periaatteet vs. käytäntö

”Vihreyteen” liittyy ”vaatimuksia” omien ihanteiden toteuttamisesta käytännön elämässä. Olisi vaikeaa pitää uskottavana aatteen miestä, joka puhuisi päästöjen suitsimisesta mutta ajelisi city-maasturilla, saarnaisi Reilun kaupan puolesta mutta mussuttaisi aina Chiquitaa… Ristiriidan voi osin ohittaa siirtämällä vastuun yhteiskunnalle: ”Valtion pitää luoda järjestelmä, jossa ympäristöystävällisin toiminta on myös rationaalisinta.”. Tämäkin pitää paikkansa, mutta ei sillä kaikkea toimintaansa voi selittää. Kuluttajalla on kuitenkin kapitalistisessa järjestelmässä suuri vastuu siitä mihin suuntaan maailma menee.

Akuutti dilemmani liittyy työmatkailuun. Olen projektiluonteisesti töissä Tikkurilassa Tanssiteatteri Raatikossa (Hys hys Hymylään-lastennäytelmä). Näytökset ovat illanvirkulle tuskallisesti aamuisin klo 9.00 ja 10.30. Paikalla pitää olla viimeistään 8.45. Julkisilla kulkuvälineillä tämä tarkoittaa vähintään 46-52 minuutin matkoja (reittiopas). Käytännössä matkaan kuluu joka päivä vähintään tuo 50, toisinaan enemmänkin. Muutaman kerran huonojen yhteyksien sattuessa kohdalle olen joutunut turaamaan selvästi yli tunnin. Ja sama paluusuuntaan n. klo 11.30-12.30. Extra-bonuksena näin muusikolle tietty mukana liikuteltava soitin, haitari, paino n. 12 kg sekä läppäri ym. päivän tarvekalut. Tuskallista.

Henkilöautolla matkaan kuluu n. 10-15 minuuttia liikenteestä riippuen. Tuuria yhteyksissä on sikäli, että aamuruuhkan aikaan kuljen pitkälti yleisimmän kulkusuunnan vastaisesti.

Vaihtoehdot ovat siis:
– Herätys 8.20, henkilöauto 8.30-8.45, haitari takapenkillä
– Herätys 7.30, julkiset 7.40-8.45, haitari selässä

Tämä joka aamu muutaman viikon ajan. Jo yhdessä viikossa ylimääräistä aikaa kuluu (paluusuunta mukaanlukien) 500 minuuttia eli 8 tuntia 20 minuuttia. Yli kokonaisen työpäivän. Lisäksi puolet ajasta on pois yöunista, jotka muiden (pääasiassa ilta- ja yötöiden) vuoksi jäävät lyhyiksi.

Hupaisan lisän kuvioon tuo se, että toinen pätkän näyttelijöistä tulee töihin Lahdesta ja hänen työmatka-aikansa (n. 50 minuuttia) on lyhyempi kuin minun, vaikka tulen linnuntietä mitaten paljon lähempää!

Poikittaisliikenne pissii! Etenkin vyöhykerajojen yli! Marja-rata asap! Kehät kiskoille!

Jos olisin säännöllisesti töissä Tikkurilassa hankkisin joko asunnon sieltä tai oman auton. Ensin todennäköisesti auton. Olisi täysin epäinhimillistä vaatia ketään käyttämään näin paljon aikaa työmatkoihinsaa. (Tiedän että monet käyttävät päivittäin pidempiä aikoja sukkulointiin pääkaupunkiseudulla. Se ei mielestäni ole tervettä. Jossain on häiriö. Kenen syy ja miten vika korjataan onkin sitten monimutkaisempi kysymys.)

Oma esimerkkini tuo hyvin esille sen kuinka tärkeää kaupunkisuunnittelu on; työpaikkoja ja asutusta ei saisi päästää leviämään sikinsokin sinne tänne – julkiset kulkuvälineet ja hyvinsuunniteltu ”helminauha-kaupunki” olisi nopein, taloudellisin ja ympäristöystävällisin vaihtoehto sekä kokonaisuuden että yksilön kannalta. (Jollain toisella kertaa voisi pohtia onko esim. Lahdesta Vantaalle sukkuloinnissa mitään järkeä. (Ei ole.))

Iltapäivisin minun täytyy päästä sitten taas keskustaan (Kokoteatterille) töihin. Sinnekin on tuskaisaa mennä julkisilla haitari selässä, teatteri kun sijaitsee kätevästi ratikka- ja bussipysäkkien välissä Pitkänsillan kupeessa, matkaa seisakkeelta yli 500 metriä. Toisaalta maksullisten parkkipaikkojen metsästyskin aiheuttaa harmaita hiuksia. (Ja niiden perhanan kolikoiden! Eikö A.D. 2007 voitaisi vähitellen muuttaa kaikkia pysäköintiautomaatteja joko korteilla tai puhelimilla toimiviksi?) Lisäksi keskustassa autolla ajaminen on mielestäni turhan stressaavaa ja ruuhkassa istuminen ei vastaa käsitystäni ”laatuajasta”.

Olen keksinyt ensi viikoksi kuitenkin mielestäni järkevän kompromissin; lainaan vanhemmiltani autoa aamun matkoille. Ajan aamuisin Haaga-Tikkurila-Haaga, säästäen n. 1,5 tuntia per päivä. Jätän auton Haagaan ja matkaan julkisilla keskustaan. Tärkein oivallus oli kuitenkin se, että vien Tikkurilaan ”pikkuhanurin”, jolla lastenteatterin selvittelee kevyesti ja jätän ”aikuisten hanurin” Kokolle, joten selviän koko ensi viikon roudaamatta. Matka Tikkurilasta Haagan kautta Siltasaarenrantaan ei itse asiassa ajallisesti ole lainkaan pidempi kuin yhteys julkisilla suoraan Viertolasta.

Onko toimintani ”epävihreää”? En tiedä, ehkä ”viher-natsimpi” kulkisi koko viikon hammasta purren julkisilla, heräten joka aamu kukonlaulun aikaan tietoisuuteen omasta moraalisesta ylemmyydestään. Kohtuuttomia ei voi vaatia, 8 tuntia viikossa on mielestäni liikaa millä tahansa mittarilla.

Mietinnän alle jää vielä sekin, mikä saisi minua muuttamaan logistiikkaani. Millä tavalla julkisten kulkuvälineiden tai ruuhkamaksujärjestelmien pitäisi muuttaa yhtälöä että olisin valmis luopumaan autosta ensi viikolla? 50 minuuttia lisää unta aamulla on luksusta, josta olen valmis maksamaan. Ruuhkamaksut, bring them on!

huoltovarmuus

Keskustelussa 141-tuesta (ja täysin absurdeissa ”ympäristötuissa”) ovat maanviljelijä-puolen edustajat aina muistaneet pitää yllä ”huoltovarmuus”-korttia.

Mutta mitä huoltovarmuus oikein on ja tarvitaanko huoltovarmuuden ylläpitämiseksi Suomessa nykymuotoista maataloutta?

Suomella on käsittääkseni tälläkin hetkellä koko kansalle ravintoa varastossa n. 3 kk annoksen verran. Ei jätskiä ja pitsaa, mutta energiantarve varmasti tyydytettynä kyllä. On vaikea kuvitella katastrofia, jonka vuoksi Suomeen ei elintarvikkeita maailmalta saataisi yli kolmeen kuukauteen. Paljonko maksaisi nostaa varastojen taso n. 12 kuukauteen?

Suomi esittää, että 141-tuesta sovittaisiin vuosiksi 2008-2013. Esityksen mukaan eteläisen Suomen viljelijöiden saama kansallinen maataloustuki laskisi kuluvan vuoden 194 miljoonasta eurosta asteittain noin 190 miljoonaan euroon. 141-tuen osuus summasta on vajaat 130 miljoonaa euroa. 141-tuki koskee suurin piirtein Pori-Tampere-Imatra -linjan eteläpuolista Suomea.

Suomessa maksetaan kansallisesti lisäksi pysyvää pohjoista tukea linjan pohjoispuoliselle alueelle vajaat 330 miljoonaa euroa vuodessa. EU:n kanssa yhteisesti maksettavat tuet mukaanlukien Suomen valtio tukee maataloustuottajia kaikkiaan noin 570 miljoonalla eurolla vuodessa.

Jos 141-tuen loppuminen johtaisi koko maatalouden alasajoon Etelä-Suomessa menetämmekö huoltovarmuuden? Eikö 194 miljoonaa Euroa vuodessa riittäisi aika pitkälle kansan elintarvikehuollon turvaamiseksi? Jos kaikki maataloustuet lopetettaisiin voisimme käyttää huoltovarmuuden ylläpitoon 570 miljoonaa Euroa. Sillä saanee maailmanmarkkinoilta aika paljon ruokaa.

Huoltovarmuus on huono argumentti maataloustukien puolesta.

(Ymmärrän, että kirjoituksen numerot ja logiikka on yksinkertaistettua, mutta pääpointti huoltovarmuuden heikkoudesta maataloustukia puoltavana argumenttina on mielestäni aikalailla pätevä.)

Jahas

Artun tönimänä tämä pystyyn. Katellaan ensin vähän ulkonäköä kohdalleen ja sitten asiaan…

Olen ajatellut kirjoittaa tänne ”keskeneräisiä ajatuksia”, asioita, joista en ole vielä muodostanut mielipidettä tai formuloinut järkeviä lauseita. Politiikkaa, taidetta, viihdettä, tekniikkaa. Vähemmän puoleisesti ”henkilökohtaisuuksia”, niiden vuodattaminen ei suuresti kiinnosta. Saas nähhä. Vuosia on jo pitänyt loki laittaa pystyyn. Sivutavoitteena toki myös oppia kirjoittamaan paremmin.