Voiko kaupunkia lavastaa?

Arkkitehtuuri herättää helposti tunteikkaita keskusteluja – makuasioista kun tunnetusti voi kiistellä. Usein vastakkain ovat ”maallikot” ja toisaalta arkkitehtuurin saloihin vihkiytyneet asiantuntijat, jotka tornistaan kertovat kansalaisille että se naapuruston perseruma betonilaatikko on aivan upea aikansa mestariteos, vuoden betonirakenne 1973 ja ehdottomasti suojelukohde.

Eilen somessa keskusteluja herätti Tampereelle eestiläisten arkkitehtien toimesta suunniteltu uusvanha asuinrakennus. Moni piti ehdotetusta uskomattoman kauniina ja upeana.Ymmärrän miksi tuollainen uusvanha miellyttää. Onhan se, no, nättiä. Ja hyvinkin voi olla paikkoja, joissa jopa pastissi tai kertaustyylinen rakennus voi olla perusteltu.

Kaupungin arkkitehtuurin yleislinjaksi sellaisesta ei kuitenkaan ole. Katsotaanpa Tampereen tapausta vähän lähemmin.

Tätä nykyä tontilla on ankea betonilaatikko ja olen samaa mieltä eestiläisten arkkitehtien kanssa sen arvosta:

The existing building does not respect the historic and logical fabric of buildings’ footprints inside the block and so destroys the continuous street front.

It steps back from the plot line leaving a narrow green area to its north and undefined partly raised terrace as parking area to its south, failing to define the border between public and private realm.

Unlike most of its historic neighbours in the area, the building has no commercial space on its ground floor. Its blind ground floor walls cannot contribute to the variety of the urban environment around it and safeguard its immediate vicinity.

The building has no recongnizable main facade nor an entrance, hence it lacks the respect both towards its inhabitants and towards the public.

It has no architectural, artistic or aesthetic value of whatsoever.

Its inherently modernistic design creates an unnecessary conflict between itself and its neighbours.

Nykyinen rakennus on hyvä esimerkki männä vuoskymmenten surkeasta suomalaisesta rakentamisesta ja kaupunkisuunnittelusta. Se on sekä teknisesti huono, arkkitehtonisesti arvoton että häiriö kaupunkitilassa. Mitä nopeammin tuosta talosta päästään eroon, sen parempi. Hyvä että uskalletaan purkaa. Tuleeko sen tilalle kuitenkaan rakentaa ”uusvanhaa”?

Itse olen ajatellut asiaa – näin maallikkona – kolmen funktion kautta:

    1. Massa
    2. Toiminnallisuus
    3. Muoto

1. Massa

Rakennuksen ”massoittelu” on tietenkin tärkeää. Keskelle omakotitaloaluetta ei voi rakentaa pilvenpiirtäjää. Keskelle tiivistä aluetta ei kannata rakentaa lättänää. Toisaalle voi sopia pistetalo, kaupunkiin taas kortteli.

Mutta tämän kohdan alle istahtaa mielestäni myös rakennuksen suhde katutilaan ja tonttiin. Tampereen tapauksessa nykyinen rakennus on – aikansan muodin mukaisesti – vedetty metri pari ”sisään” jalkakäytävästä. Syntyy epätilaa. Kadunvarsi katkeaa. Yhtenäinen kaupunkimainen talolinja puuttuu.

Lisäksi rakennus on – aikansa muodin mukaisesti – pistetalo. Se ei ole yhteydessä viereisiin rakennuksiin tai kaupunkiin. Se katkaisee kaupungin. Takapuoli varattu – aikansa muodin mukaisesti – henkilöautojen pysäköinnille ihmisten pihan sijaan.
Tässä eestiläisten esitys onnistuu varsin mainiosti. Se eheyttää korttelin jälleen kaupunkikortteliksi, johon tehdään vielä vaihtelevuutta ainakin näennäisesti kolmen eri rakennuksen kautta, joissa on eri räystäslinjat ja värit.

2. Toiminnallisuus

Nykyisen rakennuksen kivijalassa ei ole mitään. ”Paraatisuuntaan” (mikä on rakennuksen pääsuunta ylipäätään?) rakennuksessa ei ole edes ovea. Se sulkeutuu pois kaupungilta, se ei tarjoa mitään kenellekään muulle kuin asukkailleen. Se on toiminnallisesti lähiötalo keskellä kantakaupunkiympäristöä.

Tässäkin kohtaa eestiläisten rakennus onnistuu hyvin. Talossa on kivijalkaliiketilaa, siinä on uloskäyntejä. Sillä on ylipäätään julkisivu ja yksityisempi puoli.

3. Muoto

Tampereen nykyinen betonikuutio on modernistinen keskisormi. Se ei välitä lainkaan ympäristöstään – todennäköisesti tarkoituksellisesti. Se on tehty tehdasvalmisteisista elementeistä ja olisi voitu pudottaa Kirkkokadun sijaan Tsheljabinskiin, Kouvolaan tai Tampereelle. Kukaan ei huomaisi eroa.

Hyvä kaupunkiarkkitehtuuri keskustelee ympäristönsä kanssa. Se ymmärtää alueen historian, esteettisiä reunaehtoja ja aikansa. Se on paikallinen. Muoto myös seuraa tekniikkaa.

Tässä tarkastelussa eestiläisten ehdotus on mielestäni hirvittävä. Se on pastissi. Se on avaruusalus, kermakakku, kulissi. Nykyaikaisella rakennustekniikalla toteutettu halpa kopio. Rakastamaani vanhaa jugendia tuo uusvanha möykky ei olisi. Yhtä vähän tamperelainen kuin edeltäjänsä – vastaavia löytyy varmasti myös Tsheljabinskista.

Hirvittävän betonikuution ainoa vaihtoehto ei ole hirvittävä historiaton lavaste.

Mitä sitten?

Mielestäni viime vuosina Suomessa on opittu kaupunkien rakentamista. Meillä on erinomaisia uusia kohteita, joissa laadukas arkkitehtuuri onnistuu luovimaan hienosti kaupunkisuunnittelun laadullisten vaatimusten, estetiikan ja ympäristön ristiaallokossa. Laadukasta, inhimillistä ja kaunista arkkitehtuuria on mahdollista toteuttaa myös ajassa eläen. Muutamia esimerkkejä Helsingistä.

As Oy Posteljooni, Käpylä

Käpylän varsin keskeisellä sijainnille rakennettiin muutama vuosi sitten kokonaan uusi talo.

Kuva: HS, Kimmo Penttinen

Se on massaltaan onnistunut. Se täydentää aukion. Se on kiinni kadussa.
Siinä on kivijalassa liiketilaa, se keskustelee ympäristönsä kanssa.

Kuva: HS, Markku Niskanen

Ja se on yhtäaikaisesti selvästi aikansa lapsi, modernia arkkitehtuuria modernilla tekniikalla toteutettuna että yhteydessä ympäröivään Käpylään. Rapattu pinta, harjakatto, ikkunoiden koko. Sillä on myös erikseen julkisivu ja yksityisempi puoli vaikka ei umpikortteli olekaan – eikä Käpylässä sellaisia olekaan.

Mielestäni erittäin onnistunut esimerkki aluetta ymmärtävästä modernista arkkitehtuurista. Kaupunginmuseo toki vastusti tätäkin.

Linnankatu 3, Katajanokka

Tämä tapaus on tavallaan aika lähellä Tampereen esimerkkiä. Linnankatu 3:ssa sijaitsi alunperin upea jugend-rakennus.Valitettavasti se tuhoutui sodan aikana pommituksessa ja sen tilalle rakennettiin melko kamala rakennus joka ei istunut Katajanokan upeaan ympäristöön.Muutama vuosi sitten sen tilalle rakennettiin uusi asuinrakennus.

Kuva: HS, Joonas Vohlakari

Tämäkin on mielestäni onnistunut. Se on selvästi osa samaa kaupunkia. Se hakee (ehkä jopa liikaakin) muotokieltä viereisistä rakennuksista, pintamateriaali myös kunnioittaa kaupunginosaa, räystäslinja elävä. Kivijalassa liiketilaa ja ovia.

Samalla se on kuitenkin myös moderni ja äkkiväärä. Leikittelee muodolla ja suunnilla. Se on tietoisen kulmikas eikä edes yritä esittää olevansa ”sulava ja pehmeän aistikas” jugend-linna.

Väitän että ajan myötä tuo rakennus istuu paikalleen uusvanhaa kermakakkua paremmin. Tuo rakennus ei ole kulissi, vaan aikansa tuote, joka luo kaupunkiin aitoa ja laadukasdta kerroksellisuutta.

Historiattomuus

Ehkäpä uusvanhan näköisarkkitehtuurin suurin ongelma minulle onkin sen historiattomuus. Se on kitschiä. Se on aina vain halpa kopio alkuperäisestä, joka syntyi täysin erilaisiin oloihin, erilaisille omistajille ja täysin erilaisella teknologialla. Uusvanha talo on kuin uusrikkaan kipsiset roomalaiset pylväät sipoolaisen pakettiomakotitalon kuistilla.

Toisaalta on ehkä niinkin että keskustelu uusvanhasta arkkitehtuurista on osa suurempaa muutosta. Ehkä arkkitehtuurikunnan ”asiantuntijavalta” on liudentumassa? Voiko enää tulevaisuudessa paeta ”asiantuntijuuden” verhon taakse? Kaupunkiemme suunnittelun ja arkkitehtuurin linjauksista pitää voida käydä julkista keskustelua kielellä jota myös me maallikot ymmärrämme. Kyllä ainakin osa meistä varmasti ymmärtää myös muita ratkaisuja kuin uusvanhaa.