Case UMO

Fakta 1: UMO on ihan perkeleen kova bändi, jossa on uskomattoman taitavia ja lahjakkaita muusikoita.

Fakta 2: UMOlla on ollut taloudellisia vaikeuksia pitkään.

Fakta 3: UMOlta ei kesäkuussa tehdyssä päätöksessä leikattu euroakaan.

Niin pitkään kuin olen harrastanut kunta- ja kulttuuripolitiikkaa on UMO ollut talousvaikeuksissa. Käytännössä sen toiminta on ollut kengännauhojen venyttämistä jo siitä lähtien kun YLE vetäytyi roolistaan orkesterin vakituisena tukijana. (Alunperin orkesteria siis tukivat YLE, Helsinki ja valtio.)

Viime syksynä konsernijaoston kokouksessa UMO:n tilannekatsausta kuunnellessani aloin miettiä että mikään terve organisaatio ei voi toimia niin että työntekijät lomautetaan kahdeksi kuukaudeksi vuodessa joka vuosi. Ei mikään orkesteri voi kehittyä tai keskittyä taiteelliseen toimintaansa, jos sen talous on vuosi vuoden jälkeen konkurssin partaalla.

Sen vuoksi ideoinkin syksyn kokouksessa että UMOsta tulee teettää selvitys, jonka tulokset esitellään konsernijaostolle maaliskuussa 2018. No, maaliskuu muuttui kesäkuuksi, mutta selvitys tehtiin ja siitä tuli erinomainen, kannattaa tutustua. Selvityksen valmisti Riitta Heinämaa.

Selvityksessä on käyty kattavasti läpi UMOn historiaa, merkitystä, henkilöstöä, imagoa, strategista suuntaa, tilaratkaisuja, taloutta ja toimintamallia. Ja lopuksi selvityshenkilö Riitta Heinämaa antaa 14 toimenpide-ehdotusta:

(1) Selkeiden tulostavoitteiden sopiminen
(2) Säätiön hallituspohjan laajentaminen
(3) Säätiön hallitustyöskentelyn jatkuvuuden turvaaminen
(4) Uusimuotoisen valtuuskunnan perustaminen
(5) Säätiön toimitusjohtajan aseman selkeyttäminen
(6) Taiteellisen johtajan/pääkapellimestarin rekrytoiminen
(7) Orkesterin rakenteen muuttaminen joustavammaksi
(8) Hallinnon työskentelyedellytyksien kehittäminen
(9) Taiteelliseen ytimeen perustuvan strategian laatiminen
(10) UMO:n nimen vaihtaminen – Helsinki Jazz Orchestra
(11) Vaikuttajaviestintään panostaminen
(12) UMO:n verkkolähetysten käynnistäminen
(13) Taiteellisen keskustelun jatkaminen YLE:n kanssa
(14) Kompromissiratkaisun neuvotteleminen tilatarpeisiin

Selvitykseen perehdyttyäni pidin kaikkia ehdotettuja toimenpiteitä hyvinä. Selvitys oli kertakaikkiaan ehkäpä paras ja konkreettisin kulttuuriselvitys mitä olen vuosiin lukenut. Ja niitä on kyllä tullut muutamia lueskeltua. Jos nämä toteutetaan, UMO – tai siis HJO – on varmasti vaikuttavampi ja aktiivisempi toimija sekä Helsingissä, Suomessa että Euroopassa.

Näistä muutama on aika itsestäänselviä – kuten mm. bändin nimen muutos. Ehdotuksen luettuaan tuli olo että tietenkin, näinhän sen olisi pitänyt olla jo hyvän aikaa. Samaten orkesteri tarvitsisi kasvot: taiteellinen johtaja voisi hyvinkin ratkoa tämän.

Suurin keskustelu, ymmärrettävästi, syntyi kohdasta seitsemän: orkesterin rakenteen muuttaminen joustavammaksi.

Rakenteen ”joustavoittamisen” perussyy on se että UMOn nykyinen rahoitustaso johtaa taloudellisiin ongelmiin:

”UMO-säätiö rekisteröitiin vuonna 2008 ja säätiön toiminta on ollut tappiollista käytännössä koko sen olemassaolon ajan. UMO-säätiön kannattavuus, vakavaraisuus ja maksuvalmius on todettu heikoksi. Tilintarkastuksessa todetaan “toiminnan jatkuvuuteen liittyvä olennainen epävarmuus”:”

”UMO-säätiön ongelmana on yksinkertaistettuna se, että tulot eivät kata juoksevaa toimintaa, koska kiinteät kulut ovat niin suuret. ”

UMOn kuluista 73% on henkilöstökuluja, tästä syystä orkesterin säästöpaineet ovat jo edeltävinä vuosina kohdistuneet henkilöstöön: UMOn muusikot olivat lomautettuna 2017 n. 2kk ja ovat lomautettuna myös 2018 n. 2kk, jotta talous ei kaatuisi.

Orkesteri on siis jo nyt kaksi vuotta toiminut käytännöllisesti katsoen osa-aikaisesti.

En itse pidä kestävänä tilannetta jossa orkesteri lomauttaa työntekijänsä säännöllisesti pariksi kuukaudeksi. Lomautuksen tulisi olla hätätoimenpide, ei normaali toistuva toimintatapa. Ja vaikka lomautuksilla on saatu talous juuri ja juuri pinnalle, johtaa se täyspäiväiseen toimintamalliin yhdistettynä kuitenkin vain leikattuun, heikompaan kokonaislopputulokseen myös toiminnassa.

Pähkinänkuoressa voi ajatella että orkesterin julkinen tuki on riittänyt juuri ja juuri vuokrien ja palkkojen maksuun, eli ns. kiinteisiin kustannuksiin – rahoitus taiteelliseen työhön ja muuhun toimintaan on täytynyt yrittää saada muutoin. Ratkaisu ei ole kestävä.

Heinämaa ehdottaa selvityksessään kahta toimenpidevaihtoehtoa orkesterin toimintamallin joustavoittamiseksi:

Vaihtoehto 1 – vakituisen muusikkotyön osa-aikaistaminen (maksimi):

”DR Big Bandin tapaan UMO:n vakituisesti palkatut muusikot voisivat työskennellä vuosittain kaksi kolmen kuukauden kautta orkesterissa (3 + 3 kuukautta). Lisäksi UMO:n toimiston töistä osan voisi jakaa muusikoille. Vakituisen muusikkotyön osa-aikaistaminen vaikuttaisi laskevasti toteutuneisiin henkilötyövuosiin. Toimenpiteen kustannusvaikutusta valtion rahoitukseen on vaikea ennustaa, koska vakituisten henkilöstömenojen lisäksi myös muut toimintamenot vaikuttavat valtionosuuslaskelmaan.

Mutta osa-aikaistaminen edellyttäisi mahdollisuutta allokoida olemassa olevaa rahoitusta uudella tavalla. Osan vapautuvasta rahoituksesta voisi kohdistaa selvityksen toimenpide-ehdotusten kustannuksiin ja osan voisi käyttää UMO:n toiminnan strategisiin painopisteisiin; muun muassa kanta-esityksiin, kansainväliseen toimintaan ja yleisötyöhön.”

Vaihtoehto 2 – määräaikaiset työsuhteet (minimi):

”UMO:lla voisi jatkossa olla 5-vuoden määräaikaisia pestejä, joihin haettaisiin koesoitolla. Sopimusosapuolet arvioisivat neljännen vuoden jälkeen molemminpuolista halukkuutta 2-vuoden jatkokauteen. Pestit täytettäisiin sitä mukaan, miten virkoja vapautuu. Lisäksi UMO:ssa voisi olla myös freelancer-pestejä. Näin UMO:n rakenne olisi joustavampi henkilökierron kautta, mikä tiivistäisi entisestään UMO:n siteitä kotimaiseen jazzkenttään.”

Mielestäni molemmat toimenpiteet olivat kannatettavia. Ensimmäinen erityisesti jotta talous saadaan kuntoon – mielestäni tulisi tavoitella esim. tasoa, jossa kiinteät kustannukset olisivat noin 70% julkisesta perusrahoituksesta – näin orkesterille jäisi 30% perusrahoitusta joka vuosi jäljelle mm. tilaussävellyksiin, yleisötyöhön, tai vaikkapa johonkin ihan muuhun. Siihen toimintaan.

Toinen sen vuoksi että orkesterin rakenne olisi elävämpi. Sinne ei mentäisi koko elämäksi, vaan haettaisiin yksi useamman vuoden pätkä ja sen jälkeen taas etsittäisiin työnkuvaa muualta.

Mitä tarkoitan tällä?

Oma kokemukseni VOS-orkesterin pyörittämisestä on Suomalaisesta barokkiorkesterista, jonka hallitusta puheenjohdin neljän vuoden ajan. Suomalainen barokkiorkesteri toimii täysin freelance-pohjaisesti. Jokaista konserttia varten taiteellinen johto kerää kokoonpanot ohjelmiston vaatimusten mukaisesti ”muusikko-kollegiosta”, johon kuuluu noin 50 barokkimuusikkoa. Budjetin ja taiteellisen sisällön asettamien raamien rajoissa konserteissa sitten esiintyy vaihtelevasti jopa pienen sinfoniaorkesterin verran väkeä tai vain kvartetti, tai keskikokoinen soitinyhtye ja pieni kuoro. Mitä tahansa mitä ohjelmisto vaatii.

Itse koen että Suomalaisen barokkiorkesterin toimintamallin ytimessä on voimakkaasti taide ja taiteellinen laatu. Yhteissoittoa ja esim. ilman kapellimestaria soittoa on kyetty kehittämään kollegion toimesta.

Toivoisin tietenkin että myös Suomalaisen barokkiorkesterin talous vahvistuisi siten että orkesteri voisi maksaa vielä enemmän ja parempia palkkoja, mutta toivon että orkesteri säilyttää toimintatapansa joustavana. Ja tämä joustavuus tarkoittaa myös sitä että se kykenee tuottamaan käytännössä saman verran tapahtumia kuin UMO, mutta julkinen tuki on vain noin neljännes UMOn julkisesta tuesta.

Ei tietenkään ole järkevä tavoite että UMO muuttuisi täysin free-keikkailijoiden bändiksi. Mutta jokin välimuoto 12kk kk-palkkaisen orkesterin ja free-tuotantotalon väliltä olisi varmasti löydettävissä.

Ja mitä tämä malli sitten mahdollistaisi?

No, ensinnäkin UMOn talous olisi tasapainossa ja toimintaan – myös siihen taiteellisen toiminnan ytimeen, korkealaatuiseen big band -taidemusiikiin – olisi varaa. Toiminnan suunnittelu olisi myös helpompaa eikä elettäisi jatkuvaa kriisiä.

Toisaalta se mahdollistaisi kokonaan uudenlaisen taiteen ja taiteellisten sisältöjen tuottamisen.

Itse toivoisin että HJO uskaltaisi etsiä jotain ihan radikaalin uutta. Ei vain 3+3 tai 4+4 kuukautta soittavaa osa-aikaista big bandia, vaan roolia ympärivuotisesti erilaisia konserttisisältöjä tuottavana jazz-laitoksena, tuotantotalona.

UMOn identiteetti on tällä hetkellä ”jazzin sinfoniaorkesterin”. Mutta vaikka vakituisiin työsuhteisiin perustuva kk-palkkainen toimintamalli toimii sinfoniaorkesterin kohdalla, kannattaa kysyä minkä kokoiselle organisaatiolle se on enää toimivin malli. Jazzin puolella ajatus ”Mäntsälän kunnan jazz-kvartetista”, jossa samat neljä gubbea soittaisivat eläkettä odotellen beboppia vuodesta toiseen kuulostaa perverssiltä. Se olisi merkittävän kaukana jazz-musiikin perinteisestä toimintatavasta ja kehityksestä.

Itse voin ainakin suoraan tunnustaa että mielestäni se ei ole paras mahdollinen malli oman alani, kansanmusiikin, ainoan VOS-orkesterin kohdalla. Neljän muusikon Tallari ei edistä koko alan kehittymistä ja elävyyttä tavalla, jonka sama rahoitus muulla tavoilla organisoituna mahdollistaisi.

Big band tippuu väliin. Se on vakiintunut orkesterimuoto, jolle on paljon ohjelmistoa, mutta toisaalta se on osa kulttuuria ja musiikin muotoa, jossa yksittäisen muusikon rooli on laajempi kuin pulttisoittajan sinfiksessä. Ala myös kokonaisuutena on elävämpi ja kehittyvämpi – jazz ei ole yhtä vakiintunut toimintatavoissaan kuin klassinen orkesteri musiikki – ja hyvä niin!

Miksei voisi kuvitella ”HJO Projects” -alabrändiä jonka alla esim. bändin trumpetisti voisi kerätä ympärilleen bändin, saisi orkesterin markkinoinnin, brändin ja keikkamyyjät avukseen ja sitten myös jonkin subvention keikkoihin. Tällä hetkellähän UMOa tuetaan n. 57€ per kuulija. Entäs jos ”HJO Project” -bändejä tuettaisiin vaikka 250€ per muusikko?

Tai että ihan vaan big bandiinkin olisi varaa palkata 5 trumpetistia jos ohjelmisto sitä vaatii.

Tai HJO voisi tilata yleisötyö/yhteistötaide -projekteihinsa ihan kokonaan eri kaverit vetämään. Sellaiset jazz-muusikot, jotka ovat erikoistuneet yhteisötyöhön. Nykytilanne on osin absurdi – maamme kovimpien soittajien pitäisi saada keskittyä enemmän siihen huipputyöhön.

Tai ihan jotain muuta. Entä jos fonisektio olisikin jonkun pari viikkoa duunissa ilman muita? Ja palkkaisivat rinnalleen vielä 50 fonistia ympäri Euroopan? Ja sitten tööttäisivät niin maan perkeleesti?

En minä tiedä. Ei ole minun tehtäväni kehittää taiteellisia sisältöjä. Mutta mahdollisia malleja tuottaa palveluja kaupunkilaisille on lukuisia. Osa niistä voi ehkä tuottaa jopa luovempaa taidetta. Ehkä HJO loppujen lopuksi päättää että orkesterin tehtävä on tuottaa vain big band -musiikkia. Sekin on ok, mutta se sitten täytyy tehdä joka tapauksessa mallilla, joka on taloudellisesti nykyistä kestävämpi.

Uskon että uudella mallilla julkinen tuki on entistä parempi ”vipu” jolloin UMO kyennee nostamaan omarahoitusosuuttaan merkittävästi. En pidä utopiana että HJO kykenisi nostamaan liikevaihtonsa yli kahden miljoonan euron. Tällöin nykyistä selvästi useampi jazzmuusikko työllistyisi UMOn riveissä tavalla tai toisella.

UMO:n kuvavalinta päätöksemme uutisointiin.

UMO:n kuvavalinta päätöksemme uutisointiin.

No entä se ensimmäinen vastalause jonka arvaan? Miksei UMOlle vain anneta lisää rahaa? Tätä ehdottivat myös UMOn muusikot kannanotossaan.

Ensinnäkin toimintamallin rakentaminen sen toiveen varaan että aina tulee lisää rahaa ei ole kestävä ajatus.

Lisäksi perspektiivistäni päättäjänä kysymys on karusti siitä että jos saisin 500 000 euroa lisää kulttuurille, tai vaikka jopa kohdennetusti rytmimusiikille ja jazzille, olisiko se parhaassa mahdollisessa käytössä annettuna juuri UMOlle – joka siis jo saa 1.35 miljoonaa euroa julkista tukea joka vuosi.

Minun on pakko sanoa että keksin muita kohteita jotka menevät UMOn edelle.

Jazzissa haluaisin tukea enemmän esim. Kokojazz-klubia sekä muita klubi- ja konserttisarjoja. Haluaisin tukea enemmän myös kaupunkimme kulttuuritaloja, jotta niillä olisi varaa tilata bändejä keikoille ja maksaa niistä. Haluaisin lisää rahaa erilaisille musiikkikouluille, haluaisin jokaiselle lapselle mahdollisuuden opiskella musiikkia, haluaisin taiteilija-apurahoja, haluaisin kiertuetukijärjestelmän. Haluaisin lisää rahaa myös teattereille joiden tuki on pysynyt samalla tasolla jo vuosia. Haluaisin lisää tukea tanssille, sirkukselle, kuoroille, gallerioille. Haluaisin työtiloja ja treenikämppiä taiteilijoille. Kohteiden lista on loputon. Ja sen kärkeen minun on vaikea nykyistä UMOa lykätä.

Lopuksi

En tehnyt tätä syksyllä esitystä kevyesti, enkä missään nimessä rytmimusiikki-, jazz- tai kulttuurivastaisesti. Päin vastoin.

Toivon että UMO löytää itselleen uuden roolin ei vain big band -musiikin airueena maassamme, vaan Helsinki Jazz Orchestrana. Jazzin ja rytmimusiikin esitaistelijana, tukijana ja tuottajana – korkeatasoisinta uutta big bandmusiikkia unohtamatta.

Itse uskon ihan vilpittömästi että kesäkuisen päätöksen lopputulemana on muutaman vuoden kuluttua entistä selvästi elävämpi, vahvempi, tunnetumpi, kysytympi, räiskyvämpi ja jopa laadukkaampi UMO, jossa on töissä tyytyväisempiä ihmisiä.

Kulttuurin VOS-uudistus etenee!

Tänään julkaistiin Jaakko Kuusiston puheenjohtaman ja Sitran kätilöimän asiantuntijaryhmän ”teesit ja rahoituksen periaatteet”. kulttuurin VOS-järjestelmän uudistamiseksi. Vain noin 30 sivua isolla fonttikoolla ystävällisesti taitettuna ja paljon kuvia! Suosittelen selaamaan läpi jos kulttuuripolitiikka kiinnostaa!

VOSKyseessä on siis ikuisuusaihe siitä miten kulttuurin rahoitusjärjestelmää tulisi uudistaa. On upeaa että uudistustyössä on kuultu taiteen kenttää näin monipuolisesti ja laajasti. Ja on ihanaa että tämä vihdoin tuntuu etenevän ja vielä hyvässä hengessä. Sitran fasilitointi näyttää vaikuttaneen – näin voisi lakeja valmistella useamminkin!
Työryhmän esittämät neljä periaatetta ovat (ranskalaisilla viivoilla allekirjoittaneen kommentteja):

1. Esittävien taiteiden ja museoiden rahoitusjärjestelmä huomioi yhteiskunnan monet erilaiset kulttuuriset tarpeet.
– Tämä on pirun hyvä periaate. Taiteen tukijärjestelmän pitää pystyä kehittymään ja joustamaan. Tukijärjestelmän pitää olla kykenevä tunnistamaan vaikka ihan kokonaan uusia taiteen muotoja ja nostamaan niitä tuen piiriin. Nykyinen järjestelmä ei tähän aina kykene. Absurdein esimerkki lienee se että kuoro ei voi edes hakea VOS-tukea koska ”kuoro ei ole orkesteri” – pitäisikö lyödä kaikille kuorolaisille marakassit käteen?

2. Varmistetaan palvelujen alueellinen saatavuus ja monipuolisuus.
– Erinomaisia ideoita tämänkin periaatteen alla. Museoiden alueellisten ja valtakunnallisten tehtävien tunnistaminen omaksi rahoitusjärjestelmäkseen hyvä idea.
– Kiertue- ja yhteistyötoiminnan kehittäminen herättää toiveita että josko nyt vihdoin kymmenien vuosien odottelun jälkeen saataisiin Suomeen järkevä musiikin kiertuejärjestelmä! Ja mieluusti teatterille, sirkukselle ja tanssille kans.

3. Uudistus kokoaa valtion rahoituksen yhdeksi kokonaisuudeksi, joka koostuu eri toimijatyypit tunnistavista kategorioista ja tehtäväpohjaisista elementeistä.
– On erinomainen idea että ”esittävien taiteiden organisaatioiden rahoitus olisi tyypillisesti yhdistelmä laskennallisia ja harkinnanvaraisia elementtejä”. Näin saadaan sekä jatkuvuuden turvaavaa pysyvää rahoitusta että hereillä pitävää rahoitusta ja kilpailua.

4. Kaikissa kategorioissa kriteerien toteutumista tarkastellaan määräajoin. Määräajat ovat eripituisia. Tämä luo mahdollisuuksia sekä pitkäjänteiseen toimintaan että esittävissä taiteissa vaihtuvuuteen.
– Ja tämä. Tätä olen toivonut vuosikausia. On todella tärkeää että toiminnan laatua ja tukikriteereiden toteutuista tarkastellaan määräajoin. Vain määräaikainen tarkastelu mahdollistaa vaihtuvuuden tuen saajien joukossa. Ja loppujen lopuksi vain vaihtuvuus mahdollistaa uusien toimijoiden nousun tuen piiriin.

Hyviä periaatteeita siis. Miten tästä eteenpäin?

Lakiesityksen pitäisi kuuleman mukaan olla valmis 31.10. Viimeistään silloin tiedetään konkreettisesti mitä tuleman pitää. Ja tuolloin voi olettaa keskustelun lämpenevän merkittävästi.

Muutama pointsi VOS-uudistukseen liittyen:

Ensinnäkin se että tässä asiassa perinteinen hallitus/oppositio-asetelma ei mielestäni päde. VOS-uudistus ainakin periaatteideinsa puolesta toteuttaa niin Vihreiden, Keskustan, Kokoomuksen, Sdp:n kuin Vasemmistoliitonkin kulttuuripoliittisia tavoitteita. Ulos jäävät oikeastaan vain Perussuomalaiset, joita tunnetusti kiinnostaa lähinnä kulttuuripolitiikan nationalistinen kulma ja se että postmodernisteille ei anneta rahaa.

Nyt on kyse kulttuuripuolueen uudistuksesta, jota on tehty kulttuurin kenttää laajasti kuunnellen. Olisi surkeaa jos tämä esitys kesällä teilattaisiin yleisen oppositiopolitiikan nimissä. Kaikelle ei pidä sanoa ei.

Sitten yleisemmin. VOS-uudistuksesta puhuttaessa sekoittuu jatkuvasti kaksi keskustelua:
1. Rakennekeskustelu
– eli se miten rahaa jaetaan ja kenelle ja
2. Resurssikeskustelu
eli miten paljon rahaa on jaettavissa.

Ja usein vielä niin että “oikeastaan meillä ei edes ole rakenteellista ongelmaa – on vain resurssiongelma ja kaikki ratkeaa kunhan kaadetaan riittävästi rahaa kulttuuriin”!

Olen vahvasti toista mieltä. Mielestäni nämä kaksi keskustelua tulee pitää erillään. Kulttuurin tukirakenne tulee uudistaa joka tapauksessa. Muutoin käy kuin 2007-2008 kulttuurin rahoituksen lisääntyessä – tuki meni samoille toimijoille kuin ennenkin. Tämä ei ole enää 2019 kestävää.
Toisaalta resursseja tulee vaatia lisää joka tapauksessa. Sivistysvaltio Suomella on varaa satsata kulttuuriin nykyistä enemmän. Tämä vaatimus tulee pitää esillä jatkuvasti.

Nämä kaksi asiaa eivät kuitenkaan suoraan liity toisiinsa. Itse uskon että uuteen rakenteeseen nojaten voidaan lisärahoitustakin perustella nykyistä paremmin.

Olettaen että tämä laki astuu voimaan 2018 ja ensimmäinen uuden lain mukainen rahoituskierros käydään 2018 syksyllä, ja lain mahdollistama toiminta alkaa keväällä 2019, voidaan vaalikaudelle 2019 ja eduskuntavaaleihin 2019 mennä vahvalla kulttuurikärjellä kestävän ja uutta luovan rakenteen voimin.

Kiitos Jaakko ja työryhmä! Hyvää työtä! Tsemppiä ministeriön suuntaan! Hyvä!
#KulttuuriVOS

Kaupunginorkestereista kaupunginmusiikiksi

Olen kritisoinut musiikin valtiollisen tukijärjestelmämme jämähtäneisyyttä. Ja lähikuukausina nähdään miten hallitusohjelman linjaukset konkreettisesti vaikuttavat kulttuurin tarjontaan maassamme.

Olen kuitenkin tajunnut että vos-laki on niin voimakas ja laadukas, että sen täysremontista on turha haaveilla. Siksi rakenteellisten muutostenkin täytyy tapahtua VOS-järjestelmän kehikon piirissä. Uudistuksia tarvitaan myös kaupunginorkesterijärjestelmän itsensä vuoksi – jos mikään ei muutu, ennemmin tai myöhemmin järjestelmä menettää legitimiteettinsä, kriisiytyy ja kuihtuu. Tätä ei kukaan kulttuurin ystävä voi toivoa.

Olisiko mahdollista toteuttaa uudistusta nykyistä orkesterirakennetta rikkomatta, nykyisen lain piirissä ja nykyisellä rahoituksella? Olisiko mahdollista säilyttää nykyisen järjestelmän hyviä ominaispiirteitä, kuten ympäri maan asuvia muusikoita? Ja silti laajentaa tarjontaa ja mahdollistaa työtilaisuuksia myös muiden musiikinlajien edustajille? Ehkä. Jos sallitte, hiukan keskeneräistä ideointia keskustelunavaukseksi.

Entä jos tekisimme säädön nykyisten organisaatioiden tarjontaan ? Entä jos kaupunginorkesterien sijaan puhuisimmekin kaupunginmusiikista? Valtion tukeman kunnallisen organisaation tehtävä olisikin tuottaa kuntalaisille laaja musiikillinen kattaus pelkän orkesterin pyörittämisen sijaan.

Ajatuksena tämä mahdollistaisi sekä nykyisen vakituisiin työsuhteisiin perustuvan kk-palkkaisen klassiseen musiikkiin keskittyvän orkesterin että keikkaperustaisen jazz-, rytmi- ja maailmanmusiikin tarjonnan. Ja ehkäpä yhteistyötäkin ”runko-orkesterin” ja keikkailijoiden välille?

Väsen keikalla.

Väsen keikalla.


Mitä esitys konkreettisemmin voisi tarkoittaa? Ravistan hihasta stetson-arvion. Luvut ovat Joensuun talousarviosta, mutta kaupungin nimeen tai numeroiden yksityiskohtiin ei kannata takertua – yritän hahmotella ideaa, en luoda valmista toimintamallia ja talousarviota juuri Joensuulle tai sen orkesterille.

Joensuun kaupunginorkesteri saa valtiolta 39 laskennallista henkilötyövuotta eli noin 780 000€, toimintakatteen ollessa kokonaisuutena noin 2,1 miljoonaa euroa. Toisin sanoen Joensuu tukee itse orkesteriaan noin 1,3 miljoonalla eurolla vuosittain. Joensuun talousarvion mukaan vakituista henkilökuntaa orkesterilla oli 33 henkilöä ja määräaikaisia 6. Keskimääräinen kustannus per työntekijä 57000, pyöristetään alaspäin yleisten kulujen vuoksi vaikkapa 40 000 euroon.

Entä jos Joensuu käyttäisi määräaikaisten muusikoiden resurssit ”muun musiikin” tarjontaan? Tämä tarkoittaisi siis noin 240 000 euron satsausta. Tästä voidaan varata vaikkapa 100 000 euroa tuottajaan, markkinointiin ja tukipalveluihin (mm. äänentoisto). Ostopalveluita (=keikkoja) voitaisiin hankkia noin 140 000 eurolla.

Se mitä tällä rahalla saisi riippuu siitä mitä tilataan. Kansallisen ja jopa kansainvälisen huipputason jazzbändin saanee keikalle 5000-20000 eurolla ja esim. Jazz-liiton tai muun kiertueen yhteydessä selvästi halvemmallakin, niissä kustannus kaupungille voi olla jopa alle tonnin per keikka. Tärkeä huomio onkin se että vaikka kaupunginorkesterin subventio on noin 90%, ei ”muu musiikki” tarvitse yhtä suurta tukiosuutta ja subventio voi vaihdella konserttikohtaisesti 10-90% välillä. Jotain vertailukohtaa saa siitä että Joensuussa vuosittain n. 20 jazz-konserttia järjestävä paikallinen yhdistys saa kaupungilta vuosittain 2500 euron avustuksen ja toimintaa subventoidaan mm. Jazz-liiton suunnasta noin 15 000 euroa vuodessa.

Joensuun kaupunginorkesteri konsertoi kaupungin talousarvion tunnuslukujen mukaan vuosittain 40 kertaa, lisäksi pienyhtye-esiintymisiä on alle 20 kappaletta. On täysin mahdollista että tällä 140 000 eurolla Joensuun Musiikki voisi jopa tuplata korkealaatuisten musiikkitilaisuuksien määrän Joensuussa. Ainakin kolmanneksen lisäys (30 konserttia) olisi helppo toteuttaa, subventio per konsertti olisi yhä peräti 4666 euroa.

Kärjistäen voisi sanoa että kun orkesterin tuki per myyty lippu oli Joensuussa vuonna 2013 lähes 200 euroa, lisääntyisi muun musiikin tarjonta Joensuussa valtaisasti jo sillä että muun musiikin konsertteja tuettaisiin 200 euroa per muusikko. Ja tämä olisi mahdollista toteuttaa jo olemassaolevan organisaation sisällä toiminta-ajatusta laajentamalla.

Eikä ehdottamaani tasoon ja toimintatapaan tarvitse loikata kerralla. On täysin mahdollista kasvattaa muun musiikin tarjontaa hitaasti vakanssien vapautuessa eläköitymisen myötä. Olisiko tässä visio musiikkitarjonnalle 2025? Millainen olisi 10 vuoden polku kohti uutta toiminta-ajatusta?

Ehdotukseni keskiössä on musiikin tarjonnan monipuolisuus, ei enää vain orkesteritoiminta. Mutta samanaikaisesti on mahdollista säilyttää laadukas vakituisiin työsuhteisiin perustuva orkesteritoiminta koko Suomessa. Itse haluaisin uskoa että laajempi tarjonta tuo koko järjestelmälle lisää legitimiteettiä ja kuulijoita. Yhteistä kakkua voidaan myös kasvattaa, ei vain jakaa.

Luovaa elvytystä

Nopea ajatusleikki. Miettikää elvytystä. Mikä on ensimmäinen kuva, joka tulee mieleenne? Ainakin minä ajattelin rakennusmiesten – kyllä, nimenomaan rakennusmiesten – kypäriä. Perinteisesti elvyttävä politiikka onkin tarkoittanut rakentamista: maanteitä, kiskoja ja julkisia rakennuksia. Kunnollista, miehekästä työtä. Lapiot maahan.

Ja oikeaan suuntaan mielikuva osuukin. Nyt kun valtio saa jopa negatiivisella korolla lainaa, on hyvä aika toteuttaa tarpeellisia infrahankkeita.

Elvytys jää kuitenkin puolitiehen, jos ajattelumme kulkee vain samoja latuja kuin 80-luvullakin. Suomi ei voi vain rakentaa ja kaataa metsää. Voisiko myös kulttuurilla elvyttää?

Kuva: Anssi Koskinen / Flickr cc-lisenssi

Kuva: Anssi Koskinen / Flickr cc-lisenssi

Suomalainen kulttuuripolitiikka on perinteisesti pyrkinyt nimenomaan eroon suhdannevaihteluista – on pyritty siihen että valtion tuki tippuu tilille riippumatta ympäröivän maailman murheista. Tähänkin on perusteensa, ei sinfoniaorkesteria voi palkata vain lamavuosiksi.

Mutta on myös paljon kulttuuria ja luovia aloja, joita voisi hyvinkin tukea suhdannetta vastaan ja saada nopeasti tuloksia aikaan. Yksi hyvä esimerkki on elokuvateollisuus.

Elokuvasäätiö jakaa vuosittain noin 20 miljoonaa euroa kotimaisen elokuva- ja tv-tuotannon tukemiseen, kokonaisuudessaan tukia myönnetään noin 25 miljoonaa euroa vuodessa.

Entä jos tukisimme elokuvatuotantoja vaikkapa 40 miljoonalla eurolla 20 miljoonan sijaan, mutta vain määräaikaisesti? Tekisimme suhdannepolitiikkaa kulttuurilla. Elokuvatuotantojen määrä nousisi ja erityisesti luovien alojen työllisyys paranisi, elokuvan tekeminen kun työllistää tekijöitä monilta aloilta muusikoista cateringiin. Elvytyspiikki jättäisi jälkeensä myös osaamista ja rakenteita, jotka mahdollistaisivat myös markkinaehtoisen tuotannon laadun ja määrän kehittymisen tulevina vuosina. Elokuva-ala on myös erittäin suhdanneriippuvainen – monet tekijät työllistävät itsensä paitsi elokuvilla, myös mm. mainoksilla. Elvytys auttaisi alan toimijoita yli synkimmän taantuman.

Ylipäätään luovan alan elinkeinojen edistämiseen tarvittaisiin uusia keinoja. Suomen pitää olla kilpailukykyinen sijoittumisvaihtoehto kansainvälisesti myös luovilla aloilla. Ei vain telakoille, sellutehtaille ja teknologiafirmoille.

Elokuvateollisuus on vain yksi esimerkki. Tärkeintä olisi päästä eroon ajattelutavasta, jossa elvyttäminen koskee vain kypäräpäisiä miehiä raksalla. Suomi on toivottavasti nousemassa sellunkeittäjästä osaamista vieväksi maaksi. Vientiämme ei voi enää mitata vain Helsingin Sataman kontteja laskemalla. Eikä taloutta elvyttää vain rakentamalla.

Muusikko-lehden kysymykset ehdokkaille

Muusikko-lehti kysyi kohdennetusti muutamia kysymyksiä yhdeksältä kulttuuriasioita esillä pitäneeltä ehdokkaalta. Kiitos että kysyitte myös minulta! Oheiset vastaukseni ovat hiukan lehteen menneitä versioita pidemmät. Paperille vastauksia piti puristaa vähän tiiviimmiksi, mutta internet ei lopu kesken!
muusikkolehti
1. Väittämä: ”Tekijänoikeuslain pitäisi turvata tekijöille vahva neuvotteluasema suhteessa oikeuksien käyttäjiin ja jatkojalostajiin.” Kyllä vai ei.

Ehdottomasti kyllä.

Tekijänoikeuksien kipupisteet ovat useimmiten herättäneet keskustelua lähinnä yksityisen käytön ja ”jakamisen” kautta. Paljon suurempi kysymys on se kuinka muutama valtava jätti hallitsee käytännössä lähes koko internettiä ja kotimaassa mediaa. Vapaus on muuttumassa yhä selvemmin kohti monopoleja – isoimmat portinvartijat vaan tarjoavat kuluttajille ”ilmaisia” palveluita, joten ne voivat vaikuttaa vaarattomilta. Tekijöiden näkökulmasta näin ei ole. Jonkun ne kuvat on otettava ja biisit sävellettävä.

2. Miten varmistaisit kaupunginorkesterien alueellisen kulttuuritarjonnan jatkuvuuden vaikeassa taloustilanteessa?

Kysymykseen on vaikea vastata lyhyesti.

Ytimessään kyse on VOS-järjestelmän valuvioista. Orkesterilaitoksemme luotiin erilaiseen maailmaan. Jokaisen kynnelle kykenevän kaupungin oli itse tuotettava korkeakulttuuria. Ja korkeakulttuuri tarkoitti järjestelmää luotaessa käytännössä vain klassista musiikkia.

Nykyisin VOS-järjestelmä kohtelee jo ns. klassista taidemusiikkiakin epäreilusti. Mm. ammattikuoron puute johtuu lain älyttömästä kirjauksesta ja myös klassisen musiikin kiertuetoiminta on lapsenkengissään. Ja tukemisen arvoista korkeakulttuuria olisi moni muukin taiteenlaji.

Korkealaatuisen musiikkikulttuurin alueellinen tarjonta on ehdottomasti tärkeä tavoite. VOS-järjestelmää ja kaupunginorkesterien verkkoamme tulee tarkastella osana laajempaa kokonaisuutta ja kansalaisten kulttuuritarjontaa.

Pyrkisin vahvistamaan osaa orkestereista esim. Kymi Sinfonietan tapaan, jotta meillä olisi vahvempia alueellisia orkestereita, jotka pystyisivät soittamaan monipuolisempaa repertuaaria. Tällöin toivottavasti myös orkestereiden omarahoitusosuutta saataisiin nostettua, joka vahvistaisi rahoituspohjaa. Sitoisin osan orkestereiden rahoituksesta kiertuetoimintaan, jota osa orkestereista tekee jo nyt erinomaisen hienosti.

Tärkeää olisi luoda sekä teatterin että musiikin VOS-järjestelmään mekanismi, joka mahdollistaisi hallittuja rakennemuutoksia. Olen käyttänyt esimerkkinä mm. Hollannin aiempaa mekanismia, jossa neljän vuoden välein toimijoiden oli vakuutettava valtio tarpeellisuudestaan.

Pelkoni on se että jos kaikkia muutoksia vastustetaan, tulee pian Suomeen hallitus, joka vain kylmästi leikkaa kulttuurista, luomatta mitään tilalle. 2020-luvulla myös kulttuurin tukijärjestelmän tulee olla joustavampi ja monipuolisempi kuin 1980-luvulla. Kulttuuri ei voi olla muuttumattomuuden linnake.

3. Miten musiikin vapaata kenttää pitäisi kehittää ja millä resursseilla?

Mm. Vaka-hankkeen ja Jazz-liiton kiertuetoiminnan kautta Suomeen on luotu hyviä esimerkkejä toimivista malleista, joilla vapaan kentän toimintaa voitaisiin tukea ja järjestää. Myös esim. koulun konserttikeskuksen parempi rahoitus olisi tarpeen.

En kuitenkaan pidä todennäköisenä että kulttuurin kokonaisrahoitusta merkittävästi lisättäisiin tulevalla hallituskaudella. Ja Wallinin kulttuuriministerikaudesta oppineena ymmärrän että todennäköisimmin lisärahoitus menee taidelaitosten valtionosuusjärjestelmään eikä vapaalle kentälle.

Ainoa tapa saada lisäresursseja myös ns. vapaalle kentälle, on kehittää kulttuurin tukijärjestelmää suuntaan, jossa tukijärjestelmän sisään voidaa ottaa uusia toimijoita ja taiteenlajeja. Tämä vastaavasti tarkoittaisi sitä että jotkin toimijat tippuisivat tuen piiristä pois. En pidä tätä kuitenkaan mahdottomana – tärkeintä on pitää huoli siitä että henkilötyövuosia ei vain leikata pois, vaan niillä tuotetaan tulevaisuudessakin korkealaatuista kulttuuria.

Itseasiassa tällainen hiljainen rakennemuutos on jo käynnissä. Henkilötyövuosia on lisätty viime vuosina mm. Riku Niemen orkesterille ja Suomalaiselle barokkiorkesterille, joiden toimintamalli on pitkälti vapaan kentän toimijoihin nojaava eikä perinteisen ”laitosorkesterin”. Henkilötyövuodet ovat vähitellen tippuneet maakuntien orkestereista. Muutos ei ole kuitenkaan hallittu ja vauhdiltaan tuskallisen hidas. Montako muusikkosukupolvea meillä on varaa ohittaa ennen kuin muutos syntyy?