Anniskelualueista

Avasin festarikesän Sonispheressä toukokuun lopussa. Hienoja bändejä ja upeaa musaa, mutta ilmojen herra jätti vähän toivomisen varaa – vettä tuli vaakasuoraan ja tuuli mereltä tuntui vain yltyvän. Sadetakki, kurahousut ja pipo eivät olleet liioittelua.

WELKAM TU FINLAND! NAU IS SAMÖ! NAU VI FESTIVAL!

Ihmetystä aiheutti jälleen kerran myös anniskelu. Kalja-alue oli sijoitettu noin 150 metrin päähän lavasta.
sonisphere
Siellä sitä sitten tihrustettiin kaukana siintävää Slayeria ja juotiin kädenlämpöistä kaljaa huomattavasti viileämmässä kevätsäässä. Välillä kävi mielessä tykkäänkö minä todellakin näin paljon hevistä. Tai kaljasta.

Viime kesänä käväisin Saksan suurimmilla kansanmusiikkifestareilla Rudolstadtissa. Sielläkin oli yleisöä ja anniskelua. Anniskelualueet vaan puuttuivat. Toisin sanoen koko festivaalialue, saksalainen pikkukaupunki, oli yhtä ”anniskelualuetta”. Saksalaisella festivaalilla oli ihan normaalia ostaa kojusta olutta tai vaikkapa pullo paikallista valkoviiniä. Yleisössä oli väkeä vauvasta vaariin. Sehr gut.
rudolstadt_weingut
Kävin tällä viikolla Suomen suurimmilla kansanmusiikkijuhlilla Kaustisella. Olutteltan anniskelulupahakemus oli kuulemma tullut keväällä bumerangina takaisin kun ”katsomoon ei saa anniskella”. Ongelma ratkaistiin luovasti laittamalla lavan ja yleisön väliin aita. Näin sitten on erikseen katsomo, jossa ei juoda olutta ja erikseen se alue, jossa noin 90% yleisöstä istuu ja nauttii virvokkeita. Sitä aluetta jossa suurin osa yleisöstä on ei Suomessa saa siis kutsua katsomoksi.
kaustinen_anniskelu
Alkoholilain §21:

”Anniskelualueeksi ei saa hyväksyä urheilu-, liikunta-, musiikki- tai muun niihin verrattavan tapahtuman yleistä katsomotilaa.”

Kyllä. Ihan oikeasti siellä laissa sanotaan noin.

Otetaanpa tässä välissä pieni syrjähyppy liikennesuunnittelun puolelle. Viimeisen parinkymmenen vuoden suurimpia oivalluksia katutilan suunnittelussa on ollut ”shared space” eli ”jaettu tila”. Pähkinänkuoressa se tarkoittaa suurinpiirtein sitä että katutila suunnitellaan niin että autoilijankin on ”neuvoteltava” liikennetilanteessa muiden tiellä liikkuvien kanssa. Ei saa vaan kaahata sivuille vilkuilematta. Turvallisuus parantuu vaikka liikennemerkit vähenevät.

Kyökkipsykologiaa. Liikenneympäristö suunnitellaan sellaiseksi että ihmiset käyttäytyvät ihmisiksi vaikka ovatkin ratin takana. Loppujen lopuksi ihan loogista.

Sitten takaisin anniskeluun ja Suomeen. Entä jos ympäristö vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen myös yleisötapahtumissa? Entä jos suunniteltaisiin festivaali sellaiseksi että ihmiset käyttäytyisivät ihmisiksi vaikka ovatkin tuopin ääressä?

Oikeastaan ei tarvitse paljon edes suunnitella. Riittää että poistetaan aidat anniskelualueiden ympäriltä ja annetaan kansan vaeltaa tuoppiensa kanssa. Näin muualla maailmassa, jopa Ruotsissa, on jo nyt.

Kun ihmisille annetaan vastuuta, he käyttäytyvät vastuullisemmin. Ja jos eivät siihen kykene, niin sitten luvat pois järjestäjiltä. Sanokaa minun sanoneen, tavoille opittaneen nopeasti. Ja miksei opittaisi, onhan meillä Suomessakin osattu toimia vastuullisesti jo vuosikymmeniä mm. Pori Jazzissa, jonka piknikkien kohtaloa on tänä kesänä ollut surullista seurata.
alkoholilaki
Vuonna 1995, tai oikeastaan jo vuonna 1932 säädettyä alkoholilakia oli tulkittu eri puolilla Suomea joustavasti vähän eri tavoin. Käytännössä Jazzeilla poliisiviranomainen ei ollut puuttunut omiin piknik-pulloihin kun järjestyshäiriöitä ei syntynyt. Parempaakin tekemistä heillä lienee, jopa Porissa. Tänä keväänä Valvira ojensi poliisia tiukentamaan otettaan. Ja poliisilla ei tietenkään ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin toimia ohjeistuksen mukaisesti.

Onko tässä yhtään mitään järkeä? Näinkö Suomeen luodaan vastuullinen alkoholikulttuuri? Näinkö syntyy se kauan kuulutettu ”keski-eurooppalainen juomatapa”? Ketä piknikkien jatkuminen olisi haitannut?

Alkoholilla on kiistämättömiä kansanterveydellisiä vaikutuksia ja on varmasti hyvä että sen saatavuutta jollain tavalla säännellään. Mutta toisaalta se on myös osa kulttuuriamme ja luontevaa kanssakäymistä. Sääntelyllä ja laeilla tulisi tukea vastuullista käyttäytymistä ja puuttua ongelmiin. Lainsäädäntömme tuntuu kuitenkin näkevän vain valtavan viinapeikon, joka kurkistaa joka kiven alta.

Suomessakin olisi aika siirtyä vain haittoihin keskittyvästä terveyspainotteisesta alkoholipolitiikasta kohti alkoholikulttuuripolitiikkaa, jossa otettaisiin alkoholiin kokonaisvaltaisempi näkemys. Ja ehkä vielä jonain päivänä saamme vaeltaa tuopit kädessä lähemmäksi bändejä. Vettä taivaalta tulee varmasti silloinkin. Sellainen se vaan on, Suomen kesä.

festivaalin tasapainotila

Jukka Hauru kirjoitti eilisessä Hesarissa katkerasti Porin festivaalien nykytilasta otsikolla ”Näkemiin ja hyvästi Pori”.

Kolmeen vuosikymmeneen on riittänyt paljon arvosteltavaa, mutta vähitellen Pori on noussut massaluonteensa mukaisesti kaiken arvostelun yläpuolelle yleisrytmifestivaaliksi ja matkailutapahtumaksi lukemattomien muiden rockfestivaalien joukkoon.

Yleisön laadullinen aliarvioiminen jatkuu, koska määrälliset tavoitteet on pakko saavuttaa. Festivaalijohto etsii vanhoja tähtiä, toisaalta uusia trendikuplia. Näiden väitetään kustantavan pienet jazznurkat, mutta festivaalin kasvaessa marginaalien rooli on vain kutistunut.

Porin niin sanottu kehitys on masentavaa myös siksi, että se kuvastaa kulttuurimme yleistilaa. Porissa symboloituu kaikkien medioiden elinehto: massakulttuurin hegemonia ja viihteen totalitarismi. Aidon kritiikin asemaa vaikeuttaa se, että massakulttuurikritiikki on julkilausumattomasti kiellettyä.

On vain ikäpolvia ja niiden viihdetarpeen tyydyttämistä. Taiteelliset merkitykset latistuvat hauskanpitoon ja jäljelle jää vain festivaalien sosiaalinen ja kaupallinen merkitys. Massamusiikki yhdenmukaistuu, vain marginaalit pirstaloituvat. ”Taide” on valtanuorisolle kirosana.

Haurun sanamuodot ovat lähes täsmälleen samat kuin ne, joilla klassisen musiikin vanhemmat valtiomiehet moittivat musiikkielämän muutoksia. Ja täytyy tunnustaa että olen itsekin silloin tällöin syyllistynyt samaan jurnotukseen.

Olenko siis hypännyt keski-iän yli suoraan narisevaksi kansanmusiikkikääkäksi? Oliko ennen kaikki paremmin?

Ei ollut. Todellakaan. (Ja toivottavasti keski-ikäkin on vielä edessä päin – pikkuvanha narisija olen ollut jo siitä pitäen kun opin puhumaan.)

Suomessa ei ole koskaan aiemmin ollut näin paljon tapahtumia näin laajalla skaalalla; löytyy pientä, suurta, keskikokoista, kyläjuhlaa, kansainvälistä… Lisäksi kotimaisen tarjonnan laatu on nykyisin aivan järkyttävän korkea.

Mistä sitten on kyse ja miksi Hauru on myös oikeassa?

Elmun kansanjuhlaa Alppipuistossa. Helsinki tukee tapahtumia.

Porin ongelmia ovat Suomen koko ja organisaatioiden luontainen kasvun dynamiikka.

Suomi on aivan liian pieni markkina-alue kaupallisin ehdoin toimiville kansainvälisen tason festivaaleille. Jos tänne halutaan keikalle jazzin maailmantähtiä, niin silloin maksavaa yleisöä täytyy olla kymmeniätuhansia. Esim. Saksassa tai Ranskassa, joissa suuren festivaalin markkina-alue on lähes koko Keski-Eurooppa, jazz-yleisö on myös moninkertainen. Tällöin kompromisseja muun ohjelmiston suhteen ei tarvitse tehdä. Pelkkä jazz-yleisön miellyttäminen riittää.

Suomessa markkina-alueen marginaalisuus voidaan kiertää vain kasvattamalla valtion yleisömääristä riippumatonta tukea festivaaleille.

Arvatkaapa huviksenne minkä musiikin tyylilajin juhla saa eniten rahaa?

Viisi suurinta opetusministeriön tuen saajaa vuonna 2007

Tapahtuma
Savonlinnan Oopperajuhlat 660 000
Tampereen Teatterikesä 217 000
Kuhmon Kamarimusiikki 172 000
Kuopio Tanssii ja Soi 151 000
Kaustinen Folk Music Festival 150 000

Onko kumma, että Pori Jazz joutuu tekemään taiteellisia kompromisseja ohjelmistoonsa samalla kun Kuhmo ja Savonlinna voivat paremmin keskittyä sisältönsä laadulliseen kehittämiseen?

Valtion tukea eri festivaaleille tulisikin tarkastella uudestaan sekä alueellisesti että taiteen lajien tasa-arvon kannalta. (Kauneinta olisi tietenkin kohottaa kaikkien festivaalien tukia roimasti ilman leikkausta Savonlinnan rahoihin – on tärkeää että Suomesta löytyy edes yksi kansainvälisen tason oopperafestivaali. Jälleen markkina-alue -logiikka: ei SOFkaan pysy pystyssä eurooppalaisessa kilpailussa ilman julkista tukea.)

Festivaalien taloudellinen merkitys voi olla paikallisesti rutkasti tukea suurempaa; esim. Kaustisen ravitsemusliikkeet tekevät käsittääkseni festivaaliviikon aikana melkoisen siivun koko vuoden tuloksesta. Ilman kansanmusiikkijuhlia koko alueen palvelutalous olisi siis eri tolalla. Kulttuurin tukeminen onkin aluepolitiikka parhaimmillaan – elvytystä, jossa kaupan päälle saadaan (kohtuuhintaisia) kulttuuritapahtumia kansalaisille ja työtä taiteilijoille!

Toinen varsin yleinen kulttuuritapahtumien ongelma on ”jatkuvan kasvun logiikka”.

Festivaalit, kuten organisaatiot yleensäkin, harvemmin kehittävät toimintaansa supistumalla. Jos vaan resurssit antavat myöten, juhlat haluavat lisää artisteja, anniskelupisteitä, lavoja, päiviä jne. ”Enemmän on enemmän” -logiikka jyllää. Kasvanut festivaali taas sitten vaatii kookkaamman budjetin ja organisaation, joka taas puolestaan vaatii entistäkin suurempien ihmismassojen liikuttelua. Ja suuret joukot eivät Suomessa lähde Poriin kuuntelemaan Tomasz Stankoa, mutta Totoa tai John Fogertya kyllä. Vain pakon edessä organisaatiot ovat valmiita leikkauksiin. Kasvu on paljon helpompaa kuin hallittu tiivistäminen.

Suurten massojen hyväksymän mainstream-hutun myötä festivaalit sitten menettävät jotain ytimestään; siitä perussyystä, miksi ne ovat ylipäätään olemassa. Tai miksi niitä tuetaan. Kaupallisesti kannattavia rokki- tai iskelmäjuhlia on tuskin tarpeen sponsoroida kulttuuriministeriön toimesta, vaikka elinkeinopoliittisesti se saattaisi usein ollakin järkevääkin.

2008 Kaustisella oli joka ilta iskelmänimi tanssittamassa kansaa tai päälavan vetonaulana joku tv:stä tuttu tähtönen. Tänä kesänä ei ollut. Ja moni kiitteli. Oli kuulemma hyvä fiilis. Tosin yleisötavoitteestakin jäätiin. Yhtälö ei siis toimi. Suun ja säkin on kohdattava ennemmin tai myöhemmin.

Voiko festivaali löytää tasapainotilan kriisiytymättä joko taloudellisesti tai sisällöllisesti? Onko tasapainotilaa edes olemassa? Miten toimintaa voi kehittää ilman epätoivottavaa kasvua?

Ainakin festivaalien taiteelliselta johdolta vaaditaan järkyttävän paljon asiantuntemusta ja näkemystä. Ymmärrystä siitä, mikä on juhlien ydinsisältö. Onko se musiikki vai VIP-teltan muovituopit? Ei käy kateeksi heidän leiviskänsä.

kaustisesta

Tänä kesänä Kaustisen kansanmusiikkijuhlien talousvaikeudet ovat ylittäneet yleisen uutiskynnyksen: Kari Tapiokin jäi keikkaliksatta! Hän ei ole ainoa. Meitä Kaustisen festareilta palkkiotaan odottelevia artisteja on itseni lisäksi ystäväpiirissäni lukuisia.

Kuva: Kaustinen Folk Music Festival

Kuva: Kaustinen Folk Music Festival

Äärimmäisen ärsyttävää. Loistava keikka Kaustisen Valio-Areenalla 110% latauksella ja erikoistehosteilla (pyrotekniikka) takana, mutta sovittua keikkaliksaa ei ole näkynyt. Kun tilillä on tällä hetkellä yksinumeroinen summa on suurta valtiontukea nauttivan festivaalin maksukyvyttömyys erityisen masentavaa.

Omalla kohdallani suurinta suuttumusta ei kuitenkaan aiheuta edes oman keikkaliksan kohtuuton viivästyminen vaan koko Kaustisen festivaaliorganisaation ja kansanmusiikki-instituutin toiminta jo muutaman vuoden ajalta. Sallinette että avaudun.

Perustimme vuonna maaliskuussa 2006 Helsingissä Perinnearkku-nimisen yhdistyksen, jonka tehtävänä on:

Yhdistyksen tarkoituksena on edistää korkeatasoisen kansanmusiikin ja kansantanssin tunnettuutta ja asemaa Suomessa sekä edistää jäsentensä yhteistoimintaa ja parantaa alan yleisiä toimintaedellytyksiä.

Toimin yhdistyksen puheenjohtajana 2006-2007 ja sihteerinä 2008. Tällä hetkellä olen rivijäsen, jotta voin toimia Helsingin kulttuuri- ja kirjastolautakunnan jäsenenä täysipainoisemmin. Tässä blogauksessa esittämäni mielipiteet eivät ole yhdistyksen mielipiteitä vaan omiani.

Käytännössä näiden ylevien tavoitteiden toteuttamiseksi järjestimme (ja Perinnarkku yhä järjestää) Helsingissä säännöllisiä kansanmusiikin klubi-iltoja ja jameja sekä osallistuimme (ja Perinnearkku yhä osallistuu) kiinteästi kansanmusiikin valtakunnallisen kiertuetoiminnan kehittämiseen.

Ilmeisesti toimintamme oli onnistunutta, sillä 2007 loppukesästä sain puhelun Kansanmusiikki-instituutin johtajalta Marko Aholta. Hän kutsui meitä ”kansanmusiikkikentän nuoria toimijoita” mukaan neuvonpitoon Kaustisen festivaalien tiimoilta. Perinnearkun lisäksi kutsun sai mm. Rahvaanmusiikin kerho Tampereelta.

Menin kokoukseen Helsingin keskustan Sokoksen ylimmän kerroksen kabinettiin avoimin mielin. En oikein tiennyt mitä odottaa tai edes mistä olisi kyse.

Kokouksessa oli erikoinen meininki. Kaustisen silloinen toimitusjohtaja tuntui olevan avoimesti sotajalalla festivaalien ohjelmavastaavan kanssa. Lisäksi Kaustisen puolelta esitettiin erikoisia väitteitä; absurdein oli että Sibelius-Akatemian opiskelijoiden piirissä olisi organisoitu ”Kaustis-boikotti”! Että me ”sibisläiset” emme jostain kumman syystä haluaisi mennä keikalle Kaustiselle! Outoa. Kyllähän me olimme siellä joka kesä keikoilla – emme vain ilmaiseksi vanhojen pelimannien tapaan, musiikilla elantomme tienaavia ”ammattilaisia” kun olemme.

Yleiseksi mielikuvaksi tapaamisesta jäi se, että Kaustinen toivoi meidän ”kansanmusiikkikentän nuorten toimijoiden” käyttävän suhteitamme, jotta Kaustinen saisi ohjelmaansa ammattimaisia esiintyjiä halvemmalla kuin mitä festivaaliorganisaatio itse kykenee neuvottelemaan ja toisaalta käyttävän huomattavaa kansanmusiikkikentän osaamistamme Kaustisen festivaalien kehittämiseen.

Kumpikaan näistä seikoista ei kuulu niihin syihin, jonka vuoksi talkootöitä kansanmusiikin eteen teen. Ei ole intresseissäni ryhtyä polkemaan omia ja ystävieni keikkahintoja erittäin suurta vuotuista valtionavustusta saavan festarin hyväksi. En liioin kokenut motivoivaksi ryhtyä talkoilla ideoimaan festivaalia kun organisaatiossa oli sitä varten ihan kuukausipalkalla toimivia henkilöitä. Koin vahvasti että Kaustinen halusi hyödyntää korvauksetta suhteitamme ja osaamistamme.

Kirjoitimmekin kokouksen jälkeen Rahvaanmusiikin kerhon edustajien Sirpa Syrjän ja Anne-Mari Kivimäen kanssa Kaustiselle oheisen vastauksen:

Hei,

keskusteltavana on kaksi toisiinsa tiivisti liittyvää asiaa, joita mielestämme kannattaa käsitellä erillään.

1. Kaustisen kansanmusiikkijuhlien kotimaisen artistikaartin puute

Kuten tapaamisessa jo totesimme ammattikansanmuusikot eivät ole riippuvaisia Kaustisesta tässä muodossaan, eikä Kaustinen FMF tarvitse kansanmusiikin ammattilaisia jos Kaustinen on vain kesäinen festivaali muiden joukossa. Jos Kaustinen nähdään ”suomalaisen kansanmusiikin näyteikkunana” on tilanne toinen. Tämä lienee erityisesti instituutin intresseissä?

Jos Kaustinen (ja instituutti) haluavat nostaa kotimaista profiiliaan ja esiintyjien määrää on resepti häkellyttävän yksinkertainen; tilatkaa kotimaisia muusikoita keikalle. Kyllä me tulemme. Pienen aivoriihen tuloksena laskeskelimme että jokaiselle festivaalipäivälle saisi konsertin (ja seuraavalle päivälle 15min areenavedon) kotimaisen kansanmusiikin huippunimeltä selvästi alle 40 000 euron satsauksella, eli keskimäärin noin 4000E/päivä.

Mielestämme summa ei ole mahdoton. Se on itse asiassa jopa jonkin verran yläkanttiin. Muutamalla soololla ja pienemmällä kokoonpanolla kokonaisbudjetti painunee jopa alle 30 000:n euron. Kävijää kohden alle 1/3 euroa – ehkäpä kotimaiseen kansanmusiikkiin voisi satsata jopa euron per kävijä? 100 000 Eurolla festareilla olisi jo aivan uskomaton kattaus – varaa olisi jopa luoda täysin uusia sisältöjä.

Suosittelemmekin kotimaiseen artistikaartiin keskittyvän ja kenttää tuntevan uuden tuottajan palkkaamista. (Laittakaa virka avoimeen hakuun; tuottajan sijainti Kaustisellakaan ei tuollaisessa hommassa ole nykyään mikään välttämättömyys.) Antakaa tuottajalle riittävästi budjettia ja selkeästi määritelty tehtävä, niin lopputulos on varmasti eri luokkaa kuin nykyinen. Toteutusta ei myöskään tarvitse odotella vuosikausia tai ”tuoda hitaasti sisään”. Vaikutus olisi (hyvässä tai pahassa:) voimakkain kertarysäyksellä.

Pidimme hyvänä ajatuksena myös ”vuoden nuori taiteilija” tjms. tittelin kehittämistä. Ko. taiteilija voisi esiintyä yhtyeidensä kanssa useina päivinä ja lisäksi artistille vois esim. tarjota mahdollisuuden keksiä omia sisältöjä jonkin budjettiraamin sisällä. Esim. ”Vuoden taiteilijan valinta” – konsertti areenalle, johon budjetointi olisi erikseen ja sisältö mitä tahansa poikkitaiteellista tai perinteistä artistin mielen mukaan. Helsingin Juhlaviikot ovat toteuttaneet tämän tyyppistä konseptia menestyksekkäästi.

Lisäksi pitäisimme erityisen tärkeänä kunnollisen media-strategian luomista. Onko vuoden yhtyeelle festivaalin puolesta omaa tiedotustilaisuutta? Pressipakettia? Etukäteispuffia ulkomaisille toimittajille? Jos kotimaisuutta halutaan nostaa ja sen näkyvyyttä parantaa on ammattimaisesti luotu ja toteutettu tiedotus avainasemassa. Ehkä myös tuottajan kanssa yhteistyössä toimivan ammattitaitoisen lehdistösihteerin palkkaaminen olisi paikallaan?

Kansanmusiikki-instituutin rooli osana festivaaleja jäi myös hiukan askarruttamaan. Kansanmusiikki-instituutin kannattaisi ehkä tahollaan miettiä miten se voisi toimia valtakunnallisesti alan kesäfestivaalien puolesta, joista moni painiskelee vakavien taloudellisten vaikeuksien keskellä. Toki Kaustinen on historiallista ja maantieteellisistä syistä tärkeä, mutta onko se ainoa? Entä jos Instituutti valitsisikin ”vuoden nuoren taiteilijan” ja tukisi artistia keikoille myös muille festivaaleille? Kuten mm. Finland Festivalsien nuori taiteilija -valinnasta on käynyt ilmi on tällaisten valintojen julkisuusarvo yllättävänkin suuri.

2. Kansanmusiikin ”nuoren kaartin yhdistysten” rooli kehitystyössä

Palaverissamme päädyimme muutamiin johtopäätöksiin. Edustamamme yhdistykset (Perinnearkku, Pelimannikilta ja Rahvaanmusiikin kerho) ovat kaikki vahvasti paikallisia toimijoita; järjestämämme klubit ja konsertit ovat ensisijainen toimintamuotomme, jossa myös me ”ammattilaiset” toimimme talkoohengellä jotta Suomessa ylipäätään olisi kansanmusiikin klubi- ja kiertuetoimintaa.

Mitä vastinetta yhdistykset saisivat Kaustisen tuotantotyöhön osallistumisesta? Käytännössä ideointi-palavereihin ja muihin tuotantoon liittyviin tukitoimiin osallistuvat toimijamme ovat ammattilaisia ja emme voi olettaa heidän käyttävän ammattitaitoaan ilmaiseksi kovin laajamittaisesti. Etenkään jos työn tulosten päätymisestä käytäntöön ei ole mitään takeita.

Konkreettisia yhteistyön muotoja voisivat olla esim. vuoden yhtyeen keikat klubeillamme keväällä – näin puffaten kesän Kaustista. Tällä tavoin festivaali voisi hyvinkin saada valtakunnallista näkyvyyttä parhaaseen ennakkomyynti-aikaan. Ehkäpä Kaustinen voisi olla kummina kansanmusiikkikiertueelle esim. huhti- tai toukokuussa? Myös yhdistysten organisoimat klubi-illat/konsertit Kaustisella ovat mielenkiintoinen ajatus.

Valitettavasti talkoohenkemme kuluu kuitenkin pitkälti omien tapahtumiemme pyörittämiseen. Tuotantoapua on saatavissa, mutta ei korvauksetta. Tärkeintä meidän mielestämme olisi palkata ammattitaitoinen tuottaja, kansanmusiikkikenttää tunteva idearikas henkilö. Mikäli kuvailemamme kaltainen tuottaja palkattaisiin, hänen olisi mahdollisesti helpompi lähestyä yhdistyksiä tai muita ryhmittymiä konkreettisten ehdotusten kanssa; tilata kokonaisuuksien järjestämistä tms. – pelkkään ideointiin eivät resurssimme valitettavasti riitä.

18.9.2007 Hannu Oskala, Anne-Mari Kivimäki, Sirpa Syrjä

Kirjoituksen neuvot ovat mielestäni yhä erinomaisia!

Vastauksen jälkeen sain uuden yhteydenoton Kansanmusiikki-instituutin johtajalta Marko Aholta: ”Tämä ei ole sitä mitä tarkoitimme.”. Halusivat konkreettista yhteistyötä. Ja avasivat pelin konkreettisen summan sisältäneellä ehdotuksella.

Perinnearkku otti pallon vastaan ja järjesti kesän 2008 festivaaleille onnistuneesti konserttisarjan ”Yösydänääniä”.

Perinnearkku vastasi hankkeen organisoinnista ja käytännön toimista, rahoitus hoidettiin yhteistyössä: Kaustinen vastasi esiintyjien palkkioista, Perinnearkku Kulttuurirahaston apurahan turvin mm. mediatoimiston ja projektituottajan palkkioista. Emme kokeneet että Perinnearkun tehtävä olisi vastata Kaustisen ohjelmasisällön rahoittamisesta, onhan Kaustinen kuitenkin Suomen eniten valtiontukea nauttiva kansanmusiikkifestivaali.

Konsertit olivat taiteelliselta tasoltaan erittäin korkeita – uskallan väittää että ohjelmisto oli festivaalin hienointa ja tunnelmallisinta antia. Pelimannitalon intiimiys ja loistavat artistit oli mitä toimivin yhdistelmä. (Suurin osa konserteista oli ainutkertaisia kohtaamisia, jotka Perinnearkku ideoi. Mm. Johanna Iivanaisen ja Eero Grundströmin duo sai kyynistyneen blogaajankin kyyneliin.)

kaustinen_2

Lopputulos oli siis hieno pienistä säröistä huolimatta. Festivaali ei mm. suostunut tuottamaan keikkapaikalle edes pullovettä. Talkoomiehinä sitten kannoimme artisteille juotavaa paikallisesta S-Marketista ja sämpylöitä kioskilta. Tyhmää, muttei ylitsepääsemätöntä.

Perinnearkku maksoi esiintyjien palkat välittömästi festivaalin jälkeen elokuussa 2008.

Kaustisen festivaali maksoi Perinnearkulle pääosan veloistaan keväällä 2009. Nyt, syksyllä 2009, osa rahoista on yhä saamatta. Perinnearkun ydintoiminta, klubien järjestäminen Helsingissä, on vaarassa Kaustisen aiheuttaman budjettivajeen vuoksi.

Talkootyö kannattaa. Anna hyvän kiertää.

Näistä ongelmista tietoisena uskaltauduin kuitenkin myymään yhtyeellemme keikan kesän 2009 festivaaleille.

Vahingosta viisastuneena laitoin sopimukseen tarkat maksuehdot: puolet summasta keikkapäivän jälkeisenä aamuna käteisenä ja loput heti festivaalien jälkeisenä maanantaina, viikko keikan jälkeen laskua vastaan. Oletin että välittömästi festareiden jälkeen rahaa olisi kassassa. Käteiset saatiin – pieninä seteleinä. Kuulemma melkoinen nippu. Ja niillä maksettiin pyroteknikko ja pommit.

Miksaaja, keikkamyyjä ja muusikot, yhteensä 8 henkeä odottaa yhä saataviaan. Keikasta on kulunut tulevana sunnuntaina 3 kuukautta. Lasku on ollut perinnässä jo puolitoista kuukautta. Palkkaturva lienee ainoa mahdollisuus saada mitään ulos. Paperit ovat vetämässä.

Olen siis käyttänyt viimeisen parin vuoden aikana useampia työpäiviä Kaustisen festivaalien edistämiseen ja kehittämiseen, palkatta. Keikkapalkkioiden ja sopimusten mukaisten saatavien perimiseen olen käyttänyt kohta toisen mokoman. Lisäksi keikkakin jää näköjään palkattomaksi festivaalin ”tukemiseksi”.

Arvannette että freelanceria sapettaa.

Tällaistahan tämä on kun hommat kusee. Hävytöntä tässä on se, että kaikkein pahiten pissitään pienituloisten suomalaisten muusikoiden nilkoille. Muusikoiden, jotka loppujen lopuksi luovat sen festivaalin sisällön.

Mutta kaikkein törkeintä silti on jatkuva valehtelu. Jos jo etukäteen tiedetään että sopimuksista ei voida pitää kiinni, kannattaako edes järjestää festivaalia? Kannattaako luvata sopimuksissa eräpäiviä? Jos puhelun aikana tietää, että ”seuraavalla viikolla” ei ole varaa maksaa, kannattaako edes väittää maksavansa jos rahaa tulee oikeasti ”seuraavana vuonna” jos silloinkaan? Miksei suoraan kysymykseen saa suoraa vastausta?

Minun luottamukseni Kaustisen festivaaliorganisaatioon on nollassa. Uskoakseni monien kanssamuusikoiden fiilis on sama.

Toinen huomionarvoinen seikka on kansanmusiikki-instituutin Kaustis-keskeisyys. Luulisi ”kansanmusiikki-instituutti” -nimisen organisaation päätehtäviä olevan koko suomalaisen kansanmusiikkikentän valtakunnallinen kehittäminen eikä vain yhden keski-pohjalaisen kunnan alueella tapahtuvan toiminnan edistäminen.

Olen antanut kertoa itselleni instituutin ja festivaalin talousvaikeuksien taustalla olevan Kaustisella sijaitseva ”Kansantaiteenkeskus” – pramea pytinki keskellä Keski-Pohjanmaata. Seinien ylläpito on vienyt rahat toiminnalta. Yhtäaikaisesti paras ja pahin esimerkki suomalaisen kulttuuripolitiikan infrastruktuuri-keskeisyydestä.

On todella vaikea ymmärtää miten Kaustinen Folk Music Festival kuvittelee voivansa järjestää juhlat kesällä 2010? Ainakaan en usko niille kinkereille kovin monen ammattilaisen tulevan. Ja jos tulevat, niin maksu täytyy saada etukäteen.

Ehkä hyvä niin. Aika aikansa kutakin. Yli 40-vuotias festivaali onkin jo aikamoinen dinosaurus. Konkurssin kautta uusin eväin liikkeelle.

Ja ne ”uudet eväät” saattavat yllättäen löytyä vanhoista laareista. Pienimuotoinen suomalainen pelimannimusiikki, intiimit laulutuokiot ja juureva akustinen soitanta ansaitsevat festivaalinsa Suomen suvessa. Ei vaan enää välttämättä Kaustisella.