¡Hola Mexico!

Ollaan Johanna Juhola Trion kanssa keikoilla Mexicossa. Muutamia haja-ajatuksia Mexico Citystä.

Keikkamestamme Conacultin teatteri.

Mexico City on kaupunki- ja liikennesuunnittelullinen helvetti. Henkilöautoliikenteen määrää on helsinkiläisenä vaikea edes käsittää. Kadut eivät tyhjene edes öiksi ja jokaiseen muutaman kilometrin matkaankin kuluu aivan järjettömästi aikaa. Tämä kaupunki konkretisoi miten paljon rahaa ja aikaa kuluuu hukkaan kun liikenne suunnitellaan tehottomasti.

HS uutisoi viime sunnuntaina että sama ongelma vaivaa myös muita Latinalaisen Amerikan suurkaupunkeja ja uhkaa koko alueen talouskasvua. Esimerkiksi Chilen pääkaupungissa Santiagossa bruttokansantuotteen dollarin tuottaminen vaati 60% enemmän energiaa kuin Helsingissä eikä Helsinkikään ole liikenteen vaatiman energian suhteen mikään eurooppalainen mallioppilas.

Bensan halpa hinta selittää myös osan yksityisautoilun suosiosta – polttoaine maksaa noin kolmanneksen Suomen hinnoista. Pelottaa ajatellakin miten kova yhteiskunnallinen murros raakaöljyn hinnan vääjäämätön nousu tulevaisuudessa on täälläpäin. Meillä Suomessa on edes verot hiukan puskurina.

Kaoottinen liikenne selittää aikataulujen joustavuudestakin suurimman osan – ikuinen ruuhka on oma luonnonvoimansa, jonka oikkuihin on vaan sopeuduttava. Jonotus voi kestää tunnnin tai kaksi. Ahkeria ja yrittelijäitä kaikki tapaamani meksikolaiset kyllä ovat.

Motaria motarin päälle.

Ilmeisesti raideliikenteeseen ollaan vihdoin satsaamassa vaikka suuurimmat näkemäni liikennehankkeet ovatkin olleet korotettuja motareita. Voisin kuvitella ongelman olevan se että suhteellisen köyhällä maalla ei ole ”varaa” kiskojen vaatimiin valtaisiin investointeihin vaikka ne olisivat kannattaviakin.

Ilmansaasteista ei kannata edes ryhtyä keskustelemaan. Sanotaanko nyt vaikka näin että silmiä kirveli ja räkä oli mustaa. Passiivisesta tupakoinnista urputtaminen olisi täällä täysin turhaa.

Kuusi paikallista ihmettelee kun suomalainen miksaa.

Työvoimaa tuntui olevan kaikkialla huomattavasti enemmän kuin Suomessa. Pikkulavan PA:takin hoitamassa oli kuutisen henkeä – Suomessa sama homma olisi hoitunut kahden miehen tiimillä. Selvästikin työllistäminen on paljon edullisempaa kuin Suomessa. Kotimaisen tehokkuuden huomaa konkreettisesti kun törmää vertailukohtaan.

Pariinkin otteeseen mietin kyllä että olisiko homma hoitunut huomattavasti helpommin pienemmällä porukalla. Säätäjää tuntui riittävän mutta kommunikaatio ei oikein pelannut. Lopputuloksena oli useampia enemmän tai vähemmän kaoottisia tilanteita…

Olin myös yllättynyt siitä miten vähän paikalliset puhuvat englantia. Euroopassa matkaillessa on tottunut siihen että ainakin nuoriso taitaa lingua francaa (pun intended).

Mexico Cityssä on kuitenkin myös erittäin ostovoimainen ja kansainvälinen keskiluokka, joka elelee omassa kuplassaan räikeästä yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta huolimatta. Meitäkin kuskattiin kaikkialle Chervoletilla, asuimme ilmastoidussa Ramadanissa ja saimme käyttöömme laina-iPhonen 3G-datasopimuksella. En valita, mutta olihan se aika yllättävää että ”köyhempään maahan” mennessä suhteellinen elintaso ainakin näennäisesti nousi. Kuplaan oli pelottavan helppo hypätä mukaan.

Mielenkiintoista kyllä suurin osa näkemistäni polkupyöristä oli kuormapyöriä! Niitä käyttivät lähinnä köyhät kaupustelijat tavaran liikutteluun. Siellä täällä näkyi myös fixejä ja urbaaneja superpyöräilijöitä, mutta todella harvinaista fillarin näkeminen oli. Mexico City on autokaupunki, jossa liikenteen seassa töötäily on hengenvaarallista. Vain ”trendikkään boheemissa” Coyacanin kaupunginosassa näin muutaman pyöräkaistan ja pyörätaskun – tosin niidenkin päällä ajettiin sujuvasti autoilla… Ehkä Mexicokin yrittää hitaasti mukaan maailmanlaajuiseen pyöräilyn renessanssiin. Autoa nopeampi liikkumisväline fillari olisi varmasti jo nyt.

Oon mä syöny Rennietä Rennesissä

Olen ollut tämän viikon keikoilla Bretagnessa Rennesin kaupungin liepeillä. Ruoka on hyvää, isännät ystävällisiä ja viini edullista. Soppii miulle. Paikallinen voi on erikoissuolattua. Älkää kertoko Pekka Puskalle – on nimittäin todella maukasta leivän päällä. Muutamia huomioita:

Rennesissä on aivan loistava kaupunkipyöräverkosto, josta saa varsin pientä maksua vastaan näppärästi tsygän lyhyitä keskustamatkoja varten. Vastaava systeemi on tulossa Helsinkiinkin käsittääkseni jo ensi vuonna.

Järjestelmä perustuu tunnistamiseen – henkilökohtaisen tunnuksen saa joko paikallisella matkakortilla tai luottokortilla. Olen ajellut näillä päivittäin ja systeemi on simppeli ja toimiva

Näemmä pyöräpisteiden välisiä eroja tasataan roudaamalla pyöriä autolla tarpeen vaatiessa.

Rennesissä suurin osa keskustan kaduista, joilla autoliikenne ylipäätään sallitaan, on yksisuuntaisia. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä että keskiaikaiseen asemakaavaan ei vaan kertakaikkiaan mahdu kahta ajokaistaa. Hiukan enemmän kuin yksi kuitenkin usein mahtuu. Tällaisissa paikoissa pyöräily sallitaan molempiin suuntiin, mutta autoilu vain yhteen. Ja ”pyöräkaista” kulkee autoliikennettä vastaan.

Kielletty ajosuunta – paitsi polkupyörät.

”Pyöräkaistan” merkinnäksi riittää pelkkä nuoli ja pyörän kuva – sitä ei tarvitse merkitä koko matkalle sulkuviivoilla. Tällainen ratkaisu voisi Helsingissäkin toimia esim. Hesarilla. Polkupyörän kuva muistuttaisi autoilijoille, että tässä saattaa joku fillarillakin suhata ja toisaalta merkintä antaisi ujommille pyöräilijöille uskallusta.

Toisessa päässä katua yksisuuntaisuus ja vastakkainen pyöräkaista merkitään näin.

Rennesin seudulla vaikuttaa olevan jokaisella pienelläkin paikkakunnalla jonkinsorttinen uudenkarhea kulttuuripytinki. Tämä taisi olla n. 2000 asukkaan kaupungissa. Aika avaruusalus-meininki: ulkona perinteisestä kaupunkirakenteesta ja ympärillä ei ollut juurikaan muita palveluja. Hämmentävän vanhanaikaista. Ehkä Ranskan Suomea laajempi kiertuetoiminta vaatii tiloja ympäri maan.

Tiedoksi Helsingin terveysviranomaisille: Rennesin aivan mahtavalla torilla kalakauppiaat säilyttivät kaloja jäissä. Ei ollut kylmälaitteita täällä ei…

Lihatiskitkään eivät näyttäneet pahalta. Ei tullut Alepaa ikävä.

enste kaffit

Välillä täytyy kirjoittaa kaupunkisuunnitteluharrasteiden ja kulttuuripoliittisen haihattelun lisäksi myös todella merkittävistä asioista. Kuten kahvista.

Minkä ihmeen takia Suomessa tarjotaan kahvin kera kylmää maitoa?

Aikuisten oikeesti. Kun se siinä L:n muotoisen itsepalvelutiskin päässä tuntikausia temperoitunut Saludo on jo valmiiksi haaleaa, niin minkä ihmeen takia siihen pitää vielä sekoittaa viileää maitoa? Mihin sitä lomamatkalla ABC:lta ostettua termosmukia edes tarvitsee, jos sinne kuitenkin kaadetaan jo valmiiksi jäähdytettyä tavaraa? En vaan tajuu. Ja se sumppi säilyisi lämpimänä myös take-awayna edes R-kioskin ulko-ovelle saakka.

Täällä Ranskassa hotellin aamiaisella oli tarjolla lämmintä (rasvallista) maitoa. Ja vähänkö maistuu kahvi paremmalta. Ah oui. C’est bon, tres bon.

Kuumoo maetoo

Miksi ihmeessä meillä kotona napapiirin lähistöllä ei toimita näin? Virkaintoinen terveysviranomainen ei varmaankaan tykkäää avokannussa seisovasta lämpimästä tuoretuotteesta, mutta mikä estää laittamasta kuumaa maitoa turvalliseen termoskannuun, jollaisessa usein se kylmäkin maito on?

Nyt yhteisrintamaan kuuman kahvimaidon puolesta! Kädenlämpöistä kupposta ei jää kukaan kaipaamaan!

arkkitehtien salaliitto

Kierrettiin huhtikuun alussa kaksi ja puoli viikkoa Roopen ja Johannan kanssa Pohjois-Norjaa Rikskonsertenen kustantamalla koululaiskiertueella. Itse kiertueesta ja norjalaisesta taiteen tukijärjestelmästä myöhemmin enemmän, mutta yhteen asiaan tuli taas kiinnitettyä huomiota.

Mikä kumma siinä on että esiintymiskäytössä oleviin tiloihin ei saada järkeviä roudausreittejä?

Parinsadan koululaiskeikan kokemus kotimaasta on aivan sama. Esteettömyys, jonka luulisi nykyisin olevan standardi, auttaa julkisissa rakennuksissa myös muitakin kuin liikuntaesteisiä.

Onko olemassa jokin arkkitehtien kabaali, joka jakaa vuosittain pystejä vaikeimman reitin keksineelle? “Ja sitten me laitettiin vielä ovi heti niiden portaiden päähän! Bwhahahaha!” Seuraava joka muuten tulee sanomaan että musiikkihommat “ei ole oikeaa työtä” saa… …luvan kokeilla itse.

Kun homma suunnitellaan oikein, roudauskin on kuin lasten leikkiä!

Jos metsään haluat mennä nyt, sä takuulla yllätyt

Tai no, ainakin minä yllätyin lukiessani tänään Iltasanomista pääministeri Mari Kiviniemen kannattavan metsästystä koulujen oppiaineeksi! Ehkäpä Kepulandiassa metsästyskin on taito- ja taideaine muiden joukossa?

Pääministeri Mari Kiviniemi asettui viime viikolla omalla arvovallallaan tukemaan Suomen Metsästäjäliittoa, joka haluaa metsästyksen sisällyttämistä kouluopetukseen.

Metsämiesten perustelu on sinällään pätevä; metsästäjien keski-ikä on nousussa ja riistanhoidon jatkuvuudesta kannattaa pitää huolta. Ratkaisu vaan on täysin päätön. On täysin luonnollista, että yhteiskunnan muuttuessa urbaanimmaksi ja suomalaisten ”luontosuhteen” muuttuessa ”kaukaisemmaksi”, myös metsästys elämäntapana vähenee.

Siitä tulee harrastus muiden joukossa. Kannattaisikin oppiainevaatimuksen sijaan etsiä aivan uusia ideoita kehittää riistanhoitoa.

Tulevaisuuden yhteiskunta on palveluyhteiskunta. Miten metsästyksestä voitaisiin luoda palvelu?

Kuva: The Daily Llama @ WordPress

Helposti. Suomessa on eurooppalaisittain valtaisat metsä- ja riistavarat. Suomessa kannattaisi aktiivisesti kehittää metsästyksestä matkailuvalttia. Keski-Eurooppalaisille ”wannabe-metsästäjille” myytäisiin viikon mittaista eräelämys-pakettia, johon kuuluisi usean päivän ohjattu ampuma-ase -koulutus sekä riistan väijymistä metsässä ammattioppaan johdolla.

Maabrändityöryhmäkin olisi varmasti innoissaan:

Maabränditutkimusten mukaan ulkomaalaisten käsitys Suomen koskemattomasta luonnosta on lähes myyttisissä mitoissa, Ollila sanoi.

Vaikka luonto ei aina koskematonta olekaan, mielikuvaa kannattaa käyttää hyväksi ja järvivedet kannattaa muuttaa juomakelpoisiksi, valtuuskunta ehdottaa.

Brändätään kylmässä, pimeässä ja märässä syyssäässä hiljaa kykkiminen 2010-luvun ekomatkailuelämykseksi. ”Näe pohjolan suurpedot ja tapa ne.”

Kaupan päälle Suomi saa riistakantansa kuriin ja syrjäseuduille syntyy työpaikkoja. Win-win!