haastattelu basso-radiossa

Käväisin viime perjantaina vieraana Basso-radion ”hikinen iltapäivä”-ohjelmassa.

Haastattelun voi kuunnella tästä. Alkuun jubailtiin Bordurkan keikasta Funky Elephantissa ja balkan-musasta. Kunnallispoliittinen osuus alkaa puolen välin tienoilla.

Basson herrat kysyivät minulta loppupuolella valtuuston kasvisruokakeskustelun innoittamana, miten kunnallisesta päätöksenteosta saisi ”nuorille” ja muillekin kansalaisille kiinnostavampaa – se kun näyttäytyy usein vain lähes järjettömänä kinasteluna pikkuasioista tai korruptoituneena pelinä.

Vastasin että demokratia on luonteeltaan hidasta ja tylsää. Että siitä on lähes mahdotonta saada mielenkiintoista ”showta”. Ja niinhän se on. Jykeviä perselihaksia tarvitaan kokouksista selviämiseen.

Jälkeenpäin tajusin, että olisi pitänyt vastata että juuri näin! Nuoret järkevät aikuiset juttelevat tärkeistä asioista uudella foorumilla. Itse koen olevani ainakin jonkinsorttinen kulttuuripolitiikan ”asiantuntija” täällä Helsingissä, joten toivottavasti tällainen radiokeskustelu osaltaan tekee kunnallista päätöksentekoa avoimemmaksi ja mielekkäämmäksi.

Voisikohan Basso-radio tuottaa jopa kunnallispoliittisten keskustelujen sarjan? Musiikin tauottamissa jutustelutuokioissa voitaisiin puhua mielenkiintoisella tavalla tärkeäksi koetuista aiheista kuten esim. katutaide, julkinen liikenne, terveydenhuolto jne. Tai jopa yleisemmistä ”suurista linjoista” kuten esim. markkinamekanismien käyttö julkisen talouden piirissä.

Politiikan pitäisi olla yhteinen asia. Ei sitä saa sysätä vain jonkun kansanosan hoidettavaksi. Basso-radiolla on media-valtaa, jota he voivat itse käyttää, jos kokevat asian tärkeäksi!

verinen mies

Oltiin männä viikolla keikalla Viitasaarella ”Musiikin aika” -festivaaleilla.

Keikkapaikkamme oli hotelli Pihkurin ”klubi” – normaalisti varmaankin paikallisten humppatanssien keskipiste.

Pääsimme paikalle puoli kahdeksan maissa ja aloimme keikkavalmistelut; ruokailun ja sound checkin.

Mutustimme kaikessa rauhassa paistettua kananrintaa ja kävimme vuorotellen testaamassa soittimiamme lauteilla kun aulaan tuli mies, joka alkoi vaatia henkilökunnalta kovaan ääneen tupakkaa ja viskiä. Aivan tuhannen kännissä tietty. Tiedättehän, sellaisessa kaamostilassa, johon pääsee vain pitempiaikaisella ja määrätietoisella harjoittelulla. Pistin merkille myös miehen pelottavan näköisen fyysisen tilan – käsivarsissa oli verta ja naamassakin näytti olevan jotain naarmuja. T-paita oli musta, joten siinä ei näkynyt mitään. Oletin äijän kaatuneen pahasti.

Henkilökunta toimi esimerkillisesti: toinen tarjoilijoista ehdotti tyypille että ”Mennääs tuonne ulos, niin tarjoan sulle tupakan.” Menivät. Muutaman minuutin kuluttua ulkoa kuului mekkalaa ja tyyppi olikin sitten raudoissa pihalla. Poliisit käväisivät sisällä kysymässä tarjoilijoilta mitä herra oli tehnyt sisällä ja lähtivät pois.

Ei siitä sen enempää. Mentiin alakerran ”bäkkärille”, juotiin kaljat ja soitettiin keikka moderneista säveltäjistä ja klassisista muusikoista koostuneelle yleisölle. Hämmentävä meno. Kaikkien biisien jälkeen taputettiin, soiton aikana ei kuulunut keskustelua ja vasta viimeisten kappaleiden aikana jokunen nuorempi nainen uskaltautui tanssilattialle. Ihan niinkuin oltaisiin oltu oikeassa konsertissa. No, suomalaiset ovat jähmeää kansaa.

Keikan jälkeen kuulimme, että näkemämme hahmo oli puukottanut viereisessä kerrostalossa kaksi miestä ja haavoittanut kahta naista. Tullut suoraan tappopaikalta sound checkiimme.

Kylmäsi. Samaan aikaan kun touhusimme omiamme Pihkurin aulassa, 30 metrin päässä oltiin oltu puukkohippasilla. Onneksi kukaan meistä ei mennyt väliin kun tappaja tuli aulabaariin. Herra oli uhkaillut pidätettäessä poliisejakin puukolla – virkavalta käytti etälamautinta pysäyttääkseen hänet.

Kuten arvata saattoi, ”tekijän muistikuvat tapahtumista ovat hataria”.

Surullista. Niin kertakaikkisen turhaa.

Suomalaisen pahoinvoinnin stereotyyppi – puukolla kaveri kylmäksi kännissä. En voi välttyä ajatukselta että merkkejä ongelmista on ollut nähtävissä aiemminkin puukkomiehen kohdalla. Oli varmaankin vain ajan kysymys milloin jotain sattuu. Montako aikapommia meillä täällä Suomessa kaduilla kulkee?

Vaikka puukottaja on tietysti syyllinen ja kantaa vastuun teoistaan itse, on osa syyllisyydestä vääjäämättä yhteiskunnan. Täydellisessä maailmassa kenenkään ei pitäisi kuolla väkivaltaisesti, täydellisessä maailmassa kenenkään ei pitäisi ajautua tilanteeseen, jossa puukko on ainoa ratkaisu.

Pahasti jeesustelematta toivon, että tuoreen taantuman aikana ei kehdattaisi säästää peruskoulutuksesta, nuoriso-, mielenterveys- ja päihdetyöstä. Ongelmien ratkaiseminen kun tavallisesti maksaa enemmän kuin niiden ennaltaehkäisy.

keikkailu se on mikä ei kannata

Järjestin noin kuukausi takaperin musiikilliset iltamat ravintola Bellyyn Helsingin keskustassa. Soittamassa oli upea haitaristitar Johanna Juhola Roope Aarnion kanssa ja sekä maanmainio Orkestar Bordurkamme.

Ilta oli kesäkeskiviikoksi menestys – 117 lipun maksanutta kuulijaa. Ainakin Orkestarin osalta siinä olikin sitten tämän vuoden ”klubikeikkakiintiö” täynnä. Miksi? Muusikot, kuten muutkin ammattilaiset, haluavat rahaa tehdystä työstä ja ”lippuriski”-keikkailu ravintoloissa ei ole kannattavaa toimintaa bändeille, niin mukavaa kuin se onkin.

Selitän. Otetaan yksinkertaisuuden vuoksi myytyjen lippujen määräksi 100, joka on muuten suurinpiirtein esim. Semifinalin maksimi.

Meidän lipunhintamme oli 7€, joka sisälsi 2€ narikan. Ovimiehen liksan jälkeen rahaa jäljellä siis 500€.

Tuosta 500€:sta eurosta otetaan 8% arvonlisävero päältä pois. Arvonlisäveron määrä on 37,04€, joten verottajan (ensimmäisen puraisun) jälkeen jäljellä on 462,96€.

Jihuu! Melkein 80€ jää nassuun, niinkö? Ei suinkaan. Tuo 462,96€ jaetaan ravintolan ja yhtyeen kesken. Usein jakosuhde on 30:70, eli 30% ravintolalle ja loput orkesterille. Esimerkkiyhtyeellemme jää siis jaettava sadan myydyn lipun jälkeen 324,07€.

Jihuu! Melkein 50€ per soittaja siis? Ei suinkaan. Tuo summa tulee laskuttaa ravintolalta. Sitä ei saa ”puhtaana käteen” tai ”ruskeassa kirjekuoressa”. Itse käytän laskuttamiseen laskutus- ja palkanlaskentatoimistoa. Hasan veljesten Suomen palkkiopalvelut on erikoistunut muusikoiden keikkaliksojen laskuttamiseen. (Voin suositella, hyvä ja nopea palvelu. Vakiasiakkaille liksat kolahtavat joskus jopa heti tilille.)

Heidän taksansa oli aiemmin 4%, eli tässä tapauksessa 19,45€. Onneksi hekin huomasivat prosenttilaskutuksen kaupallisesti kannattamattomaksi ja muuttivat hinnoitteluaan. Tätä nykyä palkanmaksu maksaa 9€+6€ per keikka. Eli kun meitä tässä kuvitteellisessa esimerkkitapauksessamme oli keikalla 7 henkeä, tulee summaksi (9€ + 6€) * 7 = 105€

Jaettavaa seitsemälle muusikolle jää 219,07€, joka (tasan jaettuna tarkoittaa) 31,30€ laskutusosuutta per soittaja. Tämä siis ei ole vielä palkkaa eikä käteen jäävää tuloa, vaan tämän jälkeen rahasta otetaan ns. palkan sivukulut eli eläkkeet ym. maksut, n. 22%. Palkkaa jokainen muusikko saa n. 24,41€

Ja silloin astuu verottaja toisen kerran kuvioihin mukaan. Omalla kohdallani, pienipalkkainen kun olen, prosentti ei ole kuin 15, joten pankkitilille napsahtaisi noin 20,75€. Tuntipalkaksi työlle voi laskea (ilman harjoitustunteja tietysti, vain amatöörit reenaa) laskea sellaiset 2,6€. Eläköön työnteko! Ei taideta ihan vähimmäispalkoille päästä. (Ravintolamuusikoille vähintään 108€, laskutussummana n. 170€ per muusikko.)

Ja tämä kuvio siis tapahtui sellaisessa kuvitteellisessa tilanteessa, jossa keikkapaikalle ja keikkapaikalta ei tarvitse roudata mitään taksilla tai henkilöautolla. Eiku kaikki HKL:n kuukausikortilla tai fillarilla rumpuja ja bassokamoja roudaamaan! Ja soittimien pääomakustannukset on tietty jo kuoletettu joillain muilla hommilla kuin soittamalla?

Naurettavaahan tuo on. ”Sopiva” keikkaliksa tuollaisesta konsertista meidän tasoisillemme muusikoille liikkuu 250€:n nurkilla. Solistina uraa tekevän Johannan ”oikeiden keikkojen” liksat ovat moninkertaisia.

Suhtautumistapoja on useita. Eräs ystäväni sanoi ajattelevansa klubikeikkailua Helsingissä ”harrastustoimintana”, josta ei rahaa edes kuvittele saavansa. Toinen näkökulma on ajatella keikkoja bändin promootiona, jonka pääasiallisena tarkoituksena on a) vauhdittaa firmakeikkojen myyntiä, b) levymyyntiä, c) oheistuotemyyntiä ja d) lisätä tulevien keikkojen yleisömääriä ja toivoa leipovansa rahaa sitten myöhemmin ns. rahakeikoilla. Näin itse yritän ajattella asiaa. Oheistuotteita (levyjä+t-paitoja) myimme myös jonkin verran. Ehkä parin kympin edestä per soittaja.

Kolmas tapa on olla soittamatta klubikeikkoja. Se on tylsin kanta. Klubeilla ja keikoilla musiikki kuitenkin elää. Ns. ammattilaisten esittämä musiikki ei saisi jäädä vain apurahojen ja firmakeikkojen varaan.

Muailimaa kiertäessä olen pannut merkille, miten halpoja pääsyliput Suomessa ja erityisesti Helsingissä ovat. Tuon esimerkkikeikkammekin lipun hintaa muutama kommentoi ”kalliiksi”. Prkl. Naurettavan halpahan se on, selvästi alle kaksi tuoppia. Jos nuo 100 henkeä olisivat maksaneet 15€ (eli kolmen tuopin hinnan) kokemuksestaan olisi koko palkkamatematiikka jo järkevällä pohjalla.

Kyyninen sivustakatsoja huomauttanee, että yleisön määrä kolminkertaistamalla tapahtuisi sama kasvu. Hän ei ota huomioon tosiasioita. Helsingissä ei ensinnäkään ole kovin montaa keikkapaikkaa, johon sopisi 300 henkeä. Ei ainakaan yhtään vähänkään marginaalisemman musiikin ohjelmistoonsa hyväksyvää. Ja lipunhinta olisi silti aivan liian alhainen. Ja liksa naurettava. Kyllä 300:lle hengelle soittelusta sitten taas jo pitäisi saada enemmän kuin absoluuttinen minimiliksa, jookoskookos?

Trio tahi duo olisi myös helpommin kannattava, mutta toisaalta esim. bilemusiikin soittaminen ei aivan pienellä pumpulla (ainakaan helposti) onnistu.

Sisareni Englannissa tekemän tutkimuksen mukaan pääsylippujen hinnat eivät ole kovinkaan merkittävä tekijä kun ihmiset päättävät konserttiin menemisestä. (.ppt) Osittaisena todisteena voi pitää myös hetkessä loppuun myytävien stadion-konserttien hintoja. Jos kuluttajat ovat valmiita maksamaan 80€ piippuhyllypaikasta Areenalla, niin miksi he eivät olisi valmiita maksamaan 10€ korkeatasoisesta klubikeikasta?

Miksi lipunhinnat sitten ovat Suomessa niin matalia? Syitä tähänkin lienee useita.

Helsingissä hintoja laskee erityisesti ylikuumentunut tarjonta; kaupungissamme on aivan järjetön määrä keikkoja, keikkapaikkoja ja bändejä. Hyvä niin! 70-luvun kuollutta Stadia ei kukaan kaipaa. Tästä kuitenkin seuraa se, että ravintolat voivat pitää diilit bändeille kehnoina ja myydä itse voitolla kaljaa, sillä voittoa Belly illastamme teki aivan varmasti.

Toinen syy on subventio; klassisen musiikin konsertit ja eri tavoin subventoidut kulttuuritalojen keikatkin maksavat vain muutamia kymppejä vaikka esiintyjinä olisi maailmantähtiä. Lipunhintojen kohdalla älyttömin esimerkki subventiosta on Juttutuvassa Freelance muusikot ry.:n järjestämät legendaariset Rytmihäiriö-klubit. Noilta keikoilta kaikki muusikot saavat käyvähkön keikkaliksan, mutta pääsylippuja ei ole lainkaan! Miksi maksaa mitään laadukkaasta suomalaisesta rytmimusiikista kun sitä saa Paasitornista ilmaiseksi? Parempi nimi ko. illoille olisikin Markkinahäiriö. Samaa ilmiötä, mutta riemastuttavan viistosti edustaa myös Art Goes Kapakka, joka riittävän epäsäännöllisenä ei onneksi totuta ketään juuri mihinkään.

Mitäs sitten asialle voitaisiin tehdä? Lakkoa tuskin kannattaa muusikoiden kokeilla…

Muutamia ehdotuksia:

– poistettaisiin arvonlisävero pääsylipuista. Pääsylippujen hinnat eivät muutu markkinoiden mukaan ylös alas viikoittain kuten esim. ruoan hinta, joten alennus siirtyisi suoraan muusikoiden liksoihin ja ravintoloiden katteisiin.

– nostetaan ”kevyen musiikin” keikkatoiminnan tukimäärärahoja. Turha varmaan edes toistaa sitä tosiasiaa, että klassinen musiikki saa valtion ja kuntien kulttuurirahoista suhteettoman suuren osuuden. ”Muille musiikin lajeille” on kuitenkin turhaa perustaa ”orkesterilaitosta”, jonka jäykkien seinien sisällä sitten voisivat ”rokkaritkin” tienata leipäänsä soittamalla.

Bändeille rahaa voitaisiin jakaa esim. työskentelyapurahoina, joissa olisi jonkin näköinen ”keikkakiintiö”. Tyyliin: ”Saatte kuukauden liksan, jos reenaatte viikon ja voitte osoittaa vetäneenne puolen vuoden sisällä neljä keikkaa Helsingissä.”. Tuo raha myös palaisi suoraan kulutuskiertoon, uhkaavan laman torjuntaa elvytyksellä!

– tuetaan musiikin esitystoimintaa alentamalla palkan sivukuluja. Järjestelmä, jossa bändit voisivat hakea ”sivukulutukea” ja tukipäätöksen saatuaan voisivat johonkin tiettyyn rajaan asti saada kaikki palkan sivukulut valtiolta poistaisi markkinoilta myös suuri määrä harmaata taloutta.

Sivukulujen korvaus ottaisi huomioon myös bändien erilaiset liksat ja olisi joustava, ”markkinahenkinen” tukimuoto. Näin siis, jos elävää kulttuuria halutaan Suomessa tukea. Toivottavasti halutaan, tällä hetkellä ammattimuusikot tukevat sitä omasta selkänahastaan.

Tällainen järjestelmä olisi myös itsestäänselvästi neutraalimpi musiikin lajin suhteen. Kyllä Suomessa pitäisi vuonna 2008 tukea klassisen, jazzin ja kansanmusiikin lisäksi myös muita (vähemmän kaupallisia) musiikin ja esittävän taiteen muotoja. Ei välttämättä olisi tyhmää tukea jopa joitain tanssiorkestereita.

Mikään konsti ei kuitenkaan poista sitä, että lippujen hintoja pitäisi mielestäni nostaa. Perinnearkun kanssa aiomme aloittaa syksyllä nostamalla lippujen hinnat viidestä seitsemään euroon. Sekin on mielestäni naurettavan vähän niin korkeatasoisista esityksistä ja klubi-illoista.