¡Hola Mexico!

Ollaan Johanna Juhola Trion kanssa keikoilla Mexicossa. Muutamia haja-ajatuksia Mexico Citystä.

Keikkamestamme Conacultin teatteri.

Mexico City on kaupunki- ja liikennesuunnittelullinen helvetti. Henkilöautoliikenteen määrää on helsinkiläisenä vaikea edes käsittää. Kadut eivät tyhjene edes öiksi ja jokaiseen muutaman kilometrin matkaankin kuluu aivan järjettömästi aikaa. Tämä kaupunki konkretisoi miten paljon rahaa ja aikaa kuluuu hukkaan kun liikenne suunnitellaan tehottomasti.

HS uutisoi viime sunnuntaina että sama ongelma vaivaa myös muita Latinalaisen Amerikan suurkaupunkeja ja uhkaa koko alueen talouskasvua. Esimerkiksi Chilen pääkaupungissa Santiagossa bruttokansantuotteen dollarin tuottaminen vaati 60% enemmän energiaa kuin Helsingissä eikä Helsinkikään ole liikenteen vaatiman energian suhteen mikään eurooppalainen mallioppilas.

Bensan halpa hinta selittää myös osan yksityisautoilun suosiosta – polttoaine maksaa noin kolmanneksen Suomen hinnoista. Pelottaa ajatellakin miten kova yhteiskunnallinen murros raakaöljyn hinnan vääjäämätön nousu tulevaisuudessa on täälläpäin. Meillä Suomessa on edes verot hiukan puskurina.

Kaoottinen liikenne selittää aikataulujen joustavuudestakin suurimman osan – ikuinen ruuhka on oma luonnonvoimansa, jonka oikkuihin on vaan sopeuduttava. Jonotus voi kestää tunnnin tai kaksi. Ahkeria ja yrittelijäitä kaikki tapaamani meksikolaiset kyllä ovat.

Motaria motarin päälle.

Ilmeisesti raideliikenteeseen ollaan vihdoin satsaamassa vaikka suuurimmat näkemäni liikennehankkeet ovatkin olleet korotettuja motareita. Voisin kuvitella ongelman olevan se että suhteellisen köyhällä maalla ei ole ”varaa” kiskojen vaatimiin valtaisiin investointeihin vaikka ne olisivat kannattaviakin.

Ilmansaasteista ei kannata edes ryhtyä keskustelemaan. Sanotaanko nyt vaikka näin että silmiä kirveli ja räkä oli mustaa. Passiivisesta tupakoinnista urputtaminen olisi täällä täysin turhaa.

Kuusi paikallista ihmettelee kun suomalainen miksaa.

Työvoimaa tuntui olevan kaikkialla huomattavasti enemmän kuin Suomessa. Pikkulavan PA:takin hoitamassa oli kuutisen henkeä – Suomessa sama homma olisi hoitunut kahden miehen tiimillä. Selvästikin työllistäminen on paljon edullisempaa kuin Suomessa. Kotimaisen tehokkuuden huomaa konkreettisesti kun törmää vertailukohtaan.

Pariinkin otteeseen mietin kyllä että olisiko homma hoitunut huomattavasti helpommin pienemmällä porukalla. Säätäjää tuntui riittävän mutta kommunikaatio ei oikein pelannut. Lopputuloksena oli useampia enemmän tai vähemmän kaoottisia tilanteita…

Olin myös yllättynyt siitä miten vähän paikalliset puhuvat englantia. Euroopassa matkaillessa on tottunut siihen että ainakin nuoriso taitaa lingua francaa (pun intended).

Mexico Cityssä on kuitenkin myös erittäin ostovoimainen ja kansainvälinen keskiluokka, joka elelee omassa kuplassaan räikeästä yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta huolimatta. Meitäkin kuskattiin kaikkialle Chervoletilla, asuimme ilmastoidussa Ramadanissa ja saimme käyttöömme laina-iPhonen 3G-datasopimuksella. En valita, mutta olihan se aika yllättävää että ”köyhempään maahan” mennessä suhteellinen elintaso ainakin näennäisesti nousi. Kuplaan oli pelottavan helppo hypätä mukaan.

Mielenkiintoista kyllä suurin osa näkemistäni polkupyöristä oli kuormapyöriä! Niitä käyttivät lähinnä köyhät kaupustelijat tavaran liikutteluun. Siellä täällä näkyi myös fixejä ja urbaaneja superpyöräilijöitä, mutta todella harvinaista fillarin näkeminen oli. Mexico City on autokaupunki, jossa liikenteen seassa töötäily on hengenvaarallista. Vain ”trendikkään boheemissa” Coyacanin kaupunginosassa näin muutaman pyöräkaistan ja pyörätaskun – tosin niidenkin päällä ajettiin sujuvasti autoilla… Ehkä Mexicokin yrittää hitaasti mukaan maailmanlaajuiseen pyöräilyn renessanssiin. Autoa nopeampi liikkumisväline fillari olisi varmasti jo nyt.

haastattelu basso-radiossa

Käväisin viime perjantaina vieraana Basso-radion ”hikinen iltapäivä”-ohjelmassa.

Haastattelun voi kuunnella tästä. Alkuun jubailtiin Bordurkan keikasta Funky Elephantissa ja balkan-musasta. Kunnallispoliittinen osuus alkaa puolen välin tienoilla.

Basson herrat kysyivät minulta loppupuolella valtuuston kasvisruokakeskustelun innoittamana, miten kunnallisesta päätöksenteosta saisi ”nuorille” ja muillekin kansalaisille kiinnostavampaa – se kun näyttäytyy usein vain lähes järjettömänä kinasteluna pikkuasioista tai korruptoituneena pelinä.

Vastasin että demokratia on luonteeltaan hidasta ja tylsää. Että siitä on lähes mahdotonta saada mielenkiintoista ”showta”. Ja niinhän se on. Jykeviä perselihaksia tarvitaan kokouksista selviämiseen.

Jälkeenpäin tajusin, että olisi pitänyt vastata että juuri näin! Nuoret järkevät aikuiset juttelevat tärkeistä asioista uudella foorumilla. Itse koen olevani ainakin jonkinsorttinen kulttuuripolitiikan ”asiantuntija” täällä Helsingissä, joten toivottavasti tällainen radiokeskustelu osaltaan tekee kunnallista päätöksentekoa avoimemmaksi ja mielekkäämmäksi.

Voisikohan Basso-radio tuottaa jopa kunnallispoliittisten keskustelujen sarjan? Musiikin tauottamissa jutustelutuokioissa voitaisiin puhua mielenkiintoisella tavalla tärkeäksi koetuista aiheista kuten esim. katutaide, julkinen liikenne, terveydenhuolto jne. Tai jopa yleisemmistä ”suurista linjoista” kuten esim. markkinamekanismien käyttö julkisen talouden piirissä.

Politiikan pitäisi olla yhteinen asia. Ei sitä saa sysätä vain jonkun kansanosan hoidettavaksi. Basso-radiolla on media-valtaa, jota he voivat itse käyttää, jos kokevat asian tärkeäksi!

vr mon amour

Ollaan menossa huomenna Joensuuhun keikalle Mahti-Festivaaleille. Varmasti kivaa. Sunnuntaina pääsee taas hiukan improvisoimaankin.

Aloin eilen järjestellä kahden yhtyeen jäsenen liikkumista Karjalaan ja takaisin. Ohessa hintavertailu:

Kulkuneuvo Hinta Matkan kesto
VR 242€ 0,5h+4,5h+0,5h = 5,5h
Finncomm 192€-276€ + 20€ (matkat kentälle) 1h+1h+0,5h = 2,5h
Linja-auto 210,4€

7,2h – 11h
Henkilöauto 100€ (bensa) + 90€ (vuokra) = 190€ 6h

Huomionarvoista mielestäni on se, että lentämällä pääsee halvemmalla kuin junalla, jos olisin vain älynnyt varata liput pari viikkoa sitten. Ja nytkään lennot eivät ole kuin muutamia kymppejä kalliimpia. Ja aikaa säästyy noin puolet – jos laskee omalle ajalleen yhtään minkäänlaista arvoa, on lentäminen paras kulkumuoto.

Henkilöauto on silti ehdottomasti edullisin. Vaikka en autoa omistakaan, niin auton vuokra (45€/päivä) ja bensat eivät millään maksa yhtä paljon kuin kahden hengen junamatkat. Jos meitä olisi matkaamassa tuonne kolme tai neljä, niin autoilu olisi ainoa järkevä vaihtoehto. Silloin voisi ”kannattavasti” vuokrata vaikka vähän paremmankin auton.

Siististi soolit Express Bussit käyttävät matkaan vähintään 7 tuntia 10 minuuttia.

Mutta oikeasti Valtion Rautatiet. 60,5€ yhteen suuntaan per matkustaja. 121€ Joensuuhun ja takaisin. Air Berlin myy lentoja Hampuriin alta viidenkympin. Täytynee ryhtyä keikkailemaan Keski-Euroopassa. Sinne näköjään pääsee halvemmalla.

Voi VR! Rakastan sinua, mutta teet siitä niin vaikeaa!

kaustisesta

Tänä kesänä Kaustisen kansanmusiikkijuhlien talousvaikeudet ovat ylittäneet yleisen uutiskynnyksen: Kari Tapiokin jäi keikkaliksatta! Hän ei ole ainoa. Meitä Kaustisen festareilta palkkiotaan odottelevia artisteja on itseni lisäksi ystäväpiirissäni lukuisia.

Kuva: Kaustinen Folk Music Festival

Kuva: Kaustinen Folk Music Festival

Äärimmäisen ärsyttävää. Loistava keikka Kaustisen Valio-Areenalla 110% latauksella ja erikoistehosteilla (pyrotekniikka) takana, mutta sovittua keikkaliksaa ei ole näkynyt. Kun tilillä on tällä hetkellä yksinumeroinen summa on suurta valtiontukea nauttivan festivaalin maksukyvyttömyys erityisen masentavaa.

Omalla kohdallani suurinta suuttumusta ei kuitenkaan aiheuta edes oman keikkaliksan kohtuuton viivästyminen vaan koko Kaustisen festivaaliorganisaation ja kansanmusiikki-instituutin toiminta jo muutaman vuoden ajalta. Sallinette että avaudun.

Perustimme vuonna maaliskuussa 2006 Helsingissä Perinnearkku-nimisen yhdistyksen, jonka tehtävänä on:

Yhdistyksen tarkoituksena on edistää korkeatasoisen kansanmusiikin ja kansantanssin tunnettuutta ja asemaa Suomessa sekä edistää jäsentensä yhteistoimintaa ja parantaa alan yleisiä toimintaedellytyksiä.

Toimin yhdistyksen puheenjohtajana 2006-2007 ja sihteerinä 2008. Tällä hetkellä olen rivijäsen, jotta voin toimia Helsingin kulttuuri- ja kirjastolautakunnan jäsenenä täysipainoisemmin. Tässä blogauksessa esittämäni mielipiteet eivät ole yhdistyksen mielipiteitä vaan omiani.

Käytännössä näiden ylevien tavoitteiden toteuttamiseksi järjestimme (ja Perinnarkku yhä järjestää) Helsingissä säännöllisiä kansanmusiikin klubi-iltoja ja jameja sekä osallistuimme (ja Perinnearkku yhä osallistuu) kiinteästi kansanmusiikin valtakunnallisen kiertuetoiminnan kehittämiseen.

Ilmeisesti toimintamme oli onnistunutta, sillä 2007 loppukesästä sain puhelun Kansanmusiikki-instituutin johtajalta Marko Aholta. Hän kutsui meitä ”kansanmusiikkikentän nuoria toimijoita” mukaan neuvonpitoon Kaustisen festivaalien tiimoilta. Perinnearkun lisäksi kutsun sai mm. Rahvaanmusiikin kerho Tampereelta.

Menin kokoukseen Helsingin keskustan Sokoksen ylimmän kerroksen kabinettiin avoimin mielin. En oikein tiennyt mitä odottaa tai edes mistä olisi kyse.

Kokouksessa oli erikoinen meininki. Kaustisen silloinen toimitusjohtaja tuntui olevan avoimesti sotajalalla festivaalien ohjelmavastaavan kanssa. Lisäksi Kaustisen puolelta esitettiin erikoisia väitteitä; absurdein oli että Sibelius-Akatemian opiskelijoiden piirissä olisi organisoitu ”Kaustis-boikotti”! Että me ”sibisläiset” emme jostain kumman syystä haluaisi mennä keikalle Kaustiselle! Outoa. Kyllähän me olimme siellä joka kesä keikoilla – emme vain ilmaiseksi vanhojen pelimannien tapaan, musiikilla elantomme tienaavia ”ammattilaisia” kun olemme.

Yleiseksi mielikuvaksi tapaamisesta jäi se, että Kaustinen toivoi meidän ”kansanmusiikkikentän nuorten toimijoiden” käyttävän suhteitamme, jotta Kaustinen saisi ohjelmaansa ammattimaisia esiintyjiä halvemmalla kuin mitä festivaaliorganisaatio itse kykenee neuvottelemaan ja toisaalta käyttävän huomattavaa kansanmusiikkikentän osaamistamme Kaustisen festivaalien kehittämiseen.

Kumpikaan näistä seikoista ei kuulu niihin syihin, jonka vuoksi talkootöitä kansanmusiikin eteen teen. Ei ole intresseissäni ryhtyä polkemaan omia ja ystävieni keikkahintoja erittäin suurta vuotuista valtionavustusta saavan festarin hyväksi. En liioin kokenut motivoivaksi ryhtyä talkoilla ideoimaan festivaalia kun organisaatiossa oli sitä varten ihan kuukausipalkalla toimivia henkilöitä. Koin vahvasti että Kaustinen halusi hyödyntää korvauksetta suhteitamme ja osaamistamme.

Kirjoitimmekin kokouksen jälkeen Rahvaanmusiikin kerhon edustajien Sirpa Syrjän ja Anne-Mari Kivimäen kanssa Kaustiselle oheisen vastauksen:

Hei,

keskusteltavana on kaksi toisiinsa tiivisti liittyvää asiaa, joita mielestämme kannattaa käsitellä erillään.

1. Kaustisen kansanmusiikkijuhlien kotimaisen artistikaartin puute

Kuten tapaamisessa jo totesimme ammattikansanmuusikot eivät ole riippuvaisia Kaustisesta tässä muodossaan, eikä Kaustinen FMF tarvitse kansanmusiikin ammattilaisia jos Kaustinen on vain kesäinen festivaali muiden joukossa. Jos Kaustinen nähdään ”suomalaisen kansanmusiikin näyteikkunana” on tilanne toinen. Tämä lienee erityisesti instituutin intresseissä?

Jos Kaustinen (ja instituutti) haluavat nostaa kotimaista profiiliaan ja esiintyjien määrää on resepti häkellyttävän yksinkertainen; tilatkaa kotimaisia muusikoita keikalle. Kyllä me tulemme. Pienen aivoriihen tuloksena laskeskelimme että jokaiselle festivaalipäivälle saisi konsertin (ja seuraavalle päivälle 15min areenavedon) kotimaisen kansanmusiikin huippunimeltä selvästi alle 40 000 euron satsauksella, eli keskimäärin noin 4000E/päivä.

Mielestämme summa ei ole mahdoton. Se on itse asiassa jopa jonkin verran yläkanttiin. Muutamalla soololla ja pienemmällä kokoonpanolla kokonaisbudjetti painunee jopa alle 30 000:n euron. Kävijää kohden alle 1/3 euroa – ehkäpä kotimaiseen kansanmusiikkiin voisi satsata jopa euron per kävijä? 100 000 Eurolla festareilla olisi jo aivan uskomaton kattaus – varaa olisi jopa luoda täysin uusia sisältöjä.

Suosittelemmekin kotimaiseen artistikaartiin keskittyvän ja kenttää tuntevan uuden tuottajan palkkaamista. (Laittakaa virka avoimeen hakuun; tuottajan sijainti Kaustisellakaan ei tuollaisessa hommassa ole nykyään mikään välttämättömyys.) Antakaa tuottajalle riittävästi budjettia ja selkeästi määritelty tehtävä, niin lopputulos on varmasti eri luokkaa kuin nykyinen. Toteutusta ei myöskään tarvitse odotella vuosikausia tai ”tuoda hitaasti sisään”. Vaikutus olisi (hyvässä tai pahassa:) voimakkain kertarysäyksellä.

Pidimme hyvänä ajatuksena myös ”vuoden nuori taiteilija” tjms. tittelin kehittämistä. Ko. taiteilija voisi esiintyä yhtyeidensä kanssa useina päivinä ja lisäksi artistille vois esim. tarjota mahdollisuuden keksiä omia sisältöjä jonkin budjettiraamin sisällä. Esim. ”Vuoden taiteilijan valinta” – konsertti areenalle, johon budjetointi olisi erikseen ja sisältö mitä tahansa poikkitaiteellista tai perinteistä artistin mielen mukaan. Helsingin Juhlaviikot ovat toteuttaneet tämän tyyppistä konseptia menestyksekkäästi.

Lisäksi pitäisimme erityisen tärkeänä kunnollisen media-strategian luomista. Onko vuoden yhtyeelle festivaalin puolesta omaa tiedotustilaisuutta? Pressipakettia? Etukäteispuffia ulkomaisille toimittajille? Jos kotimaisuutta halutaan nostaa ja sen näkyvyyttä parantaa on ammattimaisesti luotu ja toteutettu tiedotus avainasemassa. Ehkä myös tuottajan kanssa yhteistyössä toimivan ammattitaitoisen lehdistösihteerin palkkaaminen olisi paikallaan?

Kansanmusiikki-instituutin rooli osana festivaaleja jäi myös hiukan askarruttamaan. Kansanmusiikki-instituutin kannattaisi ehkä tahollaan miettiä miten se voisi toimia valtakunnallisesti alan kesäfestivaalien puolesta, joista moni painiskelee vakavien taloudellisten vaikeuksien keskellä. Toki Kaustinen on historiallista ja maantieteellisistä syistä tärkeä, mutta onko se ainoa? Entä jos Instituutti valitsisikin ”vuoden nuoren taiteilijan” ja tukisi artistia keikoille myös muille festivaaleille? Kuten mm. Finland Festivalsien nuori taiteilija -valinnasta on käynyt ilmi on tällaisten valintojen julkisuusarvo yllättävänkin suuri.

2. Kansanmusiikin ”nuoren kaartin yhdistysten” rooli kehitystyössä

Palaverissamme päädyimme muutamiin johtopäätöksiin. Edustamamme yhdistykset (Perinnearkku, Pelimannikilta ja Rahvaanmusiikin kerho) ovat kaikki vahvasti paikallisia toimijoita; järjestämämme klubit ja konsertit ovat ensisijainen toimintamuotomme, jossa myös me ”ammattilaiset” toimimme talkoohengellä jotta Suomessa ylipäätään olisi kansanmusiikin klubi- ja kiertuetoimintaa.

Mitä vastinetta yhdistykset saisivat Kaustisen tuotantotyöhön osallistumisesta? Käytännössä ideointi-palavereihin ja muihin tuotantoon liittyviin tukitoimiin osallistuvat toimijamme ovat ammattilaisia ja emme voi olettaa heidän käyttävän ammattitaitoaan ilmaiseksi kovin laajamittaisesti. Etenkään jos työn tulosten päätymisestä käytäntöön ei ole mitään takeita.

Konkreettisia yhteistyön muotoja voisivat olla esim. vuoden yhtyeen keikat klubeillamme keväällä – näin puffaten kesän Kaustista. Tällä tavoin festivaali voisi hyvinkin saada valtakunnallista näkyvyyttä parhaaseen ennakkomyynti-aikaan. Ehkäpä Kaustinen voisi olla kummina kansanmusiikkikiertueelle esim. huhti- tai toukokuussa? Myös yhdistysten organisoimat klubi-illat/konsertit Kaustisella ovat mielenkiintoinen ajatus.

Valitettavasti talkoohenkemme kuluu kuitenkin pitkälti omien tapahtumiemme pyörittämiseen. Tuotantoapua on saatavissa, mutta ei korvauksetta. Tärkeintä meidän mielestämme olisi palkata ammattitaitoinen tuottaja, kansanmusiikkikenttää tunteva idearikas henkilö. Mikäli kuvailemamme kaltainen tuottaja palkattaisiin, hänen olisi mahdollisesti helpompi lähestyä yhdistyksiä tai muita ryhmittymiä konkreettisten ehdotusten kanssa; tilata kokonaisuuksien järjestämistä tms. – pelkkään ideointiin eivät resurssimme valitettavasti riitä.

18.9.2007 Hannu Oskala, Anne-Mari Kivimäki, Sirpa Syrjä

Kirjoituksen neuvot ovat mielestäni yhä erinomaisia!

Vastauksen jälkeen sain uuden yhteydenoton Kansanmusiikki-instituutin johtajalta Marko Aholta: ”Tämä ei ole sitä mitä tarkoitimme.”. Halusivat konkreettista yhteistyötä. Ja avasivat pelin konkreettisen summan sisältäneellä ehdotuksella.

Perinnearkku otti pallon vastaan ja järjesti kesän 2008 festivaaleille onnistuneesti konserttisarjan ”Yösydänääniä”.

Perinnearkku vastasi hankkeen organisoinnista ja käytännön toimista, rahoitus hoidettiin yhteistyössä: Kaustinen vastasi esiintyjien palkkioista, Perinnearkku Kulttuurirahaston apurahan turvin mm. mediatoimiston ja projektituottajan palkkioista. Emme kokeneet että Perinnearkun tehtävä olisi vastata Kaustisen ohjelmasisällön rahoittamisesta, onhan Kaustinen kuitenkin Suomen eniten valtiontukea nauttiva kansanmusiikkifestivaali.

Konsertit olivat taiteelliselta tasoltaan erittäin korkeita – uskallan väittää että ohjelmisto oli festivaalin hienointa ja tunnelmallisinta antia. Pelimannitalon intiimiys ja loistavat artistit oli mitä toimivin yhdistelmä. (Suurin osa konserteista oli ainutkertaisia kohtaamisia, jotka Perinnearkku ideoi. Mm. Johanna Iivanaisen ja Eero Grundströmin duo sai kyynistyneen blogaajankin kyyneliin.)

kaustinen_2

Lopputulos oli siis hieno pienistä säröistä huolimatta. Festivaali ei mm. suostunut tuottamaan keikkapaikalle edes pullovettä. Talkoomiehinä sitten kannoimme artisteille juotavaa paikallisesta S-Marketista ja sämpylöitä kioskilta. Tyhmää, muttei ylitsepääsemätöntä.

Perinnearkku maksoi esiintyjien palkat välittömästi festivaalin jälkeen elokuussa 2008.

Kaustisen festivaali maksoi Perinnearkulle pääosan veloistaan keväällä 2009. Nyt, syksyllä 2009, osa rahoista on yhä saamatta. Perinnearkun ydintoiminta, klubien järjestäminen Helsingissä, on vaarassa Kaustisen aiheuttaman budjettivajeen vuoksi.

Talkootyö kannattaa. Anna hyvän kiertää.

Näistä ongelmista tietoisena uskaltauduin kuitenkin myymään yhtyeellemme keikan kesän 2009 festivaaleille.

Vahingosta viisastuneena laitoin sopimukseen tarkat maksuehdot: puolet summasta keikkapäivän jälkeisenä aamuna käteisenä ja loput heti festivaalien jälkeisenä maanantaina, viikko keikan jälkeen laskua vastaan. Oletin että välittömästi festareiden jälkeen rahaa olisi kassassa. Käteiset saatiin – pieninä seteleinä. Kuulemma melkoinen nippu. Ja niillä maksettiin pyroteknikko ja pommit.

Miksaaja, keikkamyyjä ja muusikot, yhteensä 8 henkeä odottaa yhä saataviaan. Keikasta on kulunut tulevana sunnuntaina 3 kuukautta. Lasku on ollut perinnässä jo puolitoista kuukautta. Palkkaturva lienee ainoa mahdollisuus saada mitään ulos. Paperit ovat vetämässä.

Olen siis käyttänyt viimeisen parin vuoden aikana useampia työpäiviä Kaustisen festivaalien edistämiseen ja kehittämiseen, palkatta. Keikkapalkkioiden ja sopimusten mukaisten saatavien perimiseen olen käyttänyt kohta toisen mokoman. Lisäksi keikkakin jää näköjään palkattomaksi festivaalin ”tukemiseksi”.

Arvannette että freelanceria sapettaa.

Tällaistahan tämä on kun hommat kusee. Hävytöntä tässä on se, että kaikkein pahiten pissitään pienituloisten suomalaisten muusikoiden nilkoille. Muusikoiden, jotka loppujen lopuksi luovat sen festivaalin sisällön.

Mutta kaikkein törkeintä silti on jatkuva valehtelu. Jos jo etukäteen tiedetään että sopimuksista ei voida pitää kiinni, kannattaako edes järjestää festivaalia? Kannattaako luvata sopimuksissa eräpäiviä? Jos puhelun aikana tietää, että ”seuraavalla viikolla” ei ole varaa maksaa, kannattaako edes väittää maksavansa jos rahaa tulee oikeasti ”seuraavana vuonna” jos silloinkaan? Miksei suoraan kysymykseen saa suoraa vastausta?

Minun luottamukseni Kaustisen festivaaliorganisaatioon on nollassa. Uskoakseni monien kanssamuusikoiden fiilis on sama.

Toinen huomionarvoinen seikka on kansanmusiikki-instituutin Kaustis-keskeisyys. Luulisi ”kansanmusiikki-instituutti” -nimisen organisaation päätehtäviä olevan koko suomalaisen kansanmusiikkikentän valtakunnallinen kehittäminen eikä vain yhden keski-pohjalaisen kunnan alueella tapahtuvan toiminnan edistäminen.

Olen antanut kertoa itselleni instituutin ja festivaalin talousvaikeuksien taustalla olevan Kaustisella sijaitseva ”Kansantaiteenkeskus” – pramea pytinki keskellä Keski-Pohjanmaata. Seinien ylläpito on vienyt rahat toiminnalta. Yhtäaikaisesti paras ja pahin esimerkki suomalaisen kulttuuripolitiikan infrastruktuuri-keskeisyydestä.

On todella vaikea ymmärtää miten Kaustinen Folk Music Festival kuvittelee voivansa järjestää juhlat kesällä 2010? Ainakaan en usko niille kinkereille kovin monen ammattilaisen tulevan. Ja jos tulevat, niin maksu täytyy saada etukäteen.

Ehkä hyvä niin. Aika aikansa kutakin. Yli 40-vuotias festivaali onkin jo aikamoinen dinosaurus. Konkurssin kautta uusin eväin liikkeelle.

Ja ne ”uudet eväät” saattavat yllättäen löytyä vanhoista laareista. Pienimuotoinen suomalainen pelimannimusiikki, intiimit laulutuokiot ja juureva akustinen soitanta ansaitsevat festivaalinsa Suomen suvessa. Ei vaan enää välttämättä Kaustisella.

verinen mies

Oltiin männä viikolla keikalla Viitasaarella ”Musiikin aika” -festivaaleilla.

Keikkapaikkamme oli hotelli Pihkurin ”klubi” – normaalisti varmaankin paikallisten humppatanssien keskipiste.

Pääsimme paikalle puoli kahdeksan maissa ja aloimme keikkavalmistelut; ruokailun ja sound checkin.

Mutustimme kaikessa rauhassa paistettua kananrintaa ja kävimme vuorotellen testaamassa soittimiamme lauteilla kun aulaan tuli mies, joka alkoi vaatia henkilökunnalta kovaan ääneen tupakkaa ja viskiä. Aivan tuhannen kännissä tietty. Tiedättehän, sellaisessa kaamostilassa, johon pääsee vain pitempiaikaisella ja määrätietoisella harjoittelulla. Pistin merkille myös miehen pelottavan näköisen fyysisen tilan – käsivarsissa oli verta ja naamassakin näytti olevan jotain naarmuja. T-paita oli musta, joten siinä ei näkynyt mitään. Oletin äijän kaatuneen pahasti.

Henkilökunta toimi esimerkillisesti: toinen tarjoilijoista ehdotti tyypille että ”Mennääs tuonne ulos, niin tarjoan sulle tupakan.” Menivät. Muutaman minuutin kuluttua ulkoa kuului mekkalaa ja tyyppi olikin sitten raudoissa pihalla. Poliisit käväisivät sisällä kysymässä tarjoilijoilta mitä herra oli tehnyt sisällä ja lähtivät pois.

Ei siitä sen enempää. Mentiin alakerran ”bäkkärille”, juotiin kaljat ja soitettiin keikka moderneista säveltäjistä ja klassisista muusikoista koostuneelle yleisölle. Hämmentävä meno. Kaikkien biisien jälkeen taputettiin, soiton aikana ei kuulunut keskustelua ja vasta viimeisten kappaleiden aikana jokunen nuorempi nainen uskaltautui tanssilattialle. Ihan niinkuin oltaisiin oltu oikeassa konsertissa. No, suomalaiset ovat jähmeää kansaa.

Keikan jälkeen kuulimme, että näkemämme hahmo oli puukottanut viereisessä kerrostalossa kaksi miestä ja haavoittanut kahta naista. Tullut suoraan tappopaikalta sound checkiimme.

Kylmäsi. Samaan aikaan kun touhusimme omiamme Pihkurin aulassa, 30 metrin päässä oltiin oltu puukkohippasilla. Onneksi kukaan meistä ei mennyt väliin kun tappaja tuli aulabaariin. Herra oli uhkaillut pidätettäessä poliisejakin puukolla – virkavalta käytti etälamautinta pysäyttääkseen hänet.

Kuten arvata saattoi, ”tekijän muistikuvat tapahtumista ovat hataria”.

Surullista. Niin kertakaikkisen turhaa.

Suomalaisen pahoinvoinnin stereotyyppi – puukolla kaveri kylmäksi kännissä. En voi välttyä ajatukselta että merkkejä ongelmista on ollut nähtävissä aiemminkin puukkomiehen kohdalla. Oli varmaankin vain ajan kysymys milloin jotain sattuu. Montako aikapommia meillä täällä Suomessa kaduilla kulkee?

Vaikka puukottaja on tietysti syyllinen ja kantaa vastuun teoistaan itse, on osa syyllisyydestä vääjäämättä yhteiskunnan. Täydellisessä maailmassa kenenkään ei pitäisi kuolla väkivaltaisesti, täydellisessä maailmassa kenenkään ei pitäisi ajautua tilanteeseen, jossa puukko on ainoa ratkaisu.

Pahasti jeesustelematta toivon, että tuoreen taantuman aikana ei kehdattaisi säästää peruskoulutuksesta, nuoriso-, mielenterveys- ja päihdetyöstä. Ongelmien ratkaiseminen kun tavallisesti maksaa enemmän kuin niiden ennaltaehkäisy.