Kaupunginorkestereista kaupunginmusiikiksi

Olen kritisoinut musiikin valtiollisen tukijärjestelmämme jämähtäneisyyttä. Ja lähikuukausina nähdään miten hallitusohjelman linjaukset konkreettisesti vaikuttavat kulttuurin tarjontaan maassamme.

Olen kuitenkin tajunnut että vos-laki on niin voimakas ja laadukas, että sen täysremontista on turha haaveilla. Siksi rakenteellisten muutostenkin täytyy tapahtua VOS-järjestelmän kehikon piirissä. Uudistuksia tarvitaan myös kaupunginorkesterijärjestelmän itsensä vuoksi – jos mikään ei muutu, ennemmin tai myöhemmin järjestelmä menettää legitimiteettinsä, kriisiytyy ja kuihtuu. Tätä ei kukaan kulttuurin ystävä voi toivoa.

Olisiko mahdollista toteuttaa uudistusta nykyistä orkesterirakennetta rikkomatta, nykyisen lain piirissä ja nykyisellä rahoituksella? Olisiko mahdollista säilyttää nykyisen järjestelmän hyviä ominaispiirteitä, kuten ympäri maan asuvia muusikoita? Ja silti laajentaa tarjontaa ja mahdollistaa työtilaisuuksia myös muiden musiikinlajien edustajille? Ehkä. Jos sallitte, hiukan keskeneräistä ideointia keskustelunavaukseksi.

Entä jos tekisimme säädön nykyisten organisaatioiden tarjontaan ? Entä jos kaupunginorkesterien sijaan puhuisimmekin kaupunginmusiikista? Valtion tukeman kunnallisen organisaation tehtävä olisikin tuottaa kuntalaisille laaja musiikillinen kattaus pelkän orkesterin pyörittämisen sijaan.

Ajatuksena tämä mahdollistaisi sekä nykyisen vakituisiin työsuhteisiin perustuvan kk-palkkaisen klassiseen musiikkiin keskittyvän orkesterin että keikkaperustaisen jazz-, rytmi- ja maailmanmusiikin tarjonnan. Ja ehkäpä yhteistyötäkin ”runko-orkesterin” ja keikkailijoiden välille?

Väsen keikalla.

Väsen keikalla.


Mitä esitys konkreettisemmin voisi tarkoittaa? Ravistan hihasta stetson-arvion. Luvut ovat Joensuun talousarviosta, mutta kaupungin nimeen tai numeroiden yksityiskohtiin ei kannata takertua – yritän hahmotella ideaa, en luoda valmista toimintamallia ja talousarviota juuri Joensuulle tai sen orkesterille.

Joensuun kaupunginorkesteri saa valtiolta 39 laskennallista henkilötyövuotta eli noin 780 000€, toimintakatteen ollessa kokonaisuutena noin 2,1 miljoonaa euroa. Toisin sanoen Joensuu tukee itse orkesteriaan noin 1,3 miljoonalla eurolla vuosittain. Joensuun talousarvion mukaan vakituista henkilökuntaa orkesterilla oli 33 henkilöä ja määräaikaisia 6. Keskimääräinen kustannus per työntekijä 57000, pyöristetään alaspäin yleisten kulujen vuoksi vaikkapa 40 000 euroon.

Entä jos Joensuu käyttäisi määräaikaisten muusikoiden resurssit ”muun musiikin” tarjontaan? Tämä tarkoittaisi siis noin 240 000 euron satsausta. Tästä voidaan varata vaikkapa 100 000 euroa tuottajaan, markkinointiin ja tukipalveluihin (mm. äänentoisto). Ostopalveluita (=keikkoja) voitaisiin hankkia noin 140 000 eurolla.

Se mitä tällä rahalla saisi riippuu siitä mitä tilataan. Kansallisen ja jopa kansainvälisen huipputason jazzbändin saanee keikalle 5000-20000 eurolla ja esim. Jazz-liiton tai muun kiertueen yhteydessä selvästi halvemmallakin, niissä kustannus kaupungille voi olla jopa alle tonnin per keikka. Tärkeä huomio onkin se että vaikka kaupunginorkesterin subventio on noin 90%, ei ”muu musiikki” tarvitse yhtä suurta tukiosuutta ja subventio voi vaihdella konserttikohtaisesti 10-90% välillä. Jotain vertailukohtaa saa siitä että Joensuussa vuosittain n. 20 jazz-konserttia järjestävä paikallinen yhdistys saa kaupungilta vuosittain 2500 euron avustuksen ja toimintaa subventoidaan mm. Jazz-liiton suunnasta noin 15 000 euroa vuodessa.

Joensuun kaupunginorkesteri konsertoi kaupungin talousarvion tunnuslukujen mukaan vuosittain 40 kertaa, lisäksi pienyhtye-esiintymisiä on alle 20 kappaletta. On täysin mahdollista että tällä 140 000 eurolla Joensuun Musiikki voisi jopa tuplata korkealaatuisten musiikkitilaisuuksien määrän Joensuussa. Ainakin kolmanneksen lisäys (30 konserttia) olisi helppo toteuttaa, subventio per konsertti olisi yhä peräti 4666 euroa.

Kärjistäen voisi sanoa että kun orkesterin tuki per myyty lippu oli Joensuussa vuonna 2013 lähes 200 euroa, lisääntyisi muun musiikin tarjonta Joensuussa valtaisasti jo sillä että muun musiikin konsertteja tuettaisiin 200 euroa per muusikko. Ja tämä olisi mahdollista toteuttaa jo olemassaolevan organisaation sisällä toiminta-ajatusta laajentamalla.

Eikä ehdottamaani tasoon ja toimintatapaan tarvitse loikata kerralla. On täysin mahdollista kasvattaa muun musiikin tarjontaa hitaasti vakanssien vapautuessa eläköitymisen myötä. Olisiko tässä visio musiikkitarjonnalle 2025? Millainen olisi 10 vuoden polku kohti uutta toiminta-ajatusta?

Ehdotukseni keskiössä on musiikin tarjonnan monipuolisuus, ei enää vain orkesteritoiminta. Mutta samanaikaisesti on mahdollista säilyttää laadukas vakituisiin työsuhteisiin perustuva orkesteritoiminta koko Suomessa. Itse haluaisin uskoa että laajempi tarjonta tuo koko järjestelmälle lisää legitimiteettiä ja kuulijoita. Yhteistä kakkua voidaan myös kasvattaa, ei vain jakaa.

Lappeenranta, kaupunginorkesteri ja ”säästäminen”

Törmäsin eilen Twitterissä Etelä-Saimaa -lehden mielenkiintoiseen uutiseen lappeenrantalaisesta kunnallispolitiikasta. Asiahan nyt ei tietysti minulle kuulu, mutta enpä malta olla kommentoimattakaan. Mitäs siellä Saimaan rannalla oikein touhutaan?

Lappeenrannan perussuomalaisilla kaupunginvaltuutetuilla Kimmo Heinosella ja Ilpo Heltimoisella on lääke Lappeenrannan koulujen ja päiväkotien sisäilmakorjausten vauhdittamiseksi. He lopettaisivat kaupunginorkesterin ja lisäksi lasten kotihoidon Lappeenranta-lisän.

Ymmärrän Perussuomalaisten valtuutettuja varsin hyvin. Kun valtio leikkaa, yhteisö- ja kunnallisveron tuotto sakkaa eurooppalaisen taantuman vuoksi ja työttömyyskäppyrät osoittavat ylöspäin, on säästökohteita etsittävä. Ja mieluummin sitä tietenkin leikkaisi sellaisista kohteista, jotka kirpaisevat vähemmän – ja sellainen kulttuuri peruspalveluihin verrattuna on.

Asia ei ole kuitenkaan aivan yksinkertainen. Lappeenrannassakin olisi hyvä ymmärtää että kuntatalouden näkökulmasta orkesteritoiminta on kannattavaa. Selitän.

Lappeenrannan kaupunginorkesteri, kuva: Ari Nakari

Lappeenranta ei rahoita orkesteriaan yksin vaan yhdessä valtion kanssa. Valtio antaa kunnille rahaa orkesteritoimintaan valtionosuusjärjestelmän kautta. Tämä tarkoittaa 37% rahoitusosuutta laskennallisesta henkilötyövuodesta. Näitä henkilötyövuosia Lappeenrannan kaupunginorkesterilla on 29, ja tänä vuonna valtion tuki on yhteensä 597 586 euroa.

Lappeenrannan kaupunginorkesterin rahoitus toimii seuraavasti:

Omat tulot: 130 045€
Valtio: 597 586€
Lappeenranta: 766 220€

Eli Lappeenrannan oma rahoitusosuus on noin 50% eli puolet. Mihin rahat siten menevät? Yksinkertaistaen:

Palkat ja eläkemenot: 1 175 336€
Palvelujen ostot ja tarviikkeet: 264 091€
Vuokrat: 49 424€

Leijonan osa, noin 79%, rahasta menee palkkoihin ja eläkkeisiin. Nämä maksetaan pääosin lappeenrantalaisille muusikoille. Myös palveluiden ostoista suurin osa työllistää suoraan lappeenrantalaisia: tarvitaan siivouspalveluita, työterveyshuoltoa, käsiohjelmia ja ATK-tukea. Epäsuorasti orkesteri työllistää vielä suuremman joukon: tarvitaan väliaikatarjoiluja, konsertti-iltoina syödään ravintoloissa, muusikotkin ostavat maitoa Siwasta ja leikkauttavat hiuksensa kampaamossa. Ja oletan että jonkun kerran joku alttoviulisti on eksynyt baariinkin. Vuokristakin 72% näyttää olevan sisäisiä.

Orkesterilaitoksen perusrahoituksen tuova valtionosuusjärjestelmä onkin kuin jatkuvaa seudullista elvytystä – se kunnan oma 50% on tuottoisa ja hyvä sijoitus – suora tuotto on noin +100%! Ja epäsuorat hyödyt päälle! Ja ilman sitä kunnan omaa osuutta ei myöskään valtionosuutta tipu. Orkesterista leikkaaminen olisi siis ihan vaan kunnan taloutta ajatellen hölmöläisten hommaa.

Asian voi ajatella niinkin että orkesterin tuottama sisältö, ne konsertit, ovat lähinnä kiva bonus.

Ja vasta tässä vaiheessa päästään siihen että kaikki orkesteritoiminnan Lappeenrannalle tuoma hyöty ei löydy kunnan tilinpäätöksestä. Ei sieltä näy imagohyöty, ei näy noin kahdenkymmenenviiden muusikon osallistuminen musiikkiopiston ja harrastajakuorojen toimintaan, ei näy vaikutus matkailuun, teatteriin ja muuhun kulttuurielämään. Orkesteri säteilee ympärilleen monilla tavoilla, joita ei voi laskutikulla mitata.

Kamreeri näkee vain kolikon joka viedään, mutta on täysin sokea paaleille, joita kannetaan sisään. Ja sellaisella meiningillä syntyy masentava maa – ankeutuvien maakuntien Suomi. Toivottavasti Lappeenrannan Perussuomalaiset tutustuvat orkesteritoimintaan ja sen rahoitukseen hiukan monipuolisemmin ennen valtuuston päätöksiä.

Only the trackless wilds are free?

Kirjoitin oheisen jutun Finnish Music Quarterlyyn, joka on suomalaisen musiikin kansainvälinen ”tiedotuslehti”. Sieltä löytyy levyarvostelujen ja artistijuttujen lisäksi välillä myös kulttuuripolitiikkaa. Jutun käänsi Jaakko Mäntyjärvi ja laitan tämän tänne blogilleni sekä FMQ:n että kääntäjän luvalla. Blogiani pidempään seuranneille jutussa on tuskin hirveästi uutta asiasisältöä…

The foundations of Finland’s official music policy were laid in the 1960s and 1970s. Back then, government support for culture meant permanent appointments with monthly salaries, and only classical music was deemed worthy of public money; high culture, spearheaded by Sibelius, was seen as Finland’s ticket of entry to the club of European civilisations.

Even today, the government grants are directed mainly to permanent orchestras, and 96.5% of them go to classical music – and if we include the annual grant of the Finnish National Opera at EUR 35.7 million, the percentage goes up to 98.7%. Or to put it another way: all ‘other music’ receives about 1.3% of the money allocated to music by the central government.

There is plenty of pressure towards structural change. The world around us in general and Finnish music in particular have changed drastically from the times when the present system was set up. Finland’s cultural policy has not been able to respond to changes in supply or demand.

The recently appointed Minister of Culture Paavo Arhinmäki is in an unenviable position. His predecessor Stefan Wallin remarked in an interview with the major daily Helsingin Sanomat that [with the increases to arts spending made by the previous Government] he felt “like Santa Claus” in being able to give out so many more “presents” to artists (naughty or nice?), whereas the first thing that Paavo has had to do is to think about where to cut and how much. “Bad elf!”

In the field of music, the cuts are aimed at orchestras covered by what is known as the government grant system, the total reduction being EUR 208,000 out of the overall grant sum of about EUR 21 million. To be sure, it is a moderate reduction compared with the trend in central Europe. Following the decision, the Association of Finnish Symphony Orchestras gravely announced in Helsingin Sanomat that these cuts will mainly impact freelance musicians.

Although any spending cuts in cultural funding are sad, one cannot help but be somewhat amused by the concern voiced by the Association of Finnish Symphony Orchestras about the livelihood of freelancers. No one said anything at all about freelancers between 2007 and 2011 when government grants to permanent orchestras increased by a total of 64%, or EUR 8 million. This year, the central government is for the first time awarding money to club activities in the freelance field. A whopping EUR 100,000. This represents a handsome 0.4% of the money paid to established orchestras, or 1.2% of the additional funding awarded to orchestras by the previous Government.

Freelancers are best helped by helping freelancers, not by hoping for spare change from orchestras.

Although government support for high culture should as a rule not be swayed by the voice of the people, whatever that may be, alarm bells should now be going off in the cultural administration. To take an example, a study was conducted on the audience base of the Jyväskylä Philharmonic Orchestra in 1990 and 2009. It was found that over the 20-year interval audiences had aged by 20 years. How will one be able to justify the existence of the orchestra and its massive public funding 20 years from now?

The changes on the supply side have been even more significant. Musical high culture worthy of government funding is no longer just about symphonies, and has not been for a long time: it can involve anything from walls of noise playing with layered overtones to ambient scraping on a jouhikko.

My own alma mater, the Department of Folk Music at the Sibelius Academy, was founded in 1983. The only folk music ensemble to date to receive permanent government funding, Tallari, was set up in 1986, by which time not a single master’s degree had been completed in my department. Today, there are more than 100 folk music professionals who have graduated from the Sibelius Academy, and loads more who have a qualification from a university of applied sciences. Yet government funding for folk music has not increased at all.

And the result of all this? In a nutshell: top-notch Finnish ensembles grounded in folk music mainly perform abroad. One is much more likely to hear new Finnish folk music in Tokyo than in the backwoods of Finland where a lot of the material actually originated. A good example may be found in the performing calendar of the harmonica quartet Sväng: in 2010, they gave more than 60 performances, of which only five in Finland.

Even classical music receives an extremely uneven deal under the present system: the majority of choral music and chamber music, for instance, gets no money at all. Even the spanking new Musiikkitalo in Helsinki is making do with an amateur choir whose singers are not paid anything for their efforts. Moreover, the supply of classical music outside the major population centres is in an incredibly dismal state. No fewer than 2.4 million Finns live in municipalities where the local authority spends less than EUR 15 per resident per year on culture.

The problems of the freelancer field thus affect music makers whatever their genre. The problem is in the system, not with the people or even with classical music itself. Better and more pluralist models for public subsidies already exist: for instance, last year ESEK (the Finnish Performing Music Promotion Centre) awarded a grant to both the Anal Thunder punk band and the Ostrobothnian Chamber Orchestra.

If we address the challenges in time, we can achieve controlled change leading to a more pluralist field of professional music-making. My fear is, however, that the entrenched orchestral establishment will mount a spirited defence that will lead to the war for cultural support being lost one battle at a time, leaving only the fortresses in the major cities standing.

We can only hope that this vicious circle of downsizing will be avoided. We are perilously close to it, since central government and local government share the expenditure for culture, and local government is heavily indebted; the situation will certainly not improve as the population ages. The old-age dependency ratio in Finland (i.e. the ratio of the number of people aged over 65 to the number of people aged 15 to 64) will decline by more than 19 percentage points between 2008 and 2030, the highest such figure in Europe.

If the domain of culture is unable to renew and restructure itself, it will find itself on the chopping block – establishment and freelancers alike.

Hannu Oskala is a graduate (M.Mus) of the Department of Folk Music at the Sibelius Academy, a member of the Cultural and Library Committee of the City of Helsinki (Greens) and a freelance musician.

Tallari 2.0?

(Kolumni on julkaistu Pelimannilehden joulukuun numerossa.)

Tallari täytti tänä vuonna 25 vuotta. Monelle kaltaiselleni akateemiselle pelimannille se on ollut ainutlaatuinen yhteys jo paremmille soittoapajille ehtineisiin pelimanneihin. Hosiojan Antin haitaritunneilla en oppinut vain kipaleita, vaan sain myös häivähdyksen siitä, kuka sävelmän oli Antille opettanut ja millainen tyyppi vanha soittaja oli ollut. Ylen kantanauhojen, lukemattomien konserttien ja levytysten kautta Tallari on tullut tutuksi koko maassa. Nyt, neljännesvuosisadan yhdessä toimittuaan, yhtyeen jäsenet alkavat olla eläkeiässä.

Kun Tallari vuonna 1986 perustettiin, ei kansanmusiikin ammattilaiskenttää varsinaisesti ollut olemassa. Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osasto oli perustettu vain kolme vuotta aiemmin. Ja tuolloin valtiolla oli tarjota musiikin tukemiseen vain yksi malli: klassisen orkesterimusiikin tarpeisiin kehitetty virkamieslaitos.

Kentän nykytilanne on täysin erilainen. Meitä maistereita on valmistunut Sibiksestä jo yli sata ja lisäksi vielä Joensuun ja Kokkolan AMK:sta koko joukko päteviä pelimanneja.

Millainen järjestely palvelisi kansanmusiikin kenttää seuraavat 25 vuotta mahdollisimman hyvin? Onko vakituisiin eläkevirkoihin perustuva malli enää ainoa tai paras vaihtoehto?

Helsinkiläisen tanssiteatteri Zodiakin toimintatapa voisi olla tutustumisen arvoinen. Zodiakissa on myynti- ja tuotantohenkilöstöä, mutta taiteilijat, niin tanssijat kuin koreografitkin, palkataan määräaikaisiin pesteihin. Malli tuottaa monipuolisen kattauksen nykytanssiesityksiä erittäin kustannustehokkaasti.

Sopisiko malli myös kansanmusiikille?

”Tallari 2.0” olisi koko maan laajuinen katto-organisaatio: sen vakituinen henkilökunta myisi keikat ja kiertueet, julkaisisi nuottivihkot ja levyt ja hoitaisi käytännön järjestelyt keikkapakuista palkanlaskentaan. Muusikot puolestaan palkattaisiin harkinnanvaraisesti eri mittaisiin jaksoihin – kesto muutamasta kuukaudesta vuosiin.

Rautalangasta vääntäen voisi nykyresursseilla vuosittain toimia esim. kaksi kuuden tai neljä kolmen kuukauden kestoista yhtyeprojektia. Vuosittain esimerkkini mahdollistaisi siis 8-16 kansanmuusikon työllistymisen ja 25 seuraavan vuoden aikana olisi Tallarin sateenvarjon alla toiminut jo 50-100 bändiä!

Tallari 2.0:n tavoite olisi tietysti kasvaa organisaationa, kun tuki ei olisi enää sidottu vain tiettyyn yhtyeeseen ja paikkakuntaan. Kuvitelkaapa millaista kansanmusiikkitarjonta olisi maassamme, jos vuosittain kymmenen kamupoppoota saisi puolen vuoden pestin! (Ja silloinkin kansanmusiikin valtionosuus olisi vasta Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin luokkaa.)

Järjestely mahdollistaisi alan koko kirjon tukemisen runonlaulusta kuplettiin ja arkaaisesta ambientista superpolskiin. Käytännön kannalta tärkeää on myös se, että ehdotukseni on toteuttavissa olemassaolevan VOS-laitosjärjestelmän piirissä.

Kansanmusiikin kentän olisikin aika miettiä yhdessä miten me ylipäätään tukea haluaisimme? Pitäisikö avustaa kiertueita, klubijärjestäjiä, festivaaleja, kuntia, yksilöitä vai yhtyeitä? Opettajia vai esiintyjiä? Pyritäänkö pysyviin virkoihin vai harkinnanvaraisuuteen? Eri painotuksilla saadaan aikaan erilaisia lopputuloksia. Tallarin sukupolvenvaihdos on hyvä hetki tälle keskustelulle.

Joka tapauksessa on aika saada kansanmusiikin kasvulle tunnustusta valtiolta. On lähes skandaali että 25 vuoden aikana tuki ei ole noussut, vaikka ala on kehittynyt huikeasti. Miksi suomalaista ammattilaisten esittämää kansanmusiikkia kuulee todennäköisemmin Kööpenhaminassa kuin Kajaanissa?

Mitä nyt? – puhe Meidän Festivaaleilla 29.7.

Pekka Kuusisto keksi tänä kesänä tilata Meidän Festivaalille musiikin lisäksi myös puheita. Sain itse kunnian puhua yleisölle viime perjantain konsertissa Charles Ivesin ja John Coriglianon teosten välissä.

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=-GKe91EhqdI]

Kiitokset Pekalle loistavasta ideasta ja mahdollisuudesta päästä saarnaamaan yleisölle! En ole juurikaan puhunut julkisesti, joten kokemus oli sikälikin haastava. Puhuminen on aivan eri tavalla jännittävää kuin esim. soittaminen yleisön edessä. Treenaamisen tarvetta löytyy siis. Puhuin etenkin alkupuolella hermostuksissani aivan liian nopeasti.

Ohessa puhe suurin piirtein sellaisena kuin sen vetäisin.

Mitä nyt?

Hyvää iltaa rakas yleisö, kuten nokkelimmat teistä varmaan jo huomasivatkin, minä en ole Suomen tunnetuin ex-aikuisviihdetähti tai hänen vaimonsa – ainakaan vielä. Olen Hannu Oskala, Helsingin kulttuuri- ja kirjastolautakunnan Vihreä jäsen.

Väitän, että meillä Suomessa ei tehdä kulttuuripolitiikkaa, vaan meillä keskitytään 1970-luvun kulttuuripolitiikan ulkomuseon ylläpitämiseen.

Miksi taidetta tuetaan?

Yleisin vasta-argumentti kulttuurin tuelle kuuluu yksinkertaisesti: ”Miksi meidän kaikkien pitäisi maksaa toisten viihteestä? En käy oopperassa, miksi eliittiä tuetaan? Eikö markkinatalous hoidakaan hommaa kysynnän ja tarjonnan kautta?”

Tähän on mielestäni helppo vastaus.

Mikä on valtion tehtävä? Demokraattisen valtion on tarkoitus tasapainottaa markkinataloutta. On selvää, että markkinatalous ei ainakaan Suomen kokoisella markkina-alueella kykene ylläpitämään monipuolista ammattimaista tarjontaa. Tästä seuraisi se, että kotimaisen kulttuuritarjonnan korvaisi suurelta osin ulkomainen tuontikulttuuri, joka voi ottaa voittonsa yhtä maata laajemmalta alueelta. Suomalaista kulttuuria tulee tukea, jotta meillä olisi suomalaista kulttuuria.

Meille ”kulttuuri-ihmisille” on itsestään selvää että kulttuuria tulee tukea. Näemme selvästi että kulttuuri yleisesti ja korkeakulttuuri erityisesti ovat osa sivistysvaltion kudosta, siinä missä koulutus, tasa-arvo ja terveydenhuoltokin. Ilman kulttuuria Suomi ei olisi Suomi.

Aina silloin tällöin julkiseen keskusteluun nousee kuitenkin ääniä, jotka ovat eri mieltä. Miksi ihmeessä postmoderneille tekotaiteilijoille pitäisi jakaa yhteistä rahaa? ”Ettekö välitä veteraaneista ja vanhuksista?”

Kulttuurivaikuttajat sitten nousevat yhteisrintamaan. Kerätään adresseja, kirjoitetaan mielipidekirjoituksia, puhutaan ylevästi sfäärien musiikista ja vähemmän ylevästi siitä miten helmiä pitää tarjoilla sioille. Perinteisesti Suomessa eduskunnan enemmistö on sitten ymmärtänyt yskän ja kulttuurin rahoitukseen ei ole koskettu. Kukapa uskaltuisi profiloitua ”kulttuurin vastustajana”? Kulttuuripuolue on isompi kuin mikään muu puolue eduskunnassa.

Minua tämä taide- ja kulttuurikentän siilipuolustus vituttaa.

Tottakai esim. Perussuomalaisten vaaliohjelman linjaukset ovat lyhytjänteisiä, sivistymättömiä, populistisia ja tyhmiä. Mutta silti niiden taustalla olevia kysymyksiä ei saa ohittaa. Kulttuurikenttä, etenkään tuettu sellainen, ei saa tuudittautua kuvittelemaan että nykyinen kulttuurimyönteinen ilmapiiri jatkuu ikuisesti. Mielestäni kulttuurikenttä on rakentanut itselleen Maginot-linjan; kestäviä bunkkereita, joilla edellinen sota voitettiin.

Hyvä. Kulttuuria siis pitää tukea. Seuraako tästä se, että kulttuuria tulee tukea siten, kuin sitä nyt Suomessa tuetaan? Kohdistuuko tuki oikeille toimijoille? Millaista taidetta tuki luo?

Mahtoikohan moni olla pettynyt ohjelmamuutokseen... :)

Miten taidetta tuetaan?

Suomessa valtaosa musiikin julkisesta tuesta jaetaan ns. valtionosuusjärjestelmän kautta. Homma toimii pähkinänkuoressa siten, että valtio on määritellyt laskennallisen henkilötyövuosikustannuksen, noin 54 000€ €, josta valtio sitten maksaa kunnalle 37%, eli noin 20 000€.

Näitä laskennallisia henkilötyövuosia on yhteensä 1033 kappaletta. Näistä klassisia on 988. ”Ei-klassisia” 45; Tallari (4), Loiskis (4), Riku Niemi Orchestra (9) ja UMO (28). Kaikki muu tuki menee klassiselle musiikille.. 96,5% tuesta.

Tämä valtionosuus nousi vuosina viime hallituskaudella 64%, rahassa noin miljoonaa euroa€. Yhteensä tätä tukea kunnille valtio jakaa tänä vuonna noin 21 miljoonaa euroa.

Vuodelle 2011 valtio satsaa ensimmäistä kertaa ”muun musiikin” klubitoimintaan 100 000€. Tämä on 0,4% klassisen musiikin valtiolliseta tuesta. Tämä summa on vain 1,2% siitä lisärahoituksesta, jonka klassinen musiikki edellisellä hallituskaudelle sai.

Jazzliiton tuki, eli merkittävin tuki, jolla Suomessa järjestetään jazz-kiertueita ja edistetään jazzia, on tänä vuonna noin 270 000€, eli noin 1,3% klassisten orkestereiden tukisummasta.

Onko kummakaan että meidän “ei-klassisten” piirissä kiehuu? Eikö mikään muu musiikki tarvitse tukea? Mikä on ”muun musiikin” arvo? Ainakaan ei voida väittää että kaikki muu musiikki olisi siinä määrin ”kaupallista” että se pärjäisi tyystin ilman tukea.

Vaikka ei olisi huolissaan tästä rakenteellisesta ongelmasta musiikin tukipolitiikassa, vaikka olisi sitä mieltä että klassisen musiikin tulee saada 100% musiikin tuesta, niin tästä päästään toiseen, mielestäni vielä merkittävämpään ongelmaan.

Esimerkki omalta alaltani, kansanmusiikista, Koko kansanmusiikin valtiollinen menee yhdelle yhteyeelle, Kaustisella sijaitsevalle Tallarille, jonka jäsenet valittiin koesoitolla sitä perustettaessa vuonna 1984.

Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osasto perustettiin vuonna 1983, ensimmäiset maisterit valmistuivat 1990-luvun taitteessa. Meitä on valmistunut nyt jo noin 100.

Paljonko kansanmusiikin valtiollinen tuki on noussut koulutettujen kansanmuusikoiden myötä? Ei pätkääkään.

Käytännössä Suomessa vuonna 2011 tukea saavat täsmälleen samat orkesterit kuin vuonna 1980. Itseasiassa muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tuen saajat ovat samoja kuin koko tukea sorvattaessa 1970-luvulla.

Yli 30 vuotta sitten. Tuen perusrakenne ei ole muuttunut pätkääkään.

Eikö taiteen kenttä ole muuttunut 30:ssä vuodessa? – Mielestäni on.

Eikö yleisö ja sen tarpeet ole muuttuneet 30:ssä vuodessa? – Mielestäni on.

Eikö ole keksitty mitään uusia muotoja tukea musiikkia 30:ssä vuodessa? – Mielestäni on.

Koko nykyinen järjestelmämme perustuu 1970-lukulaiseen ajatukseen siitä, miten kulttuuria tuotetaan ja miten sitä voidaan tukea.

1970-luvulla oli mahdotonta ajatella, että valtio tukisi mitään muuta kuin vakituisia kuukausipalkkaisia töitä. Näin ei ole ollut enää pitkään aikaan.

Tämä malli ei enää vastaa niihin kentän ja yleisön tarpeisiin, joita meillä on.

Erinomainen esimerkki löytyy Jyväskylästä, jonka kaupunginorkesterin yleisöpohjasta on tehty tutkimukset sekä vuonna 1990 että vuonna 2009. Johtopäätös oli se, että yleisö oli 20 vuoden tarkasteluvälillä ikääntynyt 20 vuotta.

Mitä tapahtuu 20 vuoden kuluttua kun nykyiset kuulijat kuolevat pois?

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Kulttuurielämän pitäisi tunnustaa, että muutos on luonnollinen osa kulttuurin kehitystä. Nykyisen järjestelmän perustehtävä tuntuu olevan muutoksen vastustaminen. Yritetään luoda tukimuotoja, joissa asiat tapahtuvat ikuisesti samalla tavalla.

Mielestäni tämä ei ole kulttuurin eikä taiteen perusolemuksen mukaista.

Esimerkiksi lautakuntamme päättää valtion jälkeen maamme toiseksi suurimmasta ”kulttuuribudjetista”, yhteensä noin 25 miljoonaa euroa vuodessa. Kuulostaa isolta?

Käytännössä lautakunnassa keskustellaan kymmenien tuhansien siirtämisestä momentilta toiselle. Ja se on nimenomaan nollasummapeliä. Ei meillä ole mitään valtaa tehdä minkäänlaista aktiivista kulttuuripolitiikkaa. 98% rahasta menee vuodesta toiseen täsmälleen samoille toimijoille. Ja suurin osa näistä toimijoista on ollut olemassa jo 1980-luvun puolivälissä.

Tuotantomuoto on vain väline! Se ei ole itsetarkoitus! Ja tuotantomuodoista ei juurikaan keskustella! Keskustellaan vain siitä saako kulttuuri rahaa vai ei! Se, miten se raha käytetään on paljon tärkeämpi kysymys!

Tästä päästään klassiseen musiikkin. Kaupunginorkesteri on mielestäni ”vain” väline, jonka tarkoituksena on tuottaa korkealaatuista orkesterimusiikkia kuntalaisille! Nykyisin on olemassa muitakin tapoja tuottaa tämä palvelu. Ja nämä muodot ovat usein paljon moniarvoisempia ja kustannustehokkaampia.

Pieni esimerkki. Mikkelin kaupunki, jolla on 12-henkinen pieni jousiorkesteri, käyttää orkesteriinsa (valtionosuus ja kaupungin osuus yhteenlaskettuna) noin 850000€ vuodessa. Tällä rahalla Mikkeli saa alle 30 kymmentä saman 12-henkisen pumpun konserttia.

Mitä tällä samalla rahalla voitaisiin saada ”freelancekentältä” tilaamalla?

Laskeskelin hinnat hiukan yläkanttiin, mutta oman arvioni mukaan Mikkeli voisi saada 9 kansanmusiikkikonserttia, 9 jazzkonserttia, 9 popkonserttia, 9 nykysirkusesitystä, 9 tanssiesitystä, 9 kamarimusiikkikokoonpanoa, 9 kamariorkesteria ja muutama sinfoniakonserttikin. Eli suurin piirtein kaksi tapahtumaa per viikko konserttikausien ajan. Tuplamäärä tapahtumia, valtaisa monipuolisuus. Samalla rahalla. Voisin kuvitella myös klassisen musiikin ystävien olevan tyytyväisempiä tarjontaan kuin nykyiseen, anteeksi nyt vain, ankeaan ohjelmistoon.

Kannattaa siis huomata että nykyinen tukijärjestelmä on järjettömän aukkoinen jopa klassisen musiikin puolella. Missä on tuki kuoromusiikille? Miksi meillä on vain yksi periodibändi? Missä on tuki kamarimusiikille? Miksei MetaFour kierrä ympäri Suomea? Miksei Arktinen Hysteria soita joka vuosi kymmeniä konsertteja joka puolella Suomea?

Hyvä esimerkki omasta työelämästäni: teen äänisuunnitelua Johanna Juhola Triossa, miksaan, sämplään, soitan. Olemme viimeisen parin vuoden aikana olleet keikalla Venäjällä, Japanissa, Sveitsissä, Norjassa ja Portugalissa – syksyllä menemme Ranskaan ja Tanskaan. Miksi olemme olleet keikalla Suomessa vain Helsingissä?

Niinpä niin. Siksi että meillä Suomessa ei tueta kulttuurin kierrättämistä.

Ei käy KOM-teatteri Kajaanissa, ei käy kamubändit Oulussa, ei jazzbändit napapiirillä.

Nykyinen tukijärjestelmä aiheuttaa osin senkin että taide ja kulttuuri keskittyy vain suurempiin kaupunkeihin. Pienissä kaupungeissa tarjonta on yksipuolista ja ankeaa. Onko kummakaan että kulttuurin tukea sitten Perussuomessa vastustetaan, jos suurin tuesta ja tuen hedelmistä nautitaan suurimmissa kehityskeskuksissa?

Muutoksen on pakko tapahtua.

Tähän on useampia syitä:

Ylipäätään kuvio ei ole kestävä kulttuuripoliittisesti. Tämä ei ole reilua. Helsingin kaupunginorkesteri saa joka vuosi julkista tukea Musiikkitalossa konsertoimiseen noin 13,4 miljoonaa euroa, ”muulle musiikille” Musiikkitalon budjetissa on varattu pyöreät nolla euroa. ”Muu musiikki” joutuu toimimaan Musiikkitalossa täysin markkinatalouspohjalta.

Toinen suuri syy on demografia. Sosiaali- ja terveyspalvelut tulevat seuraavan kymmenen-kahdenkymmenen vuoden aikana aiheuttamaan valtaisan kustannuspaineen kun suuret ikäluokat eläköityvät. Lillukanvarret kuten kulttuuri tullaan leikkaamaan pois, jos niitä ei pystytä nykyistä paremmin perustelemaan. Se, että jokin on ”hienoa”, ei takuulla riitä ylläpitämään kaikkia 988:aa orkesterimuusikon työpaikkaa.

Se, mitä minä pelkään on se, että kulttuurielämä vastustaa kaikkia tarpeellisiakin toimintatapojen muutoksia viimeiseen saakka. Kaivetaan poteroja yhä syvemmälle. Ajetaan täysillä päin seinään.

Muutos kuitenkin tapahtuu ja sitten ne leikkaukset vaan jossain vaiheessa tehdään. Mistä sitten leikataan? Keneltä otetaan pois, kenelle annetaan? Lopputulos olisi parempi, jos muutokseen valmistauduttaisiin. Jos muutosta jopa kentän sisällä valmisteltaisiin. Nähtäisiin ongelmat, tunnustettaisiin ne.

Nyt lopuksi haluan korostaa, että minä en halua lakkauttaa klassista Suomessa? Ei. Päin vastoin. Minä rakastan klassista musiikkia. Minä haluan pelastaa klassisen musiikin itseltään ja orkesterilaitoksen pihdeistä. Klassinen musiikki ole yhtä kuin orkesterilaitos.

Minä haluan elävän, hengittävän, kilpailevan, aggressiivisen, vaarallisen klassisen musiikin kentän, joka, juuri kuten täällä tänään, etsii uusia asioita, osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun ja on osa yhteiskuntaa, eikä vain ulkomuseo siitä, mitä musiikillisella korkeakulttuurilla ja kulttuuripolitiikalla tarkoitettiin 1970-luvulla.

Kiitos.