Luovaa elvytystä

Nopea ajatusleikki. Miettikää elvytystä. Mikä on ensimmäinen kuva, joka tulee mieleenne? Ainakin minä ajattelin rakennusmiesten – kyllä, nimenomaan rakennusmiesten – kypäriä. Perinteisesti elvyttävä politiikka onkin tarkoittanut rakentamista: maanteitä, kiskoja ja julkisia rakennuksia. Kunnollista, miehekästä työtä. Lapiot maahan.

Ja oikeaan suuntaan mielikuva osuukin. Nyt kun valtio saa jopa negatiivisella korolla lainaa, on hyvä aika toteuttaa tarpeellisia infrahankkeita.

Elvytys jää kuitenkin puolitiehen, jos ajattelumme kulkee vain samoja latuja kuin 80-luvullakin. Suomi ei voi vain rakentaa ja kaataa metsää. Voisiko myös kulttuurilla elvyttää?

Kuva: Anssi Koskinen / Flickr cc-lisenssi

Kuva: Anssi Koskinen / Flickr cc-lisenssi

Suomalainen kulttuuripolitiikka on perinteisesti pyrkinyt nimenomaan eroon suhdannevaihteluista – on pyritty siihen että valtion tuki tippuu tilille riippumatta ympäröivän maailman murheista. Tähänkin on perusteensa, ei sinfoniaorkesteria voi palkata vain lamavuosiksi.

Mutta on myös paljon kulttuuria ja luovia aloja, joita voisi hyvinkin tukea suhdannetta vastaan ja saada nopeasti tuloksia aikaan. Yksi hyvä esimerkki on elokuvateollisuus.

Elokuvasäätiö jakaa vuosittain noin 20 miljoonaa euroa kotimaisen elokuva- ja tv-tuotannon tukemiseen, kokonaisuudessaan tukia myönnetään noin 25 miljoonaa euroa vuodessa.

Entä jos tukisimme elokuvatuotantoja vaikkapa 40 miljoonalla eurolla 20 miljoonan sijaan, mutta vain määräaikaisesti? Tekisimme suhdannepolitiikkaa kulttuurilla. Elokuvatuotantojen määrä nousisi ja erityisesti luovien alojen työllisyys paranisi, elokuvan tekeminen kun työllistää tekijöitä monilta aloilta muusikoista cateringiin. Elvytyspiikki jättäisi jälkeensä myös osaamista ja rakenteita, jotka mahdollistaisivat myös markkinaehtoisen tuotannon laadun ja määrän kehittymisen tulevina vuosina. Elokuva-ala on myös erittäin suhdanneriippuvainen – monet tekijät työllistävät itsensä paitsi elokuvilla, myös mm. mainoksilla. Elvytys auttaisi alan toimijoita yli synkimmän taantuman.

Ylipäätään luovan alan elinkeinojen edistämiseen tarvittaisiin uusia keinoja. Suomen pitää olla kilpailukykyinen sijoittumisvaihtoehto kansainvälisesti myös luovilla aloilla. Ei vain telakoille, sellutehtaille ja teknologiafirmoille.

Elokuvateollisuus on vain yksi esimerkki. Tärkeintä olisi päästä eroon ajattelutavasta, jossa elvyttäminen koskee vain kypäräpäisiä miehiä raksalla. Suomi on toivottavasti nousemassa sellunkeittäjästä osaamista vieväksi maaksi. Vientiämme ei voi enää mitata vain Helsingin Sataman kontteja laskemalla. Eikä taloutta elvyttää vain rakentamalla.

Muusikko-lehden kysymykset ehdokkaille

Muusikko-lehti kysyi kohdennetusti muutamia kysymyksiä yhdeksältä kulttuuriasioita esillä pitäneeltä ehdokkaalta. Kiitos että kysyitte myös minulta! Oheiset vastaukseni ovat hiukan lehteen menneitä versioita pidemmät. Paperille vastauksia piti puristaa vähän tiiviimmiksi, mutta internet ei lopu kesken!
muusikkolehti
1. Väittämä: ”Tekijänoikeuslain pitäisi turvata tekijöille vahva neuvotteluasema suhteessa oikeuksien käyttäjiin ja jatkojalostajiin.” Kyllä vai ei.

Ehdottomasti kyllä.

Tekijänoikeuksien kipupisteet ovat useimmiten herättäneet keskustelua lähinnä yksityisen käytön ja ”jakamisen” kautta. Paljon suurempi kysymys on se kuinka muutama valtava jätti hallitsee käytännössä lähes koko internettiä ja kotimaassa mediaa. Vapaus on muuttumassa yhä selvemmin kohti monopoleja – isoimmat portinvartijat vaan tarjoavat kuluttajille ”ilmaisia” palveluita, joten ne voivat vaikuttaa vaarattomilta. Tekijöiden näkökulmasta näin ei ole. Jonkun ne kuvat on otettava ja biisit sävellettävä.

2. Miten varmistaisit kaupunginorkesterien alueellisen kulttuuritarjonnan jatkuvuuden vaikeassa taloustilanteessa?

Kysymykseen on vaikea vastata lyhyesti.

Ytimessään kyse on VOS-järjestelmän valuvioista. Orkesterilaitoksemme luotiin erilaiseen maailmaan. Jokaisen kynnelle kykenevän kaupungin oli itse tuotettava korkeakulttuuria. Ja korkeakulttuuri tarkoitti järjestelmää luotaessa käytännössä vain klassista musiikkia.

Nykyisin VOS-järjestelmä kohtelee jo ns. klassista taidemusiikkiakin epäreilusti. Mm. ammattikuoron puute johtuu lain älyttömästä kirjauksesta ja myös klassisen musiikin kiertuetoiminta on lapsenkengissään. Ja tukemisen arvoista korkeakulttuuria olisi moni muukin taiteenlaji.

Korkealaatuisen musiikkikulttuurin alueellinen tarjonta on ehdottomasti tärkeä tavoite. VOS-järjestelmää ja kaupunginorkesterien verkkoamme tulee tarkastella osana laajempaa kokonaisuutta ja kansalaisten kulttuuritarjontaa.

Pyrkisin vahvistamaan osaa orkestereista esim. Kymi Sinfonietan tapaan, jotta meillä olisi vahvempia alueellisia orkestereita, jotka pystyisivät soittamaan monipuolisempaa repertuaaria. Tällöin toivottavasti myös orkestereiden omarahoitusosuutta saataisiin nostettua, joka vahvistaisi rahoituspohjaa. Sitoisin osan orkestereiden rahoituksesta kiertuetoimintaan, jota osa orkestereista tekee jo nyt erinomaisen hienosti.

Tärkeää olisi luoda sekä teatterin että musiikin VOS-järjestelmään mekanismi, joka mahdollistaisi hallittuja rakennemuutoksia. Olen käyttänyt esimerkkinä mm. Hollannin aiempaa mekanismia, jossa neljän vuoden välein toimijoiden oli vakuutettava valtio tarpeellisuudestaan.

Pelkoni on se että jos kaikkia muutoksia vastustetaan, tulee pian Suomeen hallitus, joka vain kylmästi leikkaa kulttuurista, luomatta mitään tilalle. 2020-luvulla myös kulttuurin tukijärjestelmän tulee olla joustavampi ja monipuolisempi kuin 1980-luvulla. Kulttuuri ei voi olla muuttumattomuuden linnake.

3. Miten musiikin vapaata kenttää pitäisi kehittää ja millä resursseilla?

Mm. Vaka-hankkeen ja Jazz-liiton kiertuetoiminnan kautta Suomeen on luotu hyviä esimerkkejä toimivista malleista, joilla vapaan kentän toimintaa voitaisiin tukea ja järjestää. Myös esim. koulun konserttikeskuksen parempi rahoitus olisi tarpeen.

En kuitenkaan pidä todennäköisenä että kulttuurin kokonaisrahoitusta merkittävästi lisättäisiin tulevalla hallituskaudella. Ja Wallinin kulttuuriministerikaudesta oppineena ymmärrän että todennäköisimmin lisärahoitus menee taidelaitosten valtionosuusjärjestelmään eikä vapaalle kentälle.

Ainoa tapa saada lisäresursseja myös ns. vapaalle kentälle, on kehittää kulttuurin tukijärjestelmää suuntaan, jossa tukijärjestelmän sisään voidaa ottaa uusia toimijoita ja taiteenlajeja. Tämä vastaavasti tarkoittaisi sitä että jotkin toimijat tippuisivat tuen piiristä pois. En pidä tätä kuitenkaan mahdottomana – tärkeintä on pitää huoli siitä että henkilötyövuosia ei vain leikata pois, vaan niillä tuotetaan tulevaisuudessakin korkealaatuista kulttuuria.

Itseasiassa tällainen hiljainen rakennemuutos on jo käynnissä. Henkilötyövuosia on lisätty viime vuosina mm. Riku Niemen orkesterille ja Suomalaiselle barokkiorkesterille, joiden toimintamalli on pitkälti vapaan kentän toimijoihin nojaava eikä perinteisen ”laitosorkesterin”. Henkilötyövuodet ovat vähitellen tippuneet maakuntien orkestereista. Muutos ei ole kuitenkaan hallittu ja vauhdiltaan tuskallisen hidas. Montako muusikkosukupolvea meillä on varaa ohittaa ennen kuin muutos syntyy?

Kulttuuria kouluihin

Kirjoitan tätä Tønsbergiläisessä hotellihuoneessa. Olemme jälleen Johanna Juhola Trion kanssa koulukiertueella Norjassa.
johannaNorja ottaa koululaisten kulttuuritarjonnan tosissaan. Rikskonsertenen tavoitteena on että jokainen koululainen saa peruskoulunsa aikana nauttia kahdestakymmenestä konsertista. Kaikki ammattilaisten esittämiä ja tarjonta monipuolista, kansainvälistäkin – kuten me. Koulukonsertteja on vuosittain noin 10 000.

Eikä siinä vielä kaikki! Konserttien lisäksi kouluihin viedään joka vuosi kirjallisuutta, elokuvaa, kuvataidetta ja teatteria. Käytännössä kouluvuoden aikana on ammattilaisten tuottamia kulttuurivierailuja lähes joka kuukausi.

Ja tämä tuotetaan Norjassa joka ikiseen kouluun sijainnista riippumatta. Olemme itsekin käyneet keikalla mm. Pykeijassa, jossa on vain pari sataa asukasta. Eikä tainnut Bugøynesin koulu olla edes pienin vierailemamme. Kulttuuri kuuluu kaikille. Ainakin Norjassa.
pykeijaSuomessa vastaavaa työtä tekee Konserttikeskus. Se tuottaa vuosittain noin 1200–1500 konserttia ja musiikkityöpajaa kouluihin ja päiväkoteihin eri puolilla Suomea. Tavoitteena onkin päästä suurin piirtein Norjan tilanteeseen – ”Konsertti joka kouluun” tarkoittaisi noin 4000 konserttia vuodessa. Koulun konserttikeskuksen rahoitus on pääosin opetus- ja kulttuuriministeriöltä sekä Musiikin edistämissäätiöltä. Noin kolmannes tulee kouluilta.
https___dl_dropboxusercontent_com_u_24353527_konserttikeskus_vuosikertomus_2013_pdf
Yhteensä vain noin miljoonan euron budjetilla järjestetään 1200-1500 tilaisuutta. Tilaisuuden keskihinnaksi ”Konsertti joka kouluun” -toiminnassa muodostuu vain 630€. Huikean kustannustehokasta.

Miksi sitten kouluissa pitäisi tarjota konsertteja tai kulttuuria? Hyvin ovat pärjänneet ilmankin!

Elävän kulttuurin pitäisi olla perusoikeus. Jos ei koskaan saa kokea ja kohdata jotain muutakin musiikkia kuin sitä, mitä media ja lähiympäristö valmiiksi tarjoavat, kapeaksi jää kokemusten kirjo. Ja sitä myöten myös ymmärrys maailmasta. Vaikka internet tarjoaa meille näennäisen rajattomasti kulttuuria, pitäisi uutta vielä osata etsiä, kokea ja ehkä jopa ymmärtää. Peruskoulun tehtävä on tarjota laajaa sivistystä ja eväitä elämään. Laajentaa perspektiiviä. Nykyistä tasa-arvoisemman kulttuuritarjonnan tulisi olla itsestäänselvä osa peruskoulupolkua.

Nostamalla koulun konserttikeskuksen rahoitusta vain muutamalla miljoonalla eurolla vuodessa, 2-3 miljoonaan euroon, saisimme jokaiselle koululaiselle jokaisena kouluvuonna korkealaatuisen kulttuurielämyksen. Muutama miljoona siihen vielä lisää ja palettiin voitaisiin lisätä tanssia, teatteria, kuvataidetta ja kirjallisuuttakin. Suomella tulisi olla varaa tähän vaikka säästöjä kovasti etsitäänkin. Samalla tarjottaisiin työtilaisuuksia taiteen vapaalle kentälle. Prosenttitaidetta koulutuspolitiikkaan?

Jotta kulttuuria voitaisiin tarjota jokaiselle koululaiselle tasapuolisesti koko maassa, tulisi rahoitus hoitaa kokonaan valtion toimesta. Oli koulujen omarahoitusosuus kuinka pieni tahansa, tekee se sekä kiertueiden järjestelemisestä että rahoituksesta hankalampaa lähes turhan takia – julkinen sektori vastaa kuluista kuitenkin 100%. Ilmaisia konsertteja ei yksikään koulu kääntäisi pois oveltaan.

Konsertti joka kouluun – jo ensi vuonna!

re: Mällinen (Kulttuuripuolueet kadoksissa)

Ylen kulttuuritoimituksen päällikkö Janne Mällinen kirjoitti pari viikkoa sitten kolumnin otsikolla ”Kulttuuripuolueet kadoksissa”. Janne ei huomioineen ollut väärässä. Vähissä ovat kulttuuripoliittiset avaukset suurten puolueiden ohjelmista eivätkä ne ole keskeisiä myöskään Vihreiden ohjelmassa.

Syytkin ovat kovin yksinkertaiset: voitettavaa on vähän – hävittävää on paljon, hyviä uutisia on vähän – huonoja paljon. Avaan hiukan.
2421092548_f5eb0da2da_b_jpg
Vaikka kuinka puhuttaisiin yleviä kulttuurin merkityksestä, loppujen lopuksi kulttuuripolitiikassa kyse on rahan jakamisesta. Mitä taidetta tuetaan ja miten. Ja millaisilla summilla.

Suomen lähivuosien taloudelliset näkymät eivät ole ruusuiset. Vaikka talous lähtisi voimakkaaseenkin nousuun, suurta ”jakovaraa” ei ole, siitä on pitkittynyt taantuma pitänyt huolen. Kun vanhusväestön määrä kasvaa sitä vauhtia kun se meillä Suomessa kasvaa, käytännössä kaikki ”jakovara” mennee sosiaali- ja terveyspuolen nouseviin kustannuksiin aina 2030-luvulle saakka.

Kulttuuri- ja taidelaitosten valtionosuudet on jo ”jäädytetty” 2017 saakka, joten niistä reaalisesti leikataan jo tulevallakin hallituskaudella. Pahoin pelkään että niitä tullaan tämän jäädytyksen lisäksi leikkaamaan vielä ihan oikeasti.

Ja jos rahaa ei ole tulossa lisää, tarkottavat positiivisetkin uudistuksetkin muutoksia nykytilaan. Eli leikkauksia jollekulle. Fiksu poliitikko ja poliittinen liike ei siksi sanokaan yhtään mitään kulttuuripolitiikasta. On helpompaa nyökytellä ymmärtävästi ja lasketella latteuksia. Nollasummapelin logiikka.

Ja tästä päästäänkin sitten siihen miksi kulttuuripolitiikassa ei ole voitettavaa.

Me taiteilijat nimittäin olemme erinomaisen hyviä pitämään ääntä asiastamme. Huuto on pikkuasioistakin aivan hirveä – on valtakunnan uutinen jos Keminmaalla aiotaan ehkä myydä flyygeli. Kuvitelkaa mikä huuto syntyisi jos vaikkapa orkestereiden rahoituksesta 10% siirrettäisiin rytmimusiikin kiertuetoimintaan? Tai kaupunginteatterien tuesta 5% sidottaisiin sosiaalisiin hankkeisiin? Ja silloinkin kyse olisi vain muutamasta miljoonasta eurosta, käytännössä pyöristysvirheen pyöristysvirheestä valtion yli viidenkymmenen miljardin euron budjetissa. Eikä noissa esimerkeissäni olisi kyse edes leikkauksesta kulttuurista, vaan rahan käyttämisestä toisin – ehkä jopa nykyistä paremmin.

Kultttuurin kohdalla onkin aina kyse skandaalista tai katastrofista. Osaamme draaman! Ei mikään poliittinen puolue ehdoin tahdoin kaipaa tällaista julkisuutta. Etenkään jos toisessa vaakakupissa on vain muutama hassu miljoona säästöä.

Paitsi jos kulttuuriväen viha hyödyttää omaa agendaa. Ja siitähän Perussuomalaisten 2011 vaaliohjelman ”kulttuuriosuudessa” oli kyse. Tiedettiin kulttuuriväen pillastuvan – kuten teimmekin, minä muiden mukana. Ja tämä hyödytti vain ja ainoastaan Perussuomalaisia. Kulttuuriväki oli mukana rakentamassa jytkyä.

Miten meni, noin niinku omasta mielestä?

Tämän vuoksi toivon syvästi että kulttuurin piirissä uskallettaisiin puhua avoimesti myös rakenteista ja muutoksesta. Koska jos kaikki muutos on vain uhkaa ja ainoa viesti on ”lisää rahaa”, on todennäköisin suunta vähittäisten leikkauksien jatkuminen. Ja jos rakenteita ei muuteta resurssien huvetessa, on lopputuloksena yhä pahemmin nilkuttava järjestelmä. Tehokkuus laskee enemmän kuin säästöjä saadaan.

Siksi rakkaat kulttuurin ystävät, keskustellaan taiteen merkityksen sijaan mieluummin konkretiasta. Rahasta ja sen jakamisesta. Siitä politiikassa on ytimeltään kyse. Ja siksi mielestäni kulttuurin rahoituksen pitäisi mahdollistaa hallittu rakennemuutos. Jotta kulttuurin rakenteet tukisivat eloisaa ja monipuolista kulttuurikenttää kautta maan tulevaisuudessakin.

Keminmaa, flyygeli ja kulttuuripolitiikka

Torstai-iltapäivänä YLE uutisoi Keminmaan myyvän konserttiflyygelinsä. Aloitteen tekijöinä Perussuomalaiset ja perusteluina ”säästöt”:

Soittimen myymisestä aloitteen tehneen perussuomalaisten valtuustoryhmän tietojen mukaan flyygelin ylläpidosta aiheutuu noin 200 euron vuotuiset vakuutuskustannukset ja ryhmä huomauttaa flyygelin vaativan myös vuosittaista viritystä.

Olin mykistynyt uutisesta. Perustelu vaikutti niin absurdilta ja epätodelliselta että koko asiaa oli vaikea uskoa todeksi. 200 euron säästöt! Suomalainen kunnallispolitiikka jaksaa yllättää!

Asiallinen konserttiflyygeli maksaa noin satatuhatta euroa. Muutama satanen tai tonni vuodessa on pieni raha siitä että arvosoitin pysyy kunnossa ja konserttien järjestäminen on ylipäätään mahdollista. Ja kun se on kerran hankittu, on pois myyminen vaan yksinkertaisesti vähän tyhmää.

Kuva: Wikimedia Commons, kuvaaja: Alan Levine, cc-lisenssi

Kuva: Wikimedia Commons, kuvaaja: Alan Levine, cc-lisenssi


Olin sen verran järkyttynyt että päätin soittaa suoraan sylttytehtaalle – Keminmaan sivistyslautakunnan jäsenille.

Ensimmäisenä sain luurin päähän sivistyslautakunnan perussuomalaisen varapuheenjohtajan Arto Hakalan. Kysyin miksi ovat flyygelin myyntiä ehdottaneet ja Arto vastasi:

”Meidän mielestä se flyygeli ei siellä varastossa sivistä kettään.”

”Sen jälkeen kun Otto Vallenius -laulukurssien järjestäminen lopetettiin ei sille ole ennää ollut käyttöä kuin kerran tai kaksi vuodessa koulun juhlissa.”

”Siinä meijän aloitteessa oli että käytetään sivistystoimeen ne rahat jotka siitä saadaan.”

Sain yhteyden myös lautakunnan puheenjohtaja Jouni Hastiin. Hänellä tuntui olevan laajempaa ymmärrystä kulttuuripalveluista ja koko YLE:n uutinen flyygelin myynnistä joutui uuteen valoon.

Jounin mukaan tällä viikolla päätettiin vain laittaa flyygeli tarjolle, jotta nähdään paljonko siitä saataisiin. Ja päätökseen lisättiin ehdollinen lause: ”sivistyslautakunta pidättää oikeuden hylätä tai hyväksyä tarjous”. Eli lopullisesta myynnistä päätetään erikseen – eikä instrumenttia olla muutamalla eurolla myymässä, jos ylipäätään myydään. Jouni totesi vielä erikseen että ”ei tällä kunnan taloutta pelasteta”.

Mukavaa että tilanne ei ollut aivan niin pimeä kuin mitä uutisen lukemalla sai ymmärtää.

Puheluiden jälkeen jäin pureksimaan kuulemaani. Arton vastauksessa kun on vissi pointti. Ihan takuulla se flyygeli ei siellä varastossa sivistä ketään. Ja lisäsatsaus sivistykseen olisi varmasti hyvästä. Tästä päästäänkin todella mielenkiintoisen kysymyksen äärelle:

Miksi flyygeliä ei käytetä?

Perussyy löytyy suomalaisesta kulttuuripolitiikasta. Musiikin valtiollinen tukijärjestelmä on luotu ylläpitämään orkestereita. Orkestereita, jotka soittavat kiltisti kotisalissaan konsertteja samalla kokoonpanolla vuodesta ja kuukaudesta toiseen. Keminmaalla tämä valtion vahvasti tukema kulttuuri näkyy Länsi-Pohjan jousikvartetin muodossa, joka näköjään soittaa tänä syksynä kokonaiset kolme konserttia Keminmaalla. Flyygeliä ei jousikvartetti tarvitse.

Klassinen orkesterimusiikki voikin Suomessa hyvin. Yhteensä valtionosuusjärjestelmän 1037:sta henkilötyövuodesta 986 eli 95% on jyvitetty ns. ”klassista musiikkia” esittäville orkestereille.

Eikä tässä sinällään ole mitään pahaa tai väärin, kyllä laadukas klassinen musiikki tukensa ansaitsee. Keminmaan esimerkki kuitenkin nostaa kirkkaasti esiin sen mitä kaikkea jää tukematta – jo klassisen musiikin genressäkin.

Missä on kamarimusiikki? Miksi tuemme miljoonilla suurten kaupunkien sinfoniaorkestereita mutta kamarimusiikkiin Keminmaalla meillä ei ole edes tukijärjestelmää? Ja miksei Keminmaalla soi myös jazz, kansanmusiikki tai rytmimusiikki? Miksi nykyinen kulttuurin tukijärjestelmämme ylipäätään sulkee suuren osan maata tarjonnan ulkopuolelle?

Milla Viljamaa keskittyy, ranskalaiset ihmettelevät kuulemaansa.

Milla Viljamaa keskittyy, ranskalaiset ihmettelevät kuulemaansa.

Ratkaisu ovat kiertävät sisällöt, kulttuurin kiertuetoiminta. Mallit toiminnalle ovat olemassa, tarvitaan vain rohkeutta nostaa niiden rahoitus tasolle, jossa toiminta saadaan jalkautettua joka puolelle maata.

Tarvittavat summat eivät ole kummoisia. Koulun konserttikeskus järjestää vuosittain noin 1200 konsertia suoran tuen ollessa 700 000 euron ja kokonaisliikevaihdon noin miljoonan luokkaa. Myös Jazz- ja kansanmusiikkiliiton kiertuetoiminta sekä ns. VAKA-hankkeen esittämät mallit toimivat. Ja löytyy VOS-laitoksen sisältäkin erilaisia toimintatapoja, jotka mahdollistaisivat nykyistä kattavamman ja monipuolisemman tarjonnan.

Muutaman miljoonan euron satsauksella, eli noin 10% orkestereiden tuesta, koko maan kulttuuritarjonta näyttäisi kovin erilaiselta. Ja tarkoitan koko maata. Jokaista yli 300 kuntaa. Jo muutaman kymmenen tuhannen euron tuella valtiolta ja kunnalta Keminmaassa voitaisiin järjestää kuukausittain korkeatasoisia konsertteja, joissa flyygeli saisi arvoistaan kyytiä ja kuntalaiset kulttuuria.

Flyygelin hankinta on vasta puolet kokonaisuudesta, tarvitaan myös soittajia. Keminmaa, teillä on autotallissanne iso Mersu tankki tyhjänä. Ilman bensaa siitä ei ole iloa kellekään. Ostetaan löpöä ja lähdetään kruisailemaan! Soittimet on tehty soitettaviksi.