Suomalaisuudesta

Olen maisterisjätkä. Nimittäin kansanmusiikin maisteri Sibelius-Akatemiasta. Opintojen aikana tutuiksi tulivat niin vanhempi arkaainen ja kalevalainen perinne kuin tuoreemmat pelimannisävelmätkin – rekilaulut, polskat, polkat ja valssit. Kun opintolinjan nimi on kansanmusiikki, tulee pakostakin mietittyä mikä on se kansa jonka musiikkia eliittiyliopistossa harjoitellaan.

(Enkä nyt halua miettiä mitä kansanmusiikki yleisesti tarkoittaa. Ainakaan se ei tarkoita sitä musiikkia mistä Suomen kansa eniten diggaa. Ei enää ainakaan noin sataan vuoteen. ”Agraarisen yhteiskunnan pääosin muistinvaraisesti säilynyt musiikillinen perinne” lienee kohtuullisen lähellä.)

tanhulapsetTunnen olevani suomalainen. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa paikallisidentiteettini. Olen lisäksi ainakin savonlinnalainen, savolainen, stadilainen, vallilalainen ja ehkä myös pohjalainen – suku äidin puolelta on Kauhavalta ja Ylistarosta. Tämän lisäksi olen myös pohjoismainen ja eurooppalainen. Savolaisuus ei sulje pois stadilaisuutta, suomalaisuutta tai eurooppalaisuutta. Ja sama toisin päin. Eurooppalaisuus ei sulje pois savolaisuutta – vaikka moni näin ehkä toivoisikin vähitellen käyvän…

Ja vaikka koenkin olevani vahvasti suomalainen musiikintekijä ja ”juureni” ovat tukevasti pohjoismaisessa ja suomalaisessa kansanmusiikissa, koen olevani osa myös lukuisia muita musiikkikulttuureja eurooppalaisesta taidemusiikista ”balkan-musaan” ja maantieteellisesti täysin määrittymättömään häröilyyn.

Muita identiteettejä valitsen vapaasti useamman kerran viikossa. Tylsä pikkutakki ja kraka löytyy jos haluan larpata pukumiestä, mutta tennareissa ja hupparissa on paljon mukavampi lipittää mallasjuomaa Kultapalmussa.

Jamit Kaustisella!

Jamit Kaustisella!

Tänään juhlitaan itsenäistä Suomen valtiota. Syystäkin. Hyvä maa.

Olen ylpeä maastamme ja siitä kaikesta mitä täällä raukoilla rajoilla on saatu aikaiseksi. Olen ylpeä suomalaisuudestani. On se sitten ihan mitä tahansa. Se ei riitele muiden identiteettieni kanssa enkä minä halua kertoa muille millaista heidän suomalaisuutensa tulisi olla.

Erityisen onnellinen olen siitä että Suomi on moniarvoinen demokraattinen yhteiskunta, jonka tärkeä nimittäjä on vapaus. Vapaus antaa meille yksilöille mahdollisuuden valita identiteettimme. Ei ole pakko kumartaa siniristilipulle jos ei halua. Saa soittaa niin brooklynilaista hiphoppia kontulalaisin maustein kuin veteliläisiä polkkia. Saa kammata tukkansa linttaan tai pystyyn. Saa palvella jumalaa tai olla palvelematta. Me jokainen saamme määritellä itse suomalaisuutemme. Näin ei ole kaikkialla. Ei edes naapurimaassamme.

Kun ainakin oma sosiaalinen mediani tuntuu ajautuvan päivittäin verisestä poliittisesta kiistasta seuraavaan on hyvä muistaa että suomalaista hyvinvointi- ja oikeusvaltiota ovat olleet rakentamassa niin vasemmisto kuin oikeistokin. Yhdessä. Kiitos kaikille tasa-arvoisesti, tästä voidaan olla ylpeitä. Ja pidetään huolta siitä että tämä on hyvä maa vielä sadan vuoden kuluttuakin.

Hyvä itsenäisyyspäivää kaikille!

Taiteella terveyttä?

(Kolumni Cult24:n toukokuun numeroon.)

Usein taiteen julkista tukea puolustetaan terveysargumentein. Kulttuuri kuulemma pidentää ikää ja parantaa elämänlaatua. Vaikeahan tuohon on vastaankaan väittää. Elo on takuulla mielekkäämpää jos siinä on muutakin sisältöä kuin puoli yhdeksän uutiset ja Lotto-arvonta.

Kuva: Antti Pirskanen  / Flickr / CC-lisenssi

Kuva: Antti Pirskanen / Flickr / CC-lisenssi


Perusteluksi julkiselle tuelle siitä ei kuitenkaan ole. Terveysvaikutteinen kulttuuri kun on harvemmin sitä taidetta, jota julkisesti tuetaan — siitä että valtio ja kunta tukevat kaupunginteatteria tai orkesteria ei suoraan seuraa mitattavissa olevaa parannusta kansanterveyteen.

Kulttuuri on myös epätasa-arvoinen konsti kansanterveyden parantamiseen. Esimerkiksi ikäihmisistä itsestään huolta pitävät ovat myös useimmiten kulttuuripalveluiden suurkuluttajia ja juuri ne vanhukset, joita kannattaisi terveydellisin perustein tavoittaa jäävät koteihinsa.

”Terveysvaikutteiseen kulttuuriin” pitää kehittää omat keinonsa ja mittarinsa.

Vaarallisinta terveysargumentissa on kuitenkin se että kulttuuri ei ole paras keino edistää kansanterveyttä. Esimerkiksi pyöräilyn terveysvaikutukset ovat paljon selkeämmät ja helpommin osoitettavissa. Pitäisikö meidän leikata varoja kulttuurista pyöräilylle? Kaikkein suorimmat terveysvaikutukset ovat tietenkin terveydenhuoltoon laitetuilla euroilla. Jos julkisen tuen peruste on terveys, eikö kaikki kulttuuriin laitettava raha pitäisi laittaa erikoissairaanhoitoon tai terveysasemiin?

Kulttuuria kannattaa tukea, mutta se vaan pitää perustella jotenkin muuten kuin utilitaristisesti terveyshyödyillä. Ja terveysvaikutteisen kulttuurin rahoitus puolestaan tulee etsiä sosiaali- ja terveyssektorin budjetista.

Lappeenranta, kaupunginorkesteri ja ”säästäminen”

Törmäsin eilen Twitterissä Etelä-Saimaa -lehden mielenkiintoiseen uutiseen lappeenrantalaisesta kunnallispolitiikasta. Asiahan nyt ei tietysti minulle kuulu, mutta enpä malta olla kommentoimattakaan. Mitäs siellä Saimaan rannalla oikein touhutaan?

Lappeenrannan perussuomalaisilla kaupunginvaltuutetuilla Kimmo Heinosella ja Ilpo Heltimoisella on lääke Lappeenrannan koulujen ja päiväkotien sisäilmakorjausten vauhdittamiseksi. He lopettaisivat kaupunginorkesterin ja lisäksi lasten kotihoidon Lappeenranta-lisän.

Ymmärrän Perussuomalaisten valtuutettuja varsin hyvin. Kun valtio leikkaa, yhteisö- ja kunnallisveron tuotto sakkaa eurooppalaisen taantuman vuoksi ja työttömyyskäppyrät osoittavat ylöspäin, on säästökohteita etsittävä. Ja mieluummin sitä tietenkin leikkaisi sellaisista kohteista, jotka kirpaisevat vähemmän – ja sellainen kulttuuri peruspalveluihin verrattuna on.

Asia ei ole kuitenkaan aivan yksinkertainen. Lappeenrannassakin olisi hyvä ymmärtää että kuntatalouden näkökulmasta orkesteritoiminta on kannattavaa. Selitän.

Lappeenrannan kaupunginorkesteri, kuva: Ari Nakari

Lappeenranta ei rahoita orkesteriaan yksin vaan yhdessä valtion kanssa. Valtio antaa kunnille rahaa orkesteritoimintaan valtionosuusjärjestelmän kautta. Tämä tarkoittaa 37% rahoitusosuutta laskennallisesta henkilötyövuodesta. Näitä henkilötyövuosia Lappeenrannan kaupunginorkesterilla on 29, ja tänä vuonna valtion tuki on yhteensä 597 586 euroa.

Lappeenrannan kaupunginorkesterin rahoitus toimii seuraavasti:

Omat tulot: 130 045€
Valtio: 597 586€
Lappeenranta: 766 220€

Eli Lappeenrannan oma rahoitusosuus on noin 50% eli puolet. Mihin rahat siten menevät? Yksinkertaistaen:

Palkat ja eläkemenot: 1 175 336€
Palvelujen ostot ja tarviikkeet: 264 091€
Vuokrat: 49 424€

Leijonan osa, noin 79%, rahasta menee palkkoihin ja eläkkeisiin. Nämä maksetaan pääosin lappeenrantalaisille muusikoille. Myös palveluiden ostoista suurin osa työllistää suoraan lappeenrantalaisia: tarvitaan siivouspalveluita, työterveyshuoltoa, käsiohjelmia ja ATK-tukea. Epäsuorasti orkesteri työllistää vielä suuremman joukon: tarvitaan väliaikatarjoiluja, konsertti-iltoina syödään ravintoloissa, muusikotkin ostavat maitoa Siwasta ja leikkauttavat hiuksensa kampaamossa. Ja oletan että jonkun kerran joku alttoviulisti on eksynyt baariinkin. Vuokristakin 72% näyttää olevan sisäisiä.

Orkesterilaitoksen perusrahoituksen tuova valtionosuusjärjestelmä onkin kuin jatkuvaa seudullista elvytystä – se kunnan oma 50% on tuottoisa ja hyvä sijoitus – suora tuotto on noin +100%! Ja epäsuorat hyödyt päälle! Ja ilman sitä kunnan omaa osuutta ei myöskään valtionosuutta tipu. Orkesterista leikkaaminen olisi siis ihan vaan kunnan taloutta ajatellen hölmöläisten hommaa.

Asian voi ajatella niinkin että orkesterin tuottama sisältö, ne konsertit, ovat lähinnä kiva bonus.

Ja vasta tässä vaiheessa päästään siihen että kaikki orkesteritoiminnan Lappeenrannalle tuoma hyöty ei löydy kunnan tilinpäätöksestä. Ei sieltä näy imagohyöty, ei näy noin kahdenkymmenenviiden muusikon osallistuminen musiikkiopiston ja harrastajakuorojen toimintaan, ei näy vaikutus matkailuun, teatteriin ja muuhun kulttuurielämään. Orkesteri säteilee ympärilleen monilla tavoilla, joita ei voi laskutikulla mitata.

Kamreeri näkee vain kolikon joka viedään, mutta on täysin sokea paaleille, joita kannetaan sisään. Ja sellaisella meiningillä syntyy masentava maa – ankeutuvien maakuntien Suomi. Toivottavasti Lappeenrannan Perussuomalaiset tutustuvat orkesteritoimintaan ja sen rahoitukseen hiukan monipuolisemmin ennen valtuuston päätöksiä.

Mitä olen saanut aikaan?

Olen ollut politiikassa mukana kuluvalla valtuustokaudella Helsingin kulttuuri- ja kirjastolautakunnan jäsenenä. Onko siitä työstä ollut mitään hyötyä? Olenko saanut jotain aikaiseksi? Olisiko sijallani lautakunnassa voinut olla kuka tahansa?

Muutama asia viime vuosilta, joihin olen vaikuttanut.

1. Tanssin Stoa

Tein helmikuussa 2010 aloitteen kulttuurikeskus Stoan ohjelmiston muuttamisesta yhä enemmän tanssin suuntaan. Halusin tällä omalta osaltani edistää Tanssin talo -hanketta, joka oli junnannut paikallaan.

Aloitteestani seurasi konkreettisesti se, että kulttuuritalojen saleja avattiin tanssin harjoituskäyttöön esim. kesälomien aikaan. Ehdotukseni siis paransi kaupungin tilojen käytön tehokkuutta ja tarjosi tanssijoille työtiloja. Lisäksi Stoan pienemmän salin käyttöä siirrettiin opetuksesta esityskäyttöön.

Pieni mutta konkreettinen muutos. Myös Tanssin talo -keskustelun pitäminen vireillä oli tärkeää.

2. Poliittisten kulttuurijärjestöjen tuen leikkaus

Helsingin kulttuuribudjetissa kummitteli aina vuoteen 2010 saakka poliittisia kulttuurijärjestöjä. Ne olivat todellisia menneisyyden haamuja – rahaa, jota jaettiin Rkp:n, Vasemmistoliiton, Kokoomuksen ja Sosiaalidemokraattien ”kulttuurijärjestöille” vain poliittisin perustein.

Kulttuuri- ja kirjastolautakunnan vihreän puheenjohtajan Johanna Sumuvuoren kanssa saimme väännettyä nämä tuet pois avustuksista. Noin 80000€ voitiin käyttää ”todelliseen” kulttuurin tukemiseen Helsingissä. Se ei ole kulttuuripuolella ihan pieni summa.

Muutosta vastustivat Vasemmistoliitto ja Sosiaalidemokraatit. Saimme muutoksen tehtyä yhteistyössä Kokoomuksen edustajien kanssa, jotka eivät enää moista ”maan tapaa” halunneet katsella.

3. Vapaan kentän tuen tasokorotus

2011 Budjettineuvotteluissa taiteen vapaan kentän tukea nostettiin 500 000€. Prosessi lähti liikkeelle lautakunnassa tekemästäni ehdotuksesta että Kulttuurikeskus valmistelisi raamin 300 000 eurolla ylittävän talousarvioehdotuksen.

Lautakunnassa ehdotusta tukivat myös Kokoomuksen edustajat. Ja budjettineuvotteluissa tavoite saatiin läpi Vihreiden ja Sosiaalidemokraattien yhteistyönä. Suuret kiitokset demarien Risto Kolaselle komppauksesta!

Tuen nosto mahdollisti esim. tänä vuonna Alppipuiston kesä -festivaalisarjan järjestämisen ja monta muuta hyvää juttua. Klubeille, pienimuotoisille tanssi- ja teatteriesityksille, festareille ja muille projektiluontoisille kulttuurihankkeille myönnetään tänä vuonna ensimmäistä kertaa yli 800 000€ avustuksia. Kasvua neljässä vuodessa noin neljännes. En ole kehitykseen täysin syytön. Kohdeavustukset ovat erittäin kustannustehokas ja joustava tapa tukea kulttuuria.

Vuoden 2008 vaalisivuiltani löytyi vaalilupaus: ”Kulttuurin vapaan kentän rahoitukseen on saatava tasokorotus.”. Tämän tavoitteen eteen olen tehnyt töitä ja siinä myös onnistunut.

4. Lähikirjastojen puolustaminen

Kirjaston osalta lautakuntakautemme merkittävin päätös oli se, että torppasimme ns. ”Pajusen listan” – eli lähikirjastojen lakkautukset. Erityisesti tuosta prosessista minulle on jäänyt mieleen vierailu Tapulikaupungin kirjastossa. Vasta paikan päällä tajusi kirjaston merkityksen koko alueelle. Jos se olisi lakkautettu ”julkista tilaa” olisivat tarjonneet enää vain kaljakuppilat. Kirjoitin tuolloin blogilleni:

Yleisesti ottaen kierros vahvisti perustunnetta siitä, että kaikkia kirjastoja pitää puolustaa. Jos niitä lakkautetaan, niin sitä ei voi kyllä itselleen perustella mitenkään “palvelujen kehittämisellä” tai muulla liirumlaarumilla. Kyllä nyt on kyse nimenomaan olemassaolevan laadukkaan ja toimivan palveluverkon alasajamisesta. It ain’t broken, don’t fix it.

Tässä onnistuttiin. Yhdessä Vasemmistoliiton ja Sosiaalidemokraattien kanssa me Vihreät kaadoimme leikkauslistan myös valtuustossa. Lähipalveluista pidettiin kiinni.

5. Avoimuus

Olen kirjoittanut kaikista lautakunnan kokouksista blogilleni ja näin omalta osaltani edistänyt päätöksenteon avoimuutta. Olen vaatinut avoimuutta myös lautakunnassa. Esim. myönnetyt lähikultuuri- ja kohdeavustukset näkyvät aiempaa paremmin Kulttuurikeskuksen sivuilla. Jälleen pieni mutta konkreettinen juttu.

Vaalien aikaan kun jokainen puolue ja poliitikko paukuttaa vain omaa rumpuaan, unohtuu helposti että politiikassa ei yksin saa yhtään mitään aikaan. En minä olisi onnistunut ilman tukea Anni Sinnemäeltä ja Johanna Sumuvuorelta, jotka toimivat lautakuntamme puheenjohtajana. Emmekä me Vihreät olisi saaneet vain omine nokkinemme läpi ainuttakaan asiaa. Yhteistyökumppaneita, luottamusta ja tukea pitää olla. Kulttuuri- ja kirjastolautakunnassa olen tehnyt yhteistyötä niin Vasemmistoliiton, Demareiden, Rkp:n kuin Kokoomuksenkin edustajien kanssa. Kiitokset heille kuluneista neljästä vuodesta. Tehtiin hyvää työtä, yhdessä.

Perehdyn asioihin, perustelen näkemykseni, olen yhteistyökykyinen ja neuvotteleva. Näillä eväillä voisi valtuustossakin saada paljon aikaan.

Taidemuseo/ilmastonmuutos/ei juustohöylää/blooper-reel (Vaalivideoita 2/2)

Ja tässä loput vaalivideot, kolme ”oikeaa” ja yksi huumorjpläjäys, jossa on epäonnistuneita ottoja… Enjoy!

Uusi taidemuseo Helsinkiin?

Ilmastonmuutos

Juustohöyläsäästäminen ei ole fiksua – ei juustohöylää

Aina ei onnistu – videokuvausten out-taket