsee noin 80 prosenttia Suomen ruokamarkkinoista. Suurimman markkinaosuus oli vuoden 2010 lopussa noin 44 % ja toiseksi suurimman noin 35 %. Kaikista Alkon myymälöistä 43 % sijaitsee lähempänä suurimman kauppaketjun myymälää ja 38 % lähempänä toiseksi suurimman kauppaketjun myymälää.”

Viinin myynti Alkosta keskittää siis Suomen jo valmiiksi erittäin keskittynyttä vähittäiskauppaa entisestään. Hiphei. Tästä tietenkään THL:n ei tarvitse välittää, mutta voisi kuvitella että edes tiedotusvälineitä kiinnostaisi. Ei se vain sattumaa ole että Alko on noiden suurimpien ketjujen kylkeen sijoittautunut.

THL päättää tiedotteensa seuraavaan väitteeseen:

”Uusimmat tulokset osoittavat, että vastuullisella suomalaisella alkoholipolitiikalla on vahva väestön tuki. Sen taustana ovat varmaan niin tutkimustulokset kuin kansalaisten omat havainnot alkoholin aiheuttamista suurista kansanterveydellisistä ja sosiaalisista haitoista sekä vastaavista yhteiskunnallisista kustannuksista.”

Varmaankin sitten näin. Pakkohan sen on olla totta kun kerran Hyvinvoinnin Laitos niin sanoo. Ja oikein tutkittua tietoa perusteiksi.

Tai sitten yhä suurempi osa kansasta elää jo todellisuudessa, jossa lähikaupasta saa kossua.

Biitsi Skattalle!

Suunnitellun Guggenheimin tontilla tällä hetkellä sijaitseva mörskä, anteeksi Kanavaterminaali, puretaan kesään mennessä.

Asialla ei ole mikään salaliitto, joka jo aloittaa pohjatöitä $u$$enheimiaan varten – Kanavaterminaali on ollut tarkoitus purkaa joka tapauksessa. Saa mennäkin. Sitä tönöä ei kukaan voine kauniiksi haukkua.

Mitäs tyhjälle tontille sitten voisi laittaa museota tai jotain muuta rakennusta odotellessa?

Mun mielestä paikalle sopisi aivan mahtavasti kesäajaksi biitsi. Pariisissa on jo yli kymmenen vuoden ajan rakennettu kesäajaksi Seinen varrelle rantsu, jossa sitten voi mukavasti löhöillä. Tällainen olisi mahtava Hesassakin!

Photo: Ol.v!er H2vPk (Flickr/cc-license)

Parasta tietysti se, että museoihin verrattuna tällainen biitsi maksaisi aivan pähkinöitä ja ravintolayrittäjät voisivat varmasti osallistua kustannuksiin.

Hietsulle kilpailija! Biitsi Skattalle! Torvihumppa soimaan ja bileet!

Ei tullu tuluksia, tuli tämmönen

Rakas ystävä ja toveri Tuomas ”Saloniemen Tuomas” Saloniemi on aloittanut jälleen bloggaamisen aivan liian pitkäksi venyneen tauon jälkeen. ”Muniinpuhaltelijoiden maa” -kirjoituksessaan Tuomas pui nasevasti koko suomalaista yhteiskunnallista ajattelua vaivaavaa valjuutta.

Mistä munattomuus sitten johtuu?

Kuvitellaanpa että joku olisi saanut todella, siis todella, siis todella sillai aikuisten oikeesti päräyttävän idean. Sellaisen että housut kostuu ja kädet tärisee ihan kun vaan ajatteleekin.

Vaikkapa sellaisen että Helsingistä pitäisi saada maailman johtava kukkaiskaupunki! Flower-city! FLOWER-POWER! Floran päivänä olisi valtaisa paraati ja kaupunki kukkisi tuhansissa riemun kirjavissa väreissä vuoden ympäri! Kansalaisia kannustettaisiin perustamaan mehiläistarhoja ja olisi pop-up kukkapäiviä! Hipit soittais kitaralla progea ja lempi leimuais vapaana kuin rakkauden kesänä ’68 konsanaan! Upeeta! Mahtavaa!!

Seuraavaksi tästä ideasta sorvattaisiin valtuustoaloite, johon sitten ao. virastot (taidemuseon johtokunta, ytlk, ksv, kulttuuri- ja kirjastolautakunta, kiinteistölautakunta yms.) vastaisivat.

Yleisten töiden lautakunta pitäisi ideaa arveluttavana koska kukkien aiheuttaman siitepölyn siivouskustannukset ylittäisivät raamin kahdella miljoonalla eurolla vuosittain, lisäksi terälehtien imurointiin vaadittaisiin neljä henkilötyövuotta lisää ja kukkaruukut pitäisi valaa teräsbetonista koska ilkivalta. Kulttuuri- ja kirjastolautakunta toivoisi että kukkia valittaessa tulisi painottaa kaupungin oman puutarhan tuotteita ja taidemuseon johtokunnan mielestä kukkaistutukset eivät saisi astua prosenttitaidehankkeiden varpaille. Kaupunkisuunnitteluvirasto normittaisi kukkaistutukset siten, että yksikään kukka ei liikenneturvallisuussyistä saisi olla kahta metriä lähempänä ajorataa.

Ensimmäisen prässin jälkeen kaupunginhallituksen esitys valtuustolle näyttäisikin tältä.

Kyllähän siitä vielä sen idean erottaa.

Valtuustokäsittelyssä Vihreä valtuustoryhmä toivoisi, että kukkia ostettaisiin vain luomutuottajilta (vaikka silloin saataisiinkin vain sinisiä kukkia) ja Kokoomus vaatisi että koko hanke tulee kilpailuttaa. Kommunisti puolestaan vastustaisi koko hanketta koska Perä-Maunulassa on vielä yksi vasenkätinen kansalainen vailla kaupungin vuokra-asuntoa ja terveysasemallekin on yli 500 metriä. Rkp kantaisi huolta kukkaistutusten kaksikielisyydestä. Demarien seniorivaltuutettu muistelisi nuoruuttaan ruusukaalien kasvattajana – kukkiihan vihanneksetkin!

Usempi gallona kokouskaffia ja vakallinen kokouspullaa myöhemmin toteutettavaksi päätyy jotain, joka on lähes mutta ei täysin erilaista kuin alkuperäinen ajatus:

Tietenkin se, mitä valtuusto päättää ja mitä kaupunki loppujen lopuksi toteuttaa ovat kaksi täysin eri asiaa, kuten Otso ansiokkasti todisti.

Ensimmäisen toimintavuoden jälkeen ”Helsinki Flower City” -projektin rahoitusta leikataan 30% koska alkuperäiset lupaukset eivät oikein toteutuneetkaan. Ja loppujen lopuksi kukkaisviraston toimintabudjetti supistuu kuin Pyyluoma maailmanlopun edellä palkkojen ja (sisäisten) vuokrien noustessa indeksissä mutta budjettiraamin supistuessa.

20 vuotta käsittämättömän räjähtävän kukkaisidean keksimisen jälkeen jäljellä on vain kompostillinen nahistuneita petunioita, jähmeää byrokratiaa ja teräsbetonista valettuja perkeleellisen rumia kukkaruukkuja.

Ja sitten näppärästi mitä tahansa uutta ja hienoa ideaa voi vastustaa sillä että katsokaa nyt että miten paska tuli tuosta ”kukkaiskaupungistakin”. TJEU Kiasma ja Musiikkitalo.

No minkähän takia tuli? Löytyisikö vika peilistä idean sijaan?

Millä ihmeen tavalla kunnallinen demokratiamme voisi tehdä jotain siistiä? Unelmat kun ovat harvemmin kompromisseja. Ja vaikuttava kulttuuri ei synny ilmaiseksi (vaikka usein edullista onkin). Kermakakkua ei voi tehdä pelkistä jauhoista, tarvitaan kermaakin. Ja mieluusti muutama mansikka vielä päälle niin avot! Kyllä kelepais!

Tästä päästäänkin sitten tangentilla näppärästi Guggenheimiin. Vaikka Tuomas minut G-mieheksi leimaakin, en minä Guggenheimia ’Maailman parhaana juttuna’ ™©® pidä. Mä vaan yritän suhtautua siihen lähtökohtaisen positiivisesti että hitto edes joskus tehtäisiin jotain päräyttävää ja tehtäisiin se kunnolla.

Mulle on ihan sama jos Guggenheim kaatuu, mutta Helsingin Sanomiin tänään otsikolla ”Museoiden rahoitus kaipaa Guggenheimia” kirjoittaneen Asko Mäkelän tavoin toivon että edes joskus tulevaisuudessa:

Rahaa pitää riittää myös toiminnan ja sisällön tuottamiseen. Guggenheimin rahoitus on tasolla, johon Suomessa pitäisi pyrkiä muutenkin. Vasta silloin kulttuurikohteista voidaan tehdä matkailun vetureita. Tämä on toivottavasti Guggenheimin opetus suomalaisille.

Amen.

Toivon syvästi että esim. suoran kansalaisvaikuttamisen ja lähidemokratian kehittämisen kautta voitaisiin päästä tilanteeseen, jossa toteutus muistuttaisi edes toisinaan alkuperäistä kukkapuskaa.