muutto ja levyt

muutettiin puoliskon kanssa uuteen kotiin. Nyt alkaa olla järki taas kasassa sekä kamat hyllyillä ja kaapeissa laatikoiden sijaan. Hirveä hässäkkä, en suosittele. En ollut muuttanut lähes yhdeksään vuoteen, joten kierrätettävää ja suoraan roskiin mennyttä kamaa oli runsaasti.

Kun sain uudessa kämpässä vihdoin sen tärkeimmän, eli äänentoiston ja levyt, järjestykseen olikin sitten pohdinnan paikka. Onko mitään järkeä käyttää kohtuullisen arvokkaasta hyllytilasta 12 metriä cd-levyile, yksi lp-levyille, 1,5 metriä dvd-levyille ja puoli metriä vanhoille sinkuille ja savikiekoille? Tai ylipäätään siirrellä niitä paikasta toiseen? (Ne veivät noin 8 muuttolaatikkoa.) Levyni ovat massiivisin sisustuselementtimme.

Levyhylly

Kaikkien noiden informaatio menisi kevyesti muutamalle n. 100€ hintaiselle kovalevylle. Backuppiinkin olisi vielä varaa.

Mutta ei niistä voi luopua! Sen verran olen vanhankantainen, että musiikki omistetaan fyysisinä objekteina. Jo pelkästään cd-levyihin vuosien varrella sijoittamani pääoma vaatii minua säilyttämään ne koteloineen näkyvästi. Musiikin arvo tuntuu myös pysyvämmältä tällä tapaa; suurimman osan vinyyleistäni olen perinyt sukulaisiltani – esim. Bitches Brewn vinyylilaitos 70-luvulta on jo sinällään taidetta ja Metrotyttöjen sinkkujen design hurmaa yhä. Kuinka kukaan voisi periä mp3-kokoelman? Miten tiedoston arvo säilyy? Saako tiedostoa myydä eteenpäin?

Asiat tulevat muuttumaan. Todennäköisesti tämänpäivän teineille musiikin alkuperä on jo yhdentekevää kunhan sen saa helposti taskuun. (Hupaisaa kyllä, olen itse luopunut musiikin kuuntelemisesta matkasoittimilla lähes tyystin.) Kauppiaan näkökulmasta musiikin sidos muovilättyyn ja kansiin on ollut siunauksellinen. Jos musiikkikauppa on ”vain” musiikin kauppaamista ilman siirtovälinettä, niin suuri osa kaupan koetusta arvosta jää saamatta.

Olisi todella mielenkiintoista nähdä tilastoja musiikin kulutustottumuksista. Kuinka suuren osan markkinoista muodostavat kaltaiseni ”musadiggarit”, joille levyjen ostaminen on se ”oikea tapa” haalia kokoelmia? Kuinka suuren osan muodostavat vain yhden levyn ostavat ja keitä he ovat? Miten heidän ostamansa levyt eroavat suurkuluttajien annoksista?

Verkkokaupan siunauksellisuudesta on ilmassa selvästi monenlaisia ajatuksia. Yksi syy haluttomuuteen siirtyä esim. iTunesiin myyjäpuolella on varmastikin ollut Applen hinnoittelu-politiikka, johon ei levy-yhtiöillä ole mitään sananvaltaa. Lisäksi Apple tilittää yhtiöille vain n. 30% raidan hinnasta, josta sitten artisti saa omansa (alle 10% per lataus).

Netissä kaupitteleminenkaan ei ole ilmaista. Jo Visa-maksujen mahdollisuus maksaa satoja euroja vuodessa. Samoin pankkien painikkeet. Pelkkä elektronisen maksamisen tekniikka voi maksaa vuodessa yhteensä lähemmäs tuhat euroa. Tuosta voi helposti laskea, että ihan pienellä volyymilla ei kannata ryhtyä itse omia levyjään kaupittelemaan. Elektronisen maksamisen keskittyminen pankeille ja yrityksille, joiden intresseissä pienyrittäminen ei ole on todellinen este elektronisen kaupankäynnin kehittymiselle. (PayPal ei tunnu saaneen Euroopassa jalansijaa.)

Oma hyllyni täyttyy hitaasti, mutta varmasti Digeliuksen antimilla. Kuukausittainen rauhallinen vierailu tutussa ympäristössä lähes järkyttävän asiantuntevien myyjien opastuksella johtaa aina uusiin hankintoihin. Suuren osan noistakin levyistä saisi varmaan jostain Amazonilta, mutta Viiskulman liikkeen palvelu on vain niin kertakaikkisen ylivertaista, että vierailua paikanpäällä ei voita mikään.

Siskoni kertoi hyvän tapauksen muutaman vuoden takaa, toimikoon esimerkkinä. Oli tiedustellut jotain muita levyjä ostaessaan tietävätkö jostain ”Björkin alkukauden levystä”, josta oli lukenut netistä. Olivat kuulleet, mutta se olisi saatavilla vain Islannista. ”Yksi kaveri käy säännöllisesti Reykjavikissa, pistän tuon ylös.” Muutaman kuukauden kuluttua tuli Emulta soitto, että ”Nyt tää Björkin levy olis täällä, tuukko hakeen?”.

Tuollaisella asiakaspalvelulla ylläpidetään asiakassuhteita useammassa sukupolvessa teknologian kehityksestä riippumatta – isäni vinyyleistä suuri osa on ostettu Digeliuksesta yli 30 vuotta sitten…

mackris vs. o’reilly

Säveltäjä Igor Keller loi barokkioopperan sietämätöntä amerikkalaista tv-juontajaa Bill O’Reillya vastaan nostetusta oikeusjutusta. Hilpeää ja täysin tyylipuhdasta. Libretto sanasta sanaan oikeuden pöytäkirjoista. (Youtube)

Aatokset tietysti alkoivat lipua kotimaiseen politiikkaan. Mistä lähihistorian tapahtumasta saisi oopperan aikaiseksi?

Ensimmäinen idea oli tietysti UKK. Kekkonen – The Opera. Elämänmittainen tarina valtiota suuremmasta miehestä. Nuoruuden voima ja vitaalisuus rapistuu hiljalleen viimeiseen trioon, jossa valtionpäämiestä talutetaan kaukaisuuteen. Ehkä mahdollisesti vielä valtaisan hautajaiskuoron saattue lippuun käärittyine arkkuineen.

Kekkonen olisi basso tai bassobaritoni. Ehkä Baritoni, Paasikivi voisi olla basso. Mannerheimin kuulen tenorina, mahdollisesti myös nuoren Väyrysen. (Tenorit ovat aina jotenkin epäilyttäviä.) Neuvostojohto kasakkakuoroineen aivan välttämätön.

Muttamutta. Tuo vaikuttaa liian ”oikealta”; Turhan vakavalta ja lähes uudelta kansalliseepokselta. Missä huumori, missä draaman kaari? Irrallinen palmuun kiipeäminen noottien ja sotien keskellä tuntuisi lähinnä irvokkaalta ja elämäkertaelokuvatkin tuppaavat olemaan tylsiä. Ajallisen kaaren tulee olla tiiviimpi, hahmoja vähemmän ja tunteiden suurempia! Kekkos-oopperaa pitää säästellä vielä tulevaan. Ehkäpä Urkista pitäisikin säveltää Ring-tyyppinen kolmen massiivisen oopperan sarja?

Sitten se tuli. Huukipuuki. Ihan salamana kirkkaalta taivaalta. Enemmän klassinen ”Verdi-henkinen” ooppera kuin barokkiooppera, mutta olkaa hyvät:

Anneli Jäätteenmäen Nousu ja Tuho

Ooppera kahdessa näytöksessä

Päähenkilöt:

Anneli Jäätteenmäki, puoluejohtaja, sopraano
Paavo Lipponen, puoluejohtaja, basso
Tarja Halonen, presidentti, altto (tai mezzosopraano)

Martti Manninen, presidentin neuvonantaja, baritoni
Jouni Backman, eduskuntaryhmän puheenjohtaja, kontratenori
Timo Kalli, eduskuntaryhmän puheenjohtaja, tenori

Matti Vanhanen, kansanedustaja, baritoni
Eero Heinäluoma, puoluesihteeri, basso
Ville Itälä, puoluejohtaja, tenori
Suvi-Anne SIimes, puoluejohtaja, altto
Osmo Soininvaara, puoluejohtaja, baritoni

Lisäksi:
Toimittajia – kuoro
Eduskunta – kuoro

I Näytös – Nousu

Alkusoitto

I Kohtaus – Tapaaminen Mamma Rosassa

Martti Manninen, Anneli Jäätteenmäki

Duetto ruokapöydän ääressä, salaisuuksien jakaminen.

II Kohtaus – Annelin toimisto

Faksi ja Anneli Jäätteenmäki laulavat, Irak-tieto paljastuu ja tenttistrategia syntyy.

Kohtalokas sopraanoaaria. ”Nämä paperit, yllättäen ja pyytämättä!”

III kohtaus – Vaalitentti

Puoluejohtajajien ja toimittajien oktetti, Paavo Lipposen ja Anneli Jäätteenmäen duetto.

Polyfoninen, riitaisa kokonaisuus ensin muiden teemojen ympäriltä, turvallisuuteen siirryttäessä Annelin lyhyt soolo kuvaamaan mielentilaa, sitten hyökkäys ja Lipposen tappio.
IV Kohtaus – Eduskunnan tentti

Kuoro, eli eduskunta, esittää kirjallisen kysymyksen Lipposelle.

”AMOS! AMOS!”

V Kohtaus – Vaaliyö

Annelin voitonjuhla. Tunnelma huipentuu pääministerihymniin, jonka kuoro (Keskustan puolueväki) laulaa Annelin kunniaksi. Mukana myös Matti Vanhanen, Timo Kalli, Martti Manninen.

VÄLIAIKA

II Näytös – Tuho

I Kohtaus – Lehdistön marssi

Kuoron epäilevä herääminen. Kysymyksiä, otsikoita, tiedustelua.

II Kohtaus – Hallituksen kaato

Eero Heinäluoma, Ville Itälä.

Puoluesihteeri Heinäluoma yrittää houkutella kokoomusta kaatamaan hallituksen. Dramaattinen kahden miehen duetto. Kulissien takaisen taistelun tiivistyminen.

III Kohtaus – Eduskunnan epäluottamus

Kuoro, eduskunta, puoluejohtajat, puoluesihteerit.

Dramaattinen välienselvittely Arkadianmäellä huipentuu Jouni Backmanin (kontratenori) Timo Kallille viemään lappuun, jossa vaaditaan Jäätteenmäen eroa.

Jäätteenmäki poistuu.

IV Kohtaus – Eropyyntö

Anneli Jäätteenmäen ja Tarja Halosen koskettava duotto, jonka alussa Tarja käskee Martti Mannisen poistumaan linnastaan. Anneli saa eron. Poistuu.

V Kohtaus – Uusi pääministeri

Vihlova vastakkainasettelu Matti Vanhasen epädramaattisen virkaanastumisen ja toisaalta Anneli Jäätteenmäen poistumisen kanssa.

VI Kohtaus – Syytteet ja tuomio

Käräjäoikeuden tuomari, lehdistö, Anneli Jäätteenmäki, Martti Manninen.

Annelin puolustuspuhe.

Käräjäoikeuden tuomio: syytön! Kuoro: syyllinen!

Muun väen hävitessä näyttömöltä ooppera päättyy Annelin hiljaiseen sooloon, jossa hän päättää jatkaa; nousta ylös ja lähteä Eurooppaan. Uusi aamu, Jäätteenmäki kävelee auringonnousuun.

LOPPU

(Mainittakoon tänne loppuun, että tämä on vaatimaton yritys harjoittaa huumoria, kenenkään en toivo tästä loukkantuvan. Lähteenä ja muistinvirkistyksenä lähinnä Wikipedia.)

periaatteet vs. käytäntö

”Vihreyteen” liittyy ”vaatimuksia” omien ihanteiden toteuttamisesta käytännön elämässä. Olisi vaikeaa pitää uskottavana aatteen miestä, joka puhuisi päästöjen suitsimisesta mutta ajelisi city-maasturilla, saarnaisi Reilun kaupan puolesta mutta mussuttaisi aina Chiquitaa… Ristiriidan voi osin ohittaa siirtämällä vastuun yhteiskunnalle: ”Valtion pitää luoda järjestelmä, jossa ympäristöystävällisin toiminta on myös rationaalisinta.”. Tämäkin pitää paikkansa, mutta ei sillä kaikkea toimintaansa voi selittää. Kuluttajalla on kuitenkin kapitalistisessa järjestelmässä suuri vastuu siitä mihin suuntaan maailma menee.

Akuutti dilemmani liittyy työmatkailuun. Olen projektiluonteisesti töissä Tikkurilassa Tanssiteatteri Raatikossa (Hys hys Hymylään-lastennäytelmä). Näytökset ovat illanvirkulle tuskallisesti aamuisin klo 9.00 ja 10.30. Paikalla pitää olla viimeistään 8.45. Julkisilla kulkuvälineillä tämä tarkoittaa vähintään 46-52 minuutin matkoja (reittiopas). Käytännössä matkaan kuluu joka päivä vähintään tuo 50, toisinaan enemmänkin. Muutaman kerran huonojen yhteyksien sattuessa kohdalle olen joutunut turaamaan selvästi yli tunnin. Ja sama paluusuuntaan n. klo 11.30-12.30. Extra-bonuksena näin muusikolle tietty mukana liikuteltava soitin, haitari, paino n. 12 kg sekä läppäri ym. päivän tarvekalut. Tuskallista.

Henkilöautolla matkaan kuluu n. 10-15 minuuttia liikenteestä riippuen. Tuuria yhteyksissä on sikäli, että aamuruuhkan aikaan kuljen pitkälti yleisimmän kulkusuunnan vastaisesti.

Vaihtoehdot ovat siis:
– Herätys 8.20, henkilöauto 8.30-8.45, haitari takapenkillä
– Herätys 7.30, julkiset 7.40-8.45, haitari selässä

Tämä joka aamu muutaman viikon ajan. Jo yhdessä viikossa ylimääräistä aikaa kuluu (paluusuunta mukaanlukien) 500 minuuttia eli 8 tuntia 20 minuuttia. Yli kokonaisen työpäivän. Lisäksi puolet ajasta on pois yöunista, jotka muiden (pääasiassa ilta- ja yötöiden) vuoksi jäävät lyhyiksi.

Hupaisan lisän kuvioon tuo se, että toinen pätkän näyttelijöistä tulee töihin Lahdesta ja hänen työmatka-aikansa (n. 50 minuuttia) on lyhyempi kuin minun, vaikka tulen linnuntietä mitaten paljon lähempää!

Poikittaisliikenne pissii! Etenkin vyöhykerajojen yli! Marja-rata asap! Kehät kiskoille!

Jos olisin säännöllisesti töissä Tikkurilassa hankkisin joko asunnon sieltä tai oman auton. Ensin todennäköisesti auton. Olisi täysin epäinhimillistä vaatia ketään käyttämään näin paljon aikaa työmatkoihinsaa. (Tiedän että monet käyttävät päivittäin pidempiä aikoja sukkulointiin pääkaupunkiseudulla. Se ei mielestäni ole tervettä. Jossain on häiriö. Kenen syy ja miten vika korjataan onkin sitten monimutkaisempi kysymys.)

Oma esimerkkini tuo hyvin esille sen kuinka tärkeää kaupunkisuunnittelu on; työpaikkoja ja asutusta ei saisi päästää leviämään sikinsokin sinne tänne – julkiset kulkuvälineet ja hyvinsuunniteltu ”helminauha-kaupunki” olisi nopein, taloudellisin ja ympäristöystävällisin vaihtoehto sekä kokonaisuuden että yksilön kannalta. (Jollain toisella kertaa voisi pohtia onko esim. Lahdesta Vantaalle sukkuloinnissa mitään järkeä. (Ei ole.))

Iltapäivisin minun täytyy päästä sitten taas keskustaan (Kokoteatterille) töihin. Sinnekin on tuskaisaa mennä julkisilla haitari selässä, teatteri kun sijaitsee kätevästi ratikka- ja bussipysäkkien välissä Pitkänsillan kupeessa, matkaa seisakkeelta yli 500 metriä. Toisaalta maksullisten parkkipaikkojen metsästyskin aiheuttaa harmaita hiuksia. (Ja niiden perhanan kolikoiden! Eikö A.D. 2007 voitaisi vähitellen muuttaa kaikkia pysäköintiautomaatteja joko korteilla tai puhelimilla toimiviksi?) Lisäksi keskustassa autolla ajaminen on mielestäni turhan stressaavaa ja ruuhkassa istuminen ei vastaa käsitystäni ”laatuajasta”.

Olen keksinyt ensi viikoksi kuitenkin mielestäni järkevän kompromissin; lainaan vanhemmiltani autoa aamun matkoille. Ajan aamuisin Haaga-Tikkurila-Haaga, säästäen n. 1,5 tuntia per päivä. Jätän auton Haagaan ja matkaan julkisilla keskustaan. Tärkein oivallus oli kuitenkin se, että vien Tikkurilaan ”pikkuhanurin”, jolla lastenteatterin selvittelee kevyesti ja jätän ”aikuisten hanurin” Kokolle, joten selviän koko ensi viikon roudaamatta. Matka Tikkurilasta Haagan kautta Siltasaarenrantaan ei itse asiassa ajallisesti ole lainkaan pidempi kuin yhteys julkisilla suoraan Viertolasta.

Onko toimintani ”epävihreää”? En tiedä, ehkä ”viher-natsimpi” kulkisi koko viikon hammasta purren julkisilla, heräten joka aamu kukonlaulun aikaan tietoisuuteen omasta moraalisesta ylemmyydestään. Kohtuuttomia ei voi vaatia, 8 tuntia viikossa on mielestäni liikaa millä tahansa mittarilla.

Mietinnän alle jää vielä sekin, mikä saisi minua muuttamaan logistiikkaani. Millä tavalla julkisten kulkuvälineiden tai ruuhkamaksujärjestelmien pitäisi muuttaa yhtälöä että olisin valmis luopumaan autosta ensi viikolla? 50 minuuttia lisää unta aamulla on luksusta, josta olen valmis maksamaan. Ruuhkamaksut, bring them on!

huoltovarmuus

Keskustelussa 141-tuesta (ja täysin absurdeissa ”ympäristötuissa”) ovat maanviljelijä-puolen edustajat aina muistaneet pitää yllä ”huoltovarmuus”-korttia.

Mutta mitä huoltovarmuus oikein on ja tarvitaanko huoltovarmuuden ylläpitämiseksi Suomessa nykymuotoista maataloutta?

Suomella on käsittääkseni tälläkin hetkellä koko kansalle ravintoa varastossa n. 3 kk annoksen verran. Ei jätskiä ja pitsaa, mutta energiantarve varmasti tyydytettynä kyllä. On vaikea kuvitella katastrofia, jonka vuoksi Suomeen ei elintarvikkeita maailmalta saataisi yli kolmeen kuukauteen. Paljonko maksaisi nostaa varastojen taso n. 12 kuukauteen?

Suomi esittää, että 141-tuesta sovittaisiin vuosiksi 2008-2013. Esityksen mukaan eteläisen Suomen viljelijöiden saama kansallinen maataloustuki laskisi kuluvan vuoden 194 miljoonasta eurosta asteittain noin 190 miljoonaan euroon. 141-tuen osuus summasta on vajaat 130 miljoonaa euroa. 141-tuki koskee suurin piirtein Pori-Tampere-Imatra -linjan eteläpuolista Suomea.

Suomessa maksetaan kansallisesti lisäksi pysyvää pohjoista tukea linjan pohjoispuoliselle alueelle vajaat 330 miljoonaa euroa vuodessa. EU:n kanssa yhteisesti maksettavat tuet mukaanlukien Suomen valtio tukee maataloustuottajia kaikkiaan noin 570 miljoonalla eurolla vuodessa.

Jos 141-tuen loppuminen johtaisi koko maatalouden alasajoon Etelä-Suomessa menetämmekö huoltovarmuuden? Eikö 194 miljoonaa Euroa vuodessa riittäisi aika pitkälle kansan elintarvikehuollon turvaamiseksi? Jos kaikki maataloustuet lopetettaisiin voisimme käyttää huoltovarmuuden ylläpitoon 570 miljoonaa Euroa. Sillä saanee maailmanmarkkinoilta aika paljon ruokaa.

Huoltovarmuus on huono argumentti maataloustukien puolesta.

(Ymmärrän, että kirjoituksen numerot ja logiikka on yksinkertaistettua, mutta pääpointti huoltovarmuuden heikkoudesta maataloustukia puoltavana argumenttina on mielestäni aikalailla pätevä.)

Jahas

Artun tönimänä tämä pystyyn. Katellaan ensin vähän ulkonäköä kohdalleen ja sitten asiaan…

Olen ajatellut kirjoittaa tänne ”keskeneräisiä ajatuksia”, asioita, joista en ole vielä muodostanut mielipidettä tai formuloinut järkeviä lauseita. Politiikkaa, taidetta, viihdettä, tekniikkaa. Vähemmän puoleisesti ”henkilökohtaisuuksia”, niiden vuodattaminen ei suuresti kiinnosta. Saas nähhä. Vuosia on jo pitänyt loki laittaa pystyyn. Sivutavoitteena toki myös oppia kirjoittamaan paremmin.