Kulttuuri, koulutus, tasa-arvo

Guardian julkaisi muutama päivä sitten laajan jutun siitä miten Britannian huippunäyttelijät ovat nykyisin muutamia poikkeuksia lukuunottamatta varakkaista perheistä ja miten hankalaa ilman taloudellista tukea on päästä edes näyttelijäkoulutukseen, saati sitten urallaan eteenpäin. Lukemisen arvoinen.

Englanti on toki Englanti ja suora vertailu Suomeen älytöntä. Meillä koko koulutusjärjestelmämme on perinteisesti ollut tasa-arvoisempi ja mahdollistanut paitsi luokkanousun, myös maamme lahjakkuuspotentiaalin täysmääräisemmän hyödyntämisen.

Mutta eivät asiat ole suoraviivaisen hyvin Suomessakaan. Kulttuuripalveluiden ja taidekasvatuksen pariin pääsy on myös meillä luokkasidonnaista. Vuodelta 2008 löysin omista arkistoistani oheisen kuvan:perusopetus-2Kuva on vuodelta 2008, mutta tilanne yhä sama. Kruunuhaassa ja Kulosaaressa lapsista yli 50% taiteen perusopetuksen piirissä, Kontulassa noin 5%. Minun on vaikea uskoa että tämä johtuisi vain siitä että Kulosaaressa ja Krunikassa on 10 kertaa enemmän taiteellisesti lahjakkaita ja ilmaisevia lapsia.

Syy eroon on monisyinen, mutta selvä se silti on. Ja yhtä selvää on se että taiteen tukijärjestelmämme erinomaisista tuloksista ja tavoitteistaan huolimatta kohdentaa suuren osan perusopetuksen tuesta varsin hyväosaisille lapsille ja nuorille. Tämä ei ole vahinko, vaan järjestelmän ominaispiirre.

Olen ymmärtänyt että Helsingin kulttuurihallinnossa asia on tiedossa ja muutos valmisteilla. Toivottavasti meillä poliitikoilla sitten on rohkeutta myös tehdä niitä muutoksia – ne kun tulevat osumaan keskiluokkaan, eli esim. minuun, ja me kyllä osaamme pitää puoliamme.

Mutta hallituksen koulutusleikkaukset tulevat vaikuttamaan erityisesti pidemmällä aikavälillä.

Nykyisinkin opiskelu taidealalle on riski: työllistymisestä ei ole mitään varmuutta ja tulotaso on työllistyessäkin usein matala ja työnkuva tilkkutäkki.

Tulevaisuudessa, kun opintotuki muuttunee yhä enemmän lainapohjaiseksi, Britanniasta tuttu ilmiö tulee takuuvarmasti vahvistumaan myös meillä – taidealan ammattilaiset tulevat hyvinvoivasta keskiluokasta. Köyhemmistä lähtökohdista ei ole vaan kertakaikkiaan varaa lähteä opiskelemaan musiikkia, taidetta, tanssia tai teatteria. Taloudellinen riski on vaan liian suuri. Ja taiteen perusopetuksen pohjalle antama etumatka on jo iso kurottava.

Voi toki ajatella että mitäpä tuolla väliä. Itse en usko että Suomi pärjää etenkään tulevaisuudessa ilman kaikkien lahjakkuuden panosta. Meitä ei täällä raukoilla rajoilla vaan ole liikaa. Eikä tässä ole kysymys vain kulttuurista, vaan siitä miten yhteiskuntamme ylipäätään suhtautuu tasa-arvoon ja sosioekonomisiin eroihin. Onko kaikilla edes mahdollisuutta ponnistaa?

Minä asun mieluummin Suomessa, jossa nuoren tulevaisuutta ei määrää luokka, vaan oma työ, kiinnostus ja lahjakkuus. Tällä hetkellä kuljetaan juuri päinvastaiseen suuntaan. Ja se on tietoisten polittisten päätösten lopputulos. Masentavaa.

Muusikko-lehden kysymykset ehdokkaille

Muusikko-lehti kysyi kohdennetusti muutamia kysymyksiä yhdeksältä kulttuuriasioita esillä pitäneeltä ehdokkaalta. Kiitos että kysyitte myös minulta! Oheiset vastaukseni ovat hiukan lehteen menneitä versioita pidemmät. Paperille vastauksia piti puristaa vähän tiiviimmiksi, mutta internet ei lopu kesken!
muusikkolehti
1. Väittämä: ”Tekijänoikeuslain pitäisi turvata tekijöille vahva neuvotteluasema suhteessa oikeuksien käyttäjiin ja jatkojalostajiin.” Kyllä vai ei.

Ehdottomasti kyllä.

Tekijänoikeuksien kipupisteet ovat useimmiten herättäneet keskustelua lähinnä yksityisen käytön ja ”jakamisen” kautta. Paljon suurempi kysymys on se kuinka muutama valtava jätti hallitsee käytännössä lähes koko internettiä ja kotimaassa mediaa. Vapaus on muuttumassa yhä selvemmin kohti monopoleja – isoimmat portinvartijat vaan tarjoavat kuluttajille ”ilmaisia” palveluita, joten ne voivat vaikuttaa vaarattomilta. Tekijöiden näkökulmasta näin ei ole. Jonkun ne kuvat on otettava ja biisit sävellettävä.

2. Miten varmistaisit kaupunginorkesterien alueellisen kulttuuritarjonnan jatkuvuuden vaikeassa taloustilanteessa?

Kysymykseen on vaikea vastata lyhyesti.

Ytimessään kyse on VOS-järjestelmän valuvioista. Orkesterilaitoksemme luotiin erilaiseen maailmaan. Jokaisen kynnelle kykenevän kaupungin oli itse tuotettava korkeakulttuuria. Ja korkeakulttuuri tarkoitti järjestelmää luotaessa käytännössä vain klassista musiikkia.

Nykyisin VOS-järjestelmä kohtelee jo ns. klassista taidemusiikkiakin epäreilusti. Mm. ammattikuoron puute johtuu lain älyttömästä kirjauksesta ja myös klassisen musiikin kiertuetoiminta on lapsenkengissään. Ja tukemisen arvoista korkeakulttuuria olisi moni muukin taiteenlaji.

Korkealaatuisen musiikkikulttuurin alueellinen tarjonta on ehdottomasti tärkeä tavoite. VOS-järjestelmää ja kaupunginorkesterien verkkoamme tulee tarkastella osana laajempaa kokonaisuutta ja kansalaisten kulttuuritarjontaa.

Pyrkisin vahvistamaan osaa orkestereista esim. Kymi Sinfonietan tapaan, jotta meillä olisi vahvempia alueellisia orkestereita, jotka pystyisivät soittamaan monipuolisempaa repertuaaria. Tällöin toivottavasti myös orkestereiden omarahoitusosuutta saataisiin nostettua, joka vahvistaisi rahoituspohjaa. Sitoisin osan orkestereiden rahoituksesta kiertuetoimintaan, jota osa orkestereista tekee jo nyt erinomaisen hienosti.

Tärkeää olisi luoda sekä teatterin että musiikin VOS-järjestelmään mekanismi, joka mahdollistaisi hallittuja rakennemuutoksia. Olen käyttänyt esimerkkinä mm. Hollannin aiempaa mekanismia, jossa neljän vuoden välein toimijoiden oli vakuutettava valtio tarpeellisuudestaan.

Pelkoni on se että jos kaikkia muutoksia vastustetaan, tulee pian Suomeen hallitus, joka vain kylmästi leikkaa kulttuurista, luomatta mitään tilalle. 2020-luvulla myös kulttuurin tukijärjestelmän tulee olla joustavampi ja monipuolisempi kuin 1980-luvulla. Kulttuuri ei voi olla muuttumattomuuden linnake.

3. Miten musiikin vapaata kenttää pitäisi kehittää ja millä resursseilla?

Mm. Vaka-hankkeen ja Jazz-liiton kiertuetoiminnan kautta Suomeen on luotu hyviä esimerkkejä toimivista malleista, joilla vapaan kentän toimintaa voitaisiin tukea ja järjestää. Myös esim. koulun konserttikeskuksen parempi rahoitus olisi tarpeen.

En kuitenkaan pidä todennäköisenä että kulttuurin kokonaisrahoitusta merkittävästi lisättäisiin tulevalla hallituskaudella. Ja Wallinin kulttuuriministerikaudesta oppineena ymmärrän että todennäköisimmin lisärahoitus menee taidelaitosten valtionosuusjärjestelmään eikä vapaalle kentälle.

Ainoa tapa saada lisäresursseja myös ns. vapaalle kentälle, on kehittää kulttuurin tukijärjestelmää suuntaan, jossa tukijärjestelmän sisään voidaa ottaa uusia toimijoita ja taiteenlajeja. Tämä vastaavasti tarkoittaisi sitä että jotkin toimijat tippuisivat tuen piiristä pois. En pidä tätä kuitenkaan mahdottomana – tärkeintä on pitää huoli siitä että henkilötyövuosia ei vain leikata pois, vaan niillä tuotetaan tulevaisuudessakin korkealaatuista kulttuuria.

Itseasiassa tällainen hiljainen rakennemuutos on jo käynnissä. Henkilötyövuosia on lisätty viime vuosina mm. Riku Niemen orkesterille ja Suomalaiselle barokkiorkesterille, joiden toimintamalli on pitkälti vapaan kentän toimijoihin nojaava eikä perinteisen ”laitosorkesterin”. Henkilötyövuodet ovat vähitellen tippuneet maakuntien orkestereista. Muutos ei ole kuitenkaan hallittu ja vauhdiltaan tuskallisen hidas. Montako muusikkosukupolvea meillä on varaa ohittaa ennen kuin muutos syntyy?

Kulttuuria kouluihin

Kirjoitan tätä Tønsbergiläisessä hotellihuoneessa. Olemme jälleen Johanna Juhola Trion kanssa koulukiertueella Norjassa.
johannaNorja ottaa koululaisten kulttuuritarjonnan tosissaan. Rikskonsertenen tavoitteena on että jokainen koululainen saa peruskoulunsa aikana nauttia kahdestakymmenestä konsertista. Kaikki ammattilaisten esittämiä ja tarjonta monipuolista, kansainvälistäkin – kuten me. Koulukonsertteja on vuosittain noin 10 000.

Eikä siinä vielä kaikki! Konserttien lisäksi kouluihin viedään joka vuosi kirjallisuutta, elokuvaa, kuvataidetta ja teatteria. Käytännössä kouluvuoden aikana on ammattilaisten tuottamia kulttuurivierailuja lähes joka kuukausi.

Ja tämä tuotetaan Norjassa joka ikiseen kouluun sijainnista riippumatta. Olemme itsekin käyneet keikalla mm. Pykeijassa, jossa on vain pari sataa asukasta. Eikä tainnut Bugøynesin koulu olla edes pienin vierailemamme. Kulttuuri kuuluu kaikille. Ainakin Norjassa.
pykeijaSuomessa vastaavaa työtä tekee Konserttikeskus. Se tuottaa vuosittain noin 1200–1500 konserttia ja musiikkityöpajaa kouluihin ja päiväkoteihin eri puolilla Suomea. Tavoitteena onkin päästä suurin piirtein Norjan tilanteeseen – ”Konsertti joka kouluun” tarkoittaisi noin 4000 konserttia vuodessa. Koulun konserttikeskuksen rahoitus on pääosin opetus- ja kulttuuriministeriöltä sekä Musiikin edistämissäätiöltä. Noin kolmannes tulee kouluilta.
https___dl_dropboxusercontent_com_u_24353527_konserttikeskus_vuosikertomus_2013_pdf
Yhteensä vain noin miljoonan euron budjetilla järjestetään 1200-1500 tilaisuutta. Tilaisuuden keskihinnaksi ”Konsertti joka kouluun” -toiminnassa muodostuu vain 630€. Huikean kustannustehokasta.

Miksi sitten kouluissa pitäisi tarjota konsertteja tai kulttuuria? Hyvin ovat pärjänneet ilmankin!

Elävän kulttuurin pitäisi olla perusoikeus. Jos ei koskaan saa kokea ja kohdata jotain muutakin musiikkia kuin sitä, mitä media ja lähiympäristö valmiiksi tarjoavat, kapeaksi jää kokemusten kirjo. Ja sitä myöten myös ymmärrys maailmasta. Vaikka internet tarjoaa meille näennäisen rajattomasti kulttuuria, pitäisi uutta vielä osata etsiä, kokea ja ehkä jopa ymmärtää. Peruskoulun tehtävä on tarjota laajaa sivistystä ja eväitä elämään. Laajentaa perspektiiviä. Nykyistä tasa-arvoisemman kulttuuritarjonnan tulisi olla itsestäänselvä osa peruskoulupolkua.

Nostamalla koulun konserttikeskuksen rahoitusta vain muutamalla miljoonalla eurolla vuodessa, 2-3 miljoonaan euroon, saisimme jokaiselle koululaiselle jokaisena kouluvuonna korkealaatuisen kulttuurielämyksen. Muutama miljoona siihen vielä lisää ja palettiin voitaisiin lisätä tanssia, teatteria, kuvataidetta ja kirjallisuuttakin. Suomella tulisi olla varaa tähän vaikka säästöjä kovasti etsitäänkin. Samalla tarjottaisiin työtilaisuuksia taiteen vapaalle kentälle. Prosenttitaidetta koulutuspolitiikkaan?

Jotta kulttuuria voitaisiin tarjota jokaiselle koululaiselle tasapuolisesti koko maassa, tulisi rahoitus hoitaa kokonaan valtion toimesta. Oli koulujen omarahoitusosuus kuinka pieni tahansa, tekee se sekä kiertueiden järjestelemisestä että rahoituksesta hankalampaa lähes turhan takia – julkinen sektori vastaa kuluista kuitenkin 100%. Ilmaisia konsertteja ei yksikään koulu kääntäisi pois oveltaan.

Konsertti joka kouluun – jo ensi vuonna!

Suomalaisuudesta

Olen maisterisjätkä. Nimittäin kansanmusiikin maisteri Sibelius-Akatemiasta. Opintojen aikana tutuiksi tulivat niin vanhempi arkaainen ja kalevalainen perinne kuin tuoreemmat pelimannisävelmätkin – rekilaulut, polskat, polkat ja valssit. Kun opintolinjan nimi on kansanmusiikki, tulee pakostakin mietittyä mikä on se kansa jonka musiikkia eliittiyliopistossa harjoitellaan.

(Enkä nyt halua miettiä mitä kansanmusiikki yleisesti tarkoittaa. Ainakaan se ei tarkoita sitä musiikkia mistä Suomen kansa eniten diggaa. Ei enää ainakaan noin sataan vuoteen. ”Agraarisen yhteiskunnan pääosin muistinvaraisesti säilynyt musiikillinen perinne” lienee kohtuullisen lähellä.)

tanhulapsetTunnen olevani suomalainen. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa paikallisidentiteettini. Olen lisäksi ainakin savonlinnalainen, savolainen, stadilainen, vallilalainen ja ehkä myös pohjalainen – suku äidin puolelta on Kauhavalta ja Ylistarosta. Tämän lisäksi olen myös pohjoismainen ja eurooppalainen. Savolaisuus ei sulje pois stadilaisuutta, suomalaisuutta tai eurooppalaisuutta. Ja sama toisin päin. Eurooppalaisuus ei sulje pois savolaisuutta – vaikka moni näin ehkä toivoisikin vähitellen käyvän…

Ja vaikka koenkin olevani vahvasti suomalainen musiikintekijä ja ”juureni” ovat tukevasti pohjoismaisessa ja suomalaisessa kansanmusiikissa, koen olevani osa myös lukuisia muita musiikkikulttuureja eurooppalaisesta taidemusiikista ”balkan-musaan” ja maantieteellisesti täysin määrittymättömään häröilyyn.

Muita identiteettejä valitsen vapaasti useamman kerran viikossa. Tylsä pikkutakki ja kraka löytyy jos haluan larpata pukumiestä, mutta tennareissa ja hupparissa on paljon mukavampi lipittää mallasjuomaa Kultapalmussa.

Jamit Kaustisella!

Jamit Kaustisella!

Tänään juhlitaan itsenäistä Suomen valtiota. Syystäkin. Hyvä maa.

Olen ylpeä maastamme ja siitä kaikesta mitä täällä raukoilla rajoilla on saatu aikaiseksi. Olen ylpeä suomalaisuudestani. On se sitten ihan mitä tahansa. Se ei riitele muiden identiteettieni kanssa enkä minä halua kertoa muille millaista heidän suomalaisuutensa tulisi olla.

Erityisen onnellinen olen siitä että Suomi on moniarvoinen demokraattinen yhteiskunta, jonka tärkeä nimittäjä on vapaus. Vapaus antaa meille yksilöille mahdollisuuden valita identiteettimme. Ei ole pakko kumartaa siniristilipulle jos ei halua. Saa soittaa niin brooklynilaista hiphoppia kontulalaisin maustein kuin veteliläisiä polkkia. Saa kammata tukkansa linttaan tai pystyyn. Saa palvella jumalaa tai olla palvelematta. Me jokainen saamme määritellä itse suomalaisuutemme. Näin ei ole kaikkialla. Ei edes naapurimaassamme.

Kun ainakin oma sosiaalinen mediani tuntuu ajautuvan päivittäin verisestä poliittisesta kiistasta seuraavaan on hyvä muistaa että suomalaista hyvinvointi- ja oikeusvaltiota ovat olleet rakentamassa niin vasemmisto kuin oikeistokin. Yhdessä. Kiitos kaikille tasa-arvoisesti, tästä voidaan olla ylpeitä. Ja pidetään huolta siitä että tämä on hyvä maa vielä sadan vuoden kuluttuakin.

Hyvä itsenäisyyspäivää kaikille!

Taiteella terveyttä?

(Kolumni Cult24:n toukokuun numeroon.)

Usein taiteen julkista tukea puolustetaan terveysargumentein. Kulttuuri kuulemma pidentää ikää ja parantaa elämänlaatua. Vaikeahan tuohon on vastaankaan väittää. Elo on takuulla mielekkäämpää jos siinä on muutakin sisältöä kuin puoli yhdeksän uutiset ja Lotto-arvonta.

Kuva: Antti Pirskanen  / Flickr / CC-lisenssi

Kuva: Antti Pirskanen / Flickr / CC-lisenssi


Perusteluksi julkiselle tuelle siitä ei kuitenkaan ole. Terveysvaikutteinen kulttuuri kun on harvemmin sitä taidetta, jota julkisesti tuetaan — siitä että valtio ja kunta tukevat kaupunginteatteria tai orkesteria ei suoraan seuraa mitattavissa olevaa parannusta kansanterveyteen.

Kulttuuri on myös epätasa-arvoinen konsti kansanterveyden parantamiseen. Esimerkiksi ikäihmisistä itsestään huolta pitävät ovat myös useimmiten kulttuuripalveluiden suurkuluttajia ja juuri ne vanhukset, joita kannattaisi terveydellisin perustein tavoittaa jäävät koteihinsa.

”Terveysvaikutteiseen kulttuuriin” pitää kehittää omat keinonsa ja mittarinsa.

Vaarallisinta terveysargumentissa on kuitenkin se että kulttuuri ei ole paras keino edistää kansanterveyttä. Esimerkiksi pyöräilyn terveysvaikutukset ovat paljon selkeämmät ja helpommin osoitettavissa. Pitäisikö meidän leikata varoja kulttuurista pyöräilylle? Kaikkein suorimmat terveysvaikutukset ovat tietenkin terveydenhuoltoon laitetuilla euroilla. Jos julkisen tuen peruste on terveys, eikö kaikki kulttuuriin laitettava raha pitäisi laittaa erikoissairaanhoitoon tai terveysasemiin?

Kulttuuria kannattaa tukea, mutta se vaan pitää perustella jotenkin muuten kuin utilitaristisesti terveyshyödyillä. Ja terveysvaikutteisen kulttuurin rahoitus puolestaan tulee etsiä sosiaali- ja terveyssektorin budjetista.