Taiteella terveyttä?

(Kolumni Cult24:n toukokuun numeroon.)

Usein taiteen julkista tukea puolustetaan terveysargumentein. Kulttuuri kuulemma pidentää ikää ja parantaa elämänlaatua. Vaikeahan tuohon on vastaankaan väittää. Elo on takuulla mielekkäämpää jos siinä on muutakin sisältöä kuin puoli yhdeksän uutiset ja Lotto-arvonta.

Kuva: Antti Pirskanen  / Flickr / CC-lisenssi

Kuva: Antti Pirskanen / Flickr / CC-lisenssi


Perusteluksi julkiselle tuelle siitä ei kuitenkaan ole. Terveysvaikutteinen kulttuuri kun on harvemmin sitä taidetta, jota julkisesti tuetaan — siitä että valtio ja kunta tukevat kaupunginteatteria tai orkesteria ei suoraan seuraa mitattavissa olevaa parannusta kansanterveyteen.

Kulttuuri on myös epätasa-arvoinen konsti kansanterveyden parantamiseen. Esimerkiksi ikäihmisistä itsestään huolta pitävät ovat myös useimmiten kulttuuripalveluiden suurkuluttajia ja juuri ne vanhukset, joita kannattaisi terveydellisin perustein tavoittaa jäävät koteihinsa.

”Terveysvaikutteiseen kulttuuriin” pitää kehittää omat keinonsa ja mittarinsa.

Vaarallisinta terveysargumentissa on kuitenkin se että kulttuuri ei ole paras keino edistää kansanterveyttä. Esimerkiksi pyöräilyn terveysvaikutukset ovat paljon selkeämmät ja helpommin osoitettavissa. Pitäisikö meidän leikata varoja kulttuurista pyöräilylle? Kaikkein suorimmat terveysvaikutukset ovat tietenkin terveydenhuoltoon laitetuilla euroilla. Jos julkisen tuen peruste on terveys, eikö kaikki kulttuuriin laitettava raha pitäisi laittaa erikoissairaanhoitoon tai terveysasemiin?

Kulttuuria kannattaa tukea, mutta se vaan pitää perustella jotenkin muuten kuin utilitaristisesti terveyshyödyillä. Ja terveysvaikutteisen kulttuurin rahoitus puolestaan tulee etsiä sosiaali- ja terveyssektorin budjetista.

Lappeenranta, kaupunginorkesteri ja ”säästäminen”

Törmäsin eilen Twitterissä Etelä-Saimaa -lehden mielenkiintoiseen uutiseen lappeenrantalaisesta kunnallispolitiikasta. Asiahan nyt ei tietysti minulle kuulu, mutta enpä malta olla kommentoimattakaan. Mitäs siellä Saimaan rannalla oikein touhutaan?

Lappeenrannan perussuomalaisilla kaupunginvaltuutetuilla Kimmo Heinosella ja Ilpo Heltimoisella on lääke Lappeenrannan koulujen ja päiväkotien sisäilmakorjausten vauhdittamiseksi. He lopettaisivat kaupunginorkesterin ja lisäksi lasten kotihoidon Lappeenranta-lisän.

Ymmärrän Perussuomalaisten valtuutettuja varsin hyvin. Kun valtio leikkaa, yhteisö- ja kunnallisveron tuotto sakkaa eurooppalaisen taantuman vuoksi ja työttömyyskäppyrät osoittavat ylöspäin, on säästökohteita etsittävä. Ja mieluummin sitä tietenkin leikkaisi sellaisista kohteista, jotka kirpaisevat vähemmän – ja sellainen kulttuuri peruspalveluihin verrattuna on.

Asia ei ole kuitenkaan aivan yksinkertainen. Lappeenrannassakin olisi hyvä ymmärtää että kuntatalouden näkökulmasta orkesteritoiminta on kannattavaa. Selitän.

Lappeenrannan kaupunginorkesteri, kuva: Ari Nakari

Lappeenranta ei rahoita orkesteriaan yksin vaan yhdessä valtion kanssa. Valtio antaa kunnille rahaa orkesteritoimintaan valtionosuusjärjestelmän kautta. Tämä tarkoittaa 37% rahoitusosuutta laskennallisesta henkilötyövuodesta. Näitä henkilötyövuosia Lappeenrannan kaupunginorkesterilla on 29, ja tänä vuonna valtion tuki on yhteensä 597 586 euroa.

Lappeenrannan kaupunginorkesterin rahoitus toimii seuraavasti:

Omat tulot: 130 045€
Valtio: 597 586€
Lappeenranta: 766 220€

Eli Lappeenrannan oma rahoitusosuus on noin 50% eli puolet. Mihin rahat siten menevät? Yksinkertaistaen:

Palkat ja eläkemenot: 1 175 336€
Palvelujen ostot ja tarviikkeet: 264 091€
Vuokrat: 49 424€

Leijonan osa, noin 79%, rahasta menee palkkoihin ja eläkkeisiin. Nämä maksetaan pääosin lappeenrantalaisille muusikoille. Myös palveluiden ostoista suurin osa työllistää suoraan lappeenrantalaisia: tarvitaan siivouspalveluita, työterveyshuoltoa, käsiohjelmia ja ATK-tukea. Epäsuorasti orkesteri työllistää vielä suuremman joukon: tarvitaan väliaikatarjoiluja, konsertti-iltoina syödään ravintoloissa, muusikotkin ostavat maitoa Siwasta ja leikkauttavat hiuksensa kampaamossa. Ja oletan että jonkun kerran joku alttoviulisti on eksynyt baariinkin. Vuokristakin 72% näyttää olevan sisäisiä.

Orkesterilaitoksen perusrahoituksen tuova valtionosuusjärjestelmä onkin kuin jatkuvaa seudullista elvytystä – se kunnan oma 50% on tuottoisa ja hyvä sijoitus – suora tuotto on noin +100%! Ja epäsuorat hyödyt päälle! Ja ilman sitä kunnan omaa osuutta ei myöskään valtionosuutta tipu. Orkesterista leikkaaminen olisi siis ihan vaan kunnan taloutta ajatellen hölmöläisten hommaa.

Asian voi ajatella niinkin että orkesterin tuottama sisältö, ne konsertit, ovat lähinnä kiva bonus.

Ja vasta tässä vaiheessa päästään siihen että kaikki orkesteritoiminnan Lappeenrannalle tuoma hyöty ei löydy kunnan tilinpäätöksestä. Ei sieltä näy imagohyöty, ei näy noin kahdenkymmenenviiden muusikon osallistuminen musiikkiopiston ja harrastajakuorojen toimintaan, ei näy vaikutus matkailuun, teatteriin ja muuhun kulttuurielämään. Orkesteri säteilee ympärilleen monilla tavoilla, joita ei voi laskutikulla mitata.

Kamreeri näkee vain kolikon joka viedään, mutta on täysin sokea paaleille, joita kannetaan sisään. Ja sellaisella meiningillä syntyy masentava maa – ankeutuvien maakuntien Suomi. Toivottavasti Lappeenrannan Perussuomalaiset tutustuvat orkesteritoimintaan ja sen rahoitukseen hiukan monipuolisemmin ennen valtuuston päätöksiä.

Mitä olen saanut aikaan?

Olen ollut politiikassa mukana kuluvalla valtuustokaudella Helsingin kulttuuri- ja kirjastolautakunnan jäsenenä. Onko siitä työstä ollut mitään hyötyä? Olenko saanut jotain aikaiseksi? Olisiko sijallani lautakunnassa voinut olla kuka tahansa?

Muutama asia viime vuosilta, joihin olen vaikuttanut.

1. Tanssin Stoa

Tein helmikuussa 2010 aloitteen kulttuurikeskus Stoan ohjelmiston muuttamisesta yhä enemmän tanssin suuntaan. Halusin tällä omalta osaltani edistää Tanssin talo -hanketta, joka oli junnannut paikallaan.

Aloitteestani seurasi konkreettisesti se, että kulttuuritalojen saleja avattiin tanssin harjoituskäyttöön esim. kesälomien aikaan. Ehdotukseni siis paransi kaupungin tilojen käytön tehokkuutta ja tarjosi tanssijoille työtiloja. Lisäksi Stoan pienemmän salin käyttöä siirrettiin opetuksesta esityskäyttöön.

Pieni mutta konkreettinen muutos. Myös Tanssin talo -keskustelun pitäminen vireillä oli tärkeää.

2. Poliittisten kulttuurijärjestöjen tuen leikkaus

Helsingin kulttuuribudjetissa kummitteli aina vuoteen 2010 saakka poliittisia kulttuurijärjestöjä. Ne olivat todellisia menneisyyden haamuja – rahaa, jota jaettiin Rkp:n, Vasemmistoliiton, Kokoomuksen ja Sosiaalidemokraattien ”kulttuurijärjestöille” vain poliittisin perustein.

Kulttuuri- ja kirjastolautakunnan vihreän puheenjohtajan Johanna Sumuvuoren kanssa saimme väännettyä nämä tuet pois avustuksista. Noin 80000€ voitiin käyttää ”todelliseen” kulttuurin tukemiseen Helsingissä. Se ei ole kulttuuripuolella ihan pieni summa.

Muutosta vastustivat Vasemmistoliitto ja Sosiaalidemokraatit. Saimme muutoksen tehtyä yhteistyössä Kokoomuksen edustajien kanssa, jotka eivät enää moista ”maan tapaa” halunneet katsella.

3. Vapaan kentän tuen tasokorotus

2011 Budjettineuvotteluissa taiteen vapaan kentän tukea nostettiin 500 000€. Prosessi lähti liikkeelle lautakunnassa tekemästäni ehdotuksesta että Kulttuurikeskus valmistelisi raamin 300 000 eurolla ylittävän talousarvioehdotuksen.

Lautakunnassa ehdotusta tukivat myös Kokoomuksen edustajat. Ja budjettineuvotteluissa tavoite saatiin läpi Vihreiden ja Sosiaalidemokraattien yhteistyönä. Suuret kiitokset demarien Risto Kolaselle komppauksesta!

Tuen nosto mahdollisti esim. tänä vuonna Alppipuiston kesä -festivaalisarjan järjestämisen ja monta muuta hyvää juttua. Klubeille, pienimuotoisille tanssi- ja teatteriesityksille, festareille ja muille projektiluontoisille kulttuurihankkeille myönnetään tänä vuonna ensimmäistä kertaa yli 800 000€ avustuksia. Kasvua neljässä vuodessa noin neljännes. En ole kehitykseen täysin syytön. Kohdeavustukset ovat erittäin kustannustehokas ja joustava tapa tukea kulttuuria.

Vuoden 2008 vaalisivuiltani löytyi vaalilupaus: ”Kulttuurin vapaan kentän rahoitukseen on saatava tasokorotus.”. Tämän tavoitteen eteen olen tehnyt töitä ja siinä myös onnistunut.

4. Lähikirjastojen puolustaminen

Kirjaston osalta lautakuntakautemme merkittävin päätös oli se, että torppasimme ns. ”Pajusen listan” – eli lähikirjastojen lakkautukset. Erityisesti tuosta prosessista minulle on jäänyt mieleen vierailu Tapulikaupungin kirjastossa. Vasta paikan päällä tajusi kirjaston merkityksen koko alueelle. Jos se olisi lakkautettu ”julkista tilaa” olisivat tarjonneet enää vain kaljakuppilat. Kirjoitin tuolloin blogilleni:

Yleisesti ottaen kierros vahvisti perustunnetta siitä, että kaikkia kirjastoja pitää puolustaa. Jos niitä lakkautetaan, niin sitä ei voi kyllä itselleen perustella mitenkään “palvelujen kehittämisellä” tai muulla liirumlaarumilla. Kyllä nyt on kyse nimenomaan olemassaolevan laadukkaan ja toimivan palveluverkon alasajamisesta. It ain’t broken, don’t fix it.

Tässä onnistuttiin. Yhdessä Vasemmistoliiton ja Sosiaalidemokraattien kanssa me Vihreät kaadoimme leikkauslistan myös valtuustossa. Lähipalveluista pidettiin kiinni.

5. Avoimuus

Olen kirjoittanut kaikista lautakunnan kokouksista blogilleni ja näin omalta osaltani edistänyt päätöksenteon avoimuutta. Olen vaatinut avoimuutta myös lautakunnassa. Esim. myönnetyt lähikultuuri- ja kohdeavustukset näkyvät aiempaa paremmin Kulttuurikeskuksen sivuilla. Jälleen pieni mutta konkreettinen juttu.

Vaalien aikaan kun jokainen puolue ja poliitikko paukuttaa vain omaa rumpuaan, unohtuu helposti että politiikassa ei yksin saa yhtään mitään aikaan. En minä olisi onnistunut ilman tukea Anni Sinnemäeltä ja Johanna Sumuvuorelta, jotka toimivat lautakuntamme puheenjohtajana. Emmekä me Vihreät olisi saaneet vain omine nokkinemme läpi ainuttakaan asiaa. Yhteistyökumppaneita, luottamusta ja tukea pitää olla. Kulttuuri- ja kirjastolautakunnassa olen tehnyt yhteistyötä niin Vasemmistoliiton, Demareiden, Rkp:n kuin Kokoomuksenkin edustajien kanssa. Kiitokset heille kuluneista neljästä vuodesta. Tehtiin hyvää työtä, yhdessä.

Perehdyn asioihin, perustelen näkemykseni, olen yhteistyökykyinen ja neuvotteleva. Näillä eväillä voisi valtuustossakin saada paljon aikaan.

Taidemuseo/ilmastonmuutos/ei juustohöylää/blooper-reel (Vaalivideoita 2/2)

Ja tässä loput vaalivideot, kolme ”oikeaa” ja yksi huumorjpläjäys, jossa on epäonnistuneita ottoja… Enjoy!

Uusi taidemuseo Helsinkiin?

Ilmastonmuutos

Juustohöyläsäästäminen ei ole fiksua – ei juustohöylää

Aina ei onnistu – videokuvausten out-taket

Jos Helsinki on kaunis

Kirjoitimme Arttu Tolosen kanssa tällaisen jo alkuvuodesta julkaistuun Flow-lehteen.

Arttu Tolonen ja Hannu Oskala pohtivat musiikkimaailman talouden lainalaisuuksia helsinkiläisnäkökulmasta.

Helsingin Musiikkitalon avajaisia vietettiin 31. elokuuta 2011. Kyseessä oli suuren luokan tapahtuma joka noteerattiin laajalti, sekä hyvällä että pahalla, kotimaassa ja ulkomailla. Musiikkikentän toimijat olivat odottaneet tätä päivää vuosikymmeniä, ensimmäisestä Finlandia-talossa pidetystä konsertista lähtien. Kyseessä oli siis päivä, jonka ympärille piirrettiin kalenteriin punainen ympyrä paksulla tussilla.

Musiikkitalon avajaiset on kätevä tapahtuma symboloimaan uutta aikakautta suomalaisessa musiikkielämässä ja -politiikassa. Lähinnä tosin siksi, että se on yhden aikakauden ja toimintaparadigman loppu, vanhanmallisen musiikkielämän ja -rahoituspohjan vuosi nolla. Se viimeinen suuri ponnistus.

Tämä ei sinänsä vähennä Musiikkitalon merkitystä tai tee siitä muutenkaan negatiivista ilmiötä. Keinotekoinen vastakkainasettelu tyyliin ”kuinka monta nuorten treenikämppää niillä rahoilla olisi kustannettu?” ei ole relevanttia tai hedelmällistä, sen enempää kuin vastaavat sotaveteraanien hoidosta tehtävät vertaukset.

Tulevaisuuden suomalainen musiikkielämä ei rakenna suuria monumentteja itselleen. Suurten ikäluokkien eläköityessä olemme uuden kurjuuden aikakauden kynnyksellä ja edessämme on valintoja. Mihin sijoitetaan, mitä tuetaan? Ketkä jäävät oman onnensa nojaan?

Miten musiikkia Helsingissä tuetaan?

Kulttuurin julkinen rahoitus tulee Suomessa kahdesta päälähteestä: kunnilta ja valtiolta. Valtiollisen tukipolitiikan peruslinjat valettiin betoniin jo 1960-luvun loppupuolella, eikä niistä ole lipsuttu. Musiikin saralla julkinen tuki tarkoitti tuolloin ainoan arvokkaan Taiteen, klassisen musiikin, ja erityisesti sen ylväimmän muodon, sinfoniaorkesterin tukemista. Ja tuki voitiin tietenkin jakaa vain kuukausipalkkaisina virkoina.

Helsingin kulttuuriin suuntaamilla rahoilla tehdään jo tälläkin hetkellä valtavasti hyvää. Se on selvä. Kaupunginorkesterin muusikot kiertävät kouluissa tutustuttamassa lapsia orkesterisoittimiin ja kaupunginteatterin yleisötyö on suorastaan esimerkillistä. Meidän tulee pitää huolta myös yleissivistyksestä vaikka siitä kaikki eivät aina innoissaan olisikaan. Mutta varaa parantaa on aina ja mahdottomuuksiin kannattaa pyrkiä: se jättää enemmän kompromissivaraa.

Toimivista osistaan huolimatta järjestelmä on jäykkä ja kallis. Tuki valuu yhä pääosin täsmälleen samoille toimijoille kuin parikymmentä vuotta sitten.

Valtion avustus musiikille jaetaan pääosin ns. valtionosuusjärjestelmän kautta – laskennallisesta henkilötyövuosikustannuksesta valtio piffaa 37%. Nykyisin laskennallinen henkilötyövuosi on arvoltaan n. 54 000 euroa, joten 37% on 20 000 euron tietämillä. Helsingin kaupunginorkesterilla näitä laskennallisia virkoja on 133 ja valtion tuki vuosittain siten 2,65 miljoonaa euroa. Tämän päälle kaupunki laittaa sitten oman osuutensa, noin 8,9 miljoonaa euroa. Julkinen tuki kattaa 88,5% ensi vuoden talousarviosta.

Toinen Helsingissä toimiva VOS-laitosorkesteri on Suomen ainoa “lainsuojaa nauttiva” jazzorkesteri, UMO. UMO:n 1,3 miljoonan budjetista julkinen tuki kattaa 75,6%. Sinfoniaorkestereita tuetaan siis noin 109 eurolla per kuulija ja big band -jazzin ystävää noin 90 eurolla.

Mittavasta valtionosuudesta johtuen kunnallisten orkesterien ylläpitäminen onkin kunnan näkökulmasta katsottuna verrattain kannattavaa: muusikoiden lisäksi orkesterien ansiosta työllistyy satoja henkilöitä ravintolatyöntekijöistä soitinkorjaajiin. Ja verotulot jäävät Helsinkiin.

Kulttuuritalot, klubit ja festivaalit

Helsinki pyörittää myös alueellisten kulttuuritalojen verkostoa; Stoa, Malmitalo, Kanneltalo ja Vuotalo tarjoavat tapahtumia keskustan ulkopuolella ja keskustasta löytyy maailmanmusiikkiin ja vierailunäytöksiin profiloitunut Savoy-teatteri. Näiden seinien lisäksi Helsinki tukee koko joukkoa festivaaleja ja konserttisarjoja harkinnanvaraisilla apurahoilla.

Raha ei jalkaudu tavalla, joka jättäisi paljon liikumavaraa. Muutoksen pyörryttävästä vauhdista ja syvyydestä huolimatta kaupunki investoi seiniin samalla kun joutuu ylläpitämään edellisten investointien tuottamia seiniä, oli käyttöaste mikä hyvänsä.

Ehkä jo lähitulevaisuudessa meillä on kulttuuritaloja, joilla on varaa pitää vain tuottajat palkkalistoillaan ilman minkäänlaista sisällöntuotantoa.

Rahoitettavat tahot eivät luonnollisesti halua luopua saavutetuista eduista ja on aivan normaalia leikata vanhaan tyyliin: pienimmät, notkeimmat ja nuorimmat ensin. Se olisi kuitenkin virhe. Niin sanotun vapaan kentän piirissä tuotetaan suurin osa kokeilevasta kulttuurista, ja erittäin kustannustehokkaasti. Usein tapahtuman mahdollistavan julkisen tuen ei tarvitse olla kuin se satanen per soittaja. Subventioprosentti voisi siis olla mitä tahansa yhdestä ylöspäin.

Tärkeimpiä kysymyksiä, joihin musiikin kenttä voi lähitulevaisuudessa itse vaikuttaa, ovat tasa-arvo ja eri musiikinlajien väliset taloudelliset voimasuhteet. Pyrimmekö resurssien supistuessa suurempaan solidaarisuuteen eri musiikinlajien kesken vai tuleeko siitä vain eriarvoisuuden kasvun moottori?

Kapuloita rattaista

Tukijärjestelmän pitäisi olla sekä nopea liikkeissään että suhdanneherkkä; sen pitää pystyä tarjoamaan kulttuuria kaikille helsinkiläisille tulotasosta riippumatta ja viemään kulttuurin sinne missä ihmiset asuvat; järjestelmän joka puristaa jokaisesta sentistä kaiken ilon irti eikä siedä tyhjäkäyntiä. Muutoksen täytyy olla peruslähtökohta.

Festivaalien, ruohonjuuritason paikallisjuhlien ja keikkojen järjestämiseen aktiivista tukea ei aina ei edes tarvita. Riittää että kaupunki ymmärtää poistaa kapuloita rattaista. Tapahtuman järjestämiseen tarvittavat luvat pitää aina saada yhdeltä luukulta, jokaiselta neliömetriltä ei tarvitse periä samanlaista vuokraa, anniskeluoikeuksiin voitaisiin suhtautua liberaalimmin ja melulupia pitäisi ylipäätään saada. Myös kaupungin omistamien tyhjien tilojen ottaminen väliaikaisesti kulttuurikäyttöön tulisi olla mahdollista. On idioottimaista sulkea nuorten bänditreenis säästöjen vuoksi, jos tila jää kuitenkin vaille vuokralaista.

Hyvää musiikin aktiviista tukipolitiikkaa edustaa esim. Esittävän säveltaiteen edistämisen keskus, ESEK, joka jakaa tukea pieninäkin summina, 500 eurosta ylöspäin, hakemusten perusteella. Viime vuonna samalla kertaa tukea toimintaansa saivat sekä soitin- ja lauluyhtye Anal Thunder että Keskipohjanmaan Kamariorkesteri. Monipuolisuus musiikin tuessa on mahdollista.

Helsinki vie

Helsingillä on nykyistä moniarvoisemman musiikkipolitiikan sorvaamisessa avainasema: noin 70% populaarimusiikin toimijoista on pääkaupunkiseudulla. Oikein suunnatulla tuella voidaan sekä työllistää muusikoita että edistää koko alan ympärille syntyvän erilaisten palvelujen kirjoa kitarapajoista, musaopistoista, studioista, keikkamyyjistä ja kaljanmyyjistä paitapainoihin. Hyvä kulttuuripolitiikka on myös hyvää elinkeinopolitiikkaa.

Elävä ja korkeatasoinen kulttuurielämä tekee koko kaupungista mukavamman paikan asua ja vierailla. Ja jos taloudellinen tarkastelu nostetaan kvartaaleista vuosikymmeniin, niin viihtyisissä ja viriileissä paikoissa syntyvät myös tulevaisuuden työpaikat. Ehkä masennuslääkkeitäkin tarvittaisin vähemmän. Pääkaupunkiseudun ei pitäisi keskittyä keskinäiseen nahisteluun, vaan haastaa yhtenäisenä metropolina Pietari, Tukholma ja muut Itämeren keskukset.

Suomen tulevaisuutta valtiotasolla visoitaessa luovuudella, eli innovaatioilla ja sisällöillä, kilpailun tärkeyttä korostetaan kerta toisensa jälkeen. Harvemmin puhutaan siitä millaiset kaupungit muualla maailmassa synnyttävät klustereita, joissa luodaan kansainvälisesti kilpailukykyisiä palveluja, sisältöjä ja innovaatioita sekä siitä miten Helsingin alue niihin vertautuu. Kulttuuritarjonnan määrä, laatu ja heterogeenisyys ovat keskeisiä mittareita.

Pääkaupunki on maan talouden veturi ja näkyvin ikkuna ulkomaailmaan. Vaikka suunta on viime vuosikymmenet ollut tasaisen nousujohteinen, parantamisen varaa on aina. Ja nykyiseen tilanteeseen tuudittautumista tulee vastustaa kaikin keinoin. Tukipolitiikka ja ne prosessit joiden kautta tuki jalkautetaan kentälle ovat tärkeitä työkaluja, tulevaisuuden kohtalonkysymyksiä.

Viime aikoina on monella taholla mietitty onko meillä varaa investoida kulttuuriin. Parempi kysymys on, onko meillä varaa olla investoimatta kulttuuriin ja sen tekijöihin?