Minä ja luonnonsuojelu

Kaupunkia rakennettaessa tulee usein eteen tilanteita, jossa vastakkain ovat perinteiset vihreät arvot ja toisaalta, niin, se rakentaminen. Ovatko nämä yhteensovitettavissa? Usein ovat, mutta eivät aina. Miten silloin pitäisi päättää? Etenkin näin vihreänä.

Yritän tässä blogissa hahmottaa omaa ajatteluani ja sen puutteita aiheen liepeiltä. Ovatko päätökseni johdonmukaisia? Teenkö valinnat jollain järkevällä prosessilla? Miten suhtaudun tutkittuun tietoon ja toisaalta pitääkö kaikki päätökset edes pystyä perustelemaan ”rationaalisesti”? Onhan täysin mahdollista että osa omasta ”rationalisuudestani” on todellisuudessa täysin mutua. Enemmän kuin mahdollista. Todennäköistä, suorastaan.

Rajusti yksinkertaistaen ajattelen luonnonsuojelun ja kaupunkisuunnittelun suhteen lokeroituvan seuraavasti:
1. Ilmastonmuutos
2. Luonnonsuojelu
3. Lähiluonto ja virkistys
4. Elinkeinopolitiikka

Ilmastonmuutos

Minulle ilmastonmuutoksen torjuminen oli keskeisin syy liittyä Vihreään puolueeseen. Yhäkin vain Vihreät suhtautuvat globaaliin katastrofiin sen vaatimalla vakavuudella. Muiden puolueiden osalta vaakakupissa painavat enemmän muut seikat.

Uskon vakaasti myös että ilmastonmuutoksen torjuminen ja toimenpiteisiin ryhtyminen on kannattavaa pidemmällä tähtäimellä myös elinkeinopoliittisesti. Ei 2050-luvulla myydä dieselmoottoreita vaan aurinkopaneeleja ja taajuusmuuttajia.

nelja_vuodenaikaaKaupunkisuunnittelussa ilmastonmuutoksen torjunta on läheisessä suhteessa urbanismiin. Tiivis kaupunki on mahdollista rakentaa tehokkaammaksi ja vähemmän luonnonvaroja käyttäväksi. Tiiviissä kaupungissa julkisen liikenteen kulkumuoto-osuus on korkeamp ja liikkumisen tarve vähäisempi. Tiiviissä kaupungissa voidaan tehdä suuremman mittakaavan (lue tehokkaampia) energiaratkaisuja. Tiiviissä kaupungissa syntyvät myös tulevaisuuden elinkeinot.

Tämän vuoksi pidän esim. Helsingin uutta yleiskaavaa erinomaisen vihreänä. Sen ansiosta mm. jopa 89% helsinkiläisistä voi vuonna 2050 asua raideliikenteen runkoverkoston äärellä.

Samalla tiivis kaupunki vähentää rakentamispainetta muualla. Ei kaavoiteta haulikolla pakettitaloja pitkin Uudenmaan peltoja, ja lisätä turhaa yksityisautoilua. Tämä säästää sekä luontoa, ilmastoa että rahaa. Täytyy aina muistaa että Helsinki ei tee päätöksiä tyhjiössä.

Luonnonsuojelu

Luonnonsuojelu sellaisenaan taas tarkoittaa minulle näyttöön perustuvaa suojelutarvetta. Mm. biotyypit, eläin- ja kasvilajit, esiintymät ja niitä yhdistävät viherkäytävät. Jos jollain tuottoisalla tontilla on Uudenmaan ainoa ”hyppykuppasontiaisen” pesimäalue niin sitten siinä on sellainen eikä siihen rakenneta. Piste. Jos tehtaan rakentaminen vaarantaa Natura-aluetta, sitä tehdasta ei rakenneta. Piste.

Luonnonsuojelullisia arvoja on mielestäni kuitenkin mahdollista priorisoida ja tutkia. Esim. Helsingin karttapalveluiden luontoarvoselvitykset ovat olleet hyvä työkalu. Ja luonnonsuojelullisten päätösten tulee perustua näyttöön suojelutarpeesta.

Vallisaaren käppyröitä

Vallisaaren käppyröitä

Osin myös luonnonsuojelu on mielestäni alisteista ilmastopolitiikalle. Yksittäistä lajia tai esiintymää voi olla turha suojella jos ennuste on se että koko elinympäristö tuhoutuu ilman voimakkaita ilmastotoimia. Tällaista harkintaa on voitava käyttää jos esimerkiksi lajia esiintyy merkittävästi muualla Suomessa Helsingin lisäksi. Esim. edellä mainitsemani julkisen liikenteen runkoverkosto ajaa tavoitteena ohi joistain suojelullisista kohteista. Helsingin ilmastokestävyys voi olla priorisointiperuste.

Suomessa olisi hyvä ottaa laajemmin käyttöön myös kompensaatiot – jos luontoarvoa heikennetään jossain, sitä voisi olla mahdollista parantaa toisaalla.

Lähiluonto ja virkistys

Suurin osa näkyvistä luontokiistoista Helsingin kuntapolitiikassa ei kuitenkaan liity suoraan ilmastopolitiikkaan tai luonnonsuojeluun vaan lähiluontoon.

Helsinki on vihreä kaupunki. Tämä ei ole New York, josta pitää matkustaa pitkät pätkät päästäkseen aitoon metsään. Helsingin ominaispiirre on se että joka puolella kaupunkia on aitoa luontoa. Ei vain puistoa ja puita, vaan kunnollista ”metsän tuntua”.

Tästä periaatteesta tulee pitää kiinni.

pihlajamäkiMutta toisin kuin luonnonsuojelullisia kohteita päätettäessä, lähiluonnon kohdalla vastaavia ”tiukkoja” kriteereitä ei ole. Kyse on valinnasta, arvovalinnasta. Lähiluonnon suojelemisen perustaksi riittää ja pitää riittää vaikka se että jokin paikka on ”nätti”. Tai se että alueen asukkailla on muuten vain kiinteä suhde siihen. Vaikka joku tontti voi kaavoittajan silmiin näyttää turhalta pusikolta, voi se olla arvokkaiden muistojen metsä asukkaille.

Miten sitten lähiluontoa voi päättäjä arvottaa? Onko niin että ainuttakaan puuta ei saa kaataa mistään? Vai onko kaikki valitus vain nimbyilyä?

Itse ainakin pyrin katsomaan alueen kokonaistilannetta? Pätevätkö puolustajien perustelut? Entä kaavoittajan? Mikä on muutoksen mittakaava? Syntyykö rakentamisesta liian pitkä etäisyys lähiluontoon? Mikä vaikutus muutoksella on virkistyskäyttöön? Onko alueella myös luonnonsuojelullisia arvoja? Voiko muutos johtaa lisämuutoksiin (slippery slope)? Edistyykö jokin muu vihreä arvo? Tuoreessa muistissa on esim. tapaus jossa pyöräily ja lähimetsä olivat napit vastakkain.

Elinkeinopolitiikka

Tämä otsikko voi tuntua oudolta luonnonsuojelupohdinnan keskellä. Se on kuitenkin keskeistä jos haluamme onnistua ilmastonmuutoksen torjunnassa ja luonnonsuojelussa.

En usko luonnonsuojelun tai ilmastonmuutoksen torjumisen onnistuvan yhteiskunnassa, jossa ei ole työtä ja hyvinvointia. Ei ainakaan demokraattisesti. Me ihmiset olemme valmiimpia jakamaan omastamme jos perusturvallisuutemme on kunnossa. Siksi eriarvoisuuden kasvu on mielestäni suurin yksittäinen uhka ympäristönsuojelulle ja vihreille arvoille. Itse johdan tästä ajatuksesta suoraan myös Vihreän sosiaali- ja koulutuspolitiikan perustan.

Tämän vuoksi toisinaan on otettava huomioon myös taloudellisia seikkoja päätöksiä punnittaessa. Helsingin on oltava houkutteleva kaupunki, jos haluamme ylipäätään saada ympäristöä suojelevia päätöksiä läpi.

kesa_stadiSumma summarum

Luonnonsuojelu, etenkään lähiluonnon, ei ole mustavalkoinen kysymys jos haluamme rakentaa lisää kaupunkia. Jännitteitä löytyy niin ilmastotavoitteiden ja lähiluonnon suojelemisen väliltä kuin elinkeinopolitiikan ja luonnonsuojelun. Eikä tässä edes olleet kaikki osatekijät. On helppo keksiä koko liuta muuttujia, jotka on otettava huomioon päätöksiä tehtäessä.

Päätökset on tehtävä kohde kerrallaan. En kykene keksimään yleissääntöä joka pätisi aina ja kaikkialla. Kaupunki johon ei rakenneta mitään kun ei ole pidemmällä tähtäimellä hyväksi lähiluonnollekaan. Toisaalta Helsingin täytyy säilyttää sielunsa.

Ajatteluni on myös muuttunut viime vuosina ja toivon että se elää tulevaisuudessakin. Jo se että valtuustossa istun Leo Straniuksen vieressä on saanut aikaan monia hyviä keskusteluja, joissa minun on ollut pakko kyseenalaistaa omat näkemykseni. Jatketaan keskustelua.

Kinkkua, kinkkua!

Ensin tunnustus: minä rakastan lihaa. Mureaa lammasta pääsiäisenä, kinkkua jouluna, verevää pihviä grillistä, tulista chorizoa lauantai-iltana ja rasvaista pekonia sunnuntaiaamuna.

Myönnän myös auliisti että lihansyönti on syntiä – kuten monet ah niin nautinnolliset asiat.

Kuva: Kjetil Rae (Flickr/cc-license)

Kuva: Kjetil Rae (Flickr/cc-license)

Lihan syntitaakalle on monta syytä. Ensinnäkin me syömme sitä aivan liian paljon – vuonna 2012 keskimääräinen suomalainen lapioi lihaa 77,5 kiloa, josta noin 75% eli 1,1 kg viikossa ns. punaista lihaa. Syöpäjärjestöjen mukaan punaista lihaa ei kannattaisi syödä yli 300 grammaa viikossa. Ylitämme suositellun ylärajan lähes nelinkertaisesti ja paksusuolen syövät lisääntyvät vastaavasti. Liika vaan on liikaa.

Toisaalta lihantuotanto on valtaisa globaali ympäristöhaitta: maailman karjatalous tuottaa enemmän kasvihuonekaasuja kuin liikenne, se on myös maailman suurin yksittäinen vesistöjen saastuttaja, joka käyttää 70 prosenttia kaikesta maatalousmaasta. Laidunmaan alta kaadetaan vielä metsääkin, joka muutoin toimisi hiilinieluna. Planeettamme peltopinta-ala riittäisi helposti ruokkimaan koko kasvavan ihmisväestön, jos söisimme vähemmän eläimiä. Länsimaisella dieetillä taas tarvitsemme peltoja rutkasti enemmän.

Lisäksi tuotannon arki ei kaikilta osiltaan kestä päivänvaloa eläinten hyvinvoinnin näkökulmasta.

Argumentit lihansyöntiä vastaan ovat aukottomia. Ihminen ei tarvitse lihaa elääkseen ja nykyisin kuluttamamme määrät ovat haitallisia terveydellemme. Ja nämä ovat ihan vaan faktoja – vaikket välittäisi maailmanpelastamisesta niin kai oman peräsuolen kohtalo kiinnostaa?

Kuva: Misha Kenner  / Feedlots

Kuva: Misha Kenner / Feedlots

Miten nämä tosiasiat ovat sitten soviteltavissa yhteen oman lihansyöntini kanssa? Miten voin jyystää ulkofilettä vaikka tiedän että se tuhoaa planeetan eikä ole hyväksi edes omalle suolistolleni? Hahaa! Vihreää kaksinaamaisuutta! Siellä se litkii lattea ja matkustaa etelään mutta vaatii muita savimajoihin lanttua jyrsimään!

Sallinette että palaan ajassa hiukan taaksepäin.

Kouluaikoinani en juuri ajatellut mitä söin. Ihan oikeasti. En vaan funtsinut asiaa. Eikä se tullut vastaan edes lukiossa. Tytöt, kalja ja musiikki kiinnostivat paljon enemmän. Ruoka oli jotain jota oli tarjolla koulun ruokalassa, sinne mentiin päivittäin ja suoritettiin mättö. Sama suhde ravintoon jatkui opiskellessa. En minä miettinyt mitä suuhuni paiskoin. Nälkä lähti ja sillä hyvä.

Vasta Helsingissä ja vihreisiin liityttyäni aloin miettiä syömisiäni ja sitä että ravinnolla ylipäätään on jotain muutakin merkitystä. Että valinnat voivat vaikuttaa sekä omaan että koko planeetan terveydentilaan. En kuitenkaan vuosiin ollut valmis tekemään mitään muutoksia.

Sitten yhtenä iltana grillillä baarista kotia kohti kolutessa tajusin että oikeastaan se hampparin lihapihvi ei maistu kovin kummoiselta. Itse asiassa se halvan rasvan ja halvan lihan yhdistelmä maistuu… …pahalta. Tilasin kasvishampurilaisen. Sillä tiellä ollaan.

Vähitellen ystävien kautta aloin tutustua muihinkin vaihtoehtoihin. Noin seitsemän vuotta sitten hankin ensimmäisen kerran kotiin tummaa soijarouhetta, ja aika pian sen jälkeen myös tofua. Nykyään kaapista löytyy myös hyvä valikoima papuja ja linssejä.

Tästä on vähitellen seurannut huomattava muutos kulutuksessani – meille ei enää kotiin osteta ruoanlaittoa varten lihaa kuin ehkä kerran parissa kuukaudessa jos sitäkään. Soijarouhe on korvannut jauhelihan 100%, kalan ja tofun hoidellessa loput. Noin kerran kuussa ostamme pekonia tai laadukasta leikkelettä – juuri sitä nautintoa varten.

Suurin osa lihankulutuksestani tapahtuukin ravintoloissa, lounailla ja (työ)matkoilla. Uskallan kuitenkin väittää että oma lihanmussutukseni on laskenut erittäin merkittävästi ja lienee tällä hetkellä lähellä syöpäliiton suositusta. Pyrin valitsemaan myös ravintoloissa kasvisvaihtoehtoja ja suosimaan kalaa. Loppujen lopuksi nää on aika pikkujuttuja: tilaan falafelia kebabin sijaan, tofua kanan ja lohta pihvin tilalle. Ei mitään ihan suhteetonta kärsimystä.

Falafel ranskalaisilla ja kaikki mausteet, kiitosh!

Falafel ranskalaisilla ja kaikki mausteet, kiitosh!

Koenko olevani fanaattinen ituhippi? En todellakaan. Koenko tehneeni suuria myönnytyksiä ruokavalioni suhteen? En. Onko ruokavalioni nyt terveellisempi ja ilmastollisesti kestävämpi kuin kymmenen vuotta sitten? Takuulla, rutkasti. Rakastanko yhä pekonin tuoksua sunnuntaiaamuisin? Todellakin.

Pääsyyt miksi en ole täysin kasvissyöjä ovat ihan puhdas hedonismi, kuten jo totesin: rakastan lihaa, ja se että kiertävänä muusikkona elämä vaan on helpompaa kun ei tarvitse miettiä onko kasvisruokaa aina saatavilla vai ei. Kasvissyönti olisi siis mahdollista mutta en koe absolutismia tarpeelliseksi tässäkään asiassa – onhan lihaa kuten esim. riista, joka Suomessa pitää joka tapauksessa pyytää ja syödä. (Mutta ei sillä riistalla kaikkea lihansyöntiä voi perustella, sen osuus kun on kuitenkin vain noin kaksi prosenttia Suomessa syödystä lihasta.)

Jo muuttuneen ruokavalioni vuoksi en kokenut tarpeelliseksi osallistua ”lihattomaan lokakuuhun” – yhden kuukauden absolutismia paljon parempi vaihtoehto kun on vähälihainen vuosi. Mutta lihaton lokakuu oli mielestäni valtava menestys. Se sai ihmiset ylipäätään ajattelemaan syömistään ja sitä että jokin vaihtoehto voi ylipäätään olla mahdollinen. Jopa se miten Tero Vaara reagoi tempaukseen kertoo oikeastaan siitä että asia alkaa saada tilaa ihmisten ajatuksissa – eihän sitä muuten tarvitsisi vastustaa niin voimalla.

Pasted_Image_11_17_13_4_41_AM

Lihankulutuksemme on kasvanut valtavasti.

Miten tästä henkilökohtaisesta valinnasta sitten päästään yhteiskunnalliseen?

Lihansyönnin vähentäminen olisi hyväksi suomalaiselle kansanterveydelle. Me vaan syödään liikaa lihaa. Tähän voi ja pitää vaikuttaa yhteiskunnallisestikin. Jos esim. EU:n laajuisesti tuotantoeläinten oloja parantamalla lihan hinta nousisi, olisivat vaikutukset vain positiivisia. Sekä eläimet että ihmiset voittaisivat. Todennäköisesti näin kävisi myös jos eläintuotanto otettaisiin mukaan EU:n päästökauppaan. Eläinteollisuuden kasvihuonepäästöjen huomioimisella olisi vielä sekin positiivinen vaikutus että porotalouden ja riistan suhteellinen markkina-asema parantuisi.

EU on kuitenkin kaukana – konkreettisemmin minä voin vaikuttaa kasvissyöntikysymykseen vain Helsingin valtuustossa. Ja kuinka ihanaa! Pääsemme keskustelemaan koulujen kasvisruokapäivästä valtuutettu Terhi Koulumiehen tuoreen aloitteen ansiosta!

Mitä mieltä olen? Vastaus on helppo. Kasvisruokavalion edistämiselle on olemassa vankat tieteelliset ja terveydelliset perusteet. Kouluruokailu on osa kasvatustehtävää – se ei ole vain energian tankkausta. Kasvisruokapäivä osaltaan valistaa että jokaiseen ateriaan ei tarvitse kuulua lihaa. Ajatus 100% liharuokavaliosta tai kouluruokailusta on itseasiassa lähes absurdi – ei kai kukaan pinaattilettuja, papumuhennosta tai puuroa periaatteellisesti vastusta?

No, näköjään helsinkiläiset lapset ja nuoret ovat selvinneet hengissä vaikka kasvisruokaa on tarjottu kaikille kerran viikossa jo muutaman vuoden ajan. Tulosta voi valtuustokeskustelun uhkakuvien perusteella pitää jopa hiukan yllättävänä. Olisi kuvitellut jonkun vähintäänkin tukehtuvan luomuruusukaaliin.

Mitä ”kestävä” lihansyönti sitten tarkoittaisi kaikkien suomalaisten syömisille? Oikeastaan vain paluuta lähemmäksi 50-luvun ruokavaliota. Aikaa, jolloin miehet vielä oli rautaa ja laivat puuta. Voisimme syödä vähemmän, mutta laadukkaampaa lihaa. Lihaa, joka on tuotettu eettisesti kestävästi ja lähellä. Paisti olisi juhlaa eikä arkea, kinkku antaisi hernekeittoon vain makua eikä toisinpäin.

Minä en omassa ruokavaliossani muutosta ole oikeastaan edes huomannut. Yhä on ylipainoa, yhä jääkaapissa pekonia, yhä nautin syömisestä, yhä nautin eläinkunnan tuotteista. Lihattomat vaihtoehdot ovat tuoneet vain lisää vaihtoehtoja, makuja ja mahdollisuuksia.

Milloin grillataan? Mä tuon halloumia, tuo sä makkaraa. Bisseä löytyy jääkaapista.

Nimi mieleen: Arctia Shipping

Aamulla Iltalehti otsikoi isosti Heidi Hautalan estäneen rikosilmoituksen. Arvatenkin asiasta nousi myrsky – oikeusoppineet ja kansanedustajat vaativat ministerin eroa ja journalistit olivat täynnä oikeamielistä paloa. Jossain vaihtoehtoistodellisuudessa myös Halla-Aho moittii Hautalaa ”lain yläpuolella olosta”. Normipäivä siis.

Arctic_Sunrise_enters_the_Northern_Sea_Route___Greenpeace_International

Savun hälvettyä tarkistamme vahingot ja ihmettelemme mitä oikeastaan tapahtui. Luetaanpas ministerin tiedote:

Valtioneuvoston kanslian omistajaohjausosaston silloinen ylijohtaja Pekka Timonen kävi keskustelun yhtiön kanssa viestien, että valtion kokonaan omistaman yhtiön on kestettävä ja siedettävä kansalaisjärjestöjen toimintaa toisella tavoin kuin muunlaisessa omistuksessa olevien yhtiöiden ja että tilannetta ei tule kärjistää, ellei ole aivan pakko.
Ministeri Hautala on ollut asiasta tietoinen ja hyväksynyt menettelyn. Maineriskien hallinta oli omistajaohjauksen näkemyksen mukaan yhtiön etujen mukaista.

Eli omistajaohjausosaston ylijohtaja, ei ministeri itse, on maineriskin vuoksi ohjannut valtion omistamaa yritystä ”sietämään kansalaisjärjestöjen toimintaa”. Otetaas vielä uudestaan se ydinsana:

MAINERISKI

Mitä tämä tarkoittaa? No luulisi tässä vaiheessa jo kaikkien ymmärtävän että Greenpeace toimii julkisuuden kautta: se tekee näyttäviä tempauksia, joiden tehtävänä on herättää keskustelua tärkeistä ympäristökysymyksistä. Fennica ja Arctica -jäänmurtajien kohdalla tarkoituksena oli herättää keskustelua arktisen alueen luonnonvarojen käytöstä. Tempaus onnistui: mielenosoitus uutisoitiin hienosti ja varmastikin useampi suomalainen tiedosti ongelman olemassaolon ylipäätään.

Maineriski tarkoittaa tässä kysymyksessä siis sitä että Arctia Shippingille on haitallista että tapausta vatvotaan hetkeäkään enempää julkisuudessa kuin oli pakko. Annetaan Greenpeacen ohjelmajohtaja Tapio Laakson kertoa:

Yhtiöt eivät halua lähteä oikeuteen meidän mielenosoituksista, vaikka heillä saattaisi olla siihen perusteita. Se ei ole mitenkään poikkeuksellista, koska useinhan se tuottaa itse asialle vain enemmän julkisuutta

Maineriskillä pelättiin sitä että oikeusjutut olisivat johtaneet tällaisiin otsikoihin:

Ilta-Sanomat_-_IS-6

Tämä siis Ilta-Sanomista tänään. ”Kohu” on jo nyt moninkertaistanut Greenpeacen tempauksen näkyvyyden. Kuka tahansa järkevä omistaja haluaa välttää tällaisen julkisuuden. Yllättäen myös valtio ja siksi näin toimittiinkin – Heidi Hautalan ohjaaman ministeriön ohjeilla. Tämä ei ollut millään tavalla erityisen vihreää politiikkaa, olipahan vaan yleisesti järkevää omistajaohjausta hallitusohjelman ja valtion omistusten yleisten linjausten mukaisesti. Strategiset päätökset sitten erikseen. Ja kilpajuoksua arktikselle me vihreät varmasti vastustamme – tämä vaan ei ole poliittisessa järjestelmässämme sen vastarinnan paikka eikä aika.

Maineriski on siis medianhallintaa. Ja tälläkin kierroksella ainoa voittaja on… …Greenpeace. Häviäjiä Hautalan lisäksi ainakin ne kansanedustajat ja muut puoluetoimijat joiden mopo keuli uutisankan pohjalta. Aika moni närkästyneistä närkästyi varmasti myös sen vuoksi että koki Greenpeacen hyötyneen ministeriön linjauksesta. Tämä video on teille:

http://www.youtube.com/watch?v=yS2P4Dlwnfo

Pistäkää nimi mieleen: Arctia Shipping

EDIT: Julkaisun jälkeen löytyi uutinen, jossa Helsingin poliisi kertoo itse ehdottaneensa tutkinnasta luopumista kustannussyistä. Jokohan alkaisi olla aika hengittää syvään ja rauhoittua tämän asian tiimoilta?

Kaupunkiliikenteen prioriteetit

Aloitetaan tästä kuvasta. Siinä on maaseutua Nurmijärvellä.

Maaseudun tunnistaa siitä että siellä on, no, maaseutua: asutus on harvaa, metsää löytyy ja peltoja. Nurmijärvi on maaseuduksi itseasiassa kohtuullisen tiheästi asutettu. Siellä elelee keskimäärin 112 asukasta neliökilometrillä. Jo esim. Orimattilassa lukema on huomattavasti alhaisempi, noin 21 asukasta neliökilometrillä.

Tällaisessa ympäristössä paras liikkumismuoto on henkilöauto. Välimatkat ovat pitkiä, työpaikat sijaitsevat usein kymmenien kilometrien päässä ja joukkoliikenne on olematonta. Täysin ymmärrettävää sillä toimiakseen hyvin joukkoliikenne tarvitsee, no, joukkoja.

Toisessa kuvassa on puolestaan kaupunkia. Kallion paikkeilta. Kuva on samassa mittakaavassa kuin edellinen.

Kaupungin tunnistaa siitä että se on, no, kaupunkia: siellä elää paljon ihmisiä tiiviisti päällekkäin ja sivuittain. Helsingissä asuu noin 1400 asukasta neliökilometrillä ja Suomen tiheimmin asutetussa kaupunginosassa Kalliossa vielä huomattavasti enemmän: 9311 per km2.

Kaupungissa puolestaan joukkoliikenne on tarpeen yksinkertaisesti siitä syystä että katutilaa on talojen välissä rajallisesti ja ihmisiä on paljon. Helsingissä kaikki eivät vaan mahtuisi kaduille omilla autoillaan yhtä aikaa vaikka kuinka yrittäisimme. Tämä kuvaaja kertoo asian yksinkertaisesti:

(Lähde: Liikenne yhdyskunnan suunnittelussa, Kari Ojala 2003, Ympäristöopas 104)

Ratikka omalla kaistallaan on noin kymmenen kertaa henkilöautokaistaa tehokkaampi tapa kuljettaa ihmisiä paikasta A paikkaan B. Ja tämä on fakta eikä mielipide. Onneksi kaupungissa joukkoliikenne kuitenkin toimii koska, no, kaupungissa on niitä joukkoja.

Helsingin niemen ylittävistä matkoista tehdään 72,5% julkisella liikenteellä. Kantakaupungissa yksityisautolla ajetaan vain 12% matkoista – suurinpiirtein saman verran kuin fillarilla ja monta kertaa vähemmän kuin kävellen tai julkisilla. Henkilöautoja varten sekä varataan katutilaa että tehdään investointeja selvästi enemmän kuin mikä sen liikennemuoto-osuus on.

Yksityisautoilun ongelmallisuus kaupunkiliikenteessä ei kuitenkaan rajoitu vain kaistojen puutteeseen – jossain ne autot täytyy myös säilyttää kun niillä ei ajeta. Ehkä hiukan epäintuitiivisesti Helsingin niemellä omistetaan eniten autoja per neliökilometri vaikka vähemmistö asukkaista omistaa auton! Tämä on perussyy sille miksi auto mahtuu pihalle parkkiin Nurmijärvellä, mutta ei enää Töölössä.

Autojen määrä per neliökilometri Uudellamaalla.

Ja pysäköidyt autot luovat helposti erittäin epämiellyttävää asumisympäristöä. Kuvassa kaksi sisäpihaa Helsingistä.

Kumman pihapiirin taloyhtiöissä asuisit mieluummin?

Kaupunkiliikenteessä tarvitaan erilaisia ratkaisuja ihmisten liikkumistarpeisiin kuin Nurmijärvellä.

Onneksi meidän ei täällä Helsingissä tarvitse keksiä ratkaisuja aivan yksin – näiden täsmälleen samojen ongelmien kanssa painiskelevat kaupunkisuunnittelijat ympäri Euroopan. Tilaa on vähän, ihmisiä paljon ja autoiluinfrastruktuurin rakentaminen kallista.

Kaupunkiliikenteen kehittämisen prioriteettijärjestys tuleekin olla tehokkaammasta tehottomampaan:
1. Kävely
2. Julkinen liikenne
3. Pyöräily
4. Yksityisautoilu

Prioriteettijärjestys ei johdu pahantahtoisuudesta, ”autovihasta” tai silkasta ituhippeydestä. Henkilöauto on ehdottomasti tärkeä ja välttämätön osa kaupunkiliikennettä. Tämä vaan on se järjestys, jolla liikutellaan suurta määrää ihmisiä rajoitetussa katutilassa tehokkaasti, edullisesti ja kestävästi. Ja kuin bonuksena näillä prioriteeteilla suunniteltu kaupunki on myös miellyttävämpi, turvallisempi, terveellisempi ja kauniimpi kuin autoilun varaan rakennettu suurlähiö.

Tasaista tuulivoimaa?

Tuulivoima on kasvanut Euroopassa viimeisen vuosikymmenen aikana aivan valtaisasti. Viime vuonna rikottiin sadan gigawatin ”haamuraja” – Euroopassa on nyt tuulivoimaa 106,5 gigawatin edestä.

Trendi on sama maailmanlaajuisestikin. Valitettavasti Suomi ei ole oikein pysynyt muun maailman vauhdissa mukana.

Tuulivoimaan liittyy tietenkin myös haasteita, ilmiselvimpänä se että tuuliolosuhteet vaihtelevat eikä tyynellä synny sähköä. Belgiassa kehitellään tyystin uudenlaista ratkaisua tuulivoiman vaihtelevuuteen.

Belgian valtionvarainministeri Johan Vande Lanotte ehdottaa että muutaman kilometrin päähän Belgian rannikosta rakennettaisiin noin 2,4 kilometriä leveä keinotekoinen saari, joka toimisi ”energiavarastona”. Kun sähkön kulutus on matalaa, mutta tuulivoiman tuotanto korkealla, myllyjen sähkö pyörittäisi pumppuja, jotka nostaisivat merivettä noin 15 metriä merenpinnan tason yläpuolelle. Sitten taas vastaavasti tyvenellä vettä laskettaisiin turbiinien läpi. Saari toimisi ikäänkuin valtavana akkuna.

Myös hollantilaiset ovat tutkineet vastaavaa ratkaisua jo aiemmin. Heidän mallissaan saaren vallien keskellä tosin olisi noin 50 metriä syvä monttu, johon vettä laskettaisiin. Energian varastoinnin perusidea on kuitenkin sama. Hollantilaisten laskelmien mukaan saari voisi tuottaa maksimissaan noin 2.000-2.500 MW tehon ja varastoida yhteensä jopa 30 GWh.

Eikä ajatus ole uusi ja kummallinen. Ensimmäiset samaan periaatteeseen perustuvat voimalaitokset aloittivat toimintansa jo 1890-luvulla Italiassa ja Sveitsissä. Uutta on vain ajatuksen yhdistäminen tuulivoimaan ja keinotekoiseen saareen.

Suomessa tämä ratkaisu ei välttämättä ole käytännöllinen, mutta idea on hyvä esimerkki siitä miten ihmiskunta kykenee keksimään uusia vastauksia haasteisiinsa. Uusiutuvan energian pullonkaulat ovat ratkaistavissa kunhan vain tahtoa löytyy.

”Cleantech”, eli uusi ympäristöystävällinen teknologia työllistää Suomessa jo 50000 ihmistä, eli noin 30 kertaa enemmän väkeä kuin Turun STX, ja kasvupotentiaali on huikea. Ala voisi työllistää maassamme kaksinkertaisen määrän ihmisiä 2020 mennessä. Rohkea rokan syö – Suomen kannattaisi olla uuden puhtaan teknologian edelläkävijä. Se tarkoittaa sekä työpaikkoja että parempaa maailmaa jälkipolville.