Jos Helsinki on kaunis

Kirjoitimme Arttu Tolosen kanssa tällaisen jo alkuvuodesta julkaistuun Flow-lehteen.

Arttu Tolonen ja Hannu Oskala pohtivat musiikkimaailman talouden lainalaisuuksia helsinkiläisnäkökulmasta.

Helsingin Musiikkitalon avajaisia vietettiin 31. elokuuta 2011. Kyseessä oli suuren luokan tapahtuma joka noteerattiin laajalti, sekä hyvällä että pahalla, kotimaassa ja ulkomailla. Musiikkikentän toimijat olivat odottaneet tätä päivää vuosikymmeniä, ensimmäisestä Finlandia-talossa pidetystä konsertista lähtien. Kyseessä oli siis päivä, jonka ympärille piirrettiin kalenteriin punainen ympyrä paksulla tussilla.

Musiikkitalon avajaiset on kätevä tapahtuma symboloimaan uutta aikakautta suomalaisessa musiikkielämässä ja -politiikassa. Lähinnä tosin siksi, että se on yhden aikakauden ja toimintaparadigman loppu, vanhanmallisen musiikkielämän ja -rahoituspohjan vuosi nolla. Se viimeinen suuri ponnistus.

Tämä ei sinänsä vähennä Musiikkitalon merkitystä tai tee siitä muutenkaan negatiivista ilmiötä. Keinotekoinen vastakkainasettelu tyyliin ”kuinka monta nuorten treenikämppää niillä rahoilla olisi kustannettu?” ei ole relevanttia tai hedelmällistä, sen enempää kuin vastaavat sotaveteraanien hoidosta tehtävät vertaukset.

Tulevaisuuden suomalainen musiikkielämä ei rakenna suuria monumentteja itselleen. Suurten ikäluokkien eläköityessä olemme uuden kurjuuden aikakauden kynnyksellä ja edessämme on valintoja. Mihin sijoitetaan, mitä tuetaan? Ketkä jäävät oman onnensa nojaan?

Miten musiikkia Helsingissä tuetaan?

Kulttuurin julkinen rahoitus tulee Suomessa kahdesta päälähteestä: kunnilta ja valtiolta. Valtiollisen tukipolitiikan peruslinjat valettiin betoniin jo 1960-luvun loppupuolella, eikä niistä ole lipsuttu. Musiikin saralla julkinen tuki tarkoitti tuolloin ainoan arvokkaan Taiteen, klassisen musiikin, ja erityisesti sen ylväimmän muodon, sinfoniaorkesterin tukemista. Ja tuki voitiin tietenkin jakaa vain kuukausipalkkaisina virkoina.

Helsingin kulttuuriin suuntaamilla rahoilla tehdään jo tälläkin hetkellä valtavasti hyvää. Se on selvä. Kaupunginorkesterin muusikot kiertävät kouluissa tutustuttamassa lapsia orkesterisoittimiin ja kaupunginteatterin yleisötyö on suorastaan esimerkillistä. Meidän tulee pitää huolta myös yleissivistyksestä vaikka siitä kaikki eivät aina innoissaan olisikaan. Mutta varaa parantaa on aina ja mahdottomuuksiin kannattaa pyrkiä: se jättää enemmän kompromissivaraa.

Toimivista osistaan huolimatta järjestelmä on jäykkä ja kallis. Tuki valuu yhä pääosin täsmälleen samoille toimijoille kuin parikymmentä vuotta sitten.

Valtion avustus musiikille jaetaan pääosin ns. valtionosuusjärjestelmän kautta – laskennallisesta henkilötyövuosikustannuksesta valtio piffaa 37%. Nykyisin laskennallinen henkilötyövuosi on arvoltaan n. 54 000 euroa, joten 37% on 20 000 euron tietämillä. Helsingin kaupunginorkesterilla näitä laskennallisia virkoja on 133 ja valtion tuki vuosittain siten 2,65 miljoonaa euroa. Tämän päälle kaupunki laittaa sitten oman osuutensa, noin 8,9 miljoonaa euroa. Julkinen tuki kattaa 88,5% ensi vuoden talousarviosta.

Toinen Helsingissä toimiva VOS-laitosorkesteri on Suomen ainoa “lainsuojaa nauttiva” jazzorkesteri, UMO. UMO:n 1,3 miljoonan budjetista julkinen tuki kattaa 75,6%. Sinfoniaorkestereita tuetaan siis noin 109 eurolla per kuulija ja big band -jazzin ystävää noin 90 eurolla.

Mittavasta valtionosuudesta johtuen kunnallisten orkesterien ylläpitäminen onkin kunnan näkökulmasta katsottuna verrattain kannattavaa: muusikoiden lisäksi orkesterien ansiosta työllistyy satoja henkilöitä ravintolatyöntekijöistä soitinkorjaajiin. Ja verotulot jäävät Helsinkiin.

Kulttuuritalot, klubit ja festivaalit

Helsinki pyörittää myös alueellisten kulttuuritalojen verkostoa; Stoa, Malmitalo, Kanneltalo ja Vuotalo tarjoavat tapahtumia keskustan ulkopuolella ja keskustasta löytyy maailmanmusiikkiin ja vierailunäytöksiin profiloitunut Savoy-teatteri. Näiden seinien lisäksi Helsinki tukee koko joukkoa festivaaleja ja konserttisarjoja harkinnanvaraisilla apurahoilla.

Raha ei jalkaudu tavalla, joka jättäisi paljon liikumavaraa. Muutoksen pyörryttävästä vauhdista ja syvyydestä huolimatta kaupunki investoi seiniin samalla kun joutuu ylläpitämään edellisten investointien tuottamia seiniä, oli käyttöaste mikä hyvänsä.

Ehkä jo lähitulevaisuudessa meillä on kulttuuritaloja, joilla on varaa pitää vain tuottajat palkkalistoillaan ilman minkäänlaista sisällöntuotantoa.

Rahoitettavat tahot eivät luonnollisesti halua luopua saavutetuista eduista ja on aivan normaalia leikata vanhaan tyyliin: pienimmät, notkeimmat ja nuorimmat ensin. Se olisi kuitenkin virhe. Niin sanotun vapaan kentän piirissä tuotetaan suurin osa kokeilevasta kulttuurista, ja erittäin kustannustehokkaasti. Usein tapahtuman mahdollistavan julkisen tuen ei tarvitse olla kuin se satanen per soittaja. Subventioprosentti voisi siis olla mitä tahansa yhdestä ylöspäin.

Tärkeimpiä kysymyksiä, joihin musiikin kenttä voi lähitulevaisuudessa itse vaikuttaa, ovat tasa-arvo ja eri musiikinlajien väliset taloudelliset voimasuhteet. Pyrimmekö resurssien supistuessa suurempaan solidaarisuuteen eri musiikinlajien kesken vai tuleeko siitä vain eriarvoisuuden kasvun moottori?

Kapuloita rattaista

Tukijärjestelmän pitäisi olla sekä nopea liikkeissään että suhdanneherkkä; sen pitää pystyä tarjoamaan kulttuuria kaikille helsinkiläisille tulotasosta riippumatta ja viemään kulttuurin sinne missä ihmiset asuvat; järjestelmän joka puristaa jokaisesta sentistä kaiken ilon irti eikä siedä tyhjäkäyntiä. Muutoksen täytyy olla peruslähtökohta.

Festivaalien, ruohonjuuritason paikallisjuhlien ja keikkojen järjestämiseen aktiivista tukea ei aina ei edes tarvita. Riittää että kaupunki ymmärtää poistaa kapuloita rattaista. Tapahtuman järjestämiseen tarvittavat luvat pitää aina saada yhdeltä luukulta, jokaiselta neliömetriltä ei tarvitse periä samanlaista vuokraa, anniskeluoikeuksiin voitaisiin suhtautua liberaalimmin ja melulupia pitäisi ylipäätään saada. Myös kaupungin omistamien tyhjien tilojen ottaminen väliaikaisesti kulttuurikäyttöön tulisi olla mahdollista. On idioottimaista sulkea nuorten bänditreenis säästöjen vuoksi, jos tila jää kuitenkin vaille vuokralaista.

Hyvää musiikin aktiviista tukipolitiikkaa edustaa esim. Esittävän säveltaiteen edistämisen keskus, ESEK, joka jakaa tukea pieninäkin summina, 500 eurosta ylöspäin, hakemusten perusteella. Viime vuonna samalla kertaa tukea toimintaansa saivat sekä soitin- ja lauluyhtye Anal Thunder että Keskipohjanmaan Kamariorkesteri. Monipuolisuus musiikin tuessa on mahdollista.

Helsinki vie

Helsingillä on nykyistä moniarvoisemman musiikkipolitiikan sorvaamisessa avainasema: noin 70% populaarimusiikin toimijoista on pääkaupunkiseudulla. Oikein suunnatulla tuella voidaan sekä työllistää muusikoita että edistää koko alan ympärille syntyvän erilaisten palvelujen kirjoa kitarapajoista, musaopistoista, studioista, keikkamyyjistä ja kaljanmyyjistä paitapainoihin. Hyvä kulttuuripolitiikka on myös hyvää elinkeinopolitiikkaa.

Elävä ja korkeatasoinen kulttuurielämä tekee koko kaupungista mukavamman paikan asua ja vierailla. Ja jos taloudellinen tarkastelu nostetaan kvartaaleista vuosikymmeniin, niin viihtyisissä ja viriileissä paikoissa syntyvät myös tulevaisuuden työpaikat. Ehkä masennuslääkkeitäkin tarvittaisin vähemmän. Pääkaupunkiseudun ei pitäisi keskittyä keskinäiseen nahisteluun, vaan haastaa yhtenäisenä metropolina Pietari, Tukholma ja muut Itämeren keskukset.

Suomen tulevaisuutta valtiotasolla visoitaessa luovuudella, eli innovaatioilla ja sisällöillä, kilpailun tärkeyttä korostetaan kerta toisensa jälkeen. Harvemmin puhutaan siitä millaiset kaupungit muualla maailmassa synnyttävät klustereita, joissa luodaan kansainvälisesti kilpailukykyisiä palveluja, sisältöjä ja innovaatioita sekä siitä miten Helsingin alue niihin vertautuu. Kulttuuritarjonnan määrä, laatu ja heterogeenisyys ovat keskeisiä mittareita.

Pääkaupunki on maan talouden veturi ja näkyvin ikkuna ulkomaailmaan. Vaikka suunta on viime vuosikymmenet ollut tasaisen nousujohteinen, parantamisen varaa on aina. Ja nykyiseen tilanteeseen tuudittautumista tulee vastustaa kaikin keinoin. Tukipolitiikka ja ne prosessit joiden kautta tuki jalkautetaan kentälle ovat tärkeitä työkaluja, tulevaisuuden kohtalonkysymyksiä.

Viime aikoina on monella taholla mietitty onko meillä varaa investoida kulttuuriin. Parempi kysymys on, onko meillä varaa olla investoimatta kulttuuriin ja sen tekijöihin?

Checkpoint Helsinki?

Pari viikkoa takaperin joukko taiteilijoita esitteli kilpailevan ehdotuksen tänään torpatulle Guggenheim-hankkeelle – Checkpoint Helsingin. Mitäs se tarkoittaa?

Ohessa tulkintani ehdotuksen tavoitteista:

1. Helsingin taidemuseon toiminnan tulee jatkua nykyisellään.

2. Sen lisäksi perustetaan uusi taidetta tuottava yksikkö, jonka budjetti on noin 3-5 miljoonaa. Tarkoituksena kerätä kansainvälisesti kiinnostava kokoelma usean vuosikymmenen jänteellä.

3. Checkpoint Helsinki on myös tapahtumia ja näyttelyitä monissa eri tiloissa.

4. Tulevaisuudessa Checkpoint Helsinki tarkoittaa myös uudisrakennusta.

Pidän monesta seikasta esityksessä.

Erityisesti diggaan siitä että suunnitelma on sisältölähtöinen – tuotetaan taidetta ensin ja mietitään tilaratkaisua tarpeen mukaan. Näinhän Guggenheim-suunnitelmissakin vuosi sitten lupailtiin, mutta kummasti wow-pytinki edellä kuitenkin edettiin.

Myös idea siitä että ”museo” voisi tulevaisuudessa tarkoittaa tapahtumia ja väliaikaisissa tiloissa tapahtuvia näyttelyitä on erinomainen. Tämä mahdollistaisi Helsingin ja erityisesti tulevan ”Suur-Helsingin” sisällä aivan uudenlaista aluekehittämistä; Guggenheimin vaatiminen Siilitielle oli typerää, mutta ehkä tyhjässä autokaupparakennuksessa voisi järjestää Checkpoint Helsinki -taidenäyttelyn pop-up -hengessä? Entä mitä voisi tapahtua Kontulassa, Vuosaaressa, Suutarilassa, Hiekkaharjussa, Soukassa tai Pitäjänmäellä? Alueellinen vaikuttavuus ja taiteen saavutettavuus nousisi aivan uudelle tasolle. Tämä on erittäin hyvä tavoite.

Taidetta tuottava yksikkö on mielenkiintoinen ajatus, mutta herättää paljon kysymyksiä. 3-5 miljoonaa euroa on paljon verrattuna Helsingin kaupungin taidemuseon nykyisiin kokoelmarahoihin (223 731€ vuonna 2010). Mikä osuus budjetista olisi tarkoitettu uuden kokoelman ostoon?

Nettisivu jättää myös täysin auki sen keneltä taidetta hankittaisiin. Onko tarkoitus tukea vain helsinkiläisiä tai suomalaisia kuvataiteilijoita? Ainakin Kansan Uutisten mukaan tarkoitus on ”panostaa omien nuorten tai lupaavien taiteilijoidemme töihin, joista osasta tulee myöhemmin suuria nimiä”. Melkoista toiveajattelua.

Kansainvälisesti mielenkiintoinen kokoelma ei synny vain suomalaisia taiteilijoita keräämällä. Esim. Checkpointin esittelyssä mainitun Moderna Museetin peruskokoelmissa on mm. Marcel Duchampin, Louise Bourgeoisin ja Robert Rauschenbergin teoksia kansainvälisen valokuvakokoelman lisäksi. Millainen älämölö syntyy jos Helsinki aikoisi satsata pari miljoonaa vuodessa kansainvälisiin taidehankintoihin? Melkoinen, veikkaan tämän kevään keskustelun perusteella.

Lisäksi on hyvä kysymys päästäisiinkö samaan lopputulokseen parantamalla nykyisen Helsingin taidemuseon rahoitusta. Vaikka kokoelmatoiminnan ajatteleminen uudesta näkökulmasta on joka tapauksessa hyvä idea, en lähtökohtaisesti pidä uusien hallinnollisten yksiköiden perustamisesta.

Toinen ongelma on itse rakennus: arkkitehtonisesti korkeatasoinen taidemuseo keskeiselle sijainnille maksaa vähintään noin 100 miljoonaa euroa ja sitä tullaan vastustamaan rajusti riippumatta siitä onko mukana amerikkalainen brändi tai ei. Checkpointin huono puoli on se, että Guggenheimiin verrattuna ns. elinkeinopoliittinen perustelu ei toimi. Ei amerikkalaisten turistien risteilyalus käännä kokkaansa Tallinnan sijasta Helsinkiin, jos meillä on paikallista kokeellista nykytaidetta ”Checkpoint” -museossa. Tarvitaan kansainvälisesti tunnettu brändi ja kansainvälisesti tunnettua taidetta. Kumpaakaan näistä Checkpoint ei tarjoa vielä kymmeniin vuosiin. Jos silloinkaan.

Lisäksi jahka Checkpoint toivottavasti jossain vaiheessa konkretisoituu ja päätyy valtuustoon, voi olla että meillä on pääkaupunkiseudulla enää vain yksi kunta. Ja silloin esim. EMMA on jo toimiva vaihtoehto koko pääkaupunkiseudun kunnalliseksi taidemuseoksi. En usko että saamme tukea Helsingin keskustaan rakennettavalle taidepytingille leppävaaralaisilta valtuutetuilta.

Guggenheim-hankkeen vastustajat, mm. SDP ja Vasemmistoliitto ovat ottaneet Checkpointin lämpimästi vastaan. Kunnallisvaalit ovat selvästi lähellä.

Mielenkiintoista on että esimerkiksi korkealle arvostamani Osku Pajamäki, joka vastusti Guggenheimia vedoten mm. selvityksen kehnouteen, on valmis hyppäämään Checkpointin kelkkaan vaikka ”Checkpoint Helsinki” ei ole tällä hetkellä mitään muuta kuin pari A-nelosta apurahahakemuksista itse kullekin tuttua ympäripyöreää visiointia.

Checkpointin ideoissa kuitenkin myös on paljon hyvää ja keskustelu kuvataiteen asemasta on joka tapauksessa hyödyllistä.

Jos ja kun Kehä Ykkösen sisälle asutetaan pari sataa tuhatta asukasta lisää parin seuraavan vuosikymmenen aikana, myös kulttuurin määrärahojen on noustava selvästi, jotta pysyttäisiin suhteellisesti edes nykyisellä tasolla. Meillä on siis tulevaisuudessakin varaa satsata lisää kulttuuriin.

Mistä sitten kannattaisi aloittaa? Mielestäni Helsingin tulisi tukea taiteilijoitaan enemmän kuin nykyisin – jaamme esim. työskentelyapurahoja kuvataiteelle vain joka kolmas vuosi. Olen valmis kannattamaan kaupungin jakamien työskentelyapurahojen kolminkertaisemisesta – tämä edistäisi koko kulttuurin kenttää eikä maksaisi kuin noin 400 000€ vuodessa. Voisimme myös harkita kohdeavustusten laajentamista kattamaan myös näyttelyiden järjestämiskuluja sekä kaupungin oman galleriatoiminnan laajentamista muuallekin kuin Kluuviin.

Ylipäätään Helsingin ja valtion tulisi satsata enemmän rahaa taidelaitostensa toimintaan. Komeita seiniä meillä Suomessa kyllä osataan rakentaa. On lähes järkyttävää että Kiasman koko vuoden toimintarahoitus on vain n. 500 000€. Onko kummakaan että se ei ole noussut Euroopan tasolla merkittäväksi taidemuseoksi?

Guggenheimin tärkein opetus olisikin ehkä ollut se että sopimuksen vaatimusten mukaisesti sisältöihin olisi satsattu noin kymmenkertaisesti kotimaisiin museoihin nähden. Se olisi taatusti näkynyt myös näyttelyiden laadussa ja kiinnostavuudessa. Toivottavasti tämä pysyy mielessä vaikka iso-G jäikin tussariksi.

Alan olla yhä vahvemmin sillä kannalla että taidemuseokenttää tulisi tarkastella kokonaisuutena hallinnollisista rajoista välittämättä – valtion taidemuseot sijaitsevat Helsingissä, miksei Helsinki voisi nostaa omaa tavoitetasoaan rahoittamalla Kiasmaa? Onko ainoa syy omiin pytinkeihin hallinnollinen? Tarvitseeko Helsinki oman uudisrakennuksen nykytaiteelle? Nyt kaivataan ennakkoluulottomuutta ja rohkeutta – sekä taidekentältä että poliitikoilta.

Maginot-linja

(Kolumni Saymaan kevätnumeroon.)

1930-luvulla Ranska rakensi valtaisin kustannuksin itärajalleen Maginot-linjan; satoja kilometrejä pitkän linnoitusketjun. Ensimmäisestä maailmansodasta oli otettu oppia. Harmillisesti myös saksalaiset olivat kehittäneet sotateknologiaansa ja keväällä 1940 Saksan motorisoidut joukot koukkasivat tykkiasemien ohi suoraan sisämaahan. Merde!

Photo: "Dirk Gently" / Flickr (cc-lisenssi)

Tänä keväänä vellonutta Guggenheim-keskustelua seuratessa en ole voinut välttyä ajatukselta että Musiikkitalo oli erään aikakauden päätepiste, instituutioihin perustuvan korkeakulttuurin viimeinen bunkkeri. Kansa kun on kovasti sitä mieltä että ainakaan verorahoilla ei uusia eliitin museoita saa rakentaa. Argumentit ovat toki tuttuja jokaisesta suuresta kulttuurihankkeesta, mutta niiden raivokkuus on yllättänyt.

Millaisia satsauksia korkeakulttuuriin ylipäätään voidaan tulevaisuudessa tehdä? Kulttuurin julkinen rahoitus kohtaa yhtäaikaisesti kolme suurta muutosta: huoltosuhteen, kulttuurin ja median.

Suomessa on ollut viime vuosikymmenet verrattain hyvä huoltosuhde, jolla tarkoitetaan työtätekevien kansalaisten määrää verrattuna lapsiin, nuoriin ja eläkeläisiin – ylipäätään elättäjien ja elätettävien suhdetta. Työtätekeviä veronmaksajia on riittänyt kustantantamaan hyvinvointiyhteiskuntamme. Tulevaisuus ei näytä yhtä hyvältä. Erityisesti heikkenee ns. vanhushuoltosuhde, eli yli 65-vuotiaiden suhde 15-64 -vuotiaisiin. Kun vuonna 2008 vanhuksia oli 24,8%, niin vuonna 2030 suurten ikäluokkien eläköidyttyä meidän työikäisten pitää elättää lähes tuplasti enemmän eläkeläisiä (43,9%).

Tämä ei tunnetusti ole ilmaista. Sosiaali- ja eläkekustannukset nousevat vääjäämättömästi ja kaikelle muulle kivalle kuten kulttuurille jää yhä vähemmän tilaa niin kuntien kuin valtionkin budjeteissa.

Toinen haaste on koko kulttuurin kentän ja kuluttamisen muutos. Vaikka esim. klassinen musiikki on yhä yhtä arvokasta kuin vielä 80-luvullakin, on sillä kuitenkin nykyisin selkeästi enemmän haastajia; myös muut musiikin lajit ovat nousseet tukemisen arvoiseksi korkeakulttuuriksi. Huoltosuhde haastaa myös korkeakulttuurin – miten käy orkestereiden, jos nykyisen ikääntyvän yleisöpohjan tilalle ei kasva uutta yleisöä?

Median muutos taas johtaa uudenlaiseen päätöksentekoon ja demokratiaan, jossa kansalaisten suora vaikuttaminen näyttelee yhä suurempaa osaa. Väitän että Musiikkitaloa, joka oli hankala prosessi jo 2000-luvun alussakin, ei voitaisi enää rakentaa 2020-luvulla. Ei vaan onnistuisi, ainakaan julkisrahoitteisesti.

Kuitenkin Musiikkitalo on kävijämäärillään ja akustiikallaan vakuuttanut jo kaltaiseni skeptikotkin – kyllä se kannatti rakentaa. Ja mielestäni Helsingin kannattaisi pystyttää tulevaisuudessa myös uusi upea taidemuseo (Guggengaggelilla tai ilman).

Miten tulevaisuudessa sitten kultturille saadaan uusia tiloja ja julkista rahoitusta? Jotain ennustuksia uskallan tehdä: tilojen muunneltavuus, vanhojen rakennusten uusiokäyttö, verkostoituminen, muutosvalmius, väliaikaistilat, pop-up, genre-rajojen ylittäminen, kevyet organisaatiomallit ja yleisötyö ovat kymmenen vuoden kuluttua nykyistäkin tärkeämmässä asemassa.

Kulttuuri-ihmisten, taiteilijoiden ja taiteen ystävien, kannattaisikin pyrkiä uusien betoni- ja lasibunkkerien sijaan luomaan nykyaikaiset, liikkuvat ja täsmäiskuihin kykenevät joukot. Tulevaisuuden sotia ei voiteta edellisen sodan taktiikalla tai aseilla. Maginot-linjakin puskee heinää rauhallisella maaseudulla.

muu musiikki mustikka

Pian päästään kaikki tutustumaan Musiikkitaloon! Kuuleman mukaan upea pytinki on tulossa. 160 miljoonan satsauksella seiniin ja 20 miljoonalla sisustukseen saa toki luvankin olla hieno.

Talon leipälaji on luonnollisesti klassinen orkesterimusiikki. Sitä tarjoilevat viikottain RSO ja HKO upeassa salissaan. Akustiikan pitäisi nyt olla hanskassa. Lisäksi talossa toimii Sibelius-Akatemia, jonka konserttitoiminta on korkealaatuista ja monipuolista.

Mainosmateriaalinsa mukaan Musiikkitalo on kuitenkin vielä enemmän:

Musiikkitalossa esiintyvät erilaiset taiteilijat ja taiteilijaryhmät. Visionsa mukaisesti Musiikkitalo pyrkii olemaan kulttuurin alueella edelläkävijä, luomaan pääkaupungin aktiivista ja modernia kaupunkikuvaa ja kasvattamaan sen vetovoimaa sekä kotimaassa että ulkomailla

Helsingin kaupunginorkesterin julkinen tuki (valtio ja Helsinki) on noin 13,4 miljoonaa euroa vuodessa. Radion sinfoniaorkesteri, jonka lukuja on hankalampi löytää lienee suurin piirtein samoissa summissa, ehkä hiukan edullisempi. Yhteensä siis vuosittain jotain 20 miljoonan euron paremmalla puolella. Ja hyvä niin. On upeaa että meillä on upeita orkestereita upeassa talossa.

Musiikkitalo

Orkesterien ja SibAn lisäksi taloon tarvittavan sisällön rahoitus aiotaan hoitaa Musiikkitalon säätiön avulla. Säätiöllä onkin varoja noin miljoona euroa “Pro Musica” -rahastossa, josta tuetaan klassisen musiikin konsertteja.

Muun kuin klassisen rahoitus onkin sen sijaan yhä täysin auki.

14.5. Musiikkitalon säätiö järjestää “hyväntekeväisyyskirpputorin” Musiikkitalolla. Ideana on kerätä rahaa Musiikkitalon säätiön “Mesenaatti-rahastoon”, josta on tarkoitus tukea muita kuin klassisen musiikin tapahtumia Musiikkitalossa. Tapahtuman yhteyteen toivotaan esityksiä:

Mikäli joukkiostanne löytyy halukkuutta lähteä ilahduttamaan näin nopealla aikatalululla hyväntekeväisyys-kirpputorilla asioivaa väkeä, otamme ilomielin vastaan musiikkilahjanne!

Toivoisimme kolmesta viiteen soivaa numeroa numeroa per esiintyjä / esiintyjäryhmä.
Musisointi tapahtuu Musiikkitalon päälämpiössä akustisesti (vahvistimia ei siis tällä erää ole tarjolla).

Palkkiota emme voi tapahtuman luonteesta johtuen maksaa, mutta Musiikkitalon aikakirjoihin pääsette kuitenkin Musiikkitalossa ensimmäisten joukossa esiintyneinä!

Niinpä niin.

Klassisen musiikin rahoitus hoidetaan valtion ja kunnan kymmenien miljoonen eurojen vuotuisella budjettirahoituksella, mutta “muun musiikin” rahoitus kirpputorilla. Johon olis tietysti kiva saada myös sitä “muuta musiikkia” esiintymään – ilmaiseksi.

Ymmärtänette että sapettaa. Tätä on moniarvoinen ja avoin kulttuuripolitiikka Suomessa vuonna 2011.

Ratkaisuja ei ole oikeastaan kuin yksi: Helsingin kaupungin, jonka erityinen intressi musiikkitalon moniarvoisuus tulisi olla, on löydettävä muutama sata tuhatta euroa Musiikkitalon ohjelmistoihin. Ilman tätä satsausta hieno talo jää torsoksi.

Minä toivon koko sydämestäni että meille tulee elävä ja monipuolinen musiikkitalo. Tämän tavoitteen toteutumiseksi tarvitaan nyt kuitenkin poliittisia päätöksiä ja suhteellisen pieni summa rahaa. Kirpputoreilla ja kerjäämällä ei muutakaan ammattimaista toimintaa rahoiteta.

sirmakkalan sivistystoimi

Hoitolaitoskulttuuri-kirjoituksestani virinnyt mielenkiintoinen keskustelu sai minut jälleen pohtimaan suomalaisen esittävän taiteen tukijärjestelmiä yleisemminkin.

Suomessa kulttuurin tukijärjestelmä kun on näin ”nuoren” freelancerin näkökulmasta tuskastuttavan luutunut. Vakituisen VOS-tuen kerho saatiin valmiiksi jo 1980-luvulla. Sieltä ei voi tippua pois eikä uusia pääse sisään.

Yritän tässä purkaa muutamalla kärjistetyllä rautalankaesimerkillä sitä, miten erilaisia tuloksia erilaisilla järjestelmillä saadaan aikaiseksi ja mistä nykyisen järjestelmän sudenkuopat ainakin osittain johtuvat.

Kuvitellaanpa että Sirmakkalan pitäjä päättää edistää minullekin niin läheistä harmonikkamusiikkia. Valtuuston tahtotaso on korkea ja kunta päättää käyttää 50 000€ vuodessa yhteisistä verorahoista palkeiden venyttelyyn. Vain KD jättää pöytäkirjaan eriävän mielipiteen pirunkeuhkoilun edistämisestä.

Miten Sirmakkala voi käyttää rahansa?

Perinteinen suomalainen malli on ollut perustaa harmonikansoittajan virka.

Sivistystoimen alle syntyy työpaikka, kunnantalon kellarista luvataan treenikämppä (sisäinen vuokra 5000€) ja koesoiton perusteella onnekas yksi pelimanni saa vakituisen työpaikan. Konkreettisesti kunta saa vuosittain noin 25-80 konserttia. Ehkäpä kuntaan rakennettaisiin jopa oma harmonikkamusiikkitalo, jonka juuri harmonikalle soveltuvan salin suunnittelisi kansainvälinen huippuakustikko.

Sama soittaja soittaa samoissa paikoissa samoja kappaleita suurinpiirtein samalla tavalla 30 vuotta kunnes eläköityy vatsahaavoineen. Virka lakkautetaan sillä nuoriso ei enää haluakaan kuunnella samanlaista hanurimusiikkia kuin mitä 1980-luvun alussa kuunneltiin. Haitaristin ei tarvinnut etsiä uutta linjaa vaikka kuulijakunta harmaantui ja harveni. Palkkahan juoksi ja eläkeikä läheni.

Nykyisin kunta mitä todennäköisemmin perustaisi viran määräaikaisena esim. 2 vuotta pitkillä kausilla ja muusikko todennäköisesti vaihtuu ainakin silloin tällöin. Kuntalaiset saavat aina 2 vuotta kerrallaan saman soittajan konsertteja. Sama kaveri soittaa niin Tico ticot, Tiensuut kuin Telemannitkin. Kaksi vuotta kerrallaan.

Toinen tapa voisi olla ostaa Sirmakkalan kunnantalon auditorioon haitarikonsertteja 50 000€:lla vuosittain. Tällöin keikalla voisi käydä koko suomalaisen ja eurooppalaisen haitarimusiikin kerma. Tyylilajeja olisi varmasti jokaisen harmonikkamusiikin ystävän makuun.

Kolmas vaihtoehto olisi ajatella vuotuinen kustannus resurssina, jota voisi käyttää monella eri tavalla.

Kunta voi käyttää tuon 50 000€ esim.
– apurahana työskentelyyn ja instrumenttien hankintaan
– konsertteihin, festivaaleihin
– lyhytkestoisiin (1kk-2v) haitarinsoittajien pesteihin
– haitaripiirien ja haitarinrakennuskurssien järjestämiseen harrastajille.
– tuotantoportaan palkkaamiseen

Tällä tavalla Sirmakkala työllistäisi sivutoimisesti tai keikkapohjaisesti vuosittain kymmeniä haitaristeja. Yhden vakituisen työntekijän 30 vuoden uraa vastaavana aikana Sirmakkala olisi sivunnut satojen haitaristien uraa ja luonut ympärilleen kukoistavan hanuriklusterin.

Sirmakkala olisi brändännyt itsensä suureksi hanuripitäjäksi. Voi sitä riemua. Otetaas pojat Vesivehmaan jenkka vielä kerran.

Kuva: loungerie, Flickr (cc-licensed)

Kärjistämällä ja rautalankaa taivuttelemalla saadaan tietenkin aina toivotun näköisiä tuloksia. Harva lukija varmaankaan valitsisi selostukseni pohjalta ensimmäistä vaihtoehtoa, vakituista hanuristia. Ainakin näin freelance-haitaristista tuo vaihtoehto tuntuisi oudolta. Oikeastaan jopa pelottavalta ja luonnottomalta.

Ja kuitenkin ensimmäinen vaihtoehto kuvaa yleisintä ja budjetiltaan kookkainta tapaa tukea musiikkia maassamme. Laitosorkestereissa Suomessa työskentelee noin 1050 kuukausipalkkaista muusikkoa. Näistä muutamaa kymmentä poikkeusta lukuunottamatta (UMO, Tallari, Loiskis) kaikki soittavat klassista musiikkia.

Miksi kaikki kynnelle kykenevät kaupungit pyrkivät saamaan itselleen orkesterin? Yksi yksinkertainen vastaus: valtion raha.

Suomessa kulttuurin julkinen rahoitus tulee näennäisesti kahdesta lähteestä: kunnilta ja valtiolta. Laitosorkestereita tuetaan ns. valtionosuus- eli VOS-järjestelmän avulla. Tämä tarkoittaa sitä, että valtio maksaa tietyn osuuden, 37% sovituista laskennallisista henkilötyövuosista.

Orkesterien kohdalla laskennallinen henkilötyövuosi on tätä nykyä 53 669€. Tästä valtio maksaa kunnalle 37% eli noin 20 000€. Kunta siis saa valtiolta ”ilmaiseksi” 20 000€ per muusikko per vuosi. Sen lisäksi muusikko maksaa kunnallisveroja, ostaa asunnon, asioi kaupassa, juopottelee baarissa ja käy keilaamassa – elävöittää koko kuntaa. Tämä valtionosuus nousi vuosina 2007-2010 64%, rahassa 8 078 869€.

Orkesterilaitosjärjestelmä onkin kuin jatkuva elvytysjärjestelmä, jonka päätarkoitus ei ole tuottaa laadukasta ja monipuolista kulttuuria, vaan asukkaita ja verotuloja koko Suomeen. Jos sen sivutuloksena joku soittelee vielä vähän viuluakin, niin se on ihan kiva bonus. Kuntatalouden näkökulmasta orkesterien ylläpito on lähestulkoon kannattavaa toimintaa!

(Itseasiassa kaikkein muhkeinta on musiikin perusopetuksen laajan oppimäärän valtiollinen tuki, noin 70€ per tunti per oppilas. Palaan tähän aiheeseen ja sen koko musiikinopetusta vääristävään vaikutukseen omassa blogauksessa joskus myöhemmin. Perusongelma on sama.)

Sen sijaan näihin muihin vaihtoehtoihin, jotka soveltuisivat paremmin pienimuotoisemman kulttuurin tukemiseen ei valtion tukea tipu. Tai jos tippuu, niin lähes sattumanvaraisesti ja orkesterilaitoksen tukeen verrattuna summat ovat pähkinöitä.

Toisin sanoen tilauskonsertti-, kiertue-, apuraha- ja festaritoiminta on kunnan oman rahoituksen vastuulla lähes sataprosenttisesti. Tässä mitataan suomalaisten kuntien todellinen kulttuuritahto.

Ja se tahto on matala.

Kulttuuripolitiikan tutkimuksen edistämissäätiö Cupore julkaisi muutama vuosi takaperin selvityksen Kuntien kulttuuritoiminta lukujen valossa. Valitettavasti julkaisu ei saanut jatkoa – monet luvuista olisivat kiinnostavampia trendeinä kuin pistelukuina. Sieltä kuitenkin löytyy paljon mielenkiintoista tietoa, jota mikään muu taho ei ollut aiemmin kerännyt yhteen.

Kuvaajassa vain kaksi oikean puoleisinta saraketta ovat kuntien täysin ilman valtion tukea toteuttamaa kulttuuritoiminta.

Vaikka Helsinki näyttää kuviossa kuuluvan keskikastiin, pärjää se kuitenkin vertailussa erinomaisesti mittakaavansa ansiosta – suuresta potista pienempikin prosenttikin on merkittävä summa. Vaasan johtoasemaa selittää osittain kaksikielisyys. Valtakunnan pääkaupungin tietysti tuleekin pärjätä – asuuhan Helsingissä enemmistö monien alojen ammattilaisista. Kuvataiteilijoista pääkaupunkiseudulla asuu muistaakseni noin 70%.

Varsin kuvaavaa pääkaupunkiseudun kokonaistilanteelle on se, että vuoden 2007 lukujen perusteella Vantaa käytti vain noin 100€ per asukas kulttuuriin, Helsingin satsatessa 152€ ja Espoon(!) 178,2€. Jos Helsinki satsaisi kulttuuriin yhtä vähän kuin Vantaa, selviäisi kaupunkimme noin 30 miljoonaa euroa vähemmällä. Meillä ei toki olisi myöskään kaupunginorkesteria, kaupunginteatteria jne. Mahtaakohan tämä olla osa sitä kuuluisaa ”tehokkuutta”, jota Vantaalla väitetään olevan Helsinkiä enemmän?

VOS-järjestelmän budjetin kasvatus ei liene realistista tällä hallituskaudella. Jokin ”VOS-järjestelmä freelancereille” olisi kuitenkin kehitettävä. VAKA-hankkeen kautta synnytetty ja ESEK:n jakama klubituki on hyvä alku, mutta mittakaavaltaan säälittävä.

Vuodelle 2011 valtio satsaa klubitoimintaan 100 000€. Tämä summa on 1,2% siitä lisärahoituksesta, jonka valtio lisäsi klassiselle musiikille kuluvalla hallituskaudelle. Tai viiden klassisen muusikon valtionosuus. Onko kummakaan että meidän ”ei-klassisten” piirissä kiehuu?

Rahoituksen kaksinapaisuus luo kunnille virheellisen insentiivin pyrkiä toteuttamaan vain sellaista kulttuuria, joka saa myös valtiolta tukea.
[Lue lisää…]