pikkujoulukauden logistiikka

Taas on se aika vuodesta kun koko Suomi saa erittäin hyvän/huonon syyn juopotella porukalla – pikkujoulut.

Helsingissä tämä ilmenee erityisesti taksijonoina. Eilen illalla keikalta tullessani Elielin aukion jono oli kevyesti toista sataa metriä pitkä. Neuvostoliitto tuli mieleen. Odotusaika kylmässä räntäsateessa varmasti ainakin tunnin.

Hilpeää. Suorastaan kansallinen yhteiskokemus. ”Muistattekos kun silloin 00-luvulla venailtiin loskassa toista tuntia?” ”Kyllä kyllä! Mutta me jonotettiin kerran kaksi ja puoli tuntia…” ”Muttamuttamutta kerran kun me jonotettiin niin tuli rakeita, räntää ja salamoi ja odoteltiin ainakin 3 tuntia!”…

Oikeastihan jossain on vika. Joko takseja tai julkista liikennettä on liian vähän.

Ymmärrän taksiautoilijoiden kannattavuusargumentin; taksilupia ei saa lisätä huippujen mukaan koska silloin kyytejä ei saa riittävästi hiljaisempina aikoina. Taksit toimivat kuitenkin keskimäärin Suomessa laadukkaasti ja luotettavasti. Taksiautoilijoiden vaatima korkeampi aloitusmaksu iltoihin olisi ollut varmaankin hyvä keino saada varmasti kaikki autot ajoon ruuhkaviikonloppuisin. Hiukan kysynnän ja tarjonnan lain mukaisesti.

Miksi sitten ei YTV/HKL lisää bussivuoroja  varman ennustettavasti ruuhkaisiin iltoihin? Toisinaan tuntuu siltä että suuret yleisötapahtumat tai vuodenajat (kesäaikatauluja lukuunottamatta) eivät vaikuta julkisen liikenteen tarjontaan. Typerää. Pidempään jatkuvat yöbussivuorot pikkujoulukaudella olisivat varmasti kannattavia. Sen verran epämukavaa siellä pakkasessa on kyyköttää juhlatamineissaan vaakasuoran sateen vihmoessa naamaa.

Toinen seikka joka hämmästyttää kummastuttaa on julkisten vessojen puute Helsingin keskustasta viikonloppuisin. Jos tiedossa on, että porukka joka tapauksessa kuseksii nurkkiin, niin eikö olisi fiksua sijoittaa Bajamajoja ja/tai muita kusilaareja strategisiin paikkoihin? Esim. Elielinaukiolle, Flemarin ja Hesarin nurkille, Kampin keskuksen tienoille, Koirapuistoon, Roballe jne.. Jos edes 30% virtsasta saataisiin talteen olisi kaupunki huomattavan paljon mukavampi meille kaikille muille.

kumman kalan paloja

Viimeiset pari viikkoa kului kirjoittamatta tänne mitään. Syynä taukoon oli taide.

Sävelsin ja äänisuunnittelin Kokoteatterille musiikin ”Kumman kalan paloja” tanssiesitykseen. Ennen ensi-iltaa taideteoksen vääntäminen on kokonaisvaltaista puuhaa; päivät venyvät helposti 15-tuntisiksi ja ajatukset pyörivät monotonisesti oman työn ympärillä.

Proggigsesta tuli hyvä, suosittelen lämpimästi. Tanssijat ovat loistavat; tanssin taiteilijaprofessori Alpo Aaltokoski sekä ”nuoret lahjakkuudet” Eero Vesterinen ja Esete Sutinen. Koreografian loi Reetta-Kaisa Pirhonen ja valot suunnitteli William Iles. Näytöksiä Kokoteatterilla on vielä 13., 15., 18., 20. ja 21. päivä tätä kuluvaa joulukuuta klo 19. Liput 15€/10€.

Demarin arvio. Taas voisi ruikuttaa siitä, että nimeä ei koskaan kirjoiteta oikein…

Oksalan äänimaailma liikkuu katuhälinästä kansanmusiikkimaisuuteen, jossa yhtenä merkittävänä instrumenttina on hänen soittamansa haitari.

Ja minä kun luulin tehneeni oikeinkin taiteellista musiikkia, joka pientä poikkeusta lukuunottamatta on sovitettu jousikvartetille. Koira ja karvat jne..

Tein tähän teokseen vaihteen vuoksi ns. nauhamusiikin. Olen ollut niin usein itse lavalla heilumassa että (kts. Flickr) ”kuollut musiikki” tuntui virkistävältä vaihtoehdolta. Se myös mahdollisti musiikin ja äänen eri funktioiden tutkimiseen suhteessa lavan tapahtumiin. Yritin äänellisten temppujen kautta luoda illuusioita muistoista, elävästä hetkestä, etäisyydestä, läheisyydestä, läsnäolosta, vieraudesta. Onnistuin mielestäni vähintäänkin kohtuullisesti, vaikkakin lopputulos on jollain tapaa ehkä asteen verran ”elokuvamaisempi” kuin mitä olin lähtenyt hakemaan.

Oli myös jälleen kerran mielenkiintoista pohtia musiikin sisältöä suhteessa liikkeeseen ja esitykseen. Alkuperäisenä ajatuksenani oli käyttää esityksessä ainakin ositttain kappaleita, jotka sävelsin lokakuussa pitämääni II-tutkintokonserttiani (Uho) varten. Huomasin kuitenkin erittäin pian, että ne eivät sopineet tanssin säestykseksi. Eivät ainakaan tällaisen tanssin ja tässä yhteydessä. Äänikuva oli liian täynnä. ”Too many notes.” Polyfoninen jatkuvasti etenevä täyteen läpikirjoitettu sävelellisesti kertova ja voimakkaan dramaattisen kaaren sisältävä kappale tuntuu helposti liian alleviivalta. Kumman kalan paloja varten pitikin sitten alle kuukaudessa säveltää n.25 minuuttia uutta materiaalia, joka oli paremmin tilanteeseen sopivaa – tyhjempää, minimalistisempaa, ”yksinkertaisempaa”.

Paikoitellen sointikuva on yhteneväinen liikkeeseen, jopa liikkeestä ideoitaan ammentavaa, toisaalla äänet taas elävät omaa elämäänsä tanssijoiden puuhaillessa omiaan. ”Mikki Hiirtä” (=liike ja ääni täysin yhteneviä kuin Disney-musikaalissa) ja vastakkainasettelua sopivassa suhteessa. Lähes säveliä tärkeämpää on se, miten musiikki asettuu tilaan. Osa musiikista tulee pienistä lavalle sermin taakse sijoitetuista kaiuttimista, joista syntyy illuusio konkreettisesti soitetusta musiikista. Osan taas olen miksannut tarkoituksellisesti kaikuisaksi, jolloin äänentoistosta ajettuna ne luovat elokuvallisen kerronnan tunteen.

On tullut mietittyä viime aikoina myös teosten syntyprosesseja. Ns. ”Taiteen” piirissä kun prosessianalyysia ja taiteellisten organisaatioiden ohjausta jos ei nyt suorastaan kaihdeta, niin sitä ainakin pidetään toisarvoisena. Tarkoitan tällä sitä, että en usko taiteellisen prosessin lähtökohtaisesti eroavan mistään ”ei-taiteellisesta” suunnittelu/tuotantoprosessista. Kuitenkin usein taiteellisen prosessin määrätietoista analyysia ja organisoitunutta luonnetta pidetään jopa taiteen korkean laadun vastaisena.

Miksi joskus töitä on mukava tehdä ja välillä se on aivan kauhean tuskaista? Löytyisikö esim. yritysmaailmasta metodeja ja työkaluja, joilla myös taiteellinen työympäristö ja siinä leiskuvat valta- ja ihmissuhdekuviot saataisiin hallintaan? Miksei ryhmädynamiikka ole oppiaineena Sibiksessä?

Mainittakoon, että tällä kertaa koko periodi oli erittäin miellyttävä – Reetan ja muiden työryhmän jäsenten kanssa on ilo työskennellä. Itse huomaa väsyneenä ja stressaantuneena olevansa porukan hankalin. Tärkeä huomio sekin.

sivareille ei kertausharjoituksia, mutta uskonnollinen testi?

Hesari tietää kertoa, että hallituksen ehdotus menee sellaisenaan läpi. Hyvä. Palvelusaika lyhenee 12 kuukauteen ja kertausharjoitus-hölmöily jätettiin suosiolla puolustusvaliokunnan ”harrastuneisuuden” piikkiin.

Mutta miten pitäisi suhtautua sosiaalidemokraattien vaatimukseen:

Sosiaalidemokraatit hyväksyvät tutkinnan mutta haluavat varmistaa, että tutkintalautakunnassa on mukana kirkkokuntien edustajia.

Mitä ihmettä? Onko kaltaiseni kirkkoon kuulumatoman vakaumusta sitten mahdollisen kriisin aikana tutkimassa joku täysin epädemokraattisesti valittu pappi? Miksei samantien mullah? Milloin Suomessa aletaan vihdoin erottaa kirkko ja valtio toisistaan?

Kirkko ei todellakaan tarkoita samaa kuin moraalisen ja eettisen pohdinnan syvin tuntemus.

Ainoa järkevä selitys lienee se, että jos perusteluna sivariin voi käyttää ”uskonnollista vakaumusta”, niin sen syvyyttä osannee kirkollinen taho arvioida parhaiten.

Hupaisa on myös demareissa yhtäkkiä oppositiossa syntynyt halu lyhentää sivaria kahdella kuukaudella. Viimeiset 12 vuotta olisi heillä kuitenkin jo ollut aikaa tehdä asialle jotain. Parempi tietysti näin. Myös vihreiden ilmastopoliittisen ja työvoimapoliittisen ohjelman saa puolestani valokopioda…

tuntematon kansallisuus

Aivan mahtavaa, että Suomessa, vuonna 2007, voi iltapäivälehti julistaa teatteriesityksen olevan ”skandaali”. Vielä mahtavampaa on se, että ensi-illan yleisö kiittää sitä seisaaltaan. Ja kaikkein mahtavinta on se, että Yle (tai ainakin Teema) palaa julkisen palvelun tv:n perusteille ja televisioi ”Kohu-Tuntemattoman”.(Ja Tarjakin tykkäs…)

Upeaa, pitkästä aikaa tuntuu siltä, että kulttuurilla on mitään tekoa markkinavoimien keskellä. Vähintäänkin kansallisia traumoja tulee voida purkaa muutenkin kuin myyttisiä kiiltokuvia maalaamalla.

suomen kuvalehti vs. halonen

Suomen Kuvalehteen minulla on erikoissuhde; olen lukenut sitä niin pitkään kuin muistan ja nykyinen tilaukseni on isoisän peruja – ennen kuolemaansa maksoi kestotilaukseni ilmeisen pitkäksi aikaa, ukki kun on ollut haudassa jo melko tovin ja lehti tippuu yhä kerran viikossa eteisen lattialle.

Lehden laadukas asiajournalismi sekä loistava ja Suomessa sangen harvinainen kuvajournalismi saavat lukemaan lehden aina kannesta kanteen. Muutamia ”lipsahduksia” lukuunottamatta Kuivista on ollut helppo arvostaa.

SK:n toimitus on myös Ruokasen johdolla selvästi valinnut puolensa; Natoon mennään, verot alas ja kokoomus ylös on ollut luettavissa sekä riveiltä että rivien väleistä. Usein Ruokasen tahallisen provosoivat pääkirjoitukset saavat veren kiehumaan, mutta olen ajatellut, että on parempi lukea myös ”vastapuolen” argumentteja eikä vain omaa uskoa vahvistavia tekstejä.

Toisinaan tahallinen vastakkainasettelu saa huvittavia muotoja. Tuore pääkirjoitus on ihastuttavan ristiriitainen.

Tasavallan presidentti vastaa ulkopolitiikan arvostelijoille, erityisesti kokoomukselle. On arvokasta, että presidentti osallistuu julkiseen keskusteluun, kun ulko- ja turvallisuuspoliittista selontekoa valmistellaan. Toisaalta kielteinen kannanotto puolustusyhteistyöhön vie pohjan valmisteilla olevalta Nato-selvitykseltä.

—-

Sotilaallista painostusta suurempi uhka ovat nyt idän rikolliset, ympäristötuhot, olojen epävakaus ja – pääoma.

—-

Baltian maat taas ovat kokeneet, ettei Nato-jäsenyys auta kun venäläinen raha tunkeutuu markkinoille.

—-

Historia on opettanut, että sotilaallinenkin tilanne voi muuttua nopeasti.

—-

Pienen maan on lopulta oltava yksimielinen, mutta keskustelu tulee sallia. Presidentin ja kokoomuksen maailmankuvat ovat tässä asiassa täysin vastakkaiset.

—-

Kansan enemmistö vastustaa Nato-jäsenyyttä ja presidentti heijastelee sitä. Ja toisinpäin: presidentin kannan takia kansa on varuillaan. Historia osoittaa, oliko Halonen se presidentti, jonka aikana pää pantiin pensaaseen kohtalokkain seurauksin, vaikka tosi-asiat olivat ilmeiset. Panokset ovat siis kovat.

Hilpeää. Eli mites tää ny menikään. Keskustelu on arvokasta, mutta vain silloin kun se on Nato-jäsenyyden puolesta? Ja että Halosen osallistuminen keskusteluun perustellulla mielipiteellään on keskustelun estämistä? Lisäksi Venäjä ei ole uhka, mutta Venäjä on uhka ja että ryssä tuloo ja että Nato auttaisi, mutta että Nato ei ole kyllä näihin uusiin uhkiin auttanutkaan… Lisäksi kansa on tahdotonta karjaa vaikka panokset kovenee ja tosi-asiat, anteeksi TOSI-ASIAT, niiko isojen poikien ”ei-mitkään-muumimamma”-tosi-asiat ovat ilmeisiä.

Koetas ny Tapani saada hommas kasaan! Eihän tuossa ole mitään tolkkua! Nato-jäsenyyttä voi varmaan perustella ihan koherentistikin. Ehkä.

Halosen haastattelussaan Natosta lausumien ajatusten kanssa on mielestäni helpompi olla samaa mieltä. Halosen Nato-kanta saattoi hyvinkin olla presidentin vaalien ratkaiseva seikka. Ainakin itselleni Halosen selkeämpi jäsenyyden vastaisuus Niinistön vain vaivoin peiteltyyn Nato-kiimaan verrattuna vaikutti uskottavammalta. Suomen Kuvalehti saa toki olla eri mieltä, perustelut vain kannattaisi pistää kuntoon.