menestyksen mannerlaatat

Filosofi Pekka Himanen julkaisi eilen raporttinsa suomalaisen yhteiskunnan tilasta. Tilaisuus voiteli valtiojohtomme kielenkannat lähes runollisiksi.

”Menestyksen mannerlaatat ovat erittäin vahvassa liikkeessä”, Vanhanen sanoi.

Valtiosihteeri Risto Volanen kertoi tilaisuuden alussa, että Himanen teki raporttinsa ilmaiseksi, ”isänmaallisessa hengessä”.

Menestyksen mannerlaatat? Innostuksen aistii alkusoinnusta kun mahdollisuuksien magma vyöryy vääjämättä kansakuntamme kohtalonhetkillä kohti uudistusten ulappaa. Sibeliuksen Finlandian pasuunoiden pauhatessa taustalla.

Tämän päiväinen Hesari kertoi sitten tarkemmin mitä kaikkea selvitys pitää sisällään. Ja suuri osa ehdotuksista oli varsin järkeviä – monet kuin suoraan Vihreiden vaaliohjelmista! Himaselta löytyy rohkeutta nostaa jopa vihreiden reaalipoliitikkojen ajatuksia radikaalimpia linjauksia:

Hanke yksi: Suomen on noustava puhtaan ympäristö- ja energiateknologian edelläkävijämaaksi. Tämän alan innovaatioiden tulot pitää saada verottomina vuoteen 2020 saakka. Julkinen sektori päästöttömäksi 2020 mennessä.

Kannatan! Tulevaisuutta voi myös muokata – edes Suomen kokoisen valtion ei tarvitse vain ”sopeutua” kulloinkin vallitseviin olosuhteisiin. Vihreä elinkeinopolitiikka loisi pohjan 2020-luvun työpaikoille.

Himasen ehdotus piti sisällään myös kulttuuripoliittisia linjauksia:

Hanke kolme: elämän arvokkuus edistyy, kun Suomi luo edellytykset, että 2010-luvusta tulee humanismin ja taiteen kukoistuksen vuosikymmen. Ihmistieteiden ja taiteiden rahoitusta hän nostaisi vähintään viidellä prosentilla vuodessa koko 2010-luvun ajan. Tekijänoikeudet säilytettäisiin tekijöillä ja heille annettaisiin oikeus yhtiöittää tekijänoikeustulot. Tieteen ja taiteen lahjoitukset Himanen säätäisi verottomiksi, jotta ”valistuneet valtiaat” ja sivistysporvaristo nousisivat henkisen kulttuurin mesenaateiksi.

Myös tästä olen pitkälti samaa mieltä. Olisi hyvä, jos Suomi ymmärtäisi luovuuden ja kulttuurin todellisena voimavarana ja jopa kansainvälisenä menestystekijänä.

Viimeinen lause kuitenkin tökkii pahasti. Todella pahasti.

Lähtökohtaisestikin se siirtäisi sitä kulttuuripoliittista päätäntävaltaa, joka tällä hetkellä on (hyvässä tai pahassa) demokraattisesti valituilla elimillä kohti yksityistä rahaa. Demokratiasta plutokratiaan? Eikö yrityksillä ja yhteiskuntamme hyväosaisilla ole vielä riittävästi valtaa?

Myöskään rahan sijoittumisesta ei ole mitään takeita. Mitkä toimijat ylipäätään saisivat lahjoituksia? On melkoista optimismia olettaa, että nimenomaan taiteellisesti korkeatasoinen ja eniten lisätukea kaipaava kulttuuri hyötyisi lahjoituksista.

Lisäksi Suomen yleishyödyllisten kulttuuritoimijoiden joukossa on todella sekalaista sakkia. Sieltä löytyy mm. puolueita lähellä olevia ”kulttuuriyhdistyksiä”, joiden kautta todellisuudessa kanavoidaan piilopuoluetukea.

Kulttuuria voitaisiin kuitenkin tukea muuttamalla verotusta ystävällisempään suuntaan, sekä kehittämällä aivan uusia rakenteellisia tukimuotoja.

Itse aloittaisin musiikkitapahtumien, kirjojen ja cd-levyjen alv-kantojen (8%, 8% ja 22%) poistosta. Tuo raha valuisi heti tekijöiden taskuun ja näkyisi varmasti myös hinnoissa. Takuulla ainakin enemmän kuin ruoan alv-lasku…

Muitakin ajatuksia olen pyöritellyt. Mm. kulttuurialojen työnantajamaksujen subventio, joka olisi todella ”genre-neutraali” ehdotus, joka muuttaisi pimeän keikkailun kannattamattomammaksi. Palkka- ja keikkatyön verokiilaa pitäisi saada pienemmäksi. Palaan tähän ehdotukseen myöhemmin tarkemmin.

Monet Himasen ajatuksista mm. suomalaisten mielenterveydestä ovat kannatettavia. Mielestäni ei ole kuitenkaan mitään syytä siirtyä demokratiasta kohti valistunutta itsevaltiutta, vaan pikemminkin päinvastoin – osallistuva yhteiskunta tarvitsee lisätukea ja päätöksenteko pitää tuoda lähemmäksi kaikkia kansalaisia. Vaikutusmahdollisuuksien paranemisen voisi olettaa vähentävän myös masentuneisuutta.

Sivistysporvariston ohjailema plutokratia ei ole ratkaisu vaan ongelma.

tanssin stoa

Tein tiistain kulttuuri- ja kirjastolautakunnassa seuraavan ehdotuksen:

EHDOTUS

Kulttuuri- ja kirjastolautakunta päättänee edellyttää, että Kulttuurikeskus selvittää Itä-Helsingin kulttuurikeskus Stoan ohjelmistopolitiikan tanssilähtöiseksi muuttamisen edellytyksiä sekä mahdollisen muutoksen vaikutuksia talon muuhun nykyiseen käyttöön huhtikuun 2010 kulttuuri- ja kirjastolautakunnan kokoukseen mennessä.

Ehdotus hyväksyttiin, eli nyt virkamiehistö valmistelee huhtikuun kokoukseemme selvityksen Itä-Helsingin kulttuuritalo Stoan ohjelmistopolitiikan muuttamisesta tanssilähtöiseksi. Huhtikuussa asiasta sitten mahdollisesti päätetään. Aikataulu on tämä, sillä toukokuun kokous on ns. budjettikokous, jossa käsittelemme vuoden 2011 taloutta.

Ronja Verkasalo: DIS

Ajatukselle on tukea vihreässä valtuustoryhmässä ja olen keskustellut ideasta paitsi muiden lautakuntalaisten niin myös tanssin kentän toimijoiden kanssa. Kaikki eivät tietenkään ole täysin samaa mieltä kanssani, mutta keskustelu Tanssin talosta ja tanssin asemasta Helsingissä on mielestäni jo arvo sinällään. Pysyypähän päättäjilläkin nykytila mielessä.

Ohessa alustus, jota lähettelin sähköpostilla eri tahoille männä viikolla:

Taustaa:
Tanssi on musiikkiin ja teatteriin verrattuna Suomessa ”nuori” taiteenlaji. Ensimmäiset varsinaiset ammattilaisryhmät aloittivat toimintansa vasta 1970-luvulla ja toiminta alkoi vakiintua ja kasvaa vasta 1980-luvulla.

Valtion tukihanat laitettiin kuitenkin tiukasti suppuun 90-luvulla: teatterilaitosjärjestelmän piiriin pääseminen on uusille niin teatteri- kuin tanssiryhmillekin lähes mahdotonta.

Nykytilanne on siis se, että tanssin kentällä on suuri määrä lahjakkaita ja osaavia tekijöitä, jotka eivät voi tanssin tukijärjestelmien puutteen vuoksi työllistyä eli hyödyntää kallista koulutustaan. Erityisen epäreilu tanssin asema taiteena on, kun sitä verrataan perinteiseen teatteriin ja klassiseen musiikkiin, joihin luontevasti tanssi korkealaatuisena kulttuurina mielestäni rinnastuu. Esimerkiksi VOS-puolella varsinaiset tanssiteatterit (Zodiak&Tero Saarinen) saavat Helsingiltä 2010 yhteensä 279 000€ noin kolmen miljoonan euron tuesta. (VOS)-Teatterilain ulkopuoliset tanssiryhmät saavat talousarvioavustuksia vain 65 300€, teatterit 725 000€.

Tarve on moninkertainen.

Tanssialan toimijat ovatkin jo vuosikymmeniä koettaneet ajaa Helsinkiin ”Tanssin taloa” – valtakunnallista tanssin esitys- ja koulutuskeskusta, joka edistäisi koko alan toimintaa.

Vuonna 2008 Kulttuurikeskus valmisteli ”Selvityksen Tanssitaiteilijoiden työ- ja esiintymistiloista Helsingissä”.

Selvityksestä saa erittäin hyvän kuvan alan toiveista Tanssin talon suhteen ja tanssin asemasta ylipäätään. Suosittelen luettavaksi jos tanssi kiinnostaa! Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää! Todellinen ”page-turner”!

Selvityksen toimintaehdotuksista ensimmäinen on seuraava:

”Tanssin tilakysymysten kokonaisvaltaiseksi ratkaisemiseksi kehotetaan tanssin alan keskeisiä järjestöjä ja asiantuntijoita laatimaan esitys ns. tanssin talon hallintomalliksi ja rahoitussuunnitelmaksi. Suunnitelmassa tulee ottaa huomioon kansainväliset esimerkit ja eurooppalaisista tanssin taloista saadut kokemukset.”

Selvityksestä on nyt kulunut kohta jo kaksi vuotta eikä juuri mitään ole tapahtunut. Syitä on tietysti monia taantumasta hallinnon jähmeyteen. Alan taloudellisesta ahdingosta johtuvan resurssipulan myötä myöskään tanssikenttä ei ole saanut pakkaansa kasaan. Tanssi tarvitsee nyt kaupungin vetoapua.

Mikä sitten olisi mahdollista kaupungin tiukkojen budjettiraamien sisällä? Uutta suurta vain tanssille omistettua taloa on kaupungin mahdotonta ottaa yksin harteilleen. Erittäin vaikeaa se olisi valtionkin avulla.

Mielestäni olisi tarkasteltava jo olemassaolevan kulttuuritaloverkoston tarjontaa ja toimintatarkoitusta.

Helsingin kulttuuritalot (tässä yhteydessä Stoa, Malmitalo, Kanneltalo) rakennettiin 80-luvulta 90-luvun puoliväliin taiteen monitoimitaloiksi. Kaikille kaikkea kaikista. Tätä lähtökohtaa voisi mielestäni tarkistaa – talot ovat monellakin tapaa oman aikansa lapsia. Onko tämä toiminta-ajatus yhä paras tai ainoa mahdollinen?

Tässä tapauksessa tarkoitan erityisesti Stoaa, joka jo nyt on ”lähes tanssin talo”. Stoan pääsali on juuri sen kokoinen, jota selvityksen mukaan 87% toimijoista toivoo uuteen taloon. Jos katsoo Stoan pääsalin esityskalenteria tälle keväälle, on suurin osa tapahtumista tanssia ja nykysirkusta (erityisesti Cirko toukokuussa).

Lisäksi Stoassa on tällä hetkellä vähäisellä käytöllä oleva pienempi sali, joka soveltuisi erinomaisesti mm. nykytanssin lapsille ja nuorille suunnattuihin näytöksiin.

Annetaan Stoan erikoistua, fokusoitua – tehdä skaalana vähemmän, mutta paremmin. Luoda todellinen profiili tanssin talona! Jo talon markkinointi pääkaupunkiseudulla helpottuisi huomattavasti kun sillä olisi selkeä rooli. Samalla voitaisiin luoda Iiro Auterisen ehdottama ”virtuaalinen tanssintalo”, joka koordinoisi keskitetysti tanssin ammattilaiskentän harjoitustiloja ja edistäisi tanssin asemaa kaupungissamme.

Suurin ”mutta” ovat tietysti tarpeellisimmat lähipalvelut – eli mm. Stoan tarjoamat lasten kulttuuritapahtumat. En usko suurimman osan näistä sovittamisen taloon olevan mahdoton tehtävä. Lapsille suunnatuilla tanssiesityksillä tulee olla paikkansa myös tanssin talossa!

Tärkeintä alustavassa ehdotuksessani on kuitenkin sen toteuttamiskelpoisuus. Uutta rahoitustakaan ei välttämättä tarvita mahdottomia summia. Ja Tanssin talo voidaan lanseerata haluttaessa vaikka tammikuussa 2011.

Tietenkään Stoa tanssin talona ei ratkaise kaikkia ongelmia – erityisesti harjoitustilojen puute on paljon yhtä salia kovempi. Mutta se olisi realistisesti toteuttamiskelpoinen ensimmäinen askel kohti tanssille rakennettua omaa taloa, jollainen muista pohjoismaisista pääkaupungeista löytyy.

STOA olisi loistava tanssintalo versio 0.7 – täydellistä, kaikkien toiveet täyttävää taloa on lähes mahdotonta saada lähitulevaisuudessa. Tanssi kuitenkin tarvitsee kehittyäkseen uutta tukea NYT. Ja kaupungin oma tanssiin keskittynyt organisaatio kykenee ajamaan tanssin kehitystä tulevaisuudessakin paremmin kuin mikään tanssijoiden oma, hallinnon ulkopuolinen yhteenliitymä.

Tehdään tämä nyt ja upgreidataan sitten myöhemmin! Beta-versioiden kautta voittoon!

Yleisin pelko mitä tanssin kentältä olen ehdotukseni suhteen kuullut on se, että jos tämä ehdotus hyväksytään, niin tanssi jämähtää ikuisesti Itä-keskukseen ja mistään Stoaa laajamittaisemmasta infrasta tanssille ei voida enää edes unelmoida. Pelko on ymmärrettävä mutta mielestäni turha.

Suomalainen kulttuuripolitiikka on ollut ”seinävetoista”: jotta on voitu saada toimintabudjettia, on ensin pitänyt rakentaa talo ja palkata pysyvää henkilökuntaa. Erittäin pienillä budjeteilla pyristelevän nykytanssin asema on hyvä esimerkki tästä – ei taloa, ei resursseja. Onko tämä kuitenkaan ainoa, järkevin tai paras tapa luoda taiteellisia sisältöjä? Minun pelkoni on se, että tanssin sisältöihin (mm. harkinnanvaraiset avustukset ja kohdeavustukset) tarkoitettu raha valuisikin uudessa uljaassa talossa vahtimestareiden*, valo- ja äänimiesten palkkoihin eikä tanssin tekijöille.

Hallinnolliset esteet luovat vielä oman haasteensa. Siksi Stoa olisi tärkeä ensimmäinen askel kohta parempia resursseja. Sen raamien sisällä voitaisiin aloittaa ”virtuaalisen tanssin talon” kehitystyö, joka omalta osaltaan edistäisi tulevien tilaratkaisujen tanssimyönteisyyttä. Olen joskus puhunut ”tanssivirkamiehestä” hiukan Helsingin pyöräilyvirkamiehen tapaan.

Lisäksi mielestäni tanssin tilaratkaisun ei tarvitse välttämättä olla yksi fyysinen rakennus – tärkeintä olisi hallinnoida nykyistä rakennuskantaa siten, että se mahdollistaisi enemmän toimintaa.

Tällä viittaan mm. Kansallisoopperan alaisen Alminsalin käyttöön. 380-paikkainen sali Helsingin ydinkeskustassa, jossa on vain muutamia esityksiä viikossa! Välillä Ooppera on käyttänyt ensiluokkaista esityssalia vain harjoitteluun! Ja syy ääliömäiseen tehottomuuteen on vain hallinnollinen. Minun on vaikea hyväksyä tavoitteeksi jälleen uutta salikompleksia Töölönlahdelle ennen kuin Alminsali on otettu tehokkaampaan käyttöön.

Yksinkertainen nyrkkisääntö: mitä enemmän seiniä, sitä enemmän rahaa valuu sisällöstä tönöjen ylläpitoon!

Virtuaalinen tanssin talo voisi olla mukana mm. eilen uutisoidun ”maanalaisen museokeskuksen” suunnittelussa. Olemassa oleva ”virtuaalinen” rakenne ja Tanssin asemaa vahvistava Tanssin Stoa helpottaisivat black boxin ujuttamista myös noihin suunnitelmiin. Esittävien taiteiden vapaan kentän pitääkin hakea uusia yhteistyökuvioita ja malleja. Ei Helsinkiin tulla omaa vain nykysirkukseen, jazziin tai kansanmusiikkin keskittynyttä taloakaan rakentamaan.

Pahinta olisi jos tanssin kenttä nyrpistäisi nenäänsä ja jäisi odottelemaan täydellistä taloa supistuvien budjettiraamien todellisuudessa. Vaikka tanssijoiden koulutus tähtääkin pitkiin loikkiin, niin kaupungin hallinnossa niitä ei kyetä leiskauttamaan.

(*Helsinki käyttää kulttuuritalojensa vahtimestaripalveluihin noin 600 000€ vuodessa. Eli suurinpiirtein saman summan kuin koko vapaalle kentälle tarkoitettuihin kohdeavustuksiin. Minä haluan Helsingin työllistävän lisää taiteilijoita, en Palmian vahtimestareita.)

(EDIT: korjasin sanamuotoa väärinymmärrysten välttämiseksi ensimmäisen kuvan jälkeisessä lauseessa 25.2.)

”kansanmuusikko ja kulttuuriaktiivi”

Tuoreesta Rondo-lehdestä löytyy Kare Eskolan kirjoittama juttu ”Nykyetno elää klubeilla”, jossa mm. allekirjoittanut pääsi haastateltavana kertomaan näkemyksiään kansanmusiikin tilasta. Kaiken sanomani takana seison, mutta muutamat ”soundbitet” ovat siinä määrin poleemisia, että parempi varmaan tarkentaa näin blogilla vielä mitä tarkoitin.

– Olisihan se hirveä menetys, jos kansanmusiikki typistyisi konserttisalimusiikiksi, sanoo kansanmuusikko ja kulttuuriaktiivi Hannu Oskala. – Se on niin paljon muutakin. Ja aika tärkeässä yhteydessä kaljaa juovaan kansaan.

Ei. Kalja ei ole elinehto kansanmusiikille. Ihan selvinpäinkin voi soittaa ja kuunnella. Mutta mielestäni myös vapaammassa klubiympäristössä pitää kansanmusiikkia olla kuultavissa – erilaiset yleisökontaktit synnyttävät erilaista musiikkia. Jos soitamme vain konserttisaleissa hiiren hiljaa pysyttelevälle yleisölle, etäännytään ko. musiikin alkuperäisestä esitystilanteista turhan kauas. Ei Otto Hotakaisen rytmikäs polkka-tyyli syntynyt kirkossa, soiton piti kuulua tanssin paukkeen ja ihmisten hihkumisen yli akustisestikin, siksi nykykorvaan jo turhankin voimakas jousen käyttö oli tarpeen.

Klubitoiminta tuntuu erittäin luontevalta kodilta suomalaiselle nykykansanmusiikille. Toki lajityyppi elää myös kesäfestivaaleilla, tanhuväen häissä, maakuntien haitarikerhoissa ja niissä ”intiimeissä konserteissa”. Mutta tulevaisuuden kannalta nuorten aikuisten kaupunkiarki on erityisen tärkeä kohde.

Ongelmana on, kuinka saada toimintaan jatkuvuutta. Nuoret huippumuusikot pyristelevät edelleen ilman vakiintunutta estrdia.

– Perinnearkkua ei kukaan jaksa pyörittää kymmentä vuotta pidempään vapaaehtoistyönä, arvoi Hannu Oskala. – Se on ensisijaisesti pilotti, joka näyttää valtiovallalle, että tällaiselle musiikille on sekä tarjontaa että kysyntää, eikä se edes maksa paljon.

Oskalan toiveissa on, että kun formaatti nyt on synnytetty, sille heltiäisi vakiintunutta tukea, ja huipputason nykyetno-osaajille saataisiin sellaisia keikkoja, joita olisi mukava sekä soittaa että kuunnella. Oskalalla riittää ideoita – valtio voisi vaikkapa kilpailuttaa ohjelmapalveluyrityksiä järjestämään kansanmusiikkikiertueita.

Käsittääkseni Britanniassa ainakin osa valtiollisesta kulttuurista toimii juuri näin; ohjelmatoimistoja kilpailutetaan tuottamaan erilaisia kiertueita. Näin raskasta byrokratiaa tarvitaan mahdollisimman vähän ja rahan käyttö keskittyy erilaisten kulttuurisisältöjen järjestämiseen. ”Kaupallisten ohjelmatoimistojen” käyttö ei kerro mitään sisällöistä – kyllä täysin ”epäkaupallisellakin musiikilla” on omat agenttinsa ja managerinsa, jos sille vain luodaan ”markkinat”.

Oskalan mukaan suomalainen orkesterilaitos on luonut muusikkostandardin, joka on poikkeuksellinen muusikkouden historiassa: muusikon, joka nauttii kuukausipalkkaa ja soittaa omassa orkesterissaan neljä konserttia kuukaudessa.

– Se on mukava formaatti ja auttaa asuntolainan saamisessa, ja on valitettavaa, että ne vakiintuneet edut on unohdettu muiden musiikin lajien edustajilta, polemisoi Oskala.

Kansanmusiikille hän ei kuitenkaan toivo samanlaista järjestelmää – ei uusia Tallareita:

– Freelancerius on tälle genrelle lähes elintärkeää, siis se että kokoonpanot ja esiintymispaikat vaihtelevat.

Ja huh. Älkää nyt kukaan vaan ymmärtäkö tätä lausahdusta siten, että haluaisin romuttaa koko nykyisen klassisen musiikin orkesterilaitoksen. Se on erinomainen järjestelmä siihen mitä se tekee: tarjoaa klassista orkesterimusiikkia kuultavaksi elävänä ympäri Suomen. Ja vaikka seuraavissa kappaleissa esitänkin tiukkaa kritiikkiä nykyiselle systeemille, täytyy muistaa, että orkesterilaitoksella on paljon positiivisia ”ulkoisvaikutuksia”, joiden arvoa ei voi taskulaskimella mitata. (Esim. kuinka parikymmentä muusikkoa/näyttelijää/tanssijaa vaikuttaa pienen paikkakunnan henkiseen ilmapiiriin, jonka mukaan vaikkapa korkeakoulutetut lääkärit saattavat valita asuinpaikkansa.)

Täysin ongelmaton järjestelmä se ei silti ole. Ravistelemiselle on tarvetta. Ja laitoksen puolustajien parista huokuva muutosvastarinta jo pelkälle kriittiselle tarkastelulle on mielestäni pitkällä tähtäimellä vahingollinen myös klassisen musiikin tulevaisuudelle Suomessa. 1970-luvun perusteluilla ja organisaatioilla ei pärjätä enää 2010-luvulla.

1. Klassista musiikkia on paljon muutakin kuin orkesterimusiikki. Tarjoaako nykyinen orkesterilaitosjärjestelmä parhaan kattauksen koko sitä kirjoa, mitä ns. klassinen musiikki pitää sisällään? Miksei jähmeän kuukausipalkkaisen järjestelmän ohessa (tai jossain päin Suomea tilalla) voisi olla myös ns. klassisen musiikin kiertuepohjaista toimintaa? Vanha musiikki, kamarimusiikki (klassisen musiikin pienkokoonpanot 2-8 henkeä), uusi musiikki ja solistien resitaalit joutuvat suotta paitsioon yksipuolistavan orkesterilaitoksen vuoksi.

2. Ns. klassisen musiikin orkesterisoittajat ovat valtion tarjoamien työtilaisuuksien ja pitkäkestoisten työpaikkojen suhteen kohtuuttoman paljon paremmassa asemassa kuin muiden musiikinlajien edustajat. Suomesta löytyy n. 1000 kuukausipalkkaista klassista muusikkoa, n. 20 jatsaria (UMO) ja 5 kansanmuusikkoa (Tallari). Tilanne ei ole kestävä. Onko mitään järkeä, että suuri osa eturivin jazzmuusikoistamme ansaitsee leipänsä opettamalla samalla kun klassiset muusikot voivat keskittyä soittamiseen? Ei.

3. Orkesterilaitosjärjestelmä keskittää musiikkitilaisuudet maantieteellisesti suuriin asutuskeskuksiin, vaikka lähes jokaisessa niemenmutkassa maassamme on jokin konserttitoimintaan soveltuva tila. (Kirkko, auditorio, jumppasali jne.) Kulttuurin kiertuetoimintaa kehittämällä voitaisiin korkeatasoisia elävän taiteen kokemuksia saada huomattavasti suuremmalle osalle väestöä. Maaseutu ei pysy elävänä pelkillä maataloustukiaisilla.

4. Orkesterilaitos on taiteen tuotantomuotona jähmeä ja ei sovellu kaikille musiikinlajeille sellaisenaan. Vaikka esim. Tallari on tehnyt hienoa työtä viimeiset parikymmentä vuotta, ei se kuitenkaan edusta sellaista kansanmusiikin kuvaa, joka mielestäni on elävintä ja tuoreinta. Freelancerius, jatkuva muutos, kehittyminen ja vaihtuvat kokoonpanot, jotka ovat mielestäni vahvasti sekä kansanmusiikin että jazzin ytimessä tuntuvat vastakohdalta kuukausipalkkaiselle eläkeviralle.

Viime aikoina on myös puhuttu paljon kulttuurialojen ylikoulutuksesta. Tavallaanhan tämä pitääkin paikkansa; nykyisellä kulttuurin tuen määrällä läheskään kaikille ei riitä koulutustaan vastaavia työtehtäviä. Hyvä kysymys kuitenkin on, onko kulttuurin tuen kohdistuminen ja kulttuurin tuen kokonaismäärä kohdallaan maassamme? Ei kai kukaan voi väittää, että Suomessa olisi aivan liikaa kulttuuritilaisuuksia kautta maan? Kulttuurin valtakunnallinen tarjonta ei suinkaan ole yhtä laajaa ja monipuolista kuin Helsingin konserttikalenterista voisi päätellä. Pullonkaula on järjestelmän tarjoaman tuen muodoissa.

Jazzille, kansanmusiikille ja muillekin ”epäkaupallisen, mutta korkeatasoisen musiikin muodoille” tuleekin kehittää oma tukijärjestelmänsä, joka mahdollistaa konserttitoiminnan kaikkialla maassamme. Ja miksi rajoittua vain musiikkiin? Mm. maantieteellinen keskittyminen on musiikkia räikeämpää esim. nykytanssin saralla. Kulttuurin tuki pitäisi voida irroittaa laitoksista tiukkoine genrerajoineen, ja kohdistaa tilaisuuksiin.

Miltä näyttäisi ulkoistettu kulttuuri? Miksei kulttuuria voisi ulkoistaa? Täytyykö jokaisella kunnalla olla täysi koko kulttuurituotannon ketju palkkalistoillaan? Eikö asiantunteva tilaajaorganisaatio riittäisi? Onko kulttuuritoimen tärkein tehtävä taata kuukausipalkkaisia virkoja taidealoille vai tuottaa mahdollisimman monipuolisia ja korkeatasoisia tilaisuuksia kuntalaisille?

Itse asiassa ns. taiteen vapaa kenttähän on jo ulkoistettua, kunnille ja valtiolle äärimmäisen edullista taidetta. Hyvänä esimerkkinä hyvin tuntemani Tanssiteatteri Hurjaruuth, joka saa Helsingin kaupungilta vuosittain vähemmän tukea kuin mitä se maksaa Kaapelille (kaupungin kiinteistö) vuokrana. Kaupunki ei siis tavallaan tue Hurjaruuthin korkeatasoista esitystoimintaa eurollakaan.

Vapaa kenttä kunniaan ja rahoitus nousuun! Lukekaa koko juttu kamu-klubeista tuoreesta Rondosta. Hop!

puoluekokouksessa

Anni Sinnemäki puhuu

Vihreä liitto kokousti männä viikonloppuna Mikkelissä. Asialistalla oli poliittista keskustelua, kannanotot presidentin valtaoikeuksiin ja Burman tilanteeseen sekä ikääntymispoliittinen ohjelma. Varsin leppoisaa siis. Ei henkilövalintojen draamaa eikä suuria tunteita. Ikääntymisohjelman muutoksistakin äänestettiin vain muutamaan kertaan.

Lähes huomaamatta jäi jopa päätös neuvoa-antavasta jäsenäänestyksestä puheenjohtajan valinnassa. Kukaan ei edes taputtanut sille. Mahtoivatko Pohjois-Karjalan edustajat ymmärtää asian tärkeyden?

Heikki ja Laura veivät Marskille kukkia

Lähes päähuomion saikin siten Vinon organisoima Mannerheim-patsaan kukitus kansainvälisen homofobian vastaisen päivän kunniaksi. Heikki ja Laura laskivat ruususeppeleen Marskin jalkoihin ja Jyrki Kasvi puhui eeppisesti. Aurinko paistoi. Hyvä pössis.

Jyrki Kasvi puhuu

Myös poliittisessa keskustelussa oli hyvä meininki. Vaalirahoitusskandaali kun oli juuri niin sanotusti iskeytynyt tuulettimeen… Oli mukava todeta olevansa oikeassa paikassa. Puolueessa, joka toimii kuten saarnaa. Tulenheimon Martti totesi myöhemmin baarityöryhmässä Vihreiden olevan ainoa arvo-puolue, muut ovat etu-puolueita. Analyysi on alunperin Jukka Relanderin ja mielestäni aika hyvin paikkansa pitävä. Jäljet näkyvvät puolueen vaalirahoituksessa.

Käväisin itsekin kaksi minuuttia puhujanpöntössä. Oli pakko avautua jälleen lempiaiheestani kulttuurin alueellisesta tasa-arvosta. Kukaan muu ei varsinaisesti puhunut kulttuuripolitiikasta, joten jonkun se oli tehtävä.

Höpisin jotakuinkin näin: (rekonstruoitu ranskalaisilta viivoilta)

Arvoisa puheenjohtaja ja hyvä puoluekokousväki!

Aion puhua hiukan kulttuuripolitiikkaa.

Meille Vihreille tärkeitä teemoja ovat moniarvoisuus ja tasa-arvo. Kulttuurin alalla näiden tavoitteiden toteutuminen on mielestäni jäänyt puolitiehen.

Ensinnäkin kulttuurin tuki keskittyy Suomessa erittäin epätasaisesti tietyille kulttuuriin lajeille. Hyvänä esimerkkinä klassisen musiikin orkesterilaitoksen kautta saama tuki. Suomessa toimii noin tuhat klassista ammattimuusikkoa kuukausipalkalla eri orkestereissa. Jazz-muusikkoja järjestelmä työllistää noin 20 ja kansanmuusikkoja 5!

Toiseksi kulttuuri keskittyy erittäin voimakkaasti vain suuriin asutuskeskuksiin. Hyviä esimerkkejä musiikin eri muotojen (mm. maailmanmusiikki ja jazz) lisäksi ovat nykytanssi ja vapaiden teatteriryhmien teokset, joita ei Helsingin ulkopuolella juuri voi nähdä.

Mahdollisuus kokea korkeatasoista elävää kulttuuria on mielestäni perusoikeus, jonka tulisi toteutua koko maassa, ei vain suurimmissa kaupungeissa. Oppia Suomessa voitaisiin ottaa vaikkapa muista pohjoismaista, joissa parempia ja tasa-arvoisempia järjestelmiä on toiminnassa.

Toivon Vihreiden hallituspuolueena ajavan aktiivisiesti monipuolisen epäkaupallisen kulttuurin toimintaedellytyksiä koko maassamme.

Kannattaa miettiä mitä suomalaisuus on ilman suomalaista kulttuuria! Lätkässäkin kun näköjään tulee turpaan vuodesta toiseen?

Jännitti ihan pirusti tuon puheen pitäminen. En ole virallisissa yhteyksissä paljon päätäni aiemmin aukonut. Vaikka haitarin kanssa esiintyy harva se päivä, on uusi tilanne aina tuntematon ja pelottava. Selvisin toivoakseni ihan kohtuullisesti.

Kaikkea ei ehdi kahdessa minuutissa sanoa. Täytyy yrittää viedä ilosanomaa eteenpäin muillakin keinoin. Vihreältä kulttuuripolitiikalta puuttuu hyvästä ja kohtuullisen tuoreesta ohjelmasta huolimatta fokus. Kulttuuri on semmoinen mukava kuorrutus, johon suhtaudutaan periaatteessa positiivisesti, mutta mitään konkreettista linjausta ei puolueen taholta ole viime aikoina näkynyt. (Toki Tatusotu-asian eteneminen on pitkälti vihreiden ansiota, mutta se ei ole suoraan kulttuuripoliittinen aihe.)

Mielestäni opetusministeriön musiikin alueellinen tarjonta -selvityksen ehdotukset pitäisi toteuttaa välittömästi. Summa, joka tähän vuosittain tarvittaisiin on naurettavan pieni suhteessa tuloksiin. Esityksen toimet näkyisivät voimakkaasti koko maassa, ei vain suurimmissa kaupungeissa, joiden suosimisesta meitä vihreitä usein syytetään.

Koko maan kattavat vaikutukset tekevät ehdotuksesta mielestäni Keskustankin agendalle sopivan. Järjestelmä myös mahdollistaisi monipuolisen toimijarakenteen (yksityisen ja julkisen rahoituksen yhteistyö), joten luulisi sen kelpaavan kokkareillekin. Voin luvata itse järkätä jotain tapahtumia Siilinjärvelle ja Nurmijärvelle, jos esitys menee läpi!

Kokouksessa myös aloitetettiin puolueen strategiatyö koko puoluekokousväen voimin. Meidät oli jaettu sunnuntaiaamuna muutamaksi tunniksi työryhmiin, joissa käsiteltiin eri teemoja avoimesti. Omassa ryhmässäni pohdittiin puolueen kasvun problematiikkaa. Tuleeko vihreiden tavoitella 20% kannatusta? Jos kyllä, millä hinnalla? Tuleeko puolueen pyrkiä kasvamaan moninkertaiseksi jäsenmäärältään? Jos ei, miksi?

Yksiselittäisiä vastauksia ei tietenkään saatu, mutta keskustelu oli mielenkiintoista ja työryhmässä toimijat eri puolilta maata esittivät erilaisia näkökulmia, joille itse olisin varmasti ollut täysin sokea ilman tapaamista. Minun mielestäni vihreiden tulee tavoitella vähintään 33% kannatusta! Suurinpiirten sen verran ääniä saimme viime vaaleissa mm. Kalliossa, Viikissä ja Käpylässä (Goddamn Hippies!) Eihän poliittisen liikkeen tavoite voi millään olla vain marginaalin merkityksettömänä rähisijäjoukkona pysyminen? Itse en haluaisi olla osa sellaista puoluetta.

”Välikokouksessa” tärkeää oli myös tavata ihmisiä, viettää aikaa hyvässä seurassa ja vahvistaa hyvää fiilistä syksyä varten. Siinä onnistuttiin erinomaisesti.