Kulttuuripolitiikkaa ja kissatauluja

(Kolumni Cult 24:n kesäkuun numeroon)

Vasemmistoliitto lähti hallituksesta ovet paukkuen. Samalla kulttuuriministerin saappaat jäivät tyhjiksi ja ne kiikutettiin asuntoministerin eteiseen. Tästähän riemu repesi. Mm. laulaja Kaija Kärkisen mukaan ”Sivistysvaltiossa pitää olla kulttuuriministeri”. Taidekenttä loukkaantui – news at 11.

Seuraavan kerran päästiin naureskelemaan kun tuore asunto- ja kulttuuriministeri kehtasi kertoa Hesarille pitävänsä kissatauluista. Kissatauluista! Kuvitelkaa! Kyllähän kulttuuriministerin olisi pitänyt osata nimetä vähintään viisi suomalaista nykytaiteilijaa ja toivoa seinälleen jotain abstraktia.

Painting by Aurélia, Luc, Jennifer and Philippe Le Hégaret

Kulttuuriministerin päätehtävä ei ole taiteilijoiden fiiliksistä huolehtiminen. Kulttuuriministeri johtaa kulttuuriministeriötä, jota puolestaan ohjaavat hallitusohjelma ja valtion talousarvioesitykset. Itseasiassa kulttuurikentän kantilta eräs parhaista kulttuuriministereistä kautta aikain oli Tanja Karpela, joka ei varmastikaan erottanut Rembranttia Renoirista, mutta tajusi että kulttuuriministerin tehtävä on johtaa ministeriötä ja nyhtää valtionvarainministeriöltä lisää rahaa. Siinä hän onnistui selvästi mm. muuatta runoilevaa jazzpianistia paremmin.

Se mitä minä olen kaivannut jo vuosikausia on kulttuuriministeri, jolla olisi kulttuuripoliittinen linja. Henkilöä, joka sanoisi muutakin kuin että kulttuuri sillai ihanasti elävöittää ihmisten arkea ja terveysvaikutukset diibadaabadaabadii. Poliitikkoa, joka ottaisi kulttuuripolitiikan vakavasti.

Kulttuuripolitiikan peruslinjat valettiin betoniin 1970-luvulla ja ne eivät ole siitä liikkuneet yhtään mihinkään. Ministeriö pärjää varmasti ihan mallikkaasti vuoden ilman poliittista ohjausta – eihän sitä ole ollut vuosikymmeniin.

Taiteella terveyttä?

(Kolumni Cult24:n toukokuun numeroon.)

Usein taiteen julkista tukea puolustetaan terveysargumentein. Kulttuuri kuulemma pidentää ikää ja parantaa elämänlaatua. Vaikeahan tuohon on vastaankaan väittää. Elo on takuulla mielekkäämpää jos siinä on muutakin sisältöä kuin puoli yhdeksän uutiset ja Lotto-arvonta.

Kuva: Antti Pirskanen  / Flickr / CC-lisenssi

Kuva: Antti Pirskanen / Flickr / CC-lisenssi


Perusteluksi julkiselle tuelle siitä ei kuitenkaan ole. Terveysvaikutteinen kulttuuri kun on harvemmin sitä taidetta, jota julkisesti tuetaan — siitä että valtio ja kunta tukevat kaupunginteatteria tai orkesteria ei suoraan seuraa mitattavissa olevaa parannusta kansanterveyteen.

Kulttuuri on myös epätasa-arvoinen konsti kansanterveyden parantamiseen. Esimerkiksi ikäihmisistä itsestään huolta pitävät ovat myös useimmiten kulttuuripalveluiden suurkuluttajia ja juuri ne vanhukset, joita kannattaisi terveydellisin perustein tavoittaa jäävät koteihinsa.

”Terveysvaikutteiseen kulttuuriin” pitää kehittää omat keinonsa ja mittarinsa.

Vaarallisinta terveysargumentissa on kuitenkin se että kulttuuri ei ole paras keino edistää kansanterveyttä. Esimerkiksi pyöräilyn terveysvaikutukset ovat paljon selkeämmät ja helpommin osoitettavissa. Pitäisikö meidän leikata varoja kulttuurista pyöräilylle? Kaikkein suorimmat terveysvaikutukset ovat tietenkin terveydenhuoltoon laitetuilla euroilla. Jos julkisen tuen peruste on terveys, eikö kaikki kulttuuriin laitettava raha pitäisi laittaa erikoissairaanhoitoon tai terveysasemiin?

Kulttuuria kannattaa tukea, mutta se vaan pitää perustella jotenkin muuten kuin utilitaristisesti terveyshyödyillä. Ja terveysvaikutteisen kulttuurin rahoitus puolestaan tulee etsiä sosiaali- ja terveyssektorin budjetista.

Betonin sietämätön raskaus

(Kolumni Cult24:n huhtikuun numeroon.)

Keskustelin jokin aika sitten erään suomalaisen teatterinjohtajan kanssa. Tunnelma oli epätoivoinen. Kierros säästöjä oli jälleen luvassa kuntapäättäjien suunnasta ja löysää laitoksesta oli mahdoton enää löytää. Suuri ongelma oli että toimintaa ohjasi itsevaltaisin ottein teatterin rakennus.

Vuoden betonirakenne 1982

Vuoden betonirakenne 1982

Monella paikkakunnalla rakennettiin männä vuosikymmenellä teatterille kallis ja muuntelukelvoton tila, jonka yleisökapasiteetti on valtaisa. Isolle näyttämölle ja satojen katsojien saliin onkin tehtävä vaikka väkisin ”yleisön suosikkeja”, erityisesti musikaaleja, oli organisaatiolla siihen rahkeita tai ei.

Hulluinta on se että kalliin musikaalin tekeminen tuottaa usein voittoa vähän panoksiin nähden – tärkeintä on saada ison salin täyttöaste korkeaksi. Vaikka pienemmällä, jopa teknisesti heikommalla, tilaratkaisulla teatteri voisi olla väkevämpi ja voida paremmin.

Ja jos tilasta ei voida säästää, on pakko leikata muusta: kaupunginteattereissa lähinnä henkilöstöstä, rohkeudesta ja kokeiluista.

Suomalainen kulttuurilaitos on kuin Ferrari, jota pidämme säästösyistä tallissa ja ajelemme kolmea kymppiä ukin vanhalla Talbotilla. Maranellon kaunotar on tehty motaria varten – sillä pitää päästä ajamaan kaasu pohjassa ja bensaan pitää vaan löytää euroja. Tai sitten pitää tunnustaa tosiasiat ja hankkia järkevämpi perheauto.

Miksi suomalainen teatterikenttä alistuu betonin diktatuuriin? Mistä löytyy teatterinjohtaja, joka uskaltaa ehdottaa ratkaisuksi dynamiittia?