Anniskelualueista

Avasin festarikesän Sonispheressä toukokuun lopussa. Hienoja bändejä ja upeaa musaa, mutta ilmojen herra jätti vähän toivomisen varaa – vettä tuli vaakasuoraan ja tuuli mereltä tuntui vain yltyvän. Sadetakki, kurahousut ja pipo eivät olleet liioittelua.

WELKAM TU FINLAND! NAU IS SAMÖ! NAU VI FESTIVAL!

Ihmetystä aiheutti jälleen kerran myös anniskelu. Kalja-alue oli sijoitettu noin 150 metrin päähän lavasta.
sonisphere
Siellä sitä sitten tihrustettiin kaukana siintävää Slayeria ja juotiin kädenlämpöistä kaljaa huomattavasti viileämmässä kevätsäässä. Välillä kävi mielessä tykkäänkö minä todellakin näin paljon hevistä. Tai kaljasta.

Viime kesänä käväisin Saksan suurimmilla kansanmusiikkifestareilla Rudolstadtissa. Sielläkin oli yleisöä ja anniskelua. Anniskelualueet vaan puuttuivat. Toisin sanoen koko festivaalialue, saksalainen pikkukaupunki, oli yhtä ”anniskelualuetta”. Saksalaisella festivaalilla oli ihan normaalia ostaa kojusta olutta tai vaikkapa pullo paikallista valkoviiniä. Yleisössä oli väkeä vauvasta vaariin. Sehr gut.
rudolstadt_weingut
Kävin tällä viikolla Suomen suurimmilla kansanmusiikkijuhlilla Kaustisella. Olutteltan anniskelulupahakemus oli kuulemma tullut keväällä bumerangina takaisin kun ”katsomoon ei saa anniskella”. Ongelma ratkaistiin luovasti laittamalla lavan ja yleisön väliin aita. Näin sitten on erikseen katsomo, jossa ei juoda olutta ja erikseen se alue, jossa noin 90% yleisöstä istuu ja nauttii virvokkeita. Sitä aluetta jossa suurin osa yleisöstä on ei Suomessa saa siis kutsua katsomoksi.
kaustinen_anniskelu
Alkoholilain §21:

”Anniskelualueeksi ei saa hyväksyä urheilu-, liikunta-, musiikki- tai muun niihin verrattavan tapahtuman yleistä katsomotilaa.”

Kyllä. Ihan oikeasti siellä laissa sanotaan noin.

Otetaanpa tässä välissä pieni syrjähyppy liikennesuunnittelun puolelle. Viimeisen parinkymmenen vuoden suurimpia oivalluksia katutilan suunnittelussa on ollut ”shared space” eli ”jaettu tila”. Pähkinänkuoressa se tarkoittaa suurinpiirtein sitä että katutila suunnitellaan niin että autoilijankin on ”neuvoteltava” liikennetilanteessa muiden tiellä liikkuvien kanssa. Ei saa vaan kaahata sivuille vilkuilematta. Turvallisuus parantuu vaikka liikennemerkit vähenevät.

Kyökkipsykologiaa. Liikenneympäristö suunnitellaan sellaiseksi että ihmiset käyttäytyvät ihmisiksi vaikka ovatkin ratin takana. Loppujen lopuksi ihan loogista.

Sitten takaisin anniskeluun ja Suomeen. Entä jos ympäristö vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen myös yleisötapahtumissa? Entä jos suunniteltaisiin festivaali sellaiseksi että ihmiset käyttäytyisivät ihmisiksi vaikka ovatkin tuopin ääressä?

Oikeastaan ei tarvitse paljon edes suunnitella. Riittää että poistetaan aidat anniskelualueiden ympäriltä ja annetaan kansan vaeltaa tuoppiensa kanssa. Näin muualla maailmassa, jopa Ruotsissa, on jo nyt.

Kun ihmisille annetaan vastuuta, he käyttäytyvät vastuullisemmin. Ja jos eivät siihen kykene, niin sitten luvat pois järjestäjiltä. Sanokaa minun sanoneen, tavoille opittaneen nopeasti. Ja miksei opittaisi, onhan meillä Suomessakin osattu toimia vastuullisesti jo vuosikymmeniä mm. Pori Jazzissa, jonka piknikkien kohtaloa on tänä kesänä ollut surullista seurata.
alkoholilaki
Vuonna 1995, tai oikeastaan jo vuonna 1932 säädettyä alkoholilakia oli tulkittu eri puolilla Suomea joustavasti vähän eri tavoin. Käytännössä Jazzeilla poliisiviranomainen ei ollut puuttunut omiin piknik-pulloihin kun järjestyshäiriöitä ei syntynyt. Parempaakin tekemistä heillä lienee, jopa Porissa. Tänä keväänä Valvira ojensi poliisia tiukentamaan otettaan. Ja poliisilla ei tietenkään ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin toimia ohjeistuksen mukaisesti.

Onko tässä yhtään mitään järkeä? Näinkö Suomeen luodaan vastuullinen alkoholikulttuuri? Näinkö syntyy se kauan kuulutettu ”keski-eurooppalainen juomatapa”? Ketä piknikkien jatkuminen olisi haitannut?

Alkoholilla on kiistämättömiä kansanterveydellisiä vaikutuksia ja on varmasti hyvä että sen saatavuutta jollain tavalla säännellään. Mutta toisaalta se on myös osa kulttuuriamme ja luontevaa kanssakäymistä. Sääntelyllä ja laeilla tulisi tukea vastuullista käyttäytymistä ja puuttua ongelmiin. Lainsäädäntömme tuntuu kuitenkin näkevän vain valtavan viinapeikon, joka kurkistaa joka kiven alta.

Suomessakin olisi aika siirtyä vain haittoihin keskittyvästä terveyspainotteisesta alkoholipolitiikasta kohti alkoholikulttuuripolitiikkaa, jossa otettaisiin alkoholiin kokonaisvaltaisempi näkemys. Ja ehkä vielä jonain päivänä saamme vaeltaa tuopit kädessä lähemmäksi bändejä. Vettä taivaalta tulee varmasti silloinkin. Sellainen se vaan on, Suomen kesä.

festivaalin tasapainotila

Jukka Hauru kirjoitti eilisessä Hesarissa katkerasti Porin festivaalien nykytilasta otsikolla ”Näkemiin ja hyvästi Pori”.

Kolmeen vuosikymmeneen on riittänyt paljon arvosteltavaa, mutta vähitellen Pori on noussut massaluonteensa mukaisesti kaiken arvostelun yläpuolelle yleisrytmifestivaaliksi ja matkailutapahtumaksi lukemattomien muiden rockfestivaalien joukkoon.

Yleisön laadullinen aliarvioiminen jatkuu, koska määrälliset tavoitteet on pakko saavuttaa. Festivaalijohto etsii vanhoja tähtiä, toisaalta uusia trendikuplia. Näiden väitetään kustantavan pienet jazznurkat, mutta festivaalin kasvaessa marginaalien rooli on vain kutistunut.

Porin niin sanottu kehitys on masentavaa myös siksi, että se kuvastaa kulttuurimme yleistilaa. Porissa symboloituu kaikkien medioiden elinehto: massakulttuurin hegemonia ja viihteen totalitarismi. Aidon kritiikin asemaa vaikeuttaa se, että massakulttuurikritiikki on julkilausumattomasti kiellettyä.

On vain ikäpolvia ja niiden viihdetarpeen tyydyttämistä. Taiteelliset merkitykset latistuvat hauskanpitoon ja jäljelle jää vain festivaalien sosiaalinen ja kaupallinen merkitys. Massamusiikki yhdenmukaistuu, vain marginaalit pirstaloituvat. ”Taide” on valtanuorisolle kirosana.

Haurun sanamuodot ovat lähes täsmälleen samat kuin ne, joilla klassisen musiikin vanhemmat valtiomiehet moittivat musiikkielämän muutoksia. Ja täytyy tunnustaa että olen itsekin silloin tällöin syyllistynyt samaan jurnotukseen.

Olenko siis hypännyt keski-iän yli suoraan narisevaksi kansanmusiikkikääkäksi? Oliko ennen kaikki paremmin?

Ei ollut. Todellakaan. (Ja toivottavasti keski-ikäkin on vielä edessä päin – pikkuvanha narisija olen ollut jo siitä pitäen kun opin puhumaan.)

Suomessa ei ole koskaan aiemmin ollut näin paljon tapahtumia näin laajalla skaalalla; löytyy pientä, suurta, keskikokoista, kyläjuhlaa, kansainvälistä… Lisäksi kotimaisen tarjonnan laatu on nykyisin aivan järkyttävän korkea.

Mistä sitten on kyse ja miksi Hauru on myös oikeassa?

Elmun kansanjuhlaa Alppipuistossa. Helsinki tukee tapahtumia.

Porin ongelmia ovat Suomen koko ja organisaatioiden luontainen kasvun dynamiikka.

Suomi on aivan liian pieni markkina-alue kaupallisin ehdoin toimiville kansainvälisen tason festivaaleille. Jos tänne halutaan keikalle jazzin maailmantähtiä, niin silloin maksavaa yleisöä täytyy olla kymmeniätuhansia. Esim. Saksassa tai Ranskassa, joissa suuren festivaalin markkina-alue on lähes koko Keski-Eurooppa, jazz-yleisö on myös moninkertainen. Tällöin kompromisseja muun ohjelmiston suhteen ei tarvitse tehdä. Pelkkä jazz-yleisön miellyttäminen riittää.

Suomessa markkina-alueen marginaalisuus voidaan kiertää vain kasvattamalla valtion yleisömääristä riippumatonta tukea festivaaleille.

Arvatkaapa huviksenne minkä musiikin tyylilajin juhla saa eniten rahaa?

Viisi suurinta opetusministeriön tuen saajaa vuonna 2007

Tapahtuma
Savonlinnan Oopperajuhlat 660 000
Tampereen Teatterikesä 217 000
Kuhmon Kamarimusiikki 172 000
Kuopio Tanssii ja Soi 151 000
Kaustinen Folk Music Festival 150 000

Onko kumma, että Pori Jazz joutuu tekemään taiteellisia kompromisseja ohjelmistoonsa samalla kun Kuhmo ja Savonlinna voivat paremmin keskittyä sisältönsä laadulliseen kehittämiseen?

Valtion tukea eri festivaaleille tulisikin tarkastella uudestaan sekä alueellisesti että taiteen lajien tasa-arvon kannalta. (Kauneinta olisi tietenkin kohottaa kaikkien festivaalien tukia roimasti ilman leikkausta Savonlinnan rahoihin – on tärkeää että Suomesta löytyy edes yksi kansainvälisen tason oopperafestivaali. Jälleen markkina-alue -logiikka: ei SOFkaan pysy pystyssä eurooppalaisessa kilpailussa ilman julkista tukea.)

Festivaalien taloudellinen merkitys voi olla paikallisesti rutkasti tukea suurempaa; esim. Kaustisen ravitsemusliikkeet tekevät käsittääkseni festivaaliviikon aikana melkoisen siivun koko vuoden tuloksesta. Ilman kansanmusiikkijuhlia koko alueen palvelutalous olisi siis eri tolalla. Kulttuurin tukeminen onkin aluepolitiikka parhaimmillaan – elvytystä, jossa kaupan päälle saadaan (kohtuuhintaisia) kulttuuritapahtumia kansalaisille ja työtä taiteilijoille!

Toinen varsin yleinen kulttuuritapahtumien ongelma on ”jatkuvan kasvun logiikka”.

Festivaalit, kuten organisaatiot yleensäkin, harvemmin kehittävät toimintaansa supistumalla. Jos vaan resurssit antavat myöten, juhlat haluavat lisää artisteja, anniskelupisteitä, lavoja, päiviä jne. ”Enemmän on enemmän” -logiikka jyllää. Kasvanut festivaali taas sitten vaatii kookkaamman budjetin ja organisaation, joka taas puolestaan vaatii entistäkin suurempien ihmismassojen liikuttelua. Ja suuret joukot eivät Suomessa lähde Poriin kuuntelemaan Tomasz Stankoa, mutta Totoa tai John Fogertya kyllä. Vain pakon edessä organisaatiot ovat valmiita leikkauksiin. Kasvu on paljon helpompaa kuin hallittu tiivistäminen.

Suurten massojen hyväksymän mainstream-hutun myötä festivaalit sitten menettävät jotain ytimestään; siitä perussyystä, miksi ne ovat ylipäätään olemassa. Tai miksi niitä tuetaan. Kaupallisesti kannattavia rokki- tai iskelmäjuhlia on tuskin tarpeen sponsoroida kulttuuriministeriön toimesta, vaikka elinkeinopoliittisesti se saattaisi usein ollakin järkevääkin.

2008 Kaustisella oli joka ilta iskelmänimi tanssittamassa kansaa tai päälavan vetonaulana joku tv:stä tuttu tähtönen. Tänä kesänä ei ollut. Ja moni kiitteli. Oli kuulemma hyvä fiilis. Tosin yleisötavoitteestakin jäätiin. Yhtälö ei siis toimi. Suun ja säkin on kohdattava ennemmin tai myöhemmin.

Voiko festivaali löytää tasapainotilan kriisiytymättä joko taloudellisesti tai sisällöllisesti? Onko tasapainotilaa edes olemassa? Miten toimintaa voi kehittää ilman epätoivottavaa kasvua?

Ainakin festivaalien taiteelliselta johdolta vaaditaan järkyttävän paljon asiantuntemusta ja näkemystä. Ymmärrystä siitä, mikä on juhlien ydinsisältö. Onko se musiikki vai VIP-teltan muovituopit? Ei käy kateeksi heidän leiviskänsä.

raidereista

Yhtä varmaa kesäjournalismia kuin mansikan hinta Suomen toreilla on ”kohujuttu” bändien raidereista. Sillä ja sillä räp-tähdellä pitää olla festarin takahuoneessa 25 pulloa parasta skumppanjaa ja juuri oikean värinen mersu. Toisella oli 15 sivua vaateita. The Smoking Gun -sivuilta löytyy 220 julkimon raiderit. Suosittelen lukemaan Iggy Popin raiderin (hauskaa ainakin audio-nörteille).

Raiderit ovat ihan normaalia toimintaa pienemmillekin bändeille. Tavanomainen raideri Suomessa menee suurinpiirtein näin:
– kori kaljaa/siideriä (riippuu siitä, onko bändissä tyttöjä)
– pullo jallua/punaviiniä (kts. edellinen)
– hedelmiä, sämpylöitä (vege, jos kts. edellinen)
– kahvia/teetä (kts. edellinen)
– pyyhkeitä (artistit hikoilevat työssään, paitsi tietysti tytöt)
– vettä pulloissa (lavaa varten, kuplilla ja ilman)

Miksi keikkajärjestäjän pitäisi tällaisiin pyyntöihin suostua? Johan he maksavat bändille aktistaan? Ostakoot omat viinansa, sämpylänsä ja vetensä? Englanniksi tätä raiderin osaa kutsutaan Hospitality rideriksi, vieraanvaraisuus lienee paras suomennos. Bändin on ihan oikeasti epämiellyttävää (ja jopa mahdotonta) roudata soittimiensa lisäksi kaikenlaista pientä sälää keikkapaikalle. Ottamalla bändin (kohtuulliset) pyynnöt (kohtuullisesti) huomioon, järjestäjä osoittaa olevansa samalla puolella taiteilijoiden kanssa. Kaikkien yhteisenä tavoitteenahan pitäisi olla mahdollisimman reteä lava-show ja vaikkapa kahvin metsästäminen ympäri festarialuetta ennen keikkaa ihan oikeasti laskee sitä kuuluisaa fiilistä. Rahasta raiderin kanssa sekoilussa ei pitäisi olla kyse – kustannukset ovat 95% Suomi-bändeistä alle 50€ per ilta. Ei Suomessa mitään Dom Perignonia bäkkärillä kaivata. (Tai ehkä nuoret hiphopparit kaipaakin, en tiiä.)

Otetaanpa esimerkiksi yhtye X, joka kävi kotomaassa keikoilla festareilla Y j Z. Orkesteri keikkailee vuosittain sellaiset 50-80 keikkaa, suurin osa esityksistä ulkomailla, joissa nämä asiat ovat vakio.

Festivaali Y:n takahuoneessa oli sämpylöitä, vettä ja kori kaljaa. Pyydettyä Jallu-pulloa ei löytynyt, mutta syykin selvisi puolisen tuntia ennen keikkaa: festarin johtaja tulee paikalle anteeksi pyydellen ”Sori sori, huomasin vasta tänään kun Alkot olivat jo kiinni, että teille piti olla se pullo, anteeksi!” ottaa povitaskustaan puoliksi juodun yksi-tähtisen ja ehdottaa bändille ”Ottakaa tämä minun!”. Kompromissiin päästiin – pojat ottivat piiskat johtajan pullosta, palauttivat loput, keikka meni hienosti ja ilta oli kaunis kuten Suomen kesässä usein.

Festivaali Z palautti sopimuspaperit allekirjoitettuna vasta kaksi päivää ennen keikkaa. Takahuonetarjoiluiden kohdalla punakynä oli viuhunut. Sopimuspapereihin oli kirjoitettu käsin ”Festivaali Z ei hoida takahuonetarjoiluja.”. Keikkapaikalla kävi myös ilmi, että varsinaista takahuonetta ei ole. Vaatteet piti vaihtaa majoituksessa, kahvista maksaa baaritiskillä ja vettä sai kun pyysi tuoppeja (jotka annettiin pitkin hampain) ja kävi ne täyttämässä henkilökunnan vessassa (jota sai käyttää pitkin hampain).

Kysymys kuuluukin, kumman festarin keikalla oli bändillä parempi meininki? Kummalle festarille bändi palaa mieluummin? Kumman festarin mahdolliseen tulevaan keikkakyselyyn lisätään 500€ ihan vaan vittuilun vuoksi?

Rakkaat festivaalijärjestäjät, asialliset tarjoilut ja työtilat taiteilijoille, artistien ystävällinen kohtelu, eli ns. reilu meininki, tulee teille ”pitkässä juoksussa” paljon edullisemmaksi kuin se muutama kymppi, jonka säästätte takahuonetarjoiluissa.

Onneksi Festivaali Z:n tyyppiset tapaukset ovat vähemmistö. Entäs sitten se Gaussin käyrän toinen pää? Olen kavereilta kuullut, että RMJ:n takahuonetarjoilut olisivat melko legendaariset. En ole itse siellä käynyt, mutta muutama erittäin hyvä festari on jäänyt kyllä mieleen.

Jyväskylän Summer Jazzeja ja Kihveli Soikoon skiffle-juhlaa järjesti joku vuosi sitten Lajusen Kirsi, joka selvästikin ymmärsi mistä naruista tulee vetää. Molemmilla festareilla oli aamiaisen, lounaan ja illallisen lisäksi tarjolla festivaalitoimiston jääkaapissa sämpylöitä ja kaljaa niin paljon kuin jaksoi vetää. Töitähän siellä oltiin tekemässä, joten ei siinä kaljakorin vieressä koko yötä passissa oltu, mutta aina kun hiuko yllätti, oli mahdollista napata kinkkusämpylä tai kaksi. Kihvelissä oli vielä lisäksi läpi yön mahdollisuus lämmittää lounasta keittiössä. Kyllä oli mukavaa ja mitä tuo lysti maksoi festarille? Maksimissaan n. 100€ per bändi. Siinä vaiheessa kun juhlaorkestereihin joka tapauksessa satsataan useampia kymppitonneja, ei tuon pitäisi tuntua enää missään. Hyvälle pössikselle on vaikea laskea hintaa.

Rakkaat festivaalijärjestäjät, muusikoita on helppo kusettaa. Ei tarvita kuin muutama pullo vettä, hedelmiä, kori kaljaa, pullo jallua ja läjä pyyhkeitä, niin bändin mielestä juuri Te olette juuri tänä iltana Maailman Paras Promoottori. Tie suomalaisen muusikon sydämeen käy vatsan kautta.