Kulttuuria kouluihin

Kirjoitan tätä Tønsbergiläisessä hotellihuoneessa. Olemme jälleen Johanna Juhola Trion kanssa koulukiertueella Norjassa.
johannaNorja ottaa koululaisten kulttuuritarjonnan tosissaan. Rikskonsertenen tavoitteena on että jokainen koululainen saa peruskoulunsa aikana nauttia kahdestakymmenestä konsertista. Kaikki ammattilaisten esittämiä ja tarjonta monipuolista, kansainvälistäkin – kuten me. Koulukonsertteja on vuosittain noin 10 000.

Eikä siinä vielä kaikki! Konserttien lisäksi kouluihin viedään joka vuosi kirjallisuutta, elokuvaa, kuvataidetta ja teatteria. Käytännössä kouluvuoden aikana on ammattilaisten tuottamia kulttuurivierailuja lähes joka kuukausi.

Ja tämä tuotetaan Norjassa joka ikiseen kouluun sijainnista riippumatta. Olemme itsekin käyneet keikalla mm. Pykeijassa, jossa on vain pari sataa asukasta. Eikä tainnut Bugøynesin koulu olla edes pienin vierailemamme. Kulttuuri kuuluu kaikille. Ainakin Norjassa.
pykeijaSuomessa vastaavaa työtä tekee Konserttikeskus. Se tuottaa vuosittain noin 1200–1500 konserttia ja musiikkityöpajaa kouluihin ja päiväkoteihin eri puolilla Suomea. Tavoitteena onkin päästä suurin piirtein Norjan tilanteeseen – ”Konsertti joka kouluun” tarkoittaisi noin 4000 konserttia vuodessa. Koulun konserttikeskuksen rahoitus on pääosin opetus- ja kulttuuriministeriöltä sekä Musiikin edistämissäätiöltä. Noin kolmannes tulee kouluilta.
https___dl_dropboxusercontent_com_u_24353527_konserttikeskus_vuosikertomus_2013_pdf
Yhteensä vain noin miljoonan euron budjetilla järjestetään 1200-1500 tilaisuutta. Tilaisuuden keskihinnaksi ”Konsertti joka kouluun” -toiminnassa muodostuu vain 630€. Huikean kustannustehokasta.

Miksi sitten kouluissa pitäisi tarjota konsertteja tai kulttuuria? Hyvin ovat pärjänneet ilmankin!

Elävän kulttuurin pitäisi olla perusoikeus. Jos ei koskaan saa kokea ja kohdata jotain muutakin musiikkia kuin sitä, mitä media ja lähiympäristö valmiiksi tarjoavat, kapeaksi jää kokemusten kirjo. Ja sitä myöten myös ymmärrys maailmasta. Vaikka internet tarjoaa meille näennäisen rajattomasti kulttuuria, pitäisi uutta vielä osata etsiä, kokea ja ehkä jopa ymmärtää. Peruskoulun tehtävä on tarjota laajaa sivistystä ja eväitä elämään. Laajentaa perspektiiviä. Nykyistä tasa-arvoisemman kulttuuritarjonnan tulisi olla itsestäänselvä osa peruskoulupolkua.

Nostamalla koulun konserttikeskuksen rahoitusta vain muutamalla miljoonalla eurolla vuodessa, 2-3 miljoonaan euroon, saisimme jokaiselle koululaiselle jokaisena kouluvuonna korkealaatuisen kulttuurielämyksen. Muutama miljoona siihen vielä lisää ja palettiin voitaisiin lisätä tanssia, teatteria, kuvataidetta ja kirjallisuuttakin. Suomella tulisi olla varaa tähän vaikka säästöjä kovasti etsitäänkin. Samalla tarjottaisiin työtilaisuuksia taiteen vapaalle kentälle. Prosenttitaidetta koulutuspolitiikkaan?

Jotta kulttuuria voitaisiin tarjota jokaiselle koululaiselle tasapuolisesti koko maassa, tulisi rahoitus hoitaa kokonaan valtion toimesta. Oli koulujen omarahoitusosuus kuinka pieni tahansa, tekee se sekä kiertueiden järjestelemisestä että rahoituksesta hankalampaa lähes turhan takia – julkinen sektori vastaa kuluista kuitenkin 100%. Ilmaisia konsertteja ei yksikään koulu kääntäisi pois oveltaan.

Konsertti joka kouluun – jo ensi vuonna!

re: Mällinen (Kulttuuripuolueet kadoksissa)

Ylen kulttuuritoimituksen päällikkö Janne Mällinen kirjoitti pari viikkoa sitten kolumnin otsikolla ”Kulttuuripuolueet kadoksissa”. Janne ei huomioineen ollut väärässä. Vähissä ovat kulttuuripoliittiset avaukset suurten puolueiden ohjelmista eivätkä ne ole keskeisiä myöskään Vihreiden ohjelmassa.

Syytkin ovat kovin yksinkertaiset: voitettavaa on vähän – hävittävää on paljon, hyviä uutisia on vähän – huonoja paljon. Avaan hiukan.
2421092548_f5eb0da2da_b_jpg
Vaikka kuinka puhuttaisiin yleviä kulttuurin merkityksestä, loppujen lopuksi kulttuuripolitiikassa kyse on rahan jakamisesta. Mitä taidetta tuetaan ja miten. Ja millaisilla summilla.

Suomen lähivuosien taloudelliset näkymät eivät ole ruusuiset. Vaikka talous lähtisi voimakkaaseenkin nousuun, suurta ”jakovaraa” ei ole, siitä on pitkittynyt taantuma pitänyt huolen. Kun vanhusväestön määrä kasvaa sitä vauhtia kun se meillä Suomessa kasvaa, käytännössä kaikki ”jakovara” mennee sosiaali- ja terveyspuolen nouseviin kustannuksiin aina 2030-luvulle saakka.

Kulttuuri- ja taidelaitosten valtionosuudet on jo ”jäädytetty” 2017 saakka, joten niistä reaalisesti leikataan jo tulevallakin hallituskaudella. Pahoin pelkään että niitä tullaan tämän jäädytyksen lisäksi leikkaamaan vielä ihan oikeasti.

Ja jos rahaa ei ole tulossa lisää, tarkottavat positiivisetkin uudistuksetkin muutoksia nykytilaan. Eli leikkauksia jollekulle. Fiksu poliitikko ja poliittinen liike ei siksi sanokaan yhtään mitään kulttuuripolitiikasta. On helpompaa nyökytellä ymmärtävästi ja lasketella latteuksia. Nollasummapelin logiikka.

Ja tästä päästäänkin sitten siihen miksi kulttuuripolitiikassa ei ole voitettavaa.

Me taiteilijat nimittäin olemme erinomaisen hyviä pitämään ääntä asiastamme. Huuto on pikkuasioistakin aivan hirveä – on valtakunnan uutinen jos Keminmaalla aiotaan ehkä myydä flyygeli. Kuvitelkaa mikä huuto syntyisi jos vaikkapa orkestereiden rahoituksesta 10% siirrettäisiin rytmimusiikin kiertuetoimintaan? Tai kaupunginteatterien tuesta 5% sidottaisiin sosiaalisiin hankkeisiin? Ja silloinkin kyse olisi vain muutamasta miljoonasta eurosta, käytännössä pyöristysvirheen pyöristysvirheestä valtion yli viidenkymmenen miljardin euron budjetissa. Eikä noissa esimerkeissäni olisi kyse edes leikkauksesta kulttuurista, vaan rahan käyttämisestä toisin – ehkä jopa nykyistä paremmin.

Kultttuurin kohdalla onkin aina kyse skandaalista tai katastrofista. Osaamme draaman! Ei mikään poliittinen puolue ehdoin tahdoin kaipaa tällaista julkisuutta. Etenkään jos toisessa vaakakupissa on vain muutama hassu miljoona säästöä.

Paitsi jos kulttuuriväen viha hyödyttää omaa agendaa. Ja siitähän Perussuomalaisten 2011 vaaliohjelman ”kulttuuriosuudessa” oli kyse. Tiedettiin kulttuuriväen pillastuvan – kuten teimmekin, minä muiden mukana. Ja tämä hyödytti vain ja ainoastaan Perussuomalaisia. Kulttuuriväki oli mukana rakentamassa jytkyä.

Miten meni, noin niinku omasta mielestä?

Tämän vuoksi toivon syvästi että kulttuurin piirissä uskallettaisiin puhua avoimesti myös rakenteista ja muutoksesta. Koska jos kaikki muutos on vain uhkaa ja ainoa viesti on ”lisää rahaa”, on todennäköisin suunta vähittäisten leikkauksien jatkuminen. Ja jos rakenteita ei muuteta resurssien huvetessa, on lopputuloksena yhä pahemmin nilkuttava järjestelmä. Tehokkuus laskee enemmän kuin säästöjä saadaan.

Siksi rakkaat kulttuurin ystävät, keskustellaan taiteen merkityksen sijaan mieluummin konkretiasta. Rahasta ja sen jakamisesta. Siitä politiikassa on ytimeltään kyse. Ja siksi mielestäni kulttuurin rahoituksen pitäisi mahdollistaa hallittu rakennemuutos. Jotta kulttuurin rakenteet tukisivat eloisaa ja monipuolista kulttuurikenttää kautta maan tulevaisuudessakin.

Keminmaa, flyygeli ja kulttuuripolitiikka

Torstai-iltapäivänä YLE uutisoi Keminmaan myyvän konserttiflyygelinsä. Aloitteen tekijöinä Perussuomalaiset ja perusteluina ”säästöt”:

Soittimen myymisestä aloitteen tehneen perussuomalaisten valtuustoryhmän tietojen mukaan flyygelin ylläpidosta aiheutuu noin 200 euron vuotuiset vakuutuskustannukset ja ryhmä huomauttaa flyygelin vaativan myös vuosittaista viritystä.

Olin mykistynyt uutisesta. Perustelu vaikutti niin absurdilta ja epätodelliselta että koko asiaa oli vaikea uskoa todeksi. 200 euron säästöt! Suomalainen kunnallispolitiikka jaksaa yllättää!

Asiallinen konserttiflyygeli maksaa noin satatuhatta euroa. Muutama satanen tai tonni vuodessa on pieni raha siitä että arvosoitin pysyy kunnossa ja konserttien järjestäminen on ylipäätään mahdollista. Ja kun se on kerran hankittu, on pois myyminen vaan yksinkertaisesti vähän tyhmää.

Kuva: Wikimedia Commons, kuvaaja: Alan Levine, cc-lisenssi

Kuva: Wikimedia Commons, kuvaaja: Alan Levine, cc-lisenssi


Olin sen verran järkyttynyt että päätin soittaa suoraan sylttytehtaalle – Keminmaan sivistyslautakunnan jäsenille.

Ensimmäisenä sain luurin päähän sivistyslautakunnan perussuomalaisen varapuheenjohtajan Arto Hakalan. Kysyin miksi ovat flyygelin myyntiä ehdottaneet ja Arto vastasi:

”Meidän mielestä se flyygeli ei siellä varastossa sivistä kettään.”

”Sen jälkeen kun Otto Vallenius -laulukurssien järjestäminen lopetettiin ei sille ole ennää ollut käyttöä kuin kerran tai kaksi vuodessa koulun juhlissa.”

”Siinä meijän aloitteessa oli että käytetään sivistystoimeen ne rahat jotka siitä saadaan.”

Sain yhteyden myös lautakunnan puheenjohtaja Jouni Hastiin. Hänellä tuntui olevan laajempaa ymmärrystä kulttuuripalveluista ja koko YLE:n uutinen flyygelin myynnistä joutui uuteen valoon.

Jounin mukaan tällä viikolla päätettiin vain laittaa flyygeli tarjolle, jotta nähdään paljonko siitä saataisiin. Ja päätökseen lisättiin ehdollinen lause: ”sivistyslautakunta pidättää oikeuden hylätä tai hyväksyä tarjous”. Eli lopullisesta myynnistä päätetään erikseen – eikä instrumenttia olla muutamalla eurolla myymässä, jos ylipäätään myydään. Jouni totesi vielä erikseen että ”ei tällä kunnan taloutta pelasteta”.

Mukavaa että tilanne ei ollut aivan niin pimeä kuin mitä uutisen lukemalla sai ymmärtää.

Puheluiden jälkeen jäin pureksimaan kuulemaani. Arton vastauksessa kun on vissi pointti. Ihan takuulla se flyygeli ei siellä varastossa sivistä ketään. Ja lisäsatsaus sivistykseen olisi varmasti hyvästä. Tästä päästäänkin todella mielenkiintoisen kysymyksen äärelle:

Miksi flyygeliä ei käytetä?

Perussyy löytyy suomalaisesta kulttuuripolitiikasta. Musiikin valtiollinen tukijärjestelmä on luotu ylläpitämään orkestereita. Orkestereita, jotka soittavat kiltisti kotisalissaan konsertteja samalla kokoonpanolla vuodesta ja kuukaudesta toiseen. Keminmaalla tämä valtion vahvasti tukema kulttuuri näkyy Länsi-Pohjan jousikvartetin muodossa, joka näköjään soittaa tänä syksynä kokonaiset kolme konserttia Keminmaalla. Flyygeliä ei jousikvartetti tarvitse.

Klassinen orkesterimusiikki voikin Suomessa hyvin. Yhteensä valtionosuusjärjestelmän 1037:sta henkilötyövuodesta 986 eli 95% on jyvitetty ns. ”klassista musiikkia” esittäville orkestereille.

Eikä tässä sinällään ole mitään pahaa tai väärin, kyllä laadukas klassinen musiikki tukensa ansaitsee. Keminmaan esimerkki kuitenkin nostaa kirkkaasti esiin sen mitä kaikkea jää tukematta – jo klassisen musiikin genressäkin.

Missä on kamarimusiikki? Miksi tuemme miljoonilla suurten kaupunkien sinfoniaorkestereita mutta kamarimusiikkiin Keminmaalla meillä ei ole edes tukijärjestelmää? Ja miksei Keminmaalla soi myös jazz, kansanmusiikki tai rytmimusiikki? Miksi nykyinen kulttuurin tukijärjestelmämme ylipäätään sulkee suuren osan maata tarjonnan ulkopuolelle?

Milla Viljamaa keskittyy, ranskalaiset ihmettelevät kuulemaansa.

Milla Viljamaa keskittyy, ranskalaiset ihmettelevät kuulemaansa.

Ratkaisu ovat kiertävät sisällöt, kulttuurin kiertuetoiminta. Mallit toiminnalle ovat olemassa, tarvitaan vain rohkeutta nostaa niiden rahoitus tasolle, jossa toiminta saadaan jalkautettua joka puolelle maata.

Tarvittavat summat eivät ole kummoisia. Koulun konserttikeskus järjestää vuosittain noin 1200 konsertia suoran tuen ollessa 700 000 euron ja kokonaisliikevaihdon noin miljoonan luokkaa. Myös Jazz- ja kansanmusiikkiliiton kiertuetoiminta sekä ns. VAKA-hankkeen esittämät mallit toimivat. Ja löytyy VOS-laitoksen sisältäkin erilaisia toimintatapoja, jotka mahdollistaisivat nykyistä kattavamman ja monipuolisemman tarjonnan.

Muutaman miljoonan euron satsauksella, eli noin 10% orkestereiden tuesta, koko maan kulttuuritarjonta näyttäisi kovin erilaiselta. Ja tarkoitan koko maata. Jokaista yli 300 kuntaa. Jo muutaman kymmenen tuhannen euron tuella valtiolta ja kunnalta Keminmaassa voitaisiin järjestää kuukausittain korkeatasoisia konsertteja, joissa flyygeli saisi arvoistaan kyytiä ja kuntalaiset kulttuuria.

Flyygelin hankinta on vasta puolet kokonaisuudesta, tarvitaan myös soittajia. Keminmaa, teillä on autotallissanne iso Mersu tankki tyhjänä. Ilman bensaa siitä ei ole iloa kellekään. Ostetaan löpöä ja lähdetään kruisailemaan! Soittimet on tehty soitettaviksi.

Yle ja katalogimusiikki

Keväällä Elvis ry:n toiminnanjohtaja Aku Toivonen sohaisi ampaispesää arvostellessaan Yleisradiota ”Epidemic Sound” -musiikkikatalogin käytöstä.

Mikä ihmeen musiikkikatalogi ja kukamitähäh ”Epidemic Sound”?

Katalogimusiikki tarkoittaa kaikessa yksinkertaisuudessaan palvelua, jossa on suuri määrä erilaista musiikkia, jonka käyttöoikeudet on jo maksettu. Usein musiikki on vielä ”luokiteltu” kätevästi esim. tunnelmien tai tempojen mukaan. Eli voit hakea katalogistasi vaikkapa ”jännittävää” tai ”juhlavaa” musiikkia ja lisätä sen tv- tai radio-ohjelmasi taustalle. Laskutus voi olla esim. kuukausittainen ja mitään ylimääräisiä kuluja tai raportointeja ei tarvita. Äärimmäisen helppoa ja kätevää.www_epidemicsound_com_wp-content_themes_SCRN_images_ES_Logo_CMYK_pdfAlunperin nimellä ”Suomen Elokuvasäveltäjät ry” perustettu Elvis on kuitenkin ymmärrettävästi näreissään. Katalogimusiikin käyttö syrjäyttää suomalaisten musiikintekijöiden työtilaisuuksia Yle:n kanavilla.

Yle:n julkaisujohtaja Ismo Silvo vastasi kritiikkiin mm. seuraavasti:

Viime vuosina Ylen panostus kotimaiseen kulttuuriin on kasvanut sekä absoluuttisena summana että suhteellisena osuutena Ylen kuluista.

Ja sitten musiikkipanostuksista. Nekin ovat kasvaneet. Vuodesta 2011 kuluvan vuoden 2014 sopimukseen verraten oikeusmaksut musiikin tekijöille ovat kasvaneet 2,1 M€. Kasvua maksuihin on kolmessa vuodessa tullut liki viidennes!

Katalogimusiikki on yksi nykymaailman keino musiikin käyttöön silloin, kun musiikki ei ole tv-ohjelmassa sisällöllisesti tai ilmaisullisesti merkittävässä roolissa, kuten useissa asia- ja ajankohtaisohjelmissa. Katalogimusiikilla ei tavoitella autenttisen musiikin syrjäyttämistä ohjelmissa, jossa musiikki on olennainen sisällön osa.

Yle:n maksamat tekijänoikeuskorvaukset ovat nousseet kun ovat soittaneet enemmän musiikkia. Tämän äkkiseltään ajattelisi olevan täysin normaalia eikä kovinkaan hyvä argumentti kotimaiseen ohjelmatuotantoon liittyvässä keskustelussa. Perunoita ostetaan kaupasta kiloittain, musiikkia soitetaan radiossa minuuteittain.

Paljon parempi argumentti on se että katalogimusiikkia käytetään vain ”merkityksettömissä” rooleissa. Tämän voin itsekin musiikintekijänä ymmärtää. Helpottaa takuulla esim. ajankohtaisohjelmien inserttien tekemistä.

Nyt sitten täytyy enää määritellä mitä tarkoittaa ”merkittävä”. Ilmeisesti Yle Draaman viime keväänä tuottamassa ”Toisen kanssa” -sarjassa ei ollut lainkaan musiikkia, joka oli ”merkityksellisessä” roolissa. Säveltäjää ei kreditoitu. Edes sarjan tunnusmusiikki ei ollut erikseen sarjaa varten sävelletty vaan suoraan katalogista napattu.

Geneerisen toimivaa taustamusaa. Ei siinä mitään. Mielestäni on kuitenkin järkyttävää että Yle ei käytä draamatuotannossaan kotimaisia musiikintekijöitä. Kukaan ei voine väittää etteikö musiikilla olisi tv-tuotannossa merkityksellinen rooli. Usein jopa sarjalle identiteetin luova.

Nyt ei saa ymmärtää väärin. En vastusta katalogimusiikkia sinänsä. Mm. MTV3 käyttää Epidemic Soundia ja minulla ei ole yhtään mitään sitä vastaan. Se on markkinataloutta. Tehokasta ja näppärää. Tekijöille maksetaan ja sopimukset on tehty ihan jetsulleen. Kenelläkään ei pitäisi olla nokan koputtamista.

Mutta Yle ei toimi eikä sen pidäkään toimia markkinatalouden ehdoilla. Sen ei ole tarkoituskaan olla vain tehokas ja näppärä. Yleisradiolain seitsemännen pykälän toisen kohdan mukaisesti julkisen palvelun ohjelmatoiminnan tulee erityisesti:

2) tuottaa, luoda, kehittää ja säilyttää kotimaista kulttuuria, taidetta ja virikkeellistä viihdettä.

Tämän tavoitteen toteuttamiseksi Yleisradiota rahoitetaan yli 500 miljoonan euron vuotuisella Yle-verolla. Tämä rahoitusmekanismi ja julkisen palvelun velvoite tuo Yleisradiolle muitakin vastuita kuin vain sirkushuvien järjestämisen.

Eräs niistä on suomalaisen audiovisuaalisen osaamisen ylläpito ja kehittäminen. Kuvitellaanpa että kymmenen vuoden aikana ei tilattaisi lainkaan musiikkia tv-draamoihin ja sitten haluttaisiinkin tehdä ”laatusarja”, johon toivottaisiin myös ”merkittävää” musiikkia. Mistä löydettäisiin tekijät? Mistä löydettäisiin se koko monipolvinen osaamisen ketju, joka johtaa laadukkaaseen tuotantoon? Kuvitteleeko joku YLEllä että Borgenin tasoiset tv-sarjat syntyvät tyhjästä? Mitä olisi Silta ollut ilman omaa persoonallista ja vahvasti identifioivaa ääniraitaansa?

Yleisradion pitää ymmärtää että se ei ole vain yksi yhtiö muiden joukossa. Sen on toimittava toisin kuin markkinaehtoisten puulaakien. Katalogimusiikin käyttöä tulee harkita uudelleen ja luoda nykyistä tiukemmat linjaukset. Stan Leeta siteeratakseni: “With great power comes great responsibility”.

Kulttuuripolitiikkaa ja kissatauluja

(Kolumni Cult 24:n kesäkuun numeroon)

Vasemmistoliitto lähti hallituksesta ovet paukkuen. Samalla kulttuuriministerin saappaat jäivät tyhjiksi ja ne kiikutettiin asuntoministerin eteiseen. Tästähän riemu repesi. Mm. laulaja Kaija Kärkisen mukaan ”Sivistysvaltiossa pitää olla kulttuuriministeri”. Taidekenttä loukkaantui – news at 11.

Seuraavan kerran päästiin naureskelemaan kun tuore asunto- ja kulttuuriministeri kehtasi kertoa Hesarille pitävänsä kissatauluista. Kissatauluista! Kuvitelkaa! Kyllähän kulttuuriministerin olisi pitänyt osata nimetä vähintään viisi suomalaista nykytaiteilijaa ja toivoa seinälleen jotain abstraktia.

Painting by Aurélia, Luc, Jennifer and Philippe Le Hégaret

Kulttuuriministerin päätehtävä ei ole taiteilijoiden fiiliksistä huolehtiminen. Kulttuuriministeri johtaa kulttuuriministeriötä, jota puolestaan ohjaavat hallitusohjelma ja valtion talousarvioesitykset. Itseasiassa kulttuurikentän kantilta eräs parhaista kulttuuriministereistä kautta aikain oli Tanja Karpela, joka ei varmastikaan erottanut Rembranttia Renoirista, mutta tajusi että kulttuuriministerin tehtävä on johtaa ministeriötä ja nyhtää valtionvarainministeriöltä lisää rahaa. Siinä hän onnistui selvästi mm. muuatta runoilevaa jazzpianistia paremmin.

Se mitä minä olen kaivannut jo vuosikausia on kulttuuriministeri, jolla olisi kulttuuripoliittinen linja. Henkilöä, joka sanoisi muutakin kuin että kulttuuri sillai ihanasti elävöittää ihmisten arkea ja terveysvaikutukset diibadaabadaabadii. Poliitikkoa, joka ottaisi kulttuuripolitiikan vakavasti.

Kulttuuripolitiikan peruslinjat valettiin betoniin 1970-luvulla ja ne eivät ole siitä liikkuneet yhtään mihinkään. Ministeriö pärjää varmasti ihan mallikkaasti vuoden ilman poliittista ohjausta – eihän sitä ole ollut vuosikymmeniin.