vaalibudjettini

Vihreät julkaisivat juuri koko kuntavaalien vaalibudjettinsa ja puolueen toivomus on myös, että kaikki ehdokkaat julkaisevat omansa. Näin eivät mahdolliset ”Kehittyvät maakunnat” tule yllätyksenä äänestäjille vasta vaalien jälkeen. Avoimmuus on demokratiamme kulmakiviä. Meillä Vihreillä ei ole mitään peiteltävää rahoituksessamme.

Kuluni:

Vihreiden ehdokasmaksu: 120,00€
Oma mainos SAYmaa-lehdessä: (lasku ei ole vielä tullut, n. 50€)
Helsingin sanomien yhteismainos (HS ja NYT) ja oma
(62mm*95mm) vaalipäivän lehdessä:
1 100€
Etevin yhteismainos Metro-lehdessä: 66,35€
Radio Helsingin mainos: 15.-21.10.: 968,69€
Radio Helsingin mainos: 24.-26.10.: 400,00€
Flyereiden painatus: 333,00€
Yhteensä: 2 988,04€

Tuloni:

Omat säästöt: 2988,04€

Loppusumma elää vielä kunnes saan viimeisenkin laskun. Päivitän muutokset tänne sitä mukaa jos/kun niitä tapahtuu. Vaikutukset ovat tässä vaiheessa enää maksimissaan noin 100€.

Todella kallista tämä freelancerille on. Käytännössä otin itseltäni (pitkäaikaissäästöistä) lainaa, jota toivon mukaan maksan sitten luottamustehtävien palkkioista takaisin useamman vuoden.

tonttivuokrista

Aion esittää nyt muutamia mielipiteitä, jotka eivät varmastikaan miellytä asianosaisia.

Helsingissä on tällä hetkellä käynnissä ainakin kaksi prosessia, joissa on perusteiltaan kyse samasta asiasta. Kuntamme meni aikanaan solmimaan pitkäkestoisia (25, 50 vuotta) vuokrasopimuksia, joita ei sidottu mihinkään indeksiin, tai että niissä olisi ollut mitään tarkistusmahdollisuutta. Tästä on seurannut se, että verrattuna ns. markkinahintoihin tonttien vuokrat ovat todella alhaisia. Itse asiassa paikka paikoin jopa niin matalia, että tontin vuokra on pienempi kuin siitä maksettava kiinteistövero olisi. (Eli vuokratontti on edullisempi kuin omistustontti!)

Talin golf-kenttää syksyllä

Talin golfkenttää syksyllä

Tällä hetkellä asuntojen tontinvuokraajilla on erityisesti Herttoniemessä tunteet kuumina. Ja täysin ymmärrettävästi. Jos vuotuiset elinkustannukseni olisivat ”virkamiespäätöksellä” nousemassa vaikkapa tonnilla, niin kyllähän sitä varmaankin protestoisi. Valitettavasti kuitenkin virkamiehet ovat tällä kertaa oikeassa.

Ongelmahan on syntynyt siitä, että kun asuntojen hinnat nousevat kaikkialla Helsingissä samaan tapaan, on Herttoniemessä matalan vuokratason taloista voinut pyytää suhteessa enemmän kauppahintaa, sillä ihmiset tekevät asuntokauppansa elämisen kokonaiskustannuksien perusteella. Eli vastike+laina ei saisi ylittää jotain tiettyä rajaa. Herttoniemessä vastikkeen ja tonttivuokran ollessa pieni, on asuntoja vastaavasti myyty kalliimmalla. Nyt kun tonttivuokrat (ja sitä mukaa myös vastikkeet) nousevat, seuraa tilanteesta vaikeuksia sekä ostajien maksukyvylle että asuntojen hintojen lasku.

Alhaisesta vuokratasosta eivät siis ole hyötyneet ostajat, vaan ne muutamat onnekkaat, jotka myivät asuntonsa ennen korotusuhkaa ja ostivat asunnon muualta.

Korotukset ovat kuitenkin perusteltuja. Ensinnäkin mielestäni kaupungin tonttivuokrien tulee pohjautua kaikkialla kaupungissamme samoille perusteille. Jos Helsinki jättäisi Herttoniemen vuokrat korottamatta se tavallaan ”subventoisi” herttoniemeläistä omistusasumista esim. Arabianrantaan tai vaikkapa Mellunmäkeen verrattuna. Onko tälle olemassa jotain perusteita? Ei. Kaupungin tulee kohdella kaikkia kuntalaisiaan samalla tavalla. Itseasiassa alhaisista vuokrista johtuvat vuokratulojen menetykset ovat pois meidän kaikkien yhteisistä palveluista. Tämä ei ole järkevää politiikkaa.

Kuitenkin on selvää, että kertarysäyksellä toteutettavat korotukset aiheuttavat ongelmia. Miten niitä voitaisiin lievittää? Ainakin nousut voitaisiin toteuttaa pitemmällä aikavälillä kuin mitä nyt on suunniteltu. Esim. siten, että 100% vuokrataso saavutettaisiin vasta vuonna 2019 ja korotukset tehtäisiin 10% vuodessa ensi vuodesta lähtien. Kymmenessä vuodessa toivottavasti myös asuntojen arvonnousu kompensoisi ainakin osan vuokrankorotusten aiheuttamasta arvon alenemasta ja asukkailla olisi enemmän aikaa valmistautua elinkustannusten nousuun. Tähän kaupungilla pitäisi olla varaa.

Toinen kysymys, jossa on perusteiltaan kyse samasta asiasta, on Talin golfkentän vuokrasopimuksen uusiminen. Tällä hetkellä suljettu n. 1000 hengen klubi maksaa vuokraa tontistaan 6500€ (eli 6,5€ per jäsen) vuodessa. Tälle ei ole olemassa mitään hyviä perusteita. Mielestäni on täysin selvää, että kentästä tulee maksaa käypää vuokraa (n. 100 000€ per vuosi). Jos vuokrasummaa päätetään alentaa, täytyy vähintäänkin kenttä muuttaa avoimeksi esim. Paloheinän golf-kentän tapaan. Kannattavaa toimintaa Talin golf-bisnes olisi joka tapauksessa.

Asuin kahdeksan vuotta Etelä-Haagassa ja juoksin golf-kentän alueiden läpi viikoittain. Talvisin kentällä oli mukava hiihtää. Tunnen siis alueen ja sen virkistyskäytön. Tali on vanhin suomalainen golf-kenttä, se on toiminut jo vuodesta 1932 – vaikka haluankin nostaa kentän vuokraa, niin tulee paikka jo kulttuurihistoriallisista syistä mielestäni säilyttää golf-kenttänä.

nato tunteilulla

Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Olli Kivinen julkaisi viime syksynä Nato-myönteisen pamfletin ”Nato ilman tunteilua”, joka on ladattavissa ilmaiseksi Suomi-Atlantti -seuran kotisivuilta. 52-sivuisella kirjasellaan Kivinen pyrkii pohtimaan ”Suomen suhdetta Natoon ilman tunteilua, kapulakieltä, lähdeviitteitä tai muita koukeroita” ja tuomaan keskusteluun ”perusasioita, jotka helpottavat asian viileää käsittelyä”.

Naton logo

On erittäin positiivista, että Naton kannattajat uskaltautuvat argumentteineen julkisesti esille tyhjänpäiväisen ”Venäjä, Venäjä, Venäjä” -pelottelun sijaan. Pyrin muodostamaan aina mielipiteeni rationaalisen perustelun kautta, joten pamfletin lähestymistapa on minulle läheinen. Jäin opuksen luettuani silti Nato-vastaiselle kannalleni.

Heti kättelyssä ärsytti läpyskän nimi. Ikäänkuin Naton vastustaminen rajoittuisi vain ”tunteiluun”. Eikö sotilaallisen liittoutumisen vastustaminen ole muuta kuin ”naisellista käytöstä”, heikomman astian haihattelua, johon tunteellisuus kulttuurissamme viittaa? Tosimiehet käyttävät Rexonaa ja risteilyohjuksia? Eikö Naton jäsenyyden vastustamiselle ole rationaalisia perusteita?

Toinen yleisempi kokonaisuuteen liittyvä seikka on myös retorinen. Kivisen turvallisuuspoliittisessa maailmassa keskustelun raameja tuntuvat määrittävän amerikkalaiseen tapaan uhat ja pelot; valtioiden välisiä suhteita enemmän vihollisuuden asteet kuin kumppanuus ja yhteistyö. Jonkin sortin pasifistina tätä on mielestäni mahdoton hyväksyä lähtökohdaksi. Monilta sinänsä rationaalisilta argumenteilta putoaa pohja kun näitä lähtöoletuksia muutetaan.

Olen Kivisen kanssa monesta seikasta samaakin mieltä. Tärkein niistä on se, että Suomessa turvallisuuspoliittista keskustelua ei käydä tosiasioihin pohjautuen, vaan toisen maailmansodan ja kylmän sodan juoksuhaudoista. Uhkat ovat muuttuneet, mutta asevelvollisuuteen perustuva massa-armeijamme ei. Suomen sodanajan vahvuus on yhä Euroopan määrällisesti suurimpia, yhteensä noin 350 000 taistelijaa käsittävä joukko. Se on yli kaksi kertaa suurempi kuin muilla pohjoismailla yhteensä.

Keskustelu turvallisuuspolitiikan ”normalisoinnista” pitäisi aloittaa, vaikka sen seurauksena ”kansan puolustustahto” hiukan laimenisikin – suomalaiset tuntuvat olevan koko Euroopan sotahulluinta kansaa. Onko tuo kummakaan kun armeijan tärkeimpiä tehtäviä näyttää olevan sen omien intressien ajaminen ja aseelliselle maanpuolustukselle myönteisen ilmapiirin ylläpito. Turvallisuuspolitiikasta pitäisi pystyä lähes 70 vuotta talvisodan ja 20 vuotta Neuvostoliiton romahduksen jälkeen keskustelemaan yhtä neutraalisti kuin vaikkapa talouspolitiikasta.

Kivinen on oikeassa myös pitäessään ”Nato-optio” -keskustelua outona. ”Optiota” kun ei ole olemassa missään muualla kuin suomalaisessa sisäpolitiikassa. On vain epärehellisyyttä ja poliittisen rohkeuden puutetta olla kertomatta suoraan Nato-kantaansa. Joko haluamme jäseneksi tai sitten emme. Parempi olisi puhua Nato-limbosta, oudosta välitilasta, jonka olemassaoloa jopa katolinen kirkko ihmettelisi.

Pamfletin argumentaation voi tiivistää muutamiin pääkohtiin:
– Nato on muuttunut, se ei ole enää sama ”menneisyyden mörkö”.
– Nato on demokraattisten maiden demokraattinen liitto, ei sen jäsenistä irrallinen mahti.
– 5. artikla luo lisää turvallisuutta.
– Naton jäsenyys olisi johdonmukainen jatke Suomen muille sitoumuksille.
– Naton jäsenyys avaa uusia vaikutusmahdollisuuksia.
– Suomen Yhdysvaltain-suhteet paranisivat Nato-jäsenyyden myötä.
– Nato-jäsenyys ei ole kustannuskysymys.

Mitä turvallisuuspoliittisia uhkia Suomella on ja mikä Nato on?

Nato perustettiin toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton sotilaallisen vaikutuspiirin vastapooliksi. Pohjois-Atlantin puolustusliitto toteuttikin tehtävänsä loistavasti, Itä-blokki hävisi kartalta ilman laukaustakaan. Kuinka paljon tämä sitten oli Naton ansiota onkin jo monimutkaisempi kysymys. 90-luvun alun tapahtumiin kun vaikutti joukko voimia, joista sotilaallinen voimapolitiikka oli yksi merkittävistä, mutta ei suinkaan ainoa ja autuaaksi tekevä. Itse uskon demokratian ja sosiaalisesti kestävän markkinatalouden ylivoimaisuuteen diktuureihin ja suunnitelmatalouteen verrattuna. Neuvostoliitto hajosi koska järjestelmä oli mätä – ei Reaganin varustelupolitiikan ansiosta.

Naton voiman perusta kylmän sodan aikana olivat ydinaseet. Ne ovat sitä yhä. Venäjän ja Naton ydinasearsenaalit ovat olemassa, vaikka niistä ei enää niin paljon melua pidetäkään. On kylmän voimapoliittisen arvioinnin lisäksi erittäin syvä arvokysymys haluammeko olla osa liittoumaa, jonka arsenaaliin kuuluu totaalisen tuhon aseita. Olemme valmiita luopumaan jalkaväkimiinoista moraalisin perustein, mutta hyväksymme kymmenien kilotonnien pommit?

Kivinen kirjoittaa Naton roolin muuttuneen. Hyvä niin, sillä pääasiallinen uhka tuskin enää ovat idästä vyöryvät panssariarmadat. Nato harjoittaa kirjoittajn mukaan jopa ”merkittävää ympäristönsuojeluun liittyvää tutkimusta”. Lisäksi Natosta on kuulemma tulossa YK:n rauhanturvaamisen ”alihankkija” ja tärkeä osa terrorismin vastaista taistelua.

Eli mikä Naton tarkoitus on tänään? Tietääkö Nato sitä itsekään vai yrittääkö järjestö epätoivoisesti keksiä itselleen tehtäviä, jotka kaikki sen jäsenmaat voisivat hyväksyä? Onko Naton harjoittama ”ympäristönsuojeluun liittyvä tutkimus” argumentti, jonka vuoksi meidän viherpiipertäjien pitäisi se hyväksyä? Eikö kannattaisi ennemmin tukea ympäristötutkimusta yliopistoissa ja siviilien johtamissa tutkimuslaitoksissa? Onko Nato todellakin paras mahdollinen järjestö vastaamaan muuttuneisiin uhkakuviin ja laajan turvallisuuskäsitteen uhkiin?

Haluan lukea laajaan turvallisuuskäsitteeseen sotilaallisten uhkien lisäksi mm. suuronnettomuudet, energian saannin turvaamisen, ympäristönsuojelun, influenssa-epidemioiden ja terrorismin torjunnan sekä ilmastonmuutoksen ehkäisyn. Nämä kaikki vaikuttavat näkemykseni mukaan suomalaisten turvallisuuteen seuraavan 25 vuoden aikana enemmän kuin pyssyjen paukuttelu. Onko Nato oikea järjestö vastaamaan yhteenkään näistä uhkista?

Suuronnettomuuksien estämiseen ei ohjuksilla kyettäne, energia-talouden turvaamiseen on monia fiksumpia tapoja kuin sotilaallinen yhteistyö, ympäristö ja ilmasto eivät pelastu hävittäjillä lentelemällä – päinvastoin. Entä terrorismi? Tarvitaanko sen torjuntaan myös sotilaallisia liittoutumia?

Osama Bin-Laden onnistui löyhällä terroristiverkostollaan tuhoamaan kertaheitolla amerikkalaisten turvallisuudentunteen. 9/11:n tuhoa ja hirveyttä ei voi ohittaa. Muuttuiko maailma silti kuitenkaan ratkaisevasti? Ovatko hyökkäysarmeijat paras tapa taistella kansainvälistä terrorismia vastaan? Naton Afganistanin operaatio ei anna yrityksestä mielestäni kovinkaan mairittelevaa kuvaa.

Paras tapa torjua globaalia terrorismia on kansainvälinen turvallisuusyhteistyö. Sen ytimessä ovat kansalliset turvallisuuspalvelut ja perinteinen poliisitoiminta. Aseellisella ylivoimalla voidaan voittaa jokainen taistelu mutta hävitä sota – Naton pommituskampanjoita tärkeämpää olisi puuttua terrorismin perussyihin; köyhyyteen, koulutuksen puutteen ruokkimaan fundamentalismiin ja osattomuuteen. Niihin sotilasliitolla on antaa hyvin vähän vastauksia toisin kuin siviilikriisinhallintaa varten perustetuilla järjestöillä. Ei ole myöskään välttämättä positiivista, että pääasiassa sotilaallinen järjestö ottaa itselleen muita askareita. Sotatoimien ja humanitääristen tehtävien sekoittuminen saattaa asettaa kriisialueella toimivat siviilijärjestöt nykyistä vaarallisempaan asemaan ja pahimmillaan jopa estää avun saattamisen sitä tarvitseville.

Välillä pamflettia lukiessa tuntui siltä, että Kivisen mielestä sotilasliittoa ei edes saisi arvostella toimintansa perusteella!

Turvallisuuskeskustelussa terrorismi-peikkoa myös pyritään jatkuvasti ja tarkoitushakuisesti paisuttamaan. Kannattaisi pitää mielessä, että Al-qaida ei ole onnistunut saamaan aikaiseksi ainuttakaan iskua länsimaissa sitten vuoden 2005. Samaan aikaan Euroopassa kuolee vuosittain noin 40 000 ihmistä liikenneonnettomuuksissa. Kumpi uhkista on akuutimpi? Minkä torjuntaan Suomen kannattaa käyttää 1.4% bruttokansantuotteestaan?

Mielestäni paras argumentti Natolle on se, että Nato-jäsenyys olisi johdonmukainen jatke Suomen muille sitoumuksille, etenkin ottaen huomioon Suomen osallistumisen sekä Naton rauhankumppanuus-ohjelmaan (, johon kuuluu muuten myös VenäjäVenäjäVenäjä) että Nato-johtoisiin rauhanturva-operaatioihin mm. Afghanistanissa ja Balkanilla. Kyllähän se kieltämättä vaikuttaa oudolta että emme ole jäseniä, kun muut operaatioihin aktiivisesti osallistuvat ovat. Toisaalta taas monet Nato-maat eivät osallistu näihin toimiin lainkaan. Mitä lisäarvoa siis ylipäätään saisimme jäsenyydestä? Mitä menettäisimme? Osallistuisimme todennäköisesti jäsenenä täsmälleen samoin kuin nykyäänkin. Miksi emme ole jäseniä? Miksi ihmeessä olisimme? Mitä väliä sillä on? Mikä nykytilassa on vikana? Tähän pamfletilla on tarjota useampikin jatkoargumentti.

Naton täysjäsenyys kuulemma ”avaisi vaikutusmahdollisuuksia”. Vai niin. Mitä kansainvälisiä poliittisia tavoitteita Suomelta on jäänyt saavuttamatta jäsenkirjan puuttumisen vuoksi? Olisiko Yhdysvallat Kioton sopimuksen takana jos Suomi olisi jäsen? Tuskin. Pidän erittäin ongelmallisena, että jäsenyyttä perustellaan epämääräisillä heitoilla sisältöä tarkemmin määrittelemättä. Kaikkea turvallisuuspoliittista keskustelua ei tietenkään voida käydä koko kansan (ja vihollisten) silmien edessä, mutta kai Naton puhemiehillä pitäisi olla näyttää edes yksi konkreettinen esimerkki Suomen toteutumattomista eduista väitteidensä tueksi? Kaikissa kansainvälisissä järjestöissä isot vievät ja pienet vikisevät. Naton strategia Afganistanissa on Yhdysvaltain luoma ja selvästi sen Eurooppalaisten jäsenten mielestä osittain päätön. Jäsenyys asettaa selviä paineita osallistua eurooppalaisesta näkökulmasta epäonnistuneen strategian toteuttamiseen.

Lisäksi jäsenyys ”parantaisi suomen transatlanttisia suhteita”. Miten? Onko niissä jotain vikaa? Naton kannattajat puhuvat Yhdysvaltain suhteista ikäänkuin niissä olisi suuriakin ongelmia. Mitä ne oikein ovat? Jos niitä löytyy, eikö niitä todellakaan voida ratkaista muilla tavoin kuin liittoutumalla sotilaallisesti? Maamme painoarvo maailmanpolitiikassa on pienentynyt 1980-luvun huippuvuosista, mutta se lienee vain ja ainoastaan tervettä. Eikö olekaan hyvä asia, että meille pohjolaan ei enää kohdistu suurvaltapoliittisia intohimoja kylmän sodan vuosien tapaan? Eikö olekaan hyvä, että Venäjän ja Yhdysvaltain presidentit voivat tavata toisensa maidensa pääkaupungeissa? Eikö Baltian maiden jäsenyys Natossa ole osoitus niihin kohdistuvasta uhasta, josta Suomen ei tarvitse enää kärsiä? Eikö Nato-jäsenyyden hankkiminen ”suosion” saavuttamiseksi olisi täysin verrattavissa 70-luvun Neuvostoliiton miellyttämiseen?

Karttaa Naton jäsenistä ja liittymisvuosista katsellessa ei voi välttyä kysymykseltä, että kuulummeko me todellakin samaan joukkoon Romanian, Bulgarian, Viron, Latvian ja Liettuan kanssa? Emmekö olekaan vakaampi, varakkaampi ja vapaampi demokraattinen maa, jonka ei tarvitse nojata turvallisuuspolitiikassaan ”isoveljen” ydinpelotteeseen? Kartasta huomaa myös, että Sveitsi ja Itävaltakaan eivät ole liiton jäseniä. Menettävätkö nekin jotain merkittävää pysyttelemällä ulkopuolella? Meneekö Sveitsillä jotenkin lähtökohtaisen kurjasti? Eroaako Suomen turvallisuuspoliittinen asema nykyisessä verkottuneessa maailmanpoliittisessa todellisuudessa mitenkään Keski-Europpan vakaista valtioista?

Naton jäsenmaat liittymisvuosineen(Lähde: Wikimedia Commons)

Onko Suomi todellakin samaa ”arvoyhteisöä” kaikkien Nato-maiden kanssa? Hyväksymmekö kyseenalaistamatta Yhdysvaltain voimapolitiikan Irakissa, ”waterboarding”-kidutuksen ja Quantanamon vangit? Eikö Turkin ihmisoikeuspolitiikassa olisi parantamisen varaa? Onko Nato vai EU parempi väylä ajaa näitä asioita? Sotilaat ja sotilasliitot kun ovat harvemmin ihmisoikeustaistelun eturintamassa. Skitsofreenisesti eräs realistisimmista uhkakuvista Euroopassa on aseellinen konflikti kahden Nato-maan, Kreikan ja Turkin, välillä. Haluammeko olla osa tällaista ”liittoumaa”?

Kustannusargumenttia en voi hyväksyä lainkaan. Sivuilla 35-37 kirjanen väittää ihmeemmin todisteita esittämättä, että Suomen ei tarvitsisi pyrkiä nostamaan puolustusmenojaan Nato-jäsenyyden myötä. Nato kun edellyttää, että sen jäsenmaat käyttäisivät 2% bruttokansantuotteestaan puolustukseensa. Suomen kohdalla tämä tarkoittaisi puolustusmenojen huomattavaa lisäystä. Kivinen yrittää esimerkeillään osoittaa, että julkilausuma ei ole sitova, mutta onko liittoutuma, joka ei pidä kiinni omista tavoitteistaan olla toimiva ja liittymisen arvoinen ylipäätään?

Naton jäsenyyden käytännön vuotuiseksi kustannukseksi Kivinen laskee 70 miljoonaa euroa vuodessa. Tämäkö ei ole merkittävä kustannuskysymys? Suomen puolustusbudjetista (2 225 m€ (2007)) tuo ei tietenkään olisi kuin noin 3%, ja Suomen kokonaisbudjetista vielä vähemmän, mutta onhan se joka tapauksessa aivan järjetön summa! Kymmenessä vuodessa siitä kertyy jo 700 miljoonaa euroa. Eikö tuolle rahalle ole muka Suomen puolustusvoimissa, Suomessa tai maailmassa mitään tähdellisempää kohdetta, joka mahdollisesti parantaisi myös turvallisuustilannettamme? Musiikin ammattilaisena en edes viitsi miettiä paljonko suomalaista kulttuuria tuollaisella summalla voitaisiin edistää. (PALJON.)

Tuntuu siltä että Naton kannattajat pyrkivät piilottelemaan sotilasliiton jäsenyyden ydintä eli sotilaallisesta voimaa. Tässä tapauksessa kyse on Yhdysvaltain ydinpelotteessa ja realistisemmin Naton tarjoamassa täydellisessä ilmaherruudessa, jota yksikään muu liittouma tai valtio ei näkyvissä olevassa tulevaisuudessa kykene uhkaamaan. Mitä todellista uhkaa torjumaan Suomi tarvitsee tuota tukea? Onko meillä jotain pelättävää? Eivätkö Suomen ilmavoimat riitäkään takaamaan ilmatilamme koskemattomuutta?

Naton 5.:n artiklan turvatakuita ei ole myöskään koskaan todellisuudessa koeteltu, eikä niihin voi mielestäni luottaa yhtään sen enempää kuin ns. EU:n turvatakuisiinkaan. Yhdysvaltain puolustusministeri Robert Gates on varoitellut jopa Naton hajoamisesta jo Afganistanin kriisin vuoksi. Kestäisikö Nato sen jäseneen kohdistuvaa todellista hyökkäystä?

En kykene näkemään turvallisuusuhkia yksioikoisen ”Venäjä, Venäjä, Venäjä” -henkisesti. Toki hyökkäys idästä on läntistä realistisempi, mutta koko asettelu kertonee kuinka kaukainen asia suursota Euroopassa ylipäätään on. Ei ole Venäjän minkään aikavälin intresseissä hyökätä Suomeen. Molempien osapuolten tavoitteina tulisi olla uhkakuvien maalailun sijaan asteittainen jatkuva aseistariisunta. Naton tuominen Venäjän rajalle ei ole omiaan edistämään tätä kehitystä. Taloudellinen yhteistyö ja lähialueidemme demokraattisen kehityksen tuki sen sijaan on.

Suomen odotteleva Nato-kanta vaikuttaa mielestäni jäsenyyttä viisaammalta ratkaisulta. Nato-option selkeä hylkääminenkään ei olisi ongelma. Meillä ei ole mitään hävittävää Naton ulkopuolella. Saatammepa jotain jopa voittaa. Demokraattisten maiden globaaliin yhteisöön kuulumme joka tapauksessa. Turvallisuuspolitiikan typistäminen pelkästään sotilaallisiksi kysymyksiksi on typeryyttä, johon ei pitäisi enää olla varaa vaikka emme kantilaista Ikuista Rauhaa olisikaan vielä saavuttaneet.

muutto ja levyt

muutettiin puoliskon kanssa uuteen kotiin. Nyt alkaa olla järki taas kasassa sekä kamat hyllyillä ja kaapeissa laatikoiden sijaan. Hirveä hässäkkä, en suosittele. En ollut muuttanut lähes yhdeksään vuoteen, joten kierrätettävää ja suoraan roskiin mennyttä kamaa oli runsaasti.

Kun sain uudessa kämpässä vihdoin sen tärkeimmän, eli äänentoiston ja levyt, järjestykseen olikin sitten pohdinnan paikka. Onko mitään järkeä käyttää kohtuullisen arvokkaasta hyllytilasta 12 metriä cd-levyile, yksi lp-levyille, 1,5 metriä dvd-levyille ja puoli metriä vanhoille sinkuille ja savikiekoille? Tai ylipäätään siirrellä niitä paikasta toiseen? (Ne veivät noin 8 muuttolaatikkoa.) Levyni ovat massiivisin sisustuselementtimme.

Levyhylly

Kaikkien noiden informaatio menisi kevyesti muutamalle n. 100€ hintaiselle kovalevylle. Backuppiinkin olisi vielä varaa.

Mutta ei niistä voi luopua! Sen verran olen vanhankantainen, että musiikki omistetaan fyysisinä objekteina. Jo pelkästään cd-levyihin vuosien varrella sijoittamani pääoma vaatii minua säilyttämään ne koteloineen näkyvästi. Musiikin arvo tuntuu myös pysyvämmältä tällä tapaa; suurimman osan vinyyleistäni olen perinyt sukulaisiltani – esim. Bitches Brewn vinyylilaitos 70-luvulta on jo sinällään taidetta ja Metrotyttöjen sinkkujen design hurmaa yhä. Kuinka kukaan voisi periä mp3-kokoelman? Miten tiedoston arvo säilyy? Saako tiedostoa myydä eteenpäin?

Asiat tulevat muuttumaan. Todennäköisesti tämänpäivän teineille musiikin alkuperä on jo yhdentekevää kunhan sen saa helposti taskuun. (Hupaisaa kyllä, olen itse luopunut musiikin kuuntelemisesta matkasoittimilla lähes tyystin.) Kauppiaan näkökulmasta musiikin sidos muovilättyyn ja kansiin on ollut siunauksellinen. Jos musiikkikauppa on ”vain” musiikin kauppaamista ilman siirtovälinettä, niin suuri osa kaupan koetusta arvosta jää saamatta.

Olisi todella mielenkiintoista nähdä tilastoja musiikin kulutustottumuksista. Kuinka suuren osan markkinoista muodostavat kaltaiseni ”musadiggarit”, joille levyjen ostaminen on se ”oikea tapa” haalia kokoelmia? Kuinka suuren osan muodostavat vain yhden levyn ostavat ja keitä he ovat? Miten heidän ostamansa levyt eroavat suurkuluttajien annoksista?

Verkkokaupan siunauksellisuudesta on ilmassa selvästi monenlaisia ajatuksia. Yksi syy haluttomuuteen siirtyä esim. iTunesiin myyjäpuolella on varmastikin ollut Applen hinnoittelu-politiikka, johon ei levy-yhtiöillä ole mitään sananvaltaa. Lisäksi Apple tilittää yhtiöille vain n. 30% raidan hinnasta, josta sitten artisti saa omansa (alle 10% per lataus).

Netissä kaupitteleminenkaan ei ole ilmaista. Jo Visa-maksujen mahdollisuus maksaa satoja euroja vuodessa. Samoin pankkien painikkeet. Pelkkä elektronisen maksamisen tekniikka voi maksaa vuodessa yhteensä lähemmäs tuhat euroa. Tuosta voi helposti laskea, että ihan pienellä volyymilla ei kannata ryhtyä itse omia levyjään kaupittelemaan. Elektronisen maksamisen keskittyminen pankeille ja yrityksille, joiden intresseissä pienyrittäminen ei ole on todellinen este elektronisen kaupankäynnin kehittymiselle. (PayPal ei tunnu saaneen Euroopassa jalansijaa.)

Oma hyllyni täyttyy hitaasti, mutta varmasti Digeliuksen antimilla. Kuukausittainen rauhallinen vierailu tutussa ympäristössä lähes järkyttävän asiantuntevien myyjien opastuksella johtaa aina uusiin hankintoihin. Suuren osan noistakin levyistä saisi varmaan jostain Amazonilta, mutta Viiskulman liikkeen palvelu on vain niin kertakaikkisen ylivertaista, että vierailua paikanpäällä ei voita mikään.

Siskoni kertoi hyvän tapauksen muutaman vuoden takaa, toimikoon esimerkkinä. Oli tiedustellut jotain muita levyjä ostaessaan tietävätkö jostain ”Björkin alkukauden levystä”, josta oli lukenut netistä. Olivat kuulleet, mutta se olisi saatavilla vain Islannista. ”Yksi kaveri käy säännöllisesti Reykjavikissa, pistän tuon ylös.” Muutaman kuukauden kuluttua tuli Emulta soitto, että ”Nyt tää Björkin levy olis täällä, tuukko hakeen?”.

Tuollaisella asiakaspalvelulla ylläpidetään asiakassuhteita useammassa sukupolvessa teknologian kehityksestä riippumatta – isäni vinyyleistä suuri osa on ostettu Digeliuksesta yli 30 vuotta sitten…

mackris vs. o’reilly

Säveltäjä Igor Keller loi barokkioopperan sietämätöntä amerikkalaista tv-juontajaa Bill O’Reillya vastaan nostetusta oikeusjutusta. Hilpeää ja täysin tyylipuhdasta. Libretto sanasta sanaan oikeuden pöytäkirjoista. (Youtube)

Aatokset tietysti alkoivat lipua kotimaiseen politiikkaan. Mistä lähihistorian tapahtumasta saisi oopperan aikaiseksi?

Ensimmäinen idea oli tietysti UKK. Kekkonen – The Opera. Elämänmittainen tarina valtiota suuremmasta miehestä. Nuoruuden voima ja vitaalisuus rapistuu hiljalleen viimeiseen trioon, jossa valtionpäämiestä talutetaan kaukaisuuteen. Ehkä mahdollisesti vielä valtaisan hautajaiskuoron saattue lippuun käärittyine arkkuineen.

Kekkonen olisi basso tai bassobaritoni. Ehkä Baritoni, Paasikivi voisi olla basso. Mannerheimin kuulen tenorina, mahdollisesti myös nuoren Väyrysen. (Tenorit ovat aina jotenkin epäilyttäviä.) Neuvostojohto kasakkakuoroineen aivan välttämätön.

Muttamutta. Tuo vaikuttaa liian ”oikealta”; Turhan vakavalta ja lähes uudelta kansalliseepokselta. Missä huumori, missä draaman kaari? Irrallinen palmuun kiipeäminen noottien ja sotien keskellä tuntuisi lähinnä irvokkaalta ja elämäkertaelokuvatkin tuppaavat olemaan tylsiä. Ajallisen kaaren tulee olla tiiviimpi, hahmoja vähemmän ja tunteiden suurempia! Kekkos-oopperaa pitää säästellä vielä tulevaan. Ehkäpä Urkista pitäisikin säveltää Ring-tyyppinen kolmen massiivisen oopperan sarja?

Sitten se tuli. Huukipuuki. Ihan salamana kirkkaalta taivaalta. Enemmän klassinen ”Verdi-henkinen” ooppera kuin barokkiooppera, mutta olkaa hyvät:

Anneli Jäätteenmäen Nousu ja Tuho

Ooppera kahdessa näytöksessä

Päähenkilöt:

Anneli Jäätteenmäki, puoluejohtaja, sopraano
Paavo Lipponen, puoluejohtaja, basso
Tarja Halonen, presidentti, altto (tai mezzosopraano)

Martti Manninen, presidentin neuvonantaja, baritoni
Jouni Backman, eduskuntaryhmän puheenjohtaja, kontratenori
Timo Kalli, eduskuntaryhmän puheenjohtaja, tenori

Matti Vanhanen, kansanedustaja, baritoni
Eero Heinäluoma, puoluesihteeri, basso
Ville Itälä, puoluejohtaja, tenori
Suvi-Anne SIimes, puoluejohtaja, altto
Osmo Soininvaara, puoluejohtaja, baritoni

Lisäksi:
Toimittajia – kuoro
Eduskunta – kuoro

I Näytös – Nousu

Alkusoitto

I Kohtaus – Tapaaminen Mamma Rosassa

Martti Manninen, Anneli Jäätteenmäki

Duetto ruokapöydän ääressä, salaisuuksien jakaminen.

II Kohtaus – Annelin toimisto

Faksi ja Anneli Jäätteenmäki laulavat, Irak-tieto paljastuu ja tenttistrategia syntyy.

Kohtalokas sopraanoaaria. ”Nämä paperit, yllättäen ja pyytämättä!”

III kohtaus – Vaalitentti

Puoluejohtajajien ja toimittajien oktetti, Paavo Lipposen ja Anneli Jäätteenmäen duetto.

Polyfoninen, riitaisa kokonaisuus ensin muiden teemojen ympäriltä, turvallisuuteen siirryttäessä Annelin lyhyt soolo kuvaamaan mielentilaa, sitten hyökkäys ja Lipposen tappio.
IV Kohtaus – Eduskunnan tentti

Kuoro, eli eduskunta, esittää kirjallisen kysymyksen Lipposelle.

”AMOS! AMOS!”

V Kohtaus – Vaaliyö

Annelin voitonjuhla. Tunnelma huipentuu pääministerihymniin, jonka kuoro (Keskustan puolueväki) laulaa Annelin kunniaksi. Mukana myös Matti Vanhanen, Timo Kalli, Martti Manninen.

VÄLIAIKA

II Näytös – Tuho

I Kohtaus – Lehdistön marssi

Kuoron epäilevä herääminen. Kysymyksiä, otsikoita, tiedustelua.

II Kohtaus – Hallituksen kaato

Eero Heinäluoma, Ville Itälä.

Puoluesihteeri Heinäluoma yrittää houkutella kokoomusta kaatamaan hallituksen. Dramaattinen kahden miehen duetto. Kulissien takaisen taistelun tiivistyminen.

III Kohtaus – Eduskunnan epäluottamus

Kuoro, eduskunta, puoluejohtajat, puoluesihteerit.

Dramaattinen välienselvittely Arkadianmäellä huipentuu Jouni Backmanin (kontratenori) Timo Kallille viemään lappuun, jossa vaaditaan Jäätteenmäen eroa.

Jäätteenmäki poistuu.

IV Kohtaus – Eropyyntö

Anneli Jäätteenmäen ja Tarja Halosen koskettava duotto, jonka alussa Tarja käskee Martti Mannisen poistumaan linnastaan. Anneli saa eron. Poistuu.

V Kohtaus – Uusi pääministeri

Vihlova vastakkainasettelu Matti Vanhasen epädramaattisen virkaanastumisen ja toisaalta Anneli Jäätteenmäen poistumisen kanssa.

VI Kohtaus – Syytteet ja tuomio

Käräjäoikeuden tuomari, lehdistö, Anneli Jäätteenmäki, Martti Manninen.

Annelin puolustuspuhe.

Käräjäoikeuden tuomio: syytön! Kuoro: syyllinen!

Muun väen hävitessä näyttömöltä ooppera päättyy Annelin hiljaiseen sooloon, jossa hän päättää jatkaa; nousta ylös ja lähteä Eurooppaan. Uusi aamu, Jäätteenmäki kävelee auringonnousuun.

LOPPU

(Mainittakoon tänne loppuun, että tämä on vaatimaton yritys harjoittaa huumoria, kenenkään en toivo tästä loukkantuvan. Lähteenä ja muistinvirkistyksenä lähinnä Wikipedia.)