Pitkänäperjantaina puoli kahden maissa yöllä kaksi Tupolev Tu-22M3 pommikonetta ja neljä Suhoi Su-27 hävittäjää nousivat ilmaan kentältään Laatokan lähettyvillä. Ne lensivät muodostelmassa tavanomaista reittiään yli Suomenlahden kohti Kalingradia. Ruotsin, Naton ja Suomen asevoimat seurasivat koneita tutkillaan. Tupolevit pystyvät kuljettamaan ydinaseita.

Kello 02.00, Suomen jo ohitettuaan, koneet kaarsivatkin reitiltään kohti Ruotsille kuuluvaa Gotska Sandön saarta. Toinen pommittaja ja kaksi hävittäjää irtautuivat kohti Tukholman seutua ja toinen puolestaan eteni kohti Etelä-Ruotsia. Hiukan ennen Ruotsin ilmatilaa koneet kuitenkin kääntyivät pois ja palasivat Venäjälle. Ruotsin ilmavoimat eivät saaneet ainuttakaan konetta ilmaan. Nato lähetti paikalle Liettuasta kaksi F-16 -hävittäjää.

Iltalehden mukaan ”Ruotsi yllätettiin housut kintuissa” ja Ruotsin sisäpoliittisessa keskustelussa ”nimettömät sotilaslähteet” kertoivat että on ”hyvin vakavaa” ettei Ruotsi saanut omia koneitaan ilmaan näyttääkseen että se oli havainnut koneet. Maallikko hiukan ihmettelee miksi tilanne oli ”hyvin vakava”? Onko toimiva hävittäjäpuolustus ainoa syy, joka pidättelee Venäjää pommittamasta Ruotsia maan tasalle? No, kai se sitten on vakavaa jos vakavalla naamalla niin sanotaan.

Todellisuudessahan Top Gun -fantasioita ei ole päästy toteuttamaan sitten kylmän sodan ja hävittäjä-ässän nimeen oikeuttavaa viittä ilmasotavoittoa ei ole enää ainoallakaan aktiivipalveluksessa olevalla pilotilla. Yhdysvaltain viimeiset ”ässät” ansaitsivat arvonimensä Vietnamin sodassa – yli 40 vuotta sitten.

Tämän sotaleikin jatkuvat kustannukset ovat kuitenkin valtavat – torjuntahävittäjät ovat asekauppiaan märkä uni: monimutkaisia ja kalliita järjestelmiä, joiden hankkiminen ja ylläpito on kallista. Suomen 1990-luvulla hankkimat Hornetit olivat puolustusvoimiemme historian suurin yksittäinen hankinta. Ja ne alkavat lähestyä käyttöikänsä päätä. Ensimmäiset Hornetit poistuvat käytöstä noin vuonna 2025 ja koko kalusto pitää uusia noin vuoteen 2030 mennessä. Päätökset mahdollisista uusista hävittäjistä tehdäänkin viimeistään seuraavalla hallituskaudella, ilmavoimien mielestä toki mitä pikemmin, sen parempi.

Vaihtoehtoina esillä on ollut mm. Yhdysvaltain viidennen sukupolven stealth-hävittäjä F-35, jonka kehityskustannukset ovat karanneet täysin käsistä, yksikkökustannuksen noustua hankintahintana (flyaway cost) noin 130 miljoonaan ja koko elinkaaren osalta 618 miljoonaan dollariin per kone.

Edullisemmatkin vaihtoehdot, kuten esim. Australian ilmavoimien juuri valitsema F-18 -hävittäjän päivitetty versio, ”Super Hornet”, maksaa noin 67 miljoonaa taalaa per kone. Suomen 64 koneen ilmavoimien päivittäminen ”edullisiksi” Super Horneteiksi maksaisi siis ainakin 3,3 miljardia euroa. Tämän päälle tulevat toki asejärjestelmien päivitykset ja ylläpito. Kokonaisuudessaan puhutaan siis ainakin noin 10-12 miljardin euron elinkaarikustannuksesta. Vuonna 2013 puolustusvoimien materiaalihankintoihin käytetään 592 miljoonaa euroa. Hävittäjähankintojen puristaminen nykyisen puolustusbudjetin raameihin onkin, kauniisti sanottuna, haasteellista.

Sotilaallisten uhkakuvien muuttuessa yhä kuvitteellisemmiksi, väestön ikääntyessä ja konehankintojen jatkuvasti kallistuessa onkin hyvä hetki käydä keskustelua siitä miten ja millaisiin uhkiin Suomi varautuu tulevaisuudessa. Nykyisen kokoisiin ilmavoimiin Suomella ei ole enää tulevaisuudessa varaa. Käytännössä vaihtoehtoina ovat joko hävittäjistä luopuminen tai liittoutuminen – ainakin ilmavoimien osalta. Pohjoismaiden yhteiset ilmavoimat olisivat maailmanlaajuisestikin vertailtuna korkeatasoiset ja riittävät torjumaan kaikki kuvitellutkin uhkakuvat.