Rauhaa rajalle – Natolla vai ilman?

Eräs varhaisimmista lapsuusmuistoistani on rauhanmarssilta Joensuussa. Vuosi on varmaankin ollut 1982. Torilla käytiin isin kanssa mieltä osoittamassa, sitten mentiin tavarataloon tapaamaan joulupukkia. Pelästyin tonttua pahan kerran ja sain lohdutukseksi suklaapötkön.

Isäni pasifismi oli varmasti taustalla siihen että itsekin suoritin asevelvollisuuteni siviilipalvellen.

Rauhanaate on myös turvallisuuspoliittisen ajatteluni keskiössä – en nähnyt sivariin astuessani vuonna 2002 Suomen asevelvollisuuteen perustuvaa puolustusratkaisua järkevänä. Enkä näe vieläkään. 2020-luvun sotilaallisia kriisejä ei ratkota sillä että metsässä kykkii mahdollisimman monta miestä rynnäkkökiväärien kanssa.

Pasifistisista lähtökohdistani minun on ollut vaikea hyväksyä myös Natoa, jonka voiman keskiössä oleva ydinpelote ei ole ratkaisu yhtään mihinkään, vaan yksi ihmiskunnan suurimmista ongelmista. Kehittämällä tappamisen koneistoja synnytetään sotaa, rakentamalla rauhan ja diplomatian mekanismeja rakennetaan rauhaa.
nato_logo
Vuonna 2008 kirjoitin pitkän blogin suhteestani Natoon. Halusin ”Nato tunteilulla” -kirjoituksellani vastata Olli Kivisen ja Suomi-Atlantti -seuran ”Nato ilman tunteilua” -pamflettiin. Kirjoitus tuntuu yhä ajankohtaiselta ja argumentaatio läheiseltä. Ymmärrän miksi 2008 olin jyrkän Nato-vastainen:

Onko Suomi todellakin samaa “arvoyhteisöä” kaikkien Nato-maiden kanssa? Hyväksymmekö kyseenalaistamatta Yhdysvaltain voimapolitiikan Irakissa, “waterboarding”-kidutuksen ja Quantanamon vangit? Eikö Turkin ihmisoikeuspolitiikassa olisi parantamisen varaa?

En kykene näkemään turvallisuusuhkia yksioikoisen “Venäjä, Venäjä, Venäjä” -henkisesti. Toki hyökkäys idästä on läntistä realistisempi, mutta koko asettelu kertonee kuinka kaukainen asia suursota Euroopassa ylipäätään on. Ei ole Venäjän minkään aikavälin intresseissä hyökätä Suomeen. Molempien osapuolten tavoitteina tulisi olla uhkakuvien maalailun sijaan asteittainen jatkuva aseistariisunta. Naton tuominen Venäjän rajalle ei ole omiaan edistämään tätä kehitystä. Taloudellinen yhteistyö ja lähialueidemme demokraattisen kehityksen tuki sen sijaan on.

Veden virrattua Vantaanjoessa huomaan väitteleväni itseni kanssa aiheesta uudelleen. Suhtauduinko 2008 liian negatiivisesti Natoon? Vedinkö liian suorat viivat Yhdysvaltojen silloisen ulkopolitiikan ja Naton välille? Oliko Tanska syypää Abu Ghraibiin, Norja Quantanamoon? Suhtauduinko epärealistisesti pohjoismaisen puolustusyhteistyön tiivistämiseen?

Ja ennen kaikkea: oletinko Venäjän poliittisen ja taloudellisen kehityksen johtavan vääjäämättä kohti toimivaa kansalaisyhteiskuntaa ja länsimaista demokratiaa?

Viimeiseen kysymykseen vastaus on valitettavan selvä. Olin 2008 väärässä Venäjän suunnasta. Putinin ohjattu demokratia on selvästikin luisumassa kohti diktatuuria, jossa universaaleina pitämäni arvot kuten sananvapaus ja demokratia eivät ole kovassa kurssissa. USSR 2.0 – now with more bling and fancier cars.

Tämän virhearvion myöntämisen myötä koko kuvio muuttuu.
matushkat
Olli Kivisen Nato-argumentaation ytimessä oli ajatus läntisestä arvoyhteisöstä.

Suomen perinteinen turvallisuuspoliittinen peruslinja – puolueettomuus – ei syntynyt neutraalissa valintatilanteessa, jossa olisimme voineet itse päättää omasta asemastamme. On päivänselvää että aina 80-luvun loppuun asti ”puolueettomuus” tarkoitti Suomelle vain epätoivoista yritystä pysytellä juuri ja juuri Neuvostoliiton valtapiirin ulkopuolella tai edes sen rajamailla. Vasta 90-luvulta lähtien, Neuvostoliiton romahdettua, Suomi on ollut vapaa tekemään itse valintojaan. Ja olemme tehneet niitä nopealla tahdilla suunnan ollessa selvä: olemme osa läntistä Eurooppaa, EU:ta ja demokraattista länsimaista arvoyhteisöä.

On myös päivänselvää että putinilaisen etupiiriajattelun vahvistuessa emme ole, emmekä halua tulla jälleen osaksi Venäjän reviiriä. Suomettuminen saa jäädä historiaan. Yhteistyötä ja avunantoa kehitetään EU:n ja Venäjän välillä tasa-arvoisesti, ei Kremlistä sanellen.

Olosuhteiden muututtua minun on pakko tarkastaa jyrkän kielteistä Nato-kantaani.

Vieläkään en suhtaudu sotilasliittoon kaikki kriisit ratkaisevana ihmeidentekijänä.
Vieläkään en pidä ajatusta sotilasmenojen kasvusta positiivisena.
Vieläkään en ole oppinut rakastamaan ydinpommia.
Vieläkään asevelvollisuusarmeija ei ole mielestäni toimiva puolustusratkaisu.
Vieläkin pidän hornetteja isojen poikien kalliina leluina.
Vieläkin pidän öljytankkerionnettomuutta Suomenlahdella todennäköisempänä turvallisuusuhkana kuin tankkeja itärajalla.

Mutta silti Nato-kantani alkaa liukua jyrkän kielteisestä ”optioon” ja ”optiosta” myönteiseen. Nato-jäsenyyden kannattajien argumentit vaikuttavat vuosi vuodelta uskottavammilta ja vastustajien perustelut tuntuvat kiertävän samaa kehää vaikka maailma, Nato ja Suomi ovat muuttuneet.
sotilasalue
Turvallisuuspoliittisen keskustelun Suomessa ei toivoisi kuitenkaan pysähtyvän vain Nato-kysymykseen. Turvallisuuspoliittinen tilannekuvamme vaatii laajentamista ja päivitystä. Toista talvisotaa ei ole luvassa, vaan globalisoituneessa maailmassa myös kriisit ovat globaaleja eivätkä uhkakuvat rajoitu vain sotilaallisiin. Miksei osaa palvelukseen kutsuttavista nuorista miehistä ja naisista kouluteta öljyntorjuntajoukoiksi? Eikö kehitysapuun osallistumalla voisi ratkoa ongelmia jo ennen kuin ne syntyvät?

Nato-jäsenyys olisi luonnollinen jatkumo Suomen ulkopoliittisen aseman kehityksessä. Me olemme osa Eurooppaa ja Nato on Euroopan turvallisuuspoliittinen ratkaisu. Se antaa meille mahdollisuudet toteuttaa kalleimmat asejärjestelmähankinnat yhteistyössä muiden arvopohjaltaan demokraattisten valtioiden kanssa. Lisäksi se on myös mekanismi, jolla Suomi osallistuisi Baltian turvallisuuden takaamiseen. Estlands sak är vår.

Kuudessa vuodessa on tapahtunut paljon. Ja vaikka yhä pidän itseäni pasifistina, olen valmis tarkistamaan Nato-kantaani. Elämme mielenkiintoisia aikoja, ystävät hyvät.

suomi, suomen kuvalehti, nato ja afghanistan

Viime viikon Suomen Kuvalehti (SK 12-13 / 08) sisälsi jutun ”Eksyksissä”, joka kertoi Naton Afghanistan-operaatiosta ja erityisesti siitä, miten Suomen osuus on merkityksetön ja epäonnistunut.

Hannes Heikuran kuva Afghanistanista

(Kuva: Hannes Heikura, HS. Kuva julkaistu täysin luvatta, korkealla kunnioituksella tekijää kohtaan.)

Artikkeli on osa Suomen Kuvalehden laajempaa Nato-kampanjaa. Afghanistan-reportaasi kuitenkin erosi joukosta lähes kiimaisen militarisminsa vuoksi.

”Sota toisi lisäarvoa”

Suomi kutsuu itseään mielellään rauhanturvaamisen suurvallaksi. Mutta historian vaikeimpaan rauhanturvaoperaatioon se on osallistunut innottamasti.

Vaikka sotatoimet Afganistanissa ovat Yhdysvaltojen aloittamia ja nykyisin Naton johtamia, niillä on YK:n valtuutus. Harva kiistää, etteikö al-Qaedan terroristeja isännöineen taleban-hallinnon kaataminen 2001 olisi ollut kaikkien etu, eikä vähiten afgaanien.

Eräiden Nato-maiden edustajat ovatkin tiettävästi ihmetelleet suomalaisille isännileen, miksi kansakunta, joka on kouluttanut 350 000-päisen asevelvollisarmeijan puolustamaan rajojaan asein, ei hae sotilailleen kokemusta oikeasta sodasta.

Suomalaiset upseerit tiedostavat ristiriidan. Eräät heistä tunnustavat – yksityisesti -, että jos Suomen läsnäoloa Afganistanissa haluttaisiin järkeistää, yksi vaihtoehto olisi joukojen lähettäminen sinne, missä niitä tarvitaan.

”Totta kai se toisi sotilaallisesti lisäarvoa”, sanoo eräs upseeri.

”Se vain vaatii tietyn tyyppisen koulutuksen. Kyllähän me muutenkin koulutamme joukkoja jatkuvasti sodan aikaa varten.”

Toinen upseeri sanoo pitävänsä taisteluihin osallistumista ”kiehtovana ajatuksena”.

”On siellä pärjänneet tanskalaiset ja virolaisetkin, miksi me emme pärjäisi? Ei rauhanturvalaki sitä estäisi. Olemme itse rakentaneet sellaisia rajoituksia, joita ei lakiin ole kirjoitettu.”

Upseeri ei peittele turhautumistaan poliitikkoihin.

”Meillä on eduskunnassa sinkkiarkku-syndrooma -aivan vainoharhainen pelko siitä, että tulee tappioita.”

Kylmäävää puhetta.

Sotaan ja taisteluihin osallistuminen, ihmishenkien riistäminen voimapolitiikan jatkeena, onkin vain ”lisäarvon hankintaa” ja ”kiehtova ajatus”. Ja tappioitakin saisi tulla, ei pitäisi olla ”sinkkiarkkukammoa”.

Jutussa haastatellut upseerit osoittavat hyvin sen, miksi poliitikkojen pitää johtaa turvallisuuspolitiikkaa, ei sotilaiden. Kaikki länsimaiset joukot epäilemättä kykenevät voittamaan jokaisen taistelun johon ryhtyvät Afghanistanissa. ”Sodan” voitto häämöttää silti koko ajan kauempana kuin aiemmin.

Artikkelissa myös (ilmeisen tarkoituksellisesti) sekoitetaan perinteisen rauhanturvaamisen ja ”modernin” Nato-johtoisen rauhaanpakottamisen erot. Afghanistanin operaatiota, jossa vuonna 2007 lennettiin lähes 3 000 pommituslentoa (pdf, viimeinen sivu) on vaikea kutsua muuksi kuin sotimiseksi. Vertailun vuoksi: Irakissa pudotettiin pommeja viime vuonna 1119 kertaa, Afghanistania siis pommitettiin lähes kolminkertainen määrä länsimaiden toimesta.

Afghanisthan bombing vs Iraq The Globe And Mail

(Kuva: The Globe and Mail)

Rauhanturvaamisen lähtökohta on se, että konfliktin kaikki osapuolet hyväksyvät turvaajien läsnäolon. Vaikka tämän konseptin arvoa on viime vuosina vähätelty, erityisesti Nato-intoisten joukoista, täytyisi muistaa, että sillä on erittäin kunniakas ja todistetusti toimiva historia useamman vuosikymmenen ajalta. Kansainväliset lait ja sopimukset, Yhdistyneiden Kansankuntien kautta toimiva kansainyhteisö on erityisesti pienten maiden etu.

Pasifistina tuntuu todella järkyttävältä seurata kehitystä, jossa edes suomalaisessa keskustelussa sotavoimien käyttö ei ole enää vain ”viimeinen mahdollisuus” vaan globaaleihin uhkiin pitäisi ”vastata” globaalisti, tarkoittaen aseellista voimaa. I-sanaa kun ei kuitenkaan saisi käyttää. Afghanistanin, Somalian ja Irakin kriisin kohdalla ei voida kuitenkaan ohittaa sitä tosiasiaa, että ne kaikki olivat aikoinaan Britannian siirtomaita.

An uprising of more than 100,000 armed tribesmen against the British occupation swept through Iraq in the summer of 1920. In went the RAF. It flew missions totalling 4,008 hours, dropped 97 tons of bombs and fired 183,861 rounds for the loss of nine men killed, seven wounded and 11 aircraft destroyed behind rebel lines. The rebellion was thwarted, with nearly 9,000 Iraqis killed.

[secretary of state for war and air Winston] Churchill was particularly keen on chemical weapons, suggesting they be used ”against recalcitrant Arabs as an experiment”. He dismissed objections as ”unreasonable”. ”I am strongly in favour of using poisoned gas against uncivilised tribes _ [to] spread a lively terror _”.

Tätä taustaa vasten voisi kuvitella, että me suomalaisetkin saattaisimme jonnin verran vastustaa venäjän joukkojen tuloa maahamme ”terrorismin vastaiseen sodan” varjolla?

Afghanistanin konfliktin perusongelmaa ei voida ratkaista nykyisin keinoin. Kurssin muutos taas vaatisi poliittisilta ja sotilaallisilta johtajilta rohkeutta myöntää tehdyt virheet; tällaista valtiomiesmäisyyttä ei ainakaan Yhdysvaltain tämänhetkiseltä johdolta tunnu löytyvän.

Yritän nyt nojatuolistrategin tuomalla varmuudella purkaa kriisin lähtökohtia.

Yleinen mielikuva Afghanistanista alueena, jossa on ”vain taisteltu” koko sen historian ajan ei ole paikkaansa pitävä. Wikipedian mukaan Afghanistanissa mm. vallitsi rauha vuosien 1933 ja 1973 välillä. Ja laajamittainen sota puhkesi vasta Neuvostoliiton miehityksen (YYA-sopimuksen hengessä) 1979 myötä.

1980-luvulla sotatoimissa kuoli arviolta 600 000 – 2 000 000 siviiliä. Yli viisi miljoonaa pakeni maasta. (Afghanistanin väestöksi oli laskettu vuonna 1979 n. 13 miljoonaa, nyt arviolta n. 32 miljoonaa.) Tuhon mittakaava oli valtaisa.

Neuvostoliiton heikentämiseksi Yhdysvallat alkoi tukea alueella toimineita islamilaisen ideologian yhdistämiä ”mujahideen”-joukkoja.

Strategia toimi aikansa. Kunnes se löi tunnetuin seurauksin takaisin 11.9.2001.

Lokakuussa 2001 oli varmasti vaikea löytää ketään, joka ei olisi pitänyt Taleban-hallinnon kaatamista oikeutettuna. Al-Qaida tuli tuhota, kieltämättä kivikautinen Taleban saisi mennä pesuveden mukana.

Julistettiin terrorismin vastainen sota. Miten ideologiaa vastaan sodittaisiin? Miten asymmetrisen sodan työkalu voitaisiin voittaa?

Yhdysvaltain johtama liittouma oli ensi alkuun menestyksekäs; taleban-hallinto kukistettiin, terroristien tukiverkosto tuhottiin ja maassa oli suhteellisen ”rauhallista”.

SK:n mukaan rauhanturvaoperaatioiden onnistuminen vaatii yleensä sotilasvoimien nousemista kahteen prosenttiin väestöstä. Afghanistanissa tämä tarkoittaisi noin 600 000 sotilasta eli nykyisten sekä paikallisen hallituksen että ulkomaalaisten joukkojen nelinkertaistamista.

Mitä Yhdysvallat joukkojen kasvattamisen ja ”voiton” varmistamisen sijaan teki? Siirsi toimiensa painopisteen Irakiin, jossa tunnetusti ei ollut al-Qaidaa eikä joukkotuhoaseita.

Kuuden vuoden sotimisen jälkeen tuhansia siviilejä ja satoja länsimaisia sotilaita on kuollut ja talebanin aikaan maassa loppunut oopiumin viljely kohosi viime vuonna ennätyslukemiin kun Afghanistanissa kasvatettiin jo 93% maailman oopiumista.

afghanistan_opium.jpgThe Globe and Mail, Humanitarian Security in Afghanistan

(Kuva: The Globe and Mail)

Sokea Reettakin näkee, että oopiumin kasvattamisella on yhteyksiä turvallisuustilanteeseen.

Voidaanko oikeasti sanoa, kuten Suomen Kuvalehti yksioikoisesti väittää, että Naton operaatiosta on ollut vain hyötyä afgaaneille? Onko tämä Naton ”rauhanturvaoperaatio” todella sellainen toimi, johon Suomen pitäisi ”tappioita pelkäämättä” osallistua?

Mitkä ovat OEF:n (Operation Enduring Freedom) strategiset tavoitteet ja miten se pyrkii ne saavuttamaan? Kuinka sota, ei pelkkiä taisteluita voitaisiin voittaa?

Ketä vastaan Nato taistelee? Kansainvälistä, pirullisen nerokasta terrorismia vai lukutaidottomia maajusseja, joilla ei ole mitään käsitystä maailmanpoliittisesta tilanteesta?

Kanadalaisen ”The Globe and Mail” -lehden toimittajat päättivät ottaa selvää. He haastattelivat 42:a taleban-taistelijaa paikallisten kontaktiensa kautta.

Tulokset ovat mielenkiintoisia. Ainakin ne antavat koko konfliktista täysin uuden, lännessä raportoimattoman kuvan. Suosittelen katsomaan kaikki videot. (Vie vain noin parikymmentä minuuttia.)

Suurin osa talebaneista ei osannut sijoittaa Kanadaa kartalle suhteessa Yhdysvaltoihin. Monet taistelivat vain ”ulkomaalaista hyökkääjää vastaan, joka oli tappanut heidän sukulaisiaan.”. Ja useimmat kuuluivat heimoihin, jotka olivat kannattaneet talebania – he eivät siis sotineet yksilöinä, joilla oli selvä käsitys poliittisesta kokonaistilanteesta.

The Globe and Mail, Tribes in Kandahar area

(Kuva: The Globe and Mail)

Nämä taistelijat eivät hyökkää Suomeen, Saksaan, Ranskaan, Britanniaan tai Kaliforniaan vaikka heitä vastaan ei juuri nyt vuoristoissa taisteltaisikaan. Terrorismin leviämisen teoria on aivan yhtä päätön kuin kommunismin domino-teoria aikoinaan. Terrorismia länsimaissa synnyttää enemmäkin todellinen tai koettu epäoikeudenmukaisuuden tunne, jota nykyiset sotatoimet ovat omiaan pönkittämään.

Suurin osa taleban-taistelijoista vain haluaisi ulkomaalaisten poistuvan, jotta he voisivat jatkaa elämäänsä rauhassa.

Nato on ajautunut osalliseksi heimopohjaiseen sisällissotaan sotilailleen vieraassa kulttuurissa, poliittisten johtajien ollessa kyvyttömiä edes avaamaan neuvotteluja ”taleban-liikkeen” kanssa peläten kasvojen menetystä. (Globe and Mailin jutun mukaan britit yrittivät aloittaa keskusteluja, mutta yhdysvaltalaiset eivät halua kuullakaan moisesta.)

Jos Afghanistaniin halutaan ”moderni demokratia” ja ”kansalaisyhteiskunta”, täytyy ”meidän länsimaiden” sijoittaa maahan moninkertainen määrä joukkoja kymmeniksi vuosiksi. En usko tämän olevan mahdollista tai edes kannattavaa poliittisesti, taloudellisesti tai sotilaallisesti.

Afghanistanista ei ole enää uhkaa ulkomaailmalle. Jos terroristien leirejä sinne jälleen nousee, voidaan ne tuhota erillisoperaatioilla, kuten aiemminkin. Kansainvälisen terrorismin uhkaa on tehokkainta torjua kansainvälisellä poliisiyhteistyöllä, ei ilmaiskuilla maaseudulle eräässä maailman köyhimmistä maista.

Ja juuri nyt, maaliskuussa 2008, Nato-kiimaisimmat haluaisivat suomalaisia sotilaita etulinjaan, lisäarvoa hankkimaan. Ikäänkuin tehtävän tarkoituksena olisi vain edistää suomalaista sotilasasiantuntemusta.

Mitä vikaa on YK:n sinikypäröissä ja perinteisessä rauhanturvatyössä? Onko se menettänyt merkityksensä ”post-911”-maailmassa? Onko Suomen alueelliseen koskemattomuuteen keskittyvässä puolustuspolitiikassa jotain lähtökohtaisesti pielessä? Pitäisikö suomalaisten poliitikkojen ”olla rohkeampia”? Onko Naton ”rauhaanpakottaminen” mitään muuta kuin huonosti verhottua imperialismia? Mitä Nato ylipäätään on tänä päivänä?

Suomen Kuvalehden argumentaatio ei vakuuta ainakaan minua.

Ns. pehmeän ulkopolitiikan merkitys on näennäisesti vähentynyt viime vuosina Yhdysvaltain hyväksyttyä ohjenuorakseen uni-lateralistisen interventionismin. Tuon vasta muutamia vuosia noudatetun opin heikkoudet näkyvät mielestäni jo selvästi ja Nato ei ole oikea lääke sen puutteita paikkaamaan, päin vastoin; sotilasliitto on sotilasliitto vaikka voissa paistaisi – siitä ei humanitääristä avustusjärjestöä saada tekemälläkään.

On viisaampaa olla perinteisen rauhanturvaamisen suurvalta kuin epäonnistuneen rauhaanpakottamisen kääpiö.

suomen kuvalehti vs. halonen

Suomen Kuvalehteen minulla on erikoissuhde; olen lukenut sitä niin pitkään kuin muistan ja nykyinen tilaukseni on isoisän peruja – ennen kuolemaansa maksoi kestotilaukseni ilmeisen pitkäksi aikaa, ukki kun on ollut haudassa jo melko tovin ja lehti tippuu yhä kerran viikossa eteisen lattialle.

Lehden laadukas asiajournalismi sekä loistava ja Suomessa sangen harvinainen kuvajournalismi saavat lukemaan lehden aina kannesta kanteen. Muutamia ”lipsahduksia” lukuunottamatta Kuivista on ollut helppo arvostaa.

SK:n toimitus on myös Ruokasen johdolla selvästi valinnut puolensa; Natoon mennään, verot alas ja kokoomus ylös on ollut luettavissa sekä riveiltä että rivien väleistä. Usein Ruokasen tahallisen provosoivat pääkirjoitukset saavat veren kiehumaan, mutta olen ajatellut, että on parempi lukea myös ”vastapuolen” argumentteja eikä vain omaa uskoa vahvistavia tekstejä.

Toisinaan tahallinen vastakkainasettelu saa huvittavia muotoja. Tuore pääkirjoitus on ihastuttavan ristiriitainen.

Tasavallan presidentti vastaa ulkopolitiikan arvostelijoille, erityisesti kokoomukselle. On arvokasta, että presidentti osallistuu julkiseen keskusteluun, kun ulko- ja turvallisuuspoliittista selontekoa valmistellaan. Toisaalta kielteinen kannanotto puolustusyhteistyöhön vie pohjan valmisteilla olevalta Nato-selvitykseltä.

—-

Sotilaallista painostusta suurempi uhka ovat nyt idän rikolliset, ympäristötuhot, olojen epävakaus ja – pääoma.

—-

Baltian maat taas ovat kokeneet, ettei Nato-jäsenyys auta kun venäläinen raha tunkeutuu markkinoille.

—-

Historia on opettanut, että sotilaallinenkin tilanne voi muuttua nopeasti.

—-

Pienen maan on lopulta oltava yksimielinen, mutta keskustelu tulee sallia. Presidentin ja kokoomuksen maailmankuvat ovat tässä asiassa täysin vastakkaiset.

—-

Kansan enemmistö vastustaa Nato-jäsenyyttä ja presidentti heijastelee sitä. Ja toisinpäin: presidentin kannan takia kansa on varuillaan. Historia osoittaa, oliko Halonen se presidentti, jonka aikana pää pantiin pensaaseen kohtalokkain seurauksin, vaikka tosi-asiat olivat ilmeiset. Panokset ovat siis kovat.

Hilpeää. Eli mites tää ny menikään. Keskustelu on arvokasta, mutta vain silloin kun se on Nato-jäsenyyden puolesta? Ja että Halosen osallistuminen keskusteluun perustellulla mielipiteellään on keskustelun estämistä? Lisäksi Venäjä ei ole uhka, mutta Venäjä on uhka ja että ryssä tuloo ja että Nato auttaisi, mutta että Nato ei ole kyllä näihin uusiin uhkiin auttanutkaan… Lisäksi kansa on tahdotonta karjaa vaikka panokset kovenee ja tosi-asiat, anteeksi TOSI-ASIAT, niiko isojen poikien ”ei-mitkään-muumimamma”-tosi-asiat ovat ilmeisiä.

Koetas ny Tapani saada hommas kasaan! Eihän tuossa ole mitään tolkkua! Nato-jäsenyyttä voi varmaan perustella ihan koherentistikin. Ehkä.

Halosen haastattelussaan Natosta lausumien ajatusten kanssa on mielestäni helpompi olla samaa mieltä. Halosen Nato-kanta saattoi hyvinkin olla presidentin vaalien ratkaiseva seikka. Ainakin itselleni Halosen selkeämpi jäsenyyden vastaisuus Niinistön vain vaivoin peiteltyyn Nato-kiimaan verrattuna vaikutti uskottavammalta. Suomen Kuvalehti saa toki olla eri mieltä, perustelut vain kannattaisi pistää kuntoon.