Sinuhe, Charlie ja sananvapaus

Eilen sosiaalisessa mediassani kiersi juttu siitä miten jihadistin onnistui irrottautua ääri-islamismista. Käänteentekevää oli egyptiläisessä vankilassa luettu George Orwellin Eläinten vallankumous. Tämä toi mieleeni erään tapaamisen vuosien takaa.

Kävimme parin ystäväni kanssa kesällä 2008 Iranissa lomamatkalla. Minua on aina kiehtonut antiikin historia ja olin jo hyvän aikaa haaveillut näkeväni Persepoliksen rauniot, Isfahanin sillat ja Tehranin basaarin. Noin kolmen viikon kiertomatkamme viimeinen kohde oli Yazd, Silkkitien pankkiirien kaupunki.
persepolisYazd tunnetaan erityisesti silkistään, pitkistä maanalaisista vesijärjelmistä – qanaateista sekä persialaisen muinaisuskon, zarathustralaisuuden keskuksena. Zarathustralaisuus on hyvä esimerkki iranilaisten kaksijakoisesta suhtautumisesta uskonvapauteen: zarathustralaiset, juutalaiset ja kristityt saavat vapaasti uskoa omiin oppeihinsa vaikka valtio onkin islamilainen. Yksijumaliset uskot, joiden profeetta eli ennen Muhammedia, sallitaan. Ateismia ei Lonely Planet suositellut mainittavan pöytäkeskusteluissa – opaskirjan mukaan käsite on niin vieras iranilaiselle kulttuurille että todenmukainen vastaus aiheuttaisi vain vaikeuksia.

Toisena päivänä lounastaessamme majatalossamme tutustuimme kaveriin, joka oli juuri esitellyt kotikaupunkiaan italialaiselle pariskunnalle. Englantia täydellisesti puhuva nuori mies lupautui näyttämään kaupunkia illempana myös meille.

kalat_moskeijassa
Kierrettyämme muutaman tunnin reittejä, joita ei turisti osaisi edes etsiä, halusimme tarjota oppaallemme illallisen. Ruokapöydän ääressä ”Mirza” kertoi opiskelevansa biokemia-insinööriksi Tehranin yliopistossa. Keskustelu oli luontevaa ja uskaltauduin kysymään miten hän aikoo viettää ramadania, muslimien pyhää kuukautta, joka oli alkamassa seuraavalla viikolla.

Mirza kertoi suhtautuvansa uskoon ”enemmän sosiaalisena juttuna” – viime vuonna hän ei paastonnut Ramadanin aikana kun kukaan työtoveri Teheranin yliopistossa ei kärvistellyt. ”Teimme vain töitä aamusta iltaan.” Seuraavan viikon oli ajatellut viettää vielä perheensä kanssa Yazdissa, joten hän aikoi paastota ainakin sen ajan.

Sitten Mirza itse käänsi keskustelun uskontoon. Hän kertoi ”pitävänsä Muhammedia viisaana miehenä, joka kirjoitti monia hyviä asioita Koraaniin”, mutta että ”ei hän sitä Allahilta saanut”. Miksi näin?

”You know I have read so much that I think that there might not be a God at all.” ”For example, have you read Sinuhe?”

No, olimmehan me lukeneet. Sinuhen. Sen egyptiläisen. Hän kertasi meille opuksesta tarinan, jossa papit tappoivat nuoria naisia ylläpitääkseen omaa valtaansa.

Maindi boglasi.

kallioleikkaus
Kuuntelimme 5000 vuotta vanhan kaupungin 1000 vuotta vanhassa majatalossa persialaisen kaverin kertomusta siitä miten suomalaisen kirjailijan kuvittelema tarina muinaisesta Egyptistä, jonka ensimmäinen paikallinen imperiumi valloitti vuonna 525 eaa, muutti hänen näkemystään jumalan olemassaolosta ja mullahien auktoriteetistä.

On ehkä vähän latteaa sanoa näin, mutta ajatusta ei voi teljetä. Iranin nuori väestö on korkeasti koulutettua ja se aiheuttaa vääjäämättä vanhojen partasuiden vaikutusvallan heikkenemistä. Kehitystä ei voi estää eikä pysäyttää.

Sitä voi yrittää padota rajoittamalla sananvapautta ja sivistystä. Mutta näillä konsteilla on jälleen omat haittansa. Mm. se että kansa on sivistymätöntä ja globaalin talouden pyörteissä ei kouluttamaton työvoima pärjää.

Koulutus, kulttuuri ja sananvapaus. Ilman niitä olisivat Mika Waltarin historialliset tarinat jääneet kirjoittamatta. Ilman niitä ääriliikkeet kukoistavat. Oikeastaan monet äärimmäiset teot ovat osoitus enemmän ääriliikkeiden heikkoudesta kuin vahvuudesta – vapauden voiman edessä on pakko turvautua epätoivoisiin oljenkorsiin.

ISIS ei tätä kamppailua voita. Kirjoituskone Töölössä on konetuliasetta voimakkaampi.

Keskustatunneli vai keskustan saavutettavuus?

Helsingin Vihreät lämmittelivät vuoden vaihteen kunniaksi kävelykeskustan kehittämistä valtuustoaloitteeni linjoilla. Kommentit olivat ennalta-arvattavia, pelätään autoilun rajoittamisen keskustassa vähentävän asiakasmääriä.

Unohdetaan hetkeksi se että tutkimustulokset ja kokemukset monista eurooppalaisista kaupunkikeskustoista näyttävät keskustakaupan hyötyvän kävelykeskustoista. Unohdetaan hetkeksi sekin että viime kesänäkin liikennettä kulki oikeastaan vain yksi kaista suuntaansa – syynä oli tietyöt laajennetun kävelyalueen sijaan – ja mietitään hetki mitä keskustan kauppojen saavutettavuudelle voisi tehdä.

Perinteinen vastaus, jota Helsingin yrittäjätkin ovat ajaneet jo vuosikymmeniä on keskustatunneli. Moottoritien kaupungin ali luvataan ratkaisevan kaikki liikenteen ongelmat. Kaupunkisuunnitteluviraston simuloinnit näyttävät toista: keskustatunneli ei vähennä ruuhkia juuri lainkaan ja kapasiteetin lisäyksen vuoksi se oikeastaan vain heikentää kokonaisuuden toimivuutta. Keskustatunneliin ei ole myöskään varaa: sen kustannus olisi arviolta miljardin luokkaa. Ja vaikka tunnelia ryhdyttäisiin louhimaan huomenna, se valmistuisi vasta joskus 2020-luvulla – nykyisten ongelmien ratkojaksi tunnelista ei ole. 2030-luvulla kun tunneli ”realistisesti” aikaisintaan valmistuisi, näyttää maailma jo kovin erilaiselta kuin nykyisin.

Baana on nykyisin "väliaikainen", kaavavaraus on autojen keskustatunnelille.

Baana on nykyisin ”väliaikainen”, kaavavaraus on autojen keskustatunnelille.


Keskustatunneliissa minun on ollut erityisen vaikea ymmärtää sitä miten keskustan ohitustie auttaisi keskusta-alueen kauppaa. Ohiajamista vartenhan se tunneli rakennettaisiin. Kehäteiden ruuhkat kulkisivat osin Helsinginniemen kautta. Tapiolasta pääsisi suitsaitsukkelaan Sipooseen. Eivät ne autovirrat Stockkalle ohjautuisi – Itiksessä pysäköintikin on ilmaista ja herkku löytyy sieltäkin. Ohikulkuteitä on Suomessa rakennettu jo ihan riittämiin.

Ymmärrän kuitenkin myös keskustan liike-elämän hätää: pääkaupunkiseudun kunnat ovat kaavoittaneet vähän joka suuntaan jättimäisiä kauppakeskuksia. Pasila, Kalasatama, Itis, Cello, Iso Omena, Kamppi – miten käy vanhan ydinkeskustan? Vaikka vain pieni vähemmistö keskustan liikkeiden asiakkaista nykyiselläänkin liikkuu omalla autolla, on heidän ostovoimansa kuitenkin merkittävää. Tätä liike-elämän aiheellista huolta ei pidä ohittaa vain olankohautuksella.

Jos halutaan tarjoata keskustan liikkeisiin hyvä pääsy myös yksityisautoilijoille, pitäisikin puhua saavutettavuudesta eikä keskustatunnelista.

Keskustan alueella on jo nyt lukuisia parkkihalleja, Aleksin alla on huoltotunneli ja sisäänajoja löytyy mm. Elielinaukiolta, Ruoholahdesta ja Kaisaniemestä. Olen antanut kertoa itselleni että oikeastaan kaikki parkkitunnelit ovat yhteydessä toisiinsa. Meillä siis oikeastaan on jo nyt keskustatunneliverkosto, ajo hallista toiseen on vain syystä tai toisesta suljettu.

Mitäs jos luovuttaisiinkin yleiskaavaprosessin yhteydessä turhasta keskustatunnelivarauksesta ja keskityttäisiin sen sijaan olemassaolevan keskustatunneliverkoston sisäänajokäytäviin esim. Sörnäisten rantatien kautta Siltasaarenrannasta? Tällöin keskustan parkkihalleihin pääsisi ajamaan sisään kaikista ilmansuunnista jo ennen ydinkeskustaa. Saavutettavuus paranisi, autollakin pääsisi helposti keskustan kauppoihin – tai nauttimaan laajennetun kävelykeskustan tunnelmasta.
www_sroy_fi_tiedostot_file_Keskustan_huoltotunneli_esitelma_pdf
Pysäköintihallien verkostolla on monia etuja maanalaiseen moottoritiehen verrattuna. Kun ajonopeudet ja liikennemäärät ovat matalammat, ei liikenne tarvitse yhtä mittavia turvajärjestelyjä eikä erillisiä tunneleita per suunta. Kun kyse on pääosin yksityisesti omistetusta pysäköintiluolaverkostosta, voidaan tunneliverkoston rakentaminen rahoittaa pysäköinti- ja käyttömaksuilla verovarojen sijaan – ei tarvita edes uutta tiemaksulainsäädäntöä. Eikä kustannuskaan ole miljardiluokkaa kun verkostosta suurin osa on jo olemassa.

Tekosyyt kävelykeskustan kehittämisen estämiseksi alkavat loppua. Nyt voisi olla hyvä hetki miettiä yhdessä miten ydinkeskustan saavutettavuutta oikeasti parannetaan.

Suomalaisuudesta

Olen maisterisjätkä. Nimittäin kansanmusiikin maisteri Sibelius-Akatemiasta. Opintojen aikana tutuiksi tulivat niin vanhempi arkaainen ja kalevalainen perinne kuin tuoreemmat pelimannisävelmätkin – rekilaulut, polskat, polkat ja valssit. Kun opintolinjan nimi on kansanmusiikki, tulee pakostakin mietittyä mikä on se kansa jonka musiikkia eliittiyliopistossa harjoitellaan.

(Enkä nyt halua miettiä mitä kansanmusiikki yleisesti tarkoittaa. Ainakaan se ei tarkoita sitä musiikkia mistä Suomen kansa eniten diggaa. Ei enää ainakaan noin sataan vuoteen. ”Agraarisen yhteiskunnan pääosin muistinvaraisesti säilynyt musiikillinen perinne” lienee kohtuullisen lähellä.)

tanhulapsetTunnen olevani suomalainen. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa paikallisidentiteettini. Olen lisäksi ainakin savonlinnalainen, savolainen, stadilainen, vallilalainen ja ehkä myös pohjalainen – suku äidin puolelta on Kauhavalta ja Ylistarosta. Tämän lisäksi olen myös pohjoismainen ja eurooppalainen. Savolaisuus ei sulje pois stadilaisuutta, suomalaisuutta tai eurooppalaisuutta. Ja sama toisin päin. Eurooppalaisuus ei sulje pois savolaisuutta – vaikka moni näin ehkä toivoisikin vähitellen käyvän…

Ja vaikka koenkin olevani vahvasti suomalainen musiikintekijä ja ”juureni” ovat tukevasti pohjoismaisessa ja suomalaisessa kansanmusiikissa, koen olevani osa myös lukuisia muita musiikkikulttuureja eurooppalaisesta taidemusiikista ”balkan-musaan” ja maantieteellisesti täysin määrittymättömään häröilyyn.

Muita identiteettejä valitsen vapaasti useamman kerran viikossa. Tylsä pikkutakki ja kraka löytyy jos haluan larpata pukumiestä, mutta tennareissa ja hupparissa on paljon mukavampi lipittää mallasjuomaa Kultapalmussa.

Jamit Kaustisella!

Jamit Kaustisella!

Tänään juhlitaan itsenäistä Suomen valtiota. Syystäkin. Hyvä maa.

Olen ylpeä maastamme ja siitä kaikesta mitä täällä raukoilla rajoilla on saatu aikaiseksi. Olen ylpeä suomalaisuudestani. On se sitten ihan mitä tahansa. Se ei riitele muiden identiteettieni kanssa enkä minä halua kertoa muille millaista heidän suomalaisuutensa tulisi olla.

Erityisen onnellinen olen siitä että Suomi on moniarvoinen demokraattinen yhteiskunta, jonka tärkeä nimittäjä on vapaus. Vapaus antaa meille yksilöille mahdollisuuden valita identiteettimme. Ei ole pakko kumartaa siniristilipulle jos ei halua. Saa soittaa niin brooklynilaista hiphoppia kontulalaisin maustein kuin veteliläisiä polkkia. Saa kammata tukkansa linttaan tai pystyyn. Saa palvella jumalaa tai olla palvelematta. Me jokainen saamme määritellä itse suomalaisuutemme. Näin ei ole kaikkialla. Ei edes naapurimaassamme.

Kun ainakin oma sosiaalinen mediani tuntuu ajautuvan päivittäin verisestä poliittisesta kiistasta seuraavaan on hyvä muistaa että suomalaista hyvinvointi- ja oikeusvaltiota ovat olleet rakentamassa niin vasemmisto kuin oikeistokin. Yhdessä. Kiitos kaikille tasa-arvoisesti, tästä voidaan olla ylpeitä. Ja pidetään huolta siitä että tämä on hyvä maa vielä sadan vuoden kuluttuakin.

Hyvä itsenäisyyspäivää kaikille!

Väärän tupakan kieltäjät

Onko mitään järkeä kieltää ratkaisua, joka poistaa suurimman osan ongelmasta? Tavallisesti ei. Sähkötupakan kohdalla tämä on osa virallista päihdepolitiikkaamme.

Tupakka on ollut seuralaisenamme jo Kolumbuksen ajoista lähtien. Se ei ole tuore muotihuume – sitä se oli 1600-luvulla. 1900-luvulla poltettavan tupakan käyttö lisääntyi huimasti, suurena syynä mainostaminen ja vasta 1960-luvulta lähtien todisteet terveysvaikutuksista olivat niin vahvoja että länsimaissa ryhdyttiin voimakkaisiin toimenpiteisiin tupakoinnin rajoittamiseksi. Tilastot kertovat että tupakoiva mies kuolee keskimäärin noin 13.2 ja nainen 14.5 vuotta aiemmin kuin savuton ikätoverinsa.

Tupakoinnin mainonnan rajoittaminen, savuttomat ravintolat, savuttomat työpaikat ja verotuksen kiristäminen ovat tuottaneet tulosta. Tupakoinnin rajoittaminen ollut kiistatta julkisen terveystyön menestystarina. Hyvä.
www_julkari_fi_bitstream_handle_10024_90868_URN_ISBN_978-952-245-640-3_pdf_sequence_1
Tupakan pääasiallinen riippuvuutta, ja myös nautintoa, aiheuttava aine on nikotiini. Tupakan terveyshaitat eivät kuitenkaan johdu nikotiinista, vaan tupakan palamisen vuoksi syntyvistä aineista. Entä jos haitoista voitaisiin päästä eroon?

Vuonna 2003 kiinalainen ”farmaseutti ja keksijä” Hon Lik patentoi vallankumouksellisen idean. Hon keksi nykyaikaisen sähkötupakan, jossa kuivattujen lehtien polttamisen sijaan höyrystettiin nikotiinipitoista nestettä. 2010-luvulla laitteiden kehityttyä sähkötupakointi on yleistynyt huimaa vauhtia.

Vaikka sähkötupakan pitkäaikaisen käytön haitattomuudesta ei ole vielä täysin aukotonta näyttöä, on aivan selvää että höyrystetyn nikotiinin hengittäminen on kertaluokkia vaarattomampaa kuin perinteisen tupakin röyhyttely. Vaikuttaakin siltä että sähkötupakan vaarattomuus itsessään on ongelma kansanterveyden vaalijoille. Vaikea ymmärtää miksi.

Esimerkiksi Britanniassa sähkötupakka on luvallista ja terveysviranomaisetkin suhtautuvat höyryttelyyn positiivisesti. Sen hyötyjen nähdään ylittävän haitat. Arviolta noin 700 000 brittiä on jo lopettanut tupakoinnin sähkötupakan avulla. Tuoreessa hollantilaisessa tutkimuksessa kahdeksan kuukautta kestäneen koejakson jälkeen 21 prosenttia oli lopettanut nikotiinin käytön kokonaan ja kokonaisuutena kaikkien kokeeseen osallistuneiden keskuudessa tupakoiden päivittäinen kulutus laski 60%. Ja koehenkilöt eivät olleet lähtökohtaisesti halukkaita lopettamaan polttamista! Kontrolliryhmässä lopettajia oli 0%.

(Kuva: Apollostowel, Flickr, cc-lisenssi)

(Kuva: Apollostowel, Flickr, cc-lisenssi)

Meillä Suomessa suhtautuminen lähtee toisesta lähtökohdasta: tavoitteena on savuton Suomi. Ja tämän tavoitteen nimissä ei haluta hyväksyä edes vaarattomia tapoja nauttia nikotiinia. Meidän tulisi kyetä erottamaan toisistaan nikotiinin käyttö ja tupakointi. Perinteisen, taatusti tappavan tupakan vastustamiselle on olemassa pätevät perustelut, sähkötupakan kohdalla perustelut ontuvat tai uupuvat kokonaan.

Ovat viranomaiset nostaneet esiin hyviäkin kysymyksiä: mm. nesteiden laatu ja koostumus vaihtelevat. Niitä tulisi valvoa ja säännellä.

Mutta tämä ei ole mikään ratkaisematon ongelma. Valvotaan vaan – tehdään se vaan riittävän kevyesti jottemme tuhoa monipuolisesti kehittyvää alaa. Lääkkeen kaltaisesti säädeltyä tuotetta voisivat tuottaa vain suuryritykset.

Sähkötupakka on laillista jo suurimmassa osassa läntistä Eurooppaa. Sen tulisi olla sitä myös Suomessa.

Ei ole yhtään mitään järkeä ryhtyä kieltämään vaaratonta tai lähes vaaratonta tuotetta jos samanaikaisesti on laillista myydä todistetusti tappavaa tupakkia.

Keminmaa, flyygeli ja kulttuuripolitiikka

Torstai-iltapäivänä YLE uutisoi Keminmaan myyvän konserttiflyygelinsä. Aloitteen tekijöinä Perussuomalaiset ja perusteluina ”säästöt”:

Soittimen myymisestä aloitteen tehneen perussuomalaisten valtuustoryhmän tietojen mukaan flyygelin ylläpidosta aiheutuu noin 200 euron vuotuiset vakuutuskustannukset ja ryhmä huomauttaa flyygelin vaativan myös vuosittaista viritystä.

Olin mykistynyt uutisesta. Perustelu vaikutti niin absurdilta ja epätodelliselta että koko asiaa oli vaikea uskoa todeksi. 200 euron säästöt! Suomalainen kunnallispolitiikka jaksaa yllättää!

Asiallinen konserttiflyygeli maksaa noin satatuhatta euroa. Muutama satanen tai tonni vuodessa on pieni raha siitä että arvosoitin pysyy kunnossa ja konserttien järjestäminen on ylipäätään mahdollista. Ja kun se on kerran hankittu, on pois myyminen vaan yksinkertaisesti vähän tyhmää.

Kuva: Wikimedia Commons, kuvaaja: Alan Levine, cc-lisenssi

Kuva: Wikimedia Commons, kuvaaja: Alan Levine, cc-lisenssi


Olin sen verran järkyttynyt että päätin soittaa suoraan sylttytehtaalle – Keminmaan sivistyslautakunnan jäsenille.

Ensimmäisenä sain luurin päähän sivistyslautakunnan perussuomalaisen varapuheenjohtajan Arto Hakalan. Kysyin miksi ovat flyygelin myyntiä ehdottaneet ja Arto vastasi:

”Meidän mielestä se flyygeli ei siellä varastossa sivistä kettään.”

”Sen jälkeen kun Otto Vallenius -laulukurssien järjestäminen lopetettiin ei sille ole ennää ollut käyttöä kuin kerran tai kaksi vuodessa koulun juhlissa.”

”Siinä meijän aloitteessa oli että käytetään sivistystoimeen ne rahat jotka siitä saadaan.”

Sain yhteyden myös lautakunnan puheenjohtaja Jouni Hastiin. Hänellä tuntui olevan laajempaa ymmärrystä kulttuuripalveluista ja koko YLE:n uutinen flyygelin myynnistä joutui uuteen valoon.

Jounin mukaan tällä viikolla päätettiin vain laittaa flyygeli tarjolle, jotta nähdään paljonko siitä saataisiin. Ja päätökseen lisättiin ehdollinen lause: ”sivistyslautakunta pidättää oikeuden hylätä tai hyväksyä tarjous”. Eli lopullisesta myynnistä päätetään erikseen – eikä instrumenttia olla muutamalla eurolla myymässä, jos ylipäätään myydään. Jouni totesi vielä erikseen että ”ei tällä kunnan taloutta pelasteta”.

Mukavaa että tilanne ei ollut aivan niin pimeä kuin mitä uutisen lukemalla sai ymmärtää.

Puheluiden jälkeen jäin pureksimaan kuulemaani. Arton vastauksessa kun on vissi pointti. Ihan takuulla se flyygeli ei siellä varastossa sivistä ketään. Ja lisäsatsaus sivistykseen olisi varmasti hyvästä. Tästä päästäänkin todella mielenkiintoisen kysymyksen äärelle:

Miksi flyygeliä ei käytetä?

Perussyy löytyy suomalaisesta kulttuuripolitiikasta. Musiikin valtiollinen tukijärjestelmä on luotu ylläpitämään orkestereita. Orkestereita, jotka soittavat kiltisti kotisalissaan konsertteja samalla kokoonpanolla vuodesta ja kuukaudesta toiseen. Keminmaalla tämä valtion vahvasti tukema kulttuuri näkyy Länsi-Pohjan jousikvartetin muodossa, joka näköjään soittaa tänä syksynä kokonaiset kolme konserttia Keminmaalla. Flyygeliä ei jousikvartetti tarvitse.

Klassinen orkesterimusiikki voikin Suomessa hyvin. Yhteensä valtionosuusjärjestelmän 1037:sta henkilötyövuodesta 986 eli 95% on jyvitetty ns. ”klassista musiikkia” esittäville orkestereille.

Eikä tässä sinällään ole mitään pahaa tai väärin, kyllä laadukas klassinen musiikki tukensa ansaitsee. Keminmaan esimerkki kuitenkin nostaa kirkkaasti esiin sen mitä kaikkea jää tukematta – jo klassisen musiikin genressäkin.

Missä on kamarimusiikki? Miksi tuemme miljoonilla suurten kaupunkien sinfoniaorkestereita mutta kamarimusiikkiin Keminmaalla meillä ei ole edes tukijärjestelmää? Ja miksei Keminmaalla soi myös jazz, kansanmusiikki tai rytmimusiikki? Miksi nykyinen kulttuurin tukijärjestelmämme ylipäätään sulkee suuren osan maata tarjonnan ulkopuolelle?

Milla Viljamaa keskittyy, ranskalaiset ihmettelevät kuulemaansa.

Milla Viljamaa keskittyy, ranskalaiset ihmettelevät kuulemaansa.

Ratkaisu ovat kiertävät sisällöt, kulttuurin kiertuetoiminta. Mallit toiminnalle ovat olemassa, tarvitaan vain rohkeutta nostaa niiden rahoitus tasolle, jossa toiminta saadaan jalkautettua joka puolelle maata.

Tarvittavat summat eivät ole kummoisia. Koulun konserttikeskus järjestää vuosittain noin 1200 konsertia suoran tuen ollessa 700 000 euron ja kokonaisliikevaihdon noin miljoonan luokkaa. Myös Jazz- ja kansanmusiikkiliiton kiertuetoiminta sekä ns. VAKA-hankkeen esittämät mallit toimivat. Ja löytyy VOS-laitoksen sisältäkin erilaisia toimintatapoja, jotka mahdollistaisivat nykyistä kattavamman ja monipuolisemman tarjonnan.

Muutaman miljoonan euron satsauksella, eli noin 10% orkestereiden tuesta, koko maan kulttuuritarjonta näyttäisi kovin erilaiselta. Ja tarkoitan koko maata. Jokaista yli 300 kuntaa. Jo muutaman kymmenen tuhannen euron tuella valtiolta ja kunnalta Keminmaassa voitaisiin järjestää kuukausittain korkeatasoisia konsertteja, joissa flyygeli saisi arvoistaan kyytiä ja kuntalaiset kulttuuria.

Flyygelin hankinta on vasta puolet kokonaisuudesta, tarvitaan myös soittajia. Keminmaa, teillä on autotallissanne iso Mersu tankki tyhjänä. Ilman bensaa siitä ei ole iloa kellekään. Ostetaan löpöä ja lähdetään kruisailemaan! Soittimet on tehty soitettaviksi.