Kun kesällä ei ole parempaakaan tekemistä, olen ehtinyt harrastusluonteisesti perehtyä kaupunkisuunnittelun kiehtovaan maailmaan.
Kaistanormeja etsiessäni törmäsin kahteen kahteen karttaan nopeusrajoituksista Helsingin niemellä. Toinen oli vuodelta 2001 ja toinen viime syksyltä. Sinisellä alueella nopeusrajoitus on 50 km/h, keltaisella 40 km/h ja vihreällä 30 km/h.
Erinomaista. Isot propsit hyviä päätöksiä tehneille kunnallisille päättäjille. Tärkein perustelu alemmille nopeusrajoituksille on liikenneturvallisuus. Ajonopeuden vaikutus jalankulkijan (tai pyöräilijän) kuoleman todennäköisyyteen on selvä. Ja juuri 30-40 km/h paikkeilla riski alkaa kasvaa rajusti. Lisäbonuksena kaupunki on hiukan miellyttävämpi paikka asua ja kaduilla on mukavampi liikkua myös pyörällä tai jalan.
Mutta noudatetaanko nopeusrajoituksia? Muuttuvatko ajonopeudet kylttiä vaihtamalla? Eivät välttämättä. Todellisiin ajonopeuksiin voidaan parhaiten vaikuttaa muuttamalla koko liikenneympäristöä. Havainnollistetaanpa.
Ajaisitko tällä tiellä neljää kymppiä? Aurinko paistaa, tie on kuiva, kaistat leveät ja muuta liikennettä ei näy. Tuskin.
Kaahaisitko tällä tiellä sataakahtakymppiä, vaikka se olisi sallittua? Tuskin. Silta näyttää kapealta ja pihalta saattaa rynnätä lapsi0 tielle töötöilemään.
Mikä on tämän pätkän nopeusrajoitus? Mikä sen tulisi olla? Onko Hämeentie Lahdenväylän jatkumo vai kaupunkibulevardi? Minkälaisia signaaleja tiesuunnittelu antaa kuljettajalle? Saako nyt painaa kaasua rauhassa?
Jos ajonopeuksia todella halutaan laskea, tulee kadut suunnitella siten, että tavoiteltu ajonopeus tuntuu luontevalta. Jos rakennamme leveäkaistaisia kaupunkimoottoriteitä, ei ole ihmekään, jos kaduilla kaahataan jatkuvasti liian lujaa. Kieltojen ja sääntöjen tueksi tarvitaan psykologista silmää.
