Kulttuuripolitiikkaa ja kissatauluja

(Kolumni Cult 24:n kesäkuun numeroon)

Vasemmistoliitto lähti hallituksesta ovet paukkuen. Samalla kulttuuriministerin saappaat jäivät tyhjiksi ja ne kiikutettiin asuntoministerin eteiseen. Tästähän riemu repesi. Mm. laulaja Kaija Kärkisen mukaan ”Sivistysvaltiossa pitää olla kulttuuriministeri”. Taidekenttä loukkaantui – news at 11.

Seuraavan kerran päästiin naureskelemaan kun tuore asunto- ja kulttuuriministeri kehtasi kertoa Hesarille pitävänsä kissatauluista. Kissatauluista! Kuvitelkaa! Kyllähän kulttuuriministerin olisi pitänyt osata nimetä vähintään viisi suomalaista nykytaiteilijaa ja toivoa seinälleen jotain abstraktia.

Painting by Aurélia, Luc, Jennifer and Philippe Le Hégaret

Kulttuuriministerin päätehtävä ei ole taiteilijoiden fiiliksistä huolehtiminen. Kulttuuriministeri johtaa kulttuuriministeriötä, jota puolestaan ohjaavat hallitusohjelma ja valtion talousarvioesitykset. Itseasiassa kulttuurikentän kantilta eräs parhaista kulttuuriministereistä kautta aikain oli Tanja Karpela, joka ei varmastikaan erottanut Rembranttia Renoirista, mutta tajusi että kulttuuriministerin tehtävä on johtaa ministeriötä ja nyhtää valtionvarainministeriöltä lisää rahaa. Siinä hän onnistui selvästi mm. muuatta runoilevaa jazzpianistia paremmin.

Se mitä minä olen kaivannut jo vuosikausia on kulttuuriministeri, jolla olisi kulttuuripoliittinen linja. Henkilöä, joka sanoisi muutakin kuin että kulttuuri sillai ihanasti elävöittää ihmisten arkea ja terveysvaikutukset diibadaabadaabadii. Poliitikkoa, joka ottaisi kulttuuripolitiikan vakavasti.

Kulttuuripolitiikan peruslinjat valettiin betoniin 1970-luvulla ja ne eivät ole siitä liikkuneet yhtään mihinkään. Ministeriö pärjää varmasti ihan mallikkaasti vuoden ilman poliittista ohjausta – eihän sitä ole ollut vuosikymmeniin.

Taiteella terveyttä?

(Kolumni Cult24:n toukokuun numeroon.)

Usein taiteen julkista tukea puolustetaan terveysargumentein. Kulttuuri kuulemma pidentää ikää ja parantaa elämänlaatua. Vaikeahan tuohon on vastaankaan väittää. Elo on takuulla mielekkäämpää jos siinä on muutakin sisältöä kuin puoli yhdeksän uutiset ja Lotto-arvonta.

Kuva: Antti Pirskanen  / Flickr / CC-lisenssi

Kuva: Antti Pirskanen / Flickr / CC-lisenssi


Perusteluksi julkiselle tuelle siitä ei kuitenkaan ole. Terveysvaikutteinen kulttuuri kun on harvemmin sitä taidetta, jota julkisesti tuetaan — siitä että valtio ja kunta tukevat kaupunginteatteria tai orkesteria ei suoraan seuraa mitattavissa olevaa parannusta kansanterveyteen.

Kulttuuri on myös epätasa-arvoinen konsti kansanterveyden parantamiseen. Esimerkiksi ikäihmisistä itsestään huolta pitävät ovat myös useimmiten kulttuuripalveluiden suurkuluttajia ja juuri ne vanhukset, joita kannattaisi terveydellisin perustein tavoittaa jäävät koteihinsa.

”Terveysvaikutteiseen kulttuuriin” pitää kehittää omat keinonsa ja mittarinsa.

Vaarallisinta terveysargumentissa on kuitenkin se että kulttuuri ei ole paras keino edistää kansanterveyttä. Esimerkiksi pyöräilyn terveysvaikutukset ovat paljon selkeämmät ja helpommin osoitettavissa. Pitäisikö meidän leikata varoja kulttuurista pyöräilylle? Kaikkein suorimmat terveysvaikutukset ovat tietenkin terveydenhuoltoon laitetuilla euroilla. Jos julkisen tuen peruste on terveys, eikö kaikki kulttuuriin laitettava raha pitäisi laittaa erikoissairaanhoitoon tai terveysasemiin?

Kulttuuria kannattaa tukea, mutta se vaan pitää perustella jotenkin muuten kuin utilitaristisesti terveyshyödyillä. Ja terveysvaikutteisen kulttuurin rahoitus puolestaan tulee etsiä sosiaali- ja terveyssektorin budjetista.

Betonin sietämätön raskaus

(Kolumni Cult24:n huhtikuun numeroon.)

Keskustelin jokin aika sitten erään suomalaisen teatterinjohtajan kanssa. Tunnelma oli epätoivoinen. Kierros säästöjä oli jälleen luvassa kuntapäättäjien suunnasta ja löysää laitoksesta oli mahdoton enää löytää. Suuri ongelma oli että toimintaa ohjasi itsevaltaisin ottein teatterin rakennus.

Vuoden betonirakenne 1982

Vuoden betonirakenne 1982

Monella paikkakunnalla rakennettiin männä vuosikymmenellä teatterille kallis ja muuntelukelvoton tila, jonka yleisökapasiteetti on valtaisa. Isolle näyttämölle ja satojen katsojien saliin onkin tehtävä vaikka väkisin ”yleisön suosikkeja”, erityisesti musikaaleja, oli organisaatiolla siihen rahkeita tai ei.

Hulluinta on se että kalliin musikaalin tekeminen tuottaa usein voittoa vähän panoksiin nähden – tärkeintä on saada ison salin täyttöaste korkeaksi. Vaikka pienemmällä, jopa teknisesti heikommalla, tilaratkaisulla teatteri voisi olla väkevämpi ja voida paremmin.

Ja jos tilasta ei voida säästää, on pakko leikata muusta: kaupunginteattereissa lähinnä henkilöstöstä, rohkeudesta ja kokeiluista.

Suomalainen kulttuurilaitos on kuin Ferrari, jota pidämme säästösyistä tallissa ja ajelemme kolmea kymppiä ukin vanhalla Talbotilla. Maranellon kaunotar on tehty motaria varten – sillä pitää päästä ajamaan kaasu pohjassa ja bensaan pitää vaan löytää euroja. Tai sitten pitää tunnustaa tosiasiat ja hankkia järkevämpi perheauto.

Miksi suomalainen teatterikenttä alistuu betonin diktatuuriin? Mistä löytyy teatterinjohtaja, joka uskaltaa ehdottaa ratkaisuksi dynamiittia?

Dimmu Borgir Salessa

Löysin itseni keskiviikkoiltana Rovaniemen Salesta. Ei se ihan sattumaa ollut – piti maitoa, leipää ja juustoa ostaa. Sisään tullessani metsästäjä-keräilijä minussa heräsi ja päätin hankkia vielä vähän karkkia ja vihanneksiakin. Tämän ostoselämyksen ylevöittämiseksi oli kauppias päättänyt soittaa liikkeessään taustamusiikkia.

Jo hedelmähyllyn kohdalla äänimatto alkoi kiinnittää huomiotani. Se ei nimitäin ollut mitä tahansa easy listeningiä vaan sen tarkemmin määrittelemättä ”örinäheviä”.

Tiedättehän sitä sellaista maassamme kohtuullisen suosittua raskaampaa jynkytystä, jonka vokaaliosuudet hoidetaan ”örisemällä”, sähkökitarat vyöryttävät vallina, basareita on useimmiten rumpalilla kaksi ja niitä soitetaan jokaiselle kahdeksasosanuotille. Artistien tavoitteena on usein tällaista musiikkia tehdessään luodata taiteen avulla ihmisyyden synkempiä puolia.

heavy_meme

Oli mitä oli, nyt ei saa ymmärtää väärin – örinähevilläkin on aikansa ja paikkansa, mahtavaa kamaa. Se paikka ei vaan kertakaikkiaan ole supermarketin hedelmä- ja vihanneshylly.

Mikä on taustamusiikin tarkoitus ja miksi sitä soitetaan kaupoissa ja ravintoloissa? Jäljet johtavat Yhdysvaltoihin ja 1900-luvun alkupuolelle, kuten niin monessa muussakin kuluttamiseen ja kaupankäyntiin liittyvässä keksinnössä.

Muzak ei tarkoita sattumanvaraisia kappaleita sattumanvaraisessa järjestyksessä, vaan tempoltaan, rakenteeltaan ja soitinnukseltaan tarkkaan mietittyjä biisejä, jotka eivät herätä liikaa huomiota, vaan jäävät ihmisen alitajunnan tasolle ja lisäävät tutkitusti kaupankäyntiä. Asiaa tutkinut yritys antoi Hoover-imurin tavoin nimen koko musiikkityylille. Kyllä, muzak on Muzak LLC:n rekisteröity tavaramerkki.

Rovaniemen Saleen tämä idea oli suodattunut muodossa: pistetään mikä tahansa radioasema päälle ja hyvä tulee. Sori, ei toimi. Erityisesti soittolistaradion idea kun on oikeastaan täsmälleen päinvastainen muzakkiin verrattuna: hittiputken jokainen kipales on tarkoin suunniteltu herättämään huomiota jotta kuuntelisimme korvat höröllä kaupallisia tiedotteitakin.

dimmu_sale

HeVi-hylly ei tarkoita tätä


Uskallan väittää että suurinta osaa Rovaniemen Salen asiakkaista ei raskaampi ryttyytys ainakaan tuolla hetkellä viihdyttänyt. Absurdiutta tietenkin lisää kauppojen äänentoisto, jonka läpi toistettuna loistavastikin miksattu musiikki kuulostaa lähinnä diskanttiselta puurolta, joka vaikeuttaa erityisesti puheen kuulemista: erottelevat taajuudet ovat suurinpiirtein samalla alueella.

Makkarahyllyn edessä keksin kuitenkin aika yksinkertaisen nyrkkisäännön taustamusiikille, joka toimii niin ravintoloissa kuin liikkeissäkin.

Kuvitelkaa että taustamusiikkia esittävä bändi olisi ihan oikeasti (taustamusiikki)keikalla liikkeessänne.

Kreikkalaisen ravintolan nurkassa joku näppäilisi buzukia, Henkkamaukalla voisi hyvinkin olla Robin teinejä viihdyttämässä, kahvilan iltapäivävuorossa taustalla soisi pianojazz, illempana rytmikkäämpi funk, rautakaupassa iskelmä, Stockkalla hiljainen bosis ja heavy-baarissa vaikka sitten se Dimmu.

Kuka sitten voisi olla Rovaniemen Salessa keikalla? Tarvitaanko päivittäistavarakauppaan ylipäätään taustamusiikkia? Ei omassa lähikaupassani ole, eikä myöskään monissa suosikkikapakoissani. Toivottavasti ainakaan oma kalenterini ei ala täyttyä market-keikoista.

Koskaan et muuttua saa

(Kolumni Cult24:n maaliskuun numeroon.)

Luovuus, idearikkaus, avoimuus ja vapaus ovat sanoja, joita nousee mieleeni kun ajattelen taidetta, erityisesti nykysellaista. Taiteilijan on kyettävä rohkeisiin ratkaisuihin niin työssään kuin elämässäänkin – helpoin polku tarvottavaksi ura ei ole.

Mutta toisaalta kerta toisensa jälkeen törmään siihen että muutosvastarintaisempaa ja konservatiivisempaa sakkia saa hakemalla hakea. Hyvän esimerkin tarjoaa tuore keskustelu Kluuvin gallerian tulevaisuudesta.
Untitled__Pohjapiirrokset_A3_copy___1_page_-2
Kluuvin galleria on vuodesta 1968 asti toiminut galleria aivan Kauppa- ja Senaatintorin kupeessa. Tila on hieno, mutta valitettavan hankalasti löydettävissä – se sijaitsee virastorakennuksen neljännessä kerroksessa eikä ole edes esteetön. Vuosittain sinne ei löydäkään kuin noin 7000 kävijää, vähän yli 30 per päivä. Taidemuseon tuore johto esittää toimintojen siirtämistä Tennispalatsiin.

Mitään ei olla leikkaamassa. Mitään ei olla säästämässä. Gallerian profiilia nuoren ja kokeilevan taiteen areenana ei olla muuttamassa. Hienot näyttelyt saisivat Tennispalatsissa varmasti moninkertaisen määrän yleisöä. Tämän uskoisi hyödyttävän myös taiteilijoita.

Huuto on kuitenkin suuri. Muutosta vastustavassa fb-ryhmässä on jo yli 1000 jäsentä ja adressia kerätään.

Luovat ja idearikkaat taiteilijat jähmettyvät puolustamaan seiniä. Missä on se rohkeus joka töistä ja ihmisistä loistaa?

Toisinaan jostain pitää luopua että voisi syntyä uutta ja uljaampaa. Mitä suurempi osa budjetista käytetään seiniin, sitä vähemmän on varaa sisältöön. Kill your darlings. Rakkaat taiteilijat! Uskaltakaa uskaltaa, teidän piti olla siinä tämän maan parhaita.