Tekijänoikeudet ovat vähemmistön oikeuksia

Eräs kansanvallan perusongelmista on enemmistön diktatuuri; ehdoton enemmistö voi halutessaan murskata vähemmistön vapauden, kulttuurin ja mahdollisuuden mielekkääseen elämään. Vain parin sadan kilometrin ja muutaman tunnin junamatkan päässä Pietarissa yritetään homoseksuaalisuutta suitsia lailla. ”Homopropaganda” kun ei ole kansan mieleen. Vähemmistön ihmisoikeuksista viis.

Suomessa tilanne on onneksi toinen. Kielivähemmistöjen oikeuksista omaan kulttuuriin huolehditaan, liikuntarajoitteisia varten kaikki rakennukset suunnitellaan esteettömiksi, kuulovaurioisille tekstitetään tv-ohjelmat ja lähetetään omia uutislähetyksiä viittomakielellä. Ja jos oikein silmiin katsotaan kaikki me kuulumme johonkin vähemmistöön; vasenkätiset, lihavat, laihat, pitkät, lyhyet, aseharrastajat, pasifistit, turkulaiset, jääkiekkoilijat, tuubistit, alkoholistit, absolutistit jne. Täydellisen keskiarvoista ihmistä joka aina edustaisi enemmistöä ei ole olemassakaan.

Pähkinänkuoressa: yhdessä pidämme huolta heikommista. Ja näin toimitaan, vaikka se maksaa rahaa, paljonkin. Näin toimitaan, koska se on oikein ja oikeudenmukaista. Se miten huolehdimme vähemmistöjen oikeuksista kertoo paljon koko yhteiskunnan ilmapiiristä. Sivistynyt enemmistö käyttää valtaansa harkiten ja sivistysvaltiossa kaikilla on mukavampaa.

Tämä yhteiskunnallinen solidaarisuus on ollut minulle aina tärkeä osa vihreää politiikkaa ja identiteettiä. Sen vuoksi minua niin kovasti sapettaakin useiden piraattihenkisten vihreiden nuorten retoriikasta kumpuava välinpitämättömyys. Määrittelemätön ”kansa” ja ”kuluttajat” voittaisivat, jos latailu laillistettaisiin ja tekijänoikeuksien suoja-aikaa leikattaisiin. Mitä sillä väliä jos muutama säveltäjä tuntisi sen sitten taskussaan – keksikööt uusia ansaintalogiikkoja.

Enemmistön diktatuuri in action.

Tekijänoikeuksista puhuttaessa kannattaa muistaa että myös musiikin tekijät; säveltäjät, sovittajat, sanoittajat ja muusikot ovat vähemmistö. Pieni sellainen. Teosto ry, edustaa noin 26 000:ta suomalaista musiikin tekijää ja kustantajaa. Tämä on vain noin 0,5% Kansasta.

Toimivat tekijänoikeudet kuuluvat samaan pakettiin muiden kehittyneiden länsimaisten oikeuksien kanssa. Sanan- ja ilmaisunvapaus, riippumaton oikeuslaitos, liberaali yksilönvapaus ja vahvat tekijänoikeudet liittyvät kiinteästi toisiinsa. Vastaavasti taas tekijänoikeuksista ei pidetä huolta esim. Kiinassa, Venäjällä, Iranissa ja Nigeriassa. Kummasta suunnasta löytyy parempia esimerkkejä suomalaisen tietoyhteiskunnan ja immateriaalimarkkinoiden kehittämiselle?

Kyllä, tekijänoikeudet ovat ”monopoli”. Kyllä, tekijänoikeudet hyödyttävät suoraan vain harvoja. Ja kyllä, toisinaan tekijänoikeudet ”haittaavat” ”enemmistön” mahdollisuuksia käyttää tai nauttia kulttuurista. Niiden tarkoituksena onkin suojata vähemmistön, tekijöiden, oikeuksia enemmistön mielivallalta.

Pitkällä tähtäimellä tekijänoikeudet ovat kaikkien etu, kun laadukkaan kulttuurin tuottaminen säilyy taloudellisesti kannattavana.

ilmaista joukkoliikennettä Helsinkiin?

Yle tiesi kertoa Tallinnan muuttavan joukkoliikenteensä maksuttomaksi. FB:ssä toistakymmentä kaveriani linkkasi uutisen innostuneena, onnistuisiko sama myös Helsingissä?

Helsingissä asiaa on on tutkittu jo vuonna 2008 ja tulokset olivat mielestäni sen verran selviä että niistä voi vetää johtopäätöksiä.

1. Julkisen liikenteen hinta ei ole tärkein syy ajaa omaa autoa

Julkinen liikenne on jo nyt huomattavasti oman auton käyttöä edullisempaa Helsingissä. Henkilöautolla ei ajeta siksi että se olisi halvempaa, vaan siksi että henkilöauton tarjoama palvelutaso on parempi.

Maksuton julkinen liikenne ei pitkällä tähtäimellä vähennä yksityisautoilua merkittävästi. Tutkimuksen mukaan liikenne vähenisi vain noin 9%. Samaan tulokseen voitaisiin päästä myös ruuhkamaksuilla, jotka tuottaisivat rahaa kaupungille. Ilmaisuus ei siis ole ratkaisu ruuhkiin.

Hintaa paljon tärkeämpiä vetovoimatekijöitä olisivat toimivammat poikittaisyhteydet, tiheämmät vuorovälit ja vaihtoyhteydet. Nopeampi, turvallisempi ja luotettavampi julkinen liikenne houkuttelisi vaihtamaan Bemarin bussiin.

Kaikki nämä vaativat lisää rahoitusta nykytilanteeseen verrattuna. Jos joukkoliikennettä halutaan kehittää pelkän ideologisen ilmaisuuden sijaan, maksullisuus kannattaa säilyttää.

Pääosin lisämatkustajat vaihtaisivatkin kävelyn tai pyöräilyn bussiin tai ratikkaan. Tämä ei ole hyvä tavoite liikenteellisesti, kansanterveydellisesti eikä kaupunkikulttuurillisesti.

2. Ilmainen julkinen liikenne lisäisi liikkumista

Ilmainen liikkuminen kaupunkialueella ei mielestäni ole kovin vihreä poliittinen tavoite – emme kai me halua lisätä liikkumista ja subventoida pidempien välimatkojen päässä asumista?

Pitkällä tähtäimellä ilmainen joukkoliikenne lisää yhdyskuntarakenteen hajautumista eikä edistä ilmastotehokkaan kaupungin syntyä.

3. Ilmaisuus lisäisi julkisen sektorin kuluja

Helsingin Seudun joukkoliikenteen lipputulot olivat vuonna 2010 yhteensä 243,5 miljoonaa euroa, kuntien ja valtion tuen ollessa suurin piirtein saman verran. Subventioprosentti on siis noin 50%. Ja Helsingin osuus potista on noin 150 miljoonaa euroa.

HKL:n vuonna 2008 tekemän selvityksen mukaan Helsingissä maksuton joukkoliikenne lisäisi vuotuista rahoitustarvetta yli 140 miljoonalla eurolla vuodessa menetettyjen lipputulojen ja kolmanneksella kasvavien matkustajamäärien vaatimien lisävuorojen seurauksena.

Voidaan siis arvioida ilmaisen julkisen liikenteen vaativan nykyisin noin 150-200m€ euron vuotuisen lisärahoituksen. Se tarkoittaa siis uuden Guggenheimin rakentamista joka vuosi ja pari sinfoniaorkesteria vielä päälle.

Kaupunki velkaantuu kuluvana vuonna ennusteen mukaan noin 265 miljoonaa euroa. Mistä ilmaisen joukkoliikenteen kannattajat ovat valmiita leikkaamaan puuttuvat miljoonat? Terveydenhoidosta? Koulutuksesta? Sosiaalitoimesta? Kulttuurista? Liikunnasta? Nuorisotyöstä? Vanhuksista?

4. Ilmaisia lounaita ei ole

Ilmainen julkinen liikenne ei ole ilmaista. Kyllä sen aina joku maksaa.

Myönnän että tämä perustelu on vahvasti myös ideologinen, mutta minun mielestäni on hyvä että palvelun käyttäjällä säilyy edes jonkinlainen vastuu kustannuksien kantamisesta. Ilmaista palvelua myös arvostetaan vähemmän kuin vastikkeellista.

Olisin kuitenkin valmis lisäämään subventiota nykyisestä (50%), sillä HKL:n tutkimuksenkin mukaan ”Joukkoliikenteen lipunhinnan alentamisen on todettu olevan yhteiskuntataloudellisesti kannattavaa, mutta maksuton joukkoliikenne ei ole tehokkuusoptimi.”. Eli suomeksi edullisempi joukkoliikenne tuottaisi nykyhintaista ja ilmaista suurempia hyötyjä.

Jos 44 euron kuukausilippu on työttömälle liian kallis, niin silloin kannattaisi ennemmin harkita perusturvan korottamista tai esim. työttömille edullisempia lippuja ”hiljaisempien tuntien” aikana. Opiskelijalipun hintainen työttömien kuukausilippu olisi myös yksi vaihtoehto, mutta siinäkin on ongelmansa: se olisi vielä yksi (pieni) tuloloukku lisää.

5. Lisärahalle on julkisessa liikenteessä parempia käyttökohteita kuin maksuttomuus

Maksuttomuuden sijaan onkin paljon mielekkäämpää pohtia miten 150 miljoonaa lisäeuroa kannattaisi julkiseen liikenteeseen käyttää, jos valtuusto päättäisi sellaisen lisäkakun antaa.

Itse pyrkisin mieluummin:

  • alentamaan kuukausilipun hinnan kaikille suurin piirtein nykyisen opiskelijalipun tasolle. (noin 25€)
  • parantamaan poikittaisliikennettä investoimalla voimakkaasti mm. raide-jokeriin ja kakkos-jokeriin
  • laajentamaan raideverkkoa esim. pikaratikkana
  • lyhentämään vuorovälejä
  • lisäämään vuoroja ja linjoja jotta koko Helsinki olisi lähes ympärivuorokautisen julkisen liikenteen piirissä
  • Maksuttomuus heikentäisi pitkällä tähtäimellä julkisen liikenteen laatua, vaikeuttaisi sen kehittämistä nykyistä laajemmaksi ja tekisi siitä selvästi nykyistä heikomman poliittisesti.

    Kohtuuhintainen, kehittyvä, laadukas ja luotettava julkinen liikenne on paljon ilmaista parempi vaihtoehto.

    Talvipysäköinti kuntoon!

    Tämä on toivoakseni automyönteinen kirjoitus – siihen ainakin pyrin. Emme me Vihreätkään kaikkea autoilua vastusta, katutilaa vaan on Helsingissä niin vähän että sen pitää olla tehokkaassa käytössä!

    Kävelin noin kuukausi sitten lounaspaikasta työhuoneelle Helsingin eteläisessä kantakaupungissa. Välimatkaa ei ollut kuin muutamia kortteleita mutta silti sain napattua kuvan paristakymmenestä autosta, joita ei selvästikään oltu siirretty paikaltaan pitkään pitkään aikaan. Lumen kertymisestä kun voi helposti päätellä käyttöasteen.

    Typerää. Kantakaupungissa parkkipaikan löytäminen talvisaikaan, parkkipaikkojen kunnosspidosta puhumattakaan, on ihan riittävän hankalaa ilman pitkäaikaispysäköityjä kesäautojakin.

    Ei näin.

    Mitä sitten pitäisi tehdä?

    Muutama ehdotus:

    1. Asukaspysäköintitunnus pitäisi myydä erikseen talvi- ja kesäkausille.

    Nykyisin asukaspysäköintilupa on voimassa vuoden kerrallaan. 105 euron (8,75€/kk) maksulla saa pitää autoa vaikka koko vuoden kadunvarressa. Liikuttamatta kertaakaan.

    Olisi selvästi parempi ratkaisu myydä pysäköintiluvat erikseen vaikkapa kahdelle eri ”vuodenajalle” lokakuusta maaliskuuhun ja huhtikuusta syyskuuhun. Toinen vaihtoehto voisi olla kk-pohjainen asukaspysäköintimaksu.

    Tällöin kesäautot saataisiin pois katujen varsilta ja pysäköintipaikat vapaina niille, jotka niitä todella tarvitsevat ympäri vuoden.

    2. Asukaspysäköintimaksun alueellinen tarkastelu

    Olen aiemminkin ehdottanut että asukaspysäköintimaksuja tarkasteltaisiin alueellisesti. Tavoitteeksi tulisi ottaa se, että jos on maksun maksanut, paikan sitten myös aina saisi. Nyt tämä tavoite ei toteudu. Ymmärrettävästi parkkimaksun maksavaa, mutta paikkaa vaille jäävää autoilijaa ottaa ns. ”pannuun”.

    Olisikin fiksumpaa pyrkiä hinnoittelulla alueellisesti siihen, että pysäköintipaikkojen täyttöaste olisi noin 80-90% luokkaa. Näin asukaspysäköintimaksu ”takaisi” parkkipaikan silloin kun sitä tarvitsee.

    Käytännössä tämä tarkoittaisi hintojen korottamista, mutta ehkä 0,29€ per päivä, alle 9€ kuukaudessa, kymmenestä neliömetristä tilaa Helsingin keskustassa ei ole vielä aivan kohtuuttoman paljon.

    3. Säännölliset puhdistuspäivät

    Kadunvarsipysäköinti olisi ylipäätään helpompaa, jos lunta pystyttäisiin useammin siivoamaan alta pois. Kantakaupungissa pitäisikin olla jokaiselle katuosuudelle selvät ennaltamääritellyt päivät, esim. kaksi kertaa kuukaudessa, jolloin lumityöt tehdään. Ja tiellä olevat autot siirretään pois armotta.

    4. Väistöpysäköinnin kehittäminen

    Kaupungin tulisi ehdotuksieni vastapainoksi tarjota mahdollisuutta pitkäaikaispysäköintiin hiukan syrjempänä. Vaikkapa pidemmän loman ajaksi saisi autonsa pois muiden tieltä. Kesäautot nyt ainakin hemmettiin kantakaupungin katujen varsilta.

    Kaupunkisuunnittelua linnunpaska-metodilla

    Joku aika sitten uutiset tiesivät kertoa sodan runteleman Etelä-Sudanin suunnittelevan eläinhahmoihin perustuvia kaupunkeja. Osuvasti nimetystä ”Waun” kaupungista on tarkoitus tulla kirahvin ja Jubasta puolestaan sarvikuonon muotoinen.

    Nähtäväksi jää toteutuvatko hankkeet äärimmäisen köyhässä valtiossa. Ainutlaatuista tällainen kaupunkisuunnittelu ei kuitenkaan ole; Brasilian pääkaupunki Brasilia suunniteltiin aikoinaan kotkan muotoiseksi:

    Miksi? No perhana miksipä ei! Bueno! Because we can! Upealta näyttää kartalla ja havainnekuvissa. Vielä helikopteristakin katsottuna kaupunki on komea.

    (Kuva: Wikimedia Commons, cc-lisenssi)

    Katutasolla homma ei sitten oikein näytä ihmisen asuttavalta, mutta mitäpä siitä kun satelliittikuvissa näyttää nii-in hyvältä!

    Hassuja nuo ulkomaalaiset! Mutta on sitä osattu Suomessakin. Valitettavasti. Sodanjälkeisen Rovaniemen kaavasta vastasi kansallissankarimme Alvar Aalto:

    ”Laajaa kuuluisuutta saavuttanut Poronsarvi-kaava on saanut nimensä kartalle piirtyvästä hahmostaan: viheralueiden reunustamat liikennealueet muistuttavat poron sarvia ja rajaavat samalla kaupungin ydinaluetta, joka yhdessä Ounas- ja Kemijokien kanssa hahmottuu poron pääksi. Keskusurheilukenttä muodostaa poron silmän.”

    Mahtaa olla mukavaa sportata poron silmässä! Tai voisiko olla mahdollista että Rovaniemen halkaiseva moottoritiekuilu ei ehkä olekaan kivointa mahdollista kaupunkia?  Sori vaan, Rollo. Nyt kävi näin.

    Panoraama poron sarvesta.

    Näppärän ajatusleikin pohjalta syntynyt rakenne ei ole toimivaa kaupunkia eikä mukavaa maaseutua. Se ei ole edes miellyttävää pikkukaupunkia, jota Suomesta kuitenkin löytyy sieltä täältä, kiitos Pietari Brahen.

    Tanskalainen kaupunkisuunnitteluguru Jan Gehl kuvaileekin 1950-luvulla yleistynyttä suunnittelutapaa ”linnunpaska-arkkitehtuuriksi”. Arkkitehdit unohtivat inhimillisen perspektiivin ja mittakaavan. Leikittiin jumalaa. Ja munilleen meni.

    Perusongelma on se, että asukas ei koe kaupunkiaan fantsusti satelliittikuvana, vaan ihan omin jaloin parin metrin korkeudelta.

    Suuri syyllinen kaavoitustavan muutokseen oli se, että kaupunkisuunnittelun keskiöön nostettiin henkilöauto – yksityisautoiluun perustuvan liikenteen ”tarpeet” määrittelivät kaupungin rakenteen, ei se, oliko uusi asuinympäristö miellyttävää tai synnyttikö se toimivaa ja monipuolista palvelurakennetta. Kaupunkirakenne hajosi, etäisyydet kasvoivat ja lähipalvelut heikkenivät.

    Hitaasti mutta varmasti kaupunkisuunnittelun suuri linja on kuitenkin palaamassa takaisin ”perinteiseen” kaupunkimalliin – tiiviiseen ja ihmisen mittakaavalle sopivaan. Kun palvelut ja työpaikat ovat lähellä, myös liikkumisen tarve vähenee. Tiivis ei välttämättä tarkoita betonisia tornitalo-keskittymiä, vaan vanha puutalokaupunki, kuten esim. Puu-Vallila tai Raahe, on tiheämmin rakennettua kuin 60-luvun lähiö.

    Suunnitellaan mieluummin joko aidosti tiivistä urbaania kaupunkia palveluineen tai luonnonläheistä ja väljää maaseutua. Unohdetaan näiden kahden kehno kompromissi – ”moderni” ”suomalainen” autokaupunki. Kananpaska kannattaa levittää kartan sijaan kukkapenkeille.

    Only the trackless wilds are free?

    Kirjoitin oheisen jutun Finnish Music Quarterlyyn, joka on suomalaisen musiikin kansainvälinen ”tiedotuslehti”. Sieltä löytyy levyarvostelujen ja artistijuttujen lisäksi välillä myös kulttuuripolitiikkaa. Jutun käänsi Jaakko Mäntyjärvi ja laitan tämän tänne blogilleni sekä FMQ:n että kääntäjän luvalla. Blogiani pidempään seuranneille jutussa on tuskin hirveästi uutta asiasisältöä…

    The foundations of Finland’s official music policy were laid in the 1960s and 1970s. Back then, government support for culture meant permanent appointments with monthly salaries, and only classical music was deemed worthy of public money; high culture, spearheaded by Sibelius, was seen as Finland’s ticket of entry to the club of European civilisations.

    Even today, the government grants are directed mainly to permanent orchestras, and 96.5% of them go to classical music – and if we include the annual grant of the Finnish National Opera at EUR 35.7 million, the percentage goes up to 98.7%. Or to put it another way: all ‘other music’ receives about 1.3% of the money allocated to music by the central government.

    There is plenty of pressure towards structural change. The world around us in general and Finnish music in particular have changed drastically from the times when the present system was set up. Finland’s cultural policy has not been able to respond to changes in supply or demand.

    The recently appointed Minister of Culture Paavo Arhinmäki is in an unenviable position. His predecessor Stefan Wallin remarked in an interview with the major daily Helsingin Sanomat that [with the increases to arts spending made by the previous Government] he felt “like Santa Claus” in being able to give out so many more “presents” to artists (naughty or nice?), whereas the first thing that Paavo has had to do is to think about where to cut and how much. “Bad elf!”

    In the field of music, the cuts are aimed at orchestras covered by what is known as the government grant system, the total reduction being EUR 208,000 out of the overall grant sum of about EUR 21 million. To be sure, it is a moderate reduction compared with the trend in central Europe. Following the decision, the Association of Finnish Symphony Orchestras gravely announced in Helsingin Sanomat that these cuts will mainly impact freelance musicians.

    Although any spending cuts in cultural funding are sad, one cannot help but be somewhat amused by the concern voiced by the Association of Finnish Symphony Orchestras about the livelihood of freelancers. No one said anything at all about freelancers between 2007 and 2011 when government grants to permanent orchestras increased by a total of 64%, or EUR 8 million. This year, the central government is for the first time awarding money to club activities in the freelance field. A whopping EUR 100,000. This represents a handsome 0.4% of the money paid to established orchestras, or 1.2% of the additional funding awarded to orchestras by the previous Government.

    Freelancers are best helped by helping freelancers, not by hoping for spare change from orchestras.

    Although government support for high culture should as a rule not be swayed by the voice of the people, whatever that may be, alarm bells should now be going off in the cultural administration. To take an example, a study was conducted on the audience base of the Jyväskylä Philharmonic Orchestra in 1990 and 2009. It was found that over the 20-year interval audiences had aged by 20 years. How will one be able to justify the existence of the orchestra and its massive public funding 20 years from now?

    The changes on the supply side have been even more significant. Musical high culture worthy of government funding is no longer just about symphonies, and has not been for a long time: it can involve anything from walls of noise playing with layered overtones to ambient scraping on a jouhikko.

    My own alma mater, the Department of Folk Music at the Sibelius Academy, was founded in 1983. The only folk music ensemble to date to receive permanent government funding, Tallari, was set up in 1986, by which time not a single master’s degree had been completed in my department. Today, there are more than 100 folk music professionals who have graduated from the Sibelius Academy, and loads more who have a qualification from a university of applied sciences. Yet government funding for folk music has not increased at all.

    And the result of all this? In a nutshell: top-notch Finnish ensembles grounded in folk music mainly perform abroad. One is much more likely to hear new Finnish folk music in Tokyo than in the backwoods of Finland where a lot of the material actually originated. A good example may be found in the performing calendar of the harmonica quartet Sväng: in 2010, they gave more than 60 performances, of which only five in Finland.

    Even classical music receives an extremely uneven deal under the present system: the majority of choral music and chamber music, for instance, gets no money at all. Even the spanking new Musiikkitalo in Helsinki is making do with an amateur choir whose singers are not paid anything for their efforts. Moreover, the supply of classical music outside the major population centres is in an incredibly dismal state. No fewer than 2.4 million Finns live in municipalities where the local authority spends less than EUR 15 per resident per year on culture.

    The problems of the freelancer field thus affect music makers whatever their genre. The problem is in the system, not with the people or even with classical music itself. Better and more pluralist models for public subsidies already exist: for instance, last year ESEK (the Finnish Performing Music Promotion Centre) awarded a grant to both the Anal Thunder punk band and the Ostrobothnian Chamber Orchestra.

    If we address the challenges in time, we can achieve controlled change leading to a more pluralist field of professional music-making. My fear is, however, that the entrenched orchestral establishment will mount a spirited defence that will lead to the war for cultural support being lost one battle at a time, leaving only the fortresses in the major cities standing.

    We can only hope that this vicious circle of downsizing will be avoided. We are perilously close to it, since central government and local government share the expenditure for culture, and local government is heavily indebted; the situation will certainly not improve as the population ages. The old-age dependency ratio in Finland (i.e. the ratio of the number of people aged over 65 to the number of people aged 15 to 64) will decline by more than 19 percentage points between 2008 and 2030, the highest such figure in Europe.

    If the domain of culture is unable to renew and restructure itself, it will find itself on the chopping block – establishment and freelancers alike.

    Hannu Oskala is a graduate (M.Mus) of the Department of Folk Music at the Sibelius Academy, a member of the Cultural and Library Committee of the City of Helsinki (Greens) and a freelance musician.