Trump, tyly mättö ja todellisuus

Trumpin voitto oli minulle aivan hirvittävä järkytys. Ylitti jopa Perussuomalaisten ”jytkyn” tärinän. Panokset ovat kuitenkin Jenkkilässä niin eri luokkaa kuin tällaisen pienen pohjoisen provinssin sisäpolitiikassa.

Yksi kysymys on kiertänyt mielessä yli kaiken viime päivinä. Miten on mahdollista puhua niin paljon niin täyttä paskaa ja silti voittaa vaalit?

Netti on tietenkin täynnään fiksuja analyyseja monelta eri kantilta. Kerrotaan että Clintonia vihattiin, Clinton ei sytyttänyt, kansa halusi muutosta, Trumpia ei äänestetty asioiden perusteella, vaan tunteella jne. Näitä tulee varmasti seuraavina viikkoina vielä lisää. Silti palaan samaan kysymykseen:

Miten on mahdollista puhua niin paljon täyttä paskaa ja silti voittaa vaalit?

static_politico_com_a2_01_4fa959254c2f9216910f47649004_160114-donald-trump-2-ap-1160_jpg
Tämä on minulle henkilökohtaisesti kovin pala kun ainakin jollain tapaa yritän perustaa poliittiset kantani faktoille ja todellisuuteen pohjaavalle analyysille. Olenpa joskus jopa vaihtanut kantaani olosuhteiden muuttuessa tai tiedon lisääntyessä.

Trumpin voitto osoittaa että voisi vaan puhua ihan täyttä paskaa. Perehtymättä lainkaan. Mitä enemmän, sen parempi, kukaan ei pysy perässä. Ehkä seuraavien vaalien lähestyessä lupaankin että minulla on muuten todella upea sote-uudistus taskussani. En kerro mikä se on, miten se toteutetaan tai paljonko se maksaisi, mutta se on kyllä todella upea. Just trust me.

Mikään ei tuntunut tepsivän. Trump operoi täysin eri maailmankaikkeudessa kuin muut poliitikot, joille yksikin asiavirhe tai tietämättömyyden paljastuminen oli kohtalokas.

Siksi olinkin todella ilahtunut ennen vaaleja kun esim. NYTimes julkaisi kattavia koosteita Trumpin valehtelusta. Ajattelin että pakkohan tämän on tepsiä. Kun fakta ja valhe tappelevat, fakta voittaa.

Paskanmarjat voittaa.

Useampi nukuttu yö myöhemmin Trumpin voitto vituttaa yhä. En vieläkään oikein kykene avaamaan Politicoa, Voxia tai TPMää. Hesarikin vähän siinä ja siinä.

Ja lauantaina siellä olikin Perussuomalaislehden ”Suomen Uutisten” päätoimittaja Matias Turkkila haaveilemassa Trump-ilmiöstä Suomessa ja kertoilemassa ”tylyn mätön” julkaisemisesta. Juttu kannattaa lukaista.
turkkila
”Tyly mättö” oli perussuomalaisten kansanedustajan Teuvo Hakkaraisen haastattelu, jossa viitasaarelainen sahuri laukoo aivan mitä sylki suuhun tuo ja Suomen Uutiset julkaisee. ”En voi alkaa sensuroimaan kansanedustajien puheita.” päätoimittaja Turkkila toteaa.

No etpä tietenkään. Miksi ryhtyisit. Tai edes korjaamaan asiavirheitä. Niitä faktoja.

Toisaalta Turkkilan mukaan ”populistista puhetta ei ole tarkoitettukaan otettavaksi kirjaimellisesti”. Miten ihmeessä kansalainen erottaa sen sitten sellaisesta puheesta, joka on tarkoitus ottaa kirjaimellisesti? Turkkilan mielestä perinteinen lehdistö lähestyy kaikkia asioita ”liberaalista” kulmasta. Niin, no, suuren amerikkalaisen koomikon Stephen Colbertin sanoin: ”Reality has a well-known liberal bias”.

Oma intuitiivinen reaktioni trumpilaiseen tai perussuomalaiseen paskanpuhumiseen on vastahyökkäys. Kunhan vain ladon faktoja riittävästi pöytään, niin kyllä fakta voittaa.

Paskanmarjat voittaa.

Oma intuitiivinen tapani reagoida populistiseen sanomaan on siis väärä. Tuhoisan väärä.

Puolueemme oppi tämän karusti 2011. Silti se polttelee. Niin väärältä tuntuu antaa paskan virrata ohi kuin Vantaanjoen tulva-aikaan. Mitä ylipäätään voi tehdä jos faktatsekkaus ei vaan kertakaikkiaan tehoa?
duty_calls-2
Minulla ei ole hyviä vastauksia. Ainakin pitää oppia hillitsemään intuitio. Pitää keskittyä omaan sisältöön ja jättää Perussuomalaiset muhimaan omaan liemeensä. Ja ainakin Helsingissä se soppa on aika-ajoin niin sakiaa että ei siihen ulkopuolisia kaivata kauhan varteen. Mutta viisasten kiveä minulla ei ole. Ja tunnepuhe, jonka oma puolueeni on tietoisesti ottanut käyttöön tuntuu minulle vieraalta. Minä haluan puhua betonista, kapasiteeteista ja kaarresäteistä kun keskustellaan liikennepolitiikkasta, enkä siitä miten onnelliset pikkujalat kävelykadulla sitten aikanaan tepsuttavat.

Mutta tuo on vain henkilökohtainen ongelmani. Entä sitten laajemmin?

Median sirpaloitumisen myötä todellisuus sirpaloituu. Liberaalissa demokratiassa meillä ei ole keinoja kieltää sananvapautta ja hyvä niin. Paskaakin voi puhua eikä totuudenvartijoita ole. Netissä vielä vähemmän. Sekin on todellisuutta jota ei saa pois. Siksi onkin ehkä ihan hyvä että ”Suomen Uutiset” ei edes esitä noudattavansa Julkisen sanan neuvoston Journalistin ohjeita. Se tuottaa rehellistä propagandaa, jos sellaista on olemassa. Kukin nauttikoon omalla vastuullaan.

Ja vastuutontahan tuollainen on. Koko yhteiskuntajärjestyksemme pohjaa jaetulle todellisuudelle, jossa yhdessä elämme. Ilman yhteistä todellisuutta asioista sopiminen muuttuu vähitellen mahdottomaksi. My way or highway. Yhdysvaltain täysin polarisoitunut poliittinen kulttuuri hyvänä esimerkkinä. Avoin ja rehellinen tiedonvälitys on demokraattisen yhteiskunnan välttämätön perusoletus.

Mutta miten sitten perinteinen media voi käsitellä populistisia liikkeitä, jotka tietoisesti ovat päättäneet käsitellä todellisuutta toisin kuin muut? Kaiken negatiivisen julkisuuden jälkeenkin Hakkarainenkin sai toisissa eduskuntavaaleissaan enemmän ääniä kuin aiemmin. Perussuomalaiset haluavat pelata jalkapalloa rugbyn säännöillä.

Mitä HS, Yle tai Keskisuomalainen voivat tehdä? Klikit kiinnostanevat kaikkia kaupallisia mediataloja. Entä pitäisikö muidenkin puoluemedioiden ryhtyä tuottamaan ihan avointa propagandaa enemmän tai vähemmän näennäisjournalismin sijaan? Houkutus lienee kova.

Onneksi Lidlin parkkipaikan ja uutisoidun todellisuuden lisäksi on olemassa se todellinen todellisuus, joka vääjäämättä luo niitä reunaehtoja, joiden piirissä päätöksiä todellisuudessa tehdään. Ja jos oma politiikan tekemisen tapa ja sen sisällöt perustuvat fantasialle ja itse keksityille faktoille, jossain vaiheessa todellisuus tulee vastaan. TJEU. Toivotaan että Trumpin kohdalla oppimiskäyrä ei ole kovin verinen.

Ehkä pitää vaan luottaa. Luottaa siihen että todellisuus ja rehellisyys kantavat. Vaikka nyt kävikin selväksi että lippalakit sopivat ainakin appelsiinille, niin sen kanssa on elettävä. Todellisuuden. Ei sen maailman minkä olisin halunnut, vaan sen mikä on. Tuolla ulkona.

Monikulttuurisuudesta ja kulttuurin moninaisuudesta, politiikasta ja politiikattomuudesta

Englannin kielessä on politiikasta puhuttaessa käytössä yhden sijaan kaksi sanaa: politics ja policy. Vapaasti suomentuvat suurinpiirtein “puoluepolitiikka, politikointi” ja “ohjelma, toteutettava linja”. Suomessa molemmat korvataan sanalla politiikka. Ero on merkittävä.

Yle-työryhmä julkaisi esityksensä eilen. Lopputulos on parempi kuin osasin odottaakaan. Rahoitusta leikataan maltillisesti, mutta esim. ulkopuolisten ostojen määrän kasvattaminen on linjaus, jota olen itsekin kannattanut jo vuosia.

Isompaa huomiota nautti kuitenkin se että Ylen tehtävä muuttui aiemmasta ”tukea suvaitsevaisuutta ja monikulttuurisuutta”, muotoon ”tukea suomalaisen kulttuuriperinnön vaalimista, suvaitsevaisuutta, yhdenvertaisuutta, tasa-arvoa ja kulttuurista moninaisuutta”

You say potato, I say potatoe.

Tästä tulee mieleeni eräs ilta muutaman vuoden takaa. Olin seminaarissa, jonka iltatilaisuudessa juutuin keskustelemaan muutaman perussuomalaisen kanssa kunnallispolitiikkaa. Mainitsin termin “positiivinen diskriminaatio”, jota ilmoittivat vastustavansa jyrkästi. No päätin kuitenkin kysyä että eikö ole ihan hyvä idea tukea vähän enemmmän kouluja, joissa on enemmän haasteellisia oppilaita? Olivat vahvasti sitä mieltä että hyvä idea on tämä.

He siis oikeastaan kannattivat positiivista diskriminaatiota, mutta eivät voineet poliittisesti kannattaa positiivista diskriminaatiota. Iskulauseesta heillä oli mielipide, mutta politiikan sisällöstä ei selvästi hajuakaan.

Tämä “monikulttuurisuuden” vastustaminen YLEssä tuntuu kovasti samanlaiselta. Minun on vaikea ymmärtää mitä YLEn ohjelmistosta pitäisi liiallisen monikulttuurisuuden nimissä poistaa. Onko kokkiohjelmissa liikaa vegaanisia raakakakkuja täyslihan grillaamisen sijaan? Tuleeko sieltä liikaa afrikkalaista homorummutusta ja liian vähän reipasta pelimannimusiikkia? Reipasta pelimannimusiikkia ei tietenkään koskaan ole liikaa.

Vai onko se liian vähän “suomalaista”? Kuten sanottua, reipasta pelimannimusiikkia ei mielestäni ole koskaan liikaa, mutta vähän arvelen että YLEä arvostelevat perussuomalaiset eivät tarkoita sitäkään. Suomalaisuudesta tarkasti määriteltynä käsitteenä kun on äärimmäisen vaikea saada otetta – ei ole vain yhtä oikeaa suomalaisuutta tai suomalaista kulttuuria. Siksi kulttuurinen moninaisuus on vääjäämätöntä, vaikka YLE lähettäisi vain “suomalaista kulttuuria” “suomalaisten tekijöiden” “suomalaisille” kohdentamana.

Tätä on symbolien politiikka. Tällaisen poliitikan keskeisiä työkaluja ovat abstraktit viholliskuvat kuten fillarikommunistit, maahantunkeutujat, positiivinen diskriminaatio ja monikulttuurisuus. Ei Timo Soinin tekemisistä ulkoministerinä tiedä kukaan mitään. Kunhan vaan plokailee vihertuherruksesta.

Ja tästä päästään takaisin sanojen “politics” ja “policy” eroon. Perussuomalainen puolue, puheenjohtajansa Soini ja YLE-työryhmä hyvinä esimerkkeinä, keskittyvät sanan “politics” toimiin: politikointiin, huutoon symboleista. Mutta se “policy” on unohtunut täysin. Se miten maailmaa muutetaan, se mistä mutterista vääntää että Suomi kääntyisi haluamaansa suuntaan. Millainen se perussuomalainen Suomi edes olisi? Ei sitä taida tietää Soini, eikä kukaan muukaan.

Tältä näyttää kun tyhjiin puheisiin kannatuksensa perustanut puolue törmää todellisuuteen. Onneksi Suomessa todellisuus tapaa voittaa. Moninaisesti.

Lappeenranta, kaupunginorkesteri ja ”säästäminen”

Törmäsin eilen Twitterissä Etelä-Saimaa -lehden mielenkiintoiseen uutiseen lappeenrantalaisesta kunnallispolitiikasta. Asiahan nyt ei tietysti minulle kuulu, mutta enpä malta olla kommentoimattakaan. Mitäs siellä Saimaan rannalla oikein touhutaan?

Lappeenrannan perussuomalaisilla kaupunginvaltuutetuilla Kimmo Heinosella ja Ilpo Heltimoisella on lääke Lappeenrannan koulujen ja päiväkotien sisäilmakorjausten vauhdittamiseksi. He lopettaisivat kaupunginorkesterin ja lisäksi lasten kotihoidon Lappeenranta-lisän.

Ymmärrän Perussuomalaisten valtuutettuja varsin hyvin. Kun valtio leikkaa, yhteisö- ja kunnallisveron tuotto sakkaa eurooppalaisen taantuman vuoksi ja työttömyyskäppyrät osoittavat ylöspäin, on säästökohteita etsittävä. Ja mieluummin sitä tietenkin leikkaisi sellaisista kohteista, jotka kirpaisevat vähemmän – ja sellainen kulttuuri peruspalveluihin verrattuna on.

Asia ei ole kuitenkaan aivan yksinkertainen. Lappeenrannassakin olisi hyvä ymmärtää että kuntatalouden näkökulmasta orkesteritoiminta on kannattavaa. Selitän.

Lappeenrannan kaupunginorkesteri, kuva: Ari Nakari

Lappeenranta ei rahoita orkesteriaan yksin vaan yhdessä valtion kanssa. Valtio antaa kunnille rahaa orkesteritoimintaan valtionosuusjärjestelmän kautta. Tämä tarkoittaa 37% rahoitusosuutta laskennallisesta henkilötyövuodesta. Näitä henkilötyövuosia Lappeenrannan kaupunginorkesterilla on 29, ja tänä vuonna valtion tuki on yhteensä 597 586 euroa.

Lappeenrannan kaupunginorkesterin rahoitus toimii seuraavasti:

Omat tulot: 130 045€
Valtio: 597 586€
Lappeenranta: 766 220€

Eli Lappeenrannan oma rahoitusosuus on noin 50% eli puolet. Mihin rahat siten menevät? Yksinkertaistaen:

Palkat ja eläkemenot: 1 175 336€
Palvelujen ostot ja tarviikkeet: 264 091€
Vuokrat: 49 424€

Leijonan osa, noin 79%, rahasta menee palkkoihin ja eläkkeisiin. Nämä maksetaan pääosin lappeenrantalaisille muusikoille. Myös palveluiden ostoista suurin osa työllistää suoraan lappeenrantalaisia: tarvitaan siivouspalveluita, työterveyshuoltoa, käsiohjelmia ja ATK-tukea. Epäsuorasti orkesteri työllistää vielä suuremman joukon: tarvitaan väliaikatarjoiluja, konsertti-iltoina syödään ravintoloissa, muusikotkin ostavat maitoa Siwasta ja leikkauttavat hiuksensa kampaamossa. Ja oletan että jonkun kerran joku alttoviulisti on eksynyt baariinkin. Vuokristakin 72% näyttää olevan sisäisiä.

Orkesterilaitoksen perusrahoituksen tuova valtionosuusjärjestelmä onkin kuin jatkuvaa seudullista elvytystä – se kunnan oma 50% on tuottoisa ja hyvä sijoitus – suora tuotto on noin +100%! Ja epäsuorat hyödyt päälle! Ja ilman sitä kunnan omaa osuutta ei myöskään valtionosuutta tipu. Orkesterista leikkaaminen olisi siis ihan vaan kunnan taloutta ajatellen hölmöläisten hommaa.

Asian voi ajatella niinkin että orkesterin tuottama sisältö, ne konsertit, ovat lähinnä kiva bonus.

Ja vasta tässä vaiheessa päästään siihen että kaikki orkesteritoiminnan Lappeenrannalle tuoma hyöty ei löydy kunnan tilinpäätöksestä. Ei sieltä näy imagohyöty, ei näy noin kahdenkymmenenviiden muusikon osallistuminen musiikkiopiston ja harrastajakuorojen toimintaan, ei näy vaikutus matkailuun, teatteriin ja muuhun kulttuurielämään. Orkesteri säteilee ympärilleen monilla tavoilla, joita ei voi laskutikulla mitata.

Kamreeri näkee vain kolikon joka viedään, mutta on täysin sokea paaleille, joita kannetaan sisään. Ja sellaisella meiningillä syntyy masentava maa – ankeutuvien maakuntien Suomi. Toivottavasti Lappeenrannan Perussuomalaiset tutustuvat orkesteritoimintaan ja sen rahoitukseen hiukan monipuolisemmin ennen valtuuston päätöksiä.

Kuntavaaleissa ei ole kyse eurokriisistä

HS:n mukaan Timo Soini evästi joukkojaan puhumaan kuntavaalikentillä eurokriisistä.

Mikäpä siinä, puhutaan vaan. Puhuminen on hyvästä. Aina puhetta maailmaan mahtuu.

Toki eurokriisin lopputulema tulee vaikuttamaan lähivuosina myös kuntatalouteen ja kuntatason päättäjien liikkumavaraan, mutta silti ainoa suora yhteys on se, että reaalikorkojen ollessa negatiivisia kuntien kannattaa tehdä tuottavia investointeja etupainoitteisesti vaikka velkarahalla. Ainakaan ei kannata käyttää pääoman puutetta tekosyynä.

Mutta tuosta ei pitkään jaksa jauhaa. Tärkeämpiäkin aiheita löytyy.

Kuntavaaleissa kun valitaan päättäjät päättämään lähestulkoon kaikesta muusta paitsi eurokriisistä, johon Suomen kanta hitsataan eduskunnassa. Ja ne eduskuntavaalit meni justiinsa. Jostain jytkystä taisi olla juttua.

Kuntavaaleissa puolestaan on kyse kouluista, päiväkodeista, neuvoloista, terveyskeskuksista, kirjastoista, ammatillisista oppilaitoksista, fudiskentistä, orkestereista, kaduista, pyöräkaistoista, rakentamisesta, lukioista, tapahtumista, hammashoidosta, autopaikoista, venepaikoista, asumisen hinnasta, sähkön hinnasta, veden hinnasta, ilmastonmuutoksesta, asiakasmaksuista, autoilusta, pyöräilystä, kävelystä, pysäköinnistä, esteettömyydestä, julkisesta liikenteestä, vanhusten hoidosta, yrittämisestä, työllisyydestä, päihdehuollosta, eriarvoistumiskehityksestä, tasa-arvosta, sosiaalipolitiikasta…

Lista on lähes loputtoman pitkä koska meidän kaikkien suomalaisten arki pyörii kunnallisen päätöksenteon piirissä olevien asioiden ympärillä.

Toivottavasti kampanja-aikaan keskustellaan kuntavaaleihin liittyvistä kysymyksistä eikä meloneista ja appelsiineista, niin hyvää kuin hedelmäsalaatti onkin.

Vihreitä ratkaisuja Helsingille löydät täältä.

Hommaversum – the Final Frontier

Telaketjujen kolina kuuluu enää vain etäisesti Jussi Halla-Ahon parin viikon takaisen Kreikka-lausunnon jäljiltä. Lopputuloshan on tunnettu: Jussi käskettiin kahdeksi viikoksi nurkkaan miettimään sanomisiaan ja Soinikin säilytti kasvonsa. Peruskysymys kuitenkin säilyy; miksi ihmeessä Halla-Aholta ja muilta ”nuivalaisilta” pääsee jatkuvasti uutiskynnyksen ylittäviä sammakkoja.

Ei. Vika ei ole vain ”mediassa”, vaikka toki uutuudenviehätyksen ansiosta törttöilyistä hiukan muita poliittisia ryhmiä useammin uutisoidaankin.

Syy löytyy Jussi Halla-Ahon historiasta. Jussi kun aloitti luovimisensa kohti kansanedustajuutta internetin keskusteluryhmien todella syvistä vesistä. Tarkemmin sanottuna, kansallismielisten sekopäiden huuruisesta joukosta.

Tähän liittyy internet-kirjoittelusta vankilaankin tuomitun Seppo Lehdon ja myös oikeuslaitosta usein työllistäneen Klaus Juutilaisen välinen todella eeppinen sähköpostisota. Koko useampia vuosia kestänyt ”kirjeenvaihto” on meidän ja jälkipolvien onneksi taltioitu internettiin.

Maa Marsin pinnalta kuvattuna. Lähde: NASA/JPL/Cornell/Texas A&M

”Totaalista sotaa” meille maallikoille selvittävän esipuheen on kirjoittanut muuan Jussi Halla-Aho. Kannattaa lukea koko juttu – minä ainakin nauroin vedet silmissä, sen verran kahjoa herrojen von Grewendorp ja Lehto toiminta on. Musta huumori siis Halla-Aholla on hanskassa.

Eräs kohta esipuheesta on käynyt mielessäni usein kun olen tätä nuivalaisten mediasekoilua seuraillut:

Totaalista Sotaa© ei käydä samassa ulottuvuudessa, jossa useimmat meistä elävät arkitodellisuuttaan. Internet on luonut Totaalisen Sodan© ulottuvuudelle kosketuspinnan meidän maailmamme kanssa. Tästä syntyy konflikti.

Tämä valkeni minulle pohtiessani ystäväni kanssa erästä korpukseen sisältyvää episodia (osa 17). Helsingin Kauppakorkeakoulun Ylioppilaskunnan Laulajien nokkamies Erik Pöntiskoski sai eräänä aamuna, yhtenä sadoista vastaanottajista, Lehdolta sähköpostiviestin. Viesti sisälsi ”luettelon eläimistä, joita jutkusika Klaus Juutilainen on nylkyttänyt tai yrittänyt nylkyttää”.

Pöntiskoski reagoi kuten useimmat ihmiset reagoisivat. Hän ei tiennyt,
* kuka on Klaus Juutilainen,
* miksi tämä on ”jutkusika”,
* mikä on ”jutkusika”,
* mitä tarkoittaa ”eläinten nylkyttäminen”,
* miksi tämä asia on merkityksellinen yleensä, tai
* mitä se kuuluu Ylioppilaskunnan Laulajille erikseen.

Sanalla sanoen, viestissä ei Pöntiskosken näkökulmasta ollut mitään järkeä. Siinä oli vain vaikeasti hahmotettavaa hävyttömyyttä. Niinpä hän pyysi ronskein sanakääntein Lehtoa poistamaan Ylioppilaskunnan Laulajat postituslistalta. Meidän ulottuvuutemme paradigmoja vasten asetettuna Lehdon viestissä ei ollut mitään järkeä. Mutta se, mitä Pöntiskoski ei tiennyt, oli, että viestiä ei lähetetty tästä ulottuvuudesta.

Se lähetettiin ulottuvuudesta, jonka paradigmojen ja lainalaisuuksien oloissa Klaus Juutilainen juoksee Tesoman metsissä yrittäen nylkyttää eläimiä niiden anusreikään. Tämä pyrkimys liittyy Klaus Juutilaisen ryssäläisyyteen, sillä eläinten nylkyttäminen, monien muiden harrasteiden ohella, on oleellinen osa ryssäläisyyttä. Ryssäläisyys taas on kansakunnallinen vitsaus, oikein ajattelevan Suur-Suomalaisuuden antiteesi. Sen vuoksi sillä, että Klaus Juutilainen pyrkii nylkyttämään eläimiä, on kansakunnallista merkitystä ja asia kuuluu kaikille, mukaanlukien Ylioppilaskunnan Laulajat.

Lähettäessään viestiään Totaalisen Sodan© ulottuvuudesta Lehto siis ajatteli edellämainittujen lainalaisuuksien ehdoilla. Sen vuoksi Pöntiskosken reaktio oli hänelle aivan yhtä käsittämätön kuin alkuperäinen viesti oli Pöntiskoskelle. Sen vuoksi Lehto kysyi närkästyneenä, onko Pöntiskoski ”ryssäläinen, kun ei halua ottaa vastaan suursuomalaista materiaalia”, ja ovatko Ylioppilaskunnan Laulajat ”isänmaallisia laulajia vai ryssäläismielisiä komurunkkuja”.

Totaalisen Sodan© kauneus ei siis perustu ensisijaisesti rivouksien latelemiseen. Kauneus on konfliktissa, joka syntyy, kun kaksi täysin eri säännöillä toimivaa maailmankaikkeutta internetin ansiosta on jatkuvassa kosketuksessa, ja kummankin maailmankaikkeuden edustajat kuvittelevat maailmankaikkeuksia olevan vain yksi.

(Lihavointi minun.)

Median ja Halla-Ahon kohtaamisissa on kyse täsmälleen samasta dynamiikasta. Jussi Halla-Ahon maailmankaikkeudessa Jussi Halla-Aho on mustan huumorin tyyliniekka, profeetallisen erehtymätön tietäjä, joka voi sujuvasti vaihtaa vaikka kesken lauseen tyylilajia faktasta solvauksiin, solvauksista vitsailuun, vitseistä antipatiaan ja initioitu yleisö ymmärtää aina mitä Jussi tarkoittaa. Koska tämä maailmankaikkeus on Jussin oma. Oma tupa, oma lupa.

Pitkään tämä järjestely toimikin mainiosti. Scriptan vieraskirjassa ja siitä versoneella Homma-foorumilla ei Jussin tarvitse selittää yhtään mitään. Kaikki ymmärretään oikein ja pahimmatkin tölväisyt selitetään pikapuoliin parhain päin. Ihan Jussi vaan vitsaili että tankkeja kaduille, hehheh, mustan huumorin miehiä tämä meidän Jussi. Ja se ulkopuolinen maailma, joka ei hyväksy Jussia totuudeksi on kukkahattutäteilyä ja viherfeminististalinismisalaliittolaisuutta koska Jussin vastustajien syvin olemus on kukkahattutäteily ja viherfeminististalinismisalaliittolaisuus.

Muu poliittinen keskustelu ja media muodostavat toisen maailmankaikkeuden johon Homma-kaikkeus nyt sitten täysillä törmää. Siksi hommaversumin asukkaat vaikuttavat aidosti yllättyneiltä kohuista: he kuvittelivat että maailmankaikkeuksia on vain yksi – heidän omansa.

Mutta maailmankaikkeuksia on tietysti useita. Meillä vihreilläkin on omamme: tässä maailmankaikkeudessa ihmetellään miten kukaan voi vastustaa kasvisruokapäivää ja nirpistellään katumaastureille. Kepuversumissa puolestaan maataloustukien vastustajia pidetään varmaankin jotenkin epäilyttävinä, Kokkarisfäärissä kaikki ajanevat henkilöautolla.

Vihreiden, Kepun, Demareiden, Kokoomuksen, RKP:n ja ”median” maailmankaikkeudet kuitenkin myös risteävät. Siinä yhteisessä maailmankaikkeudessa asioista puhutaan samoilla termeillä, käytetään keskustelukumppaneista kohteliaita nimityksiä ja pyritään ymmärtämään vastapuolen argumentteja. Vain yhteisessä maailmankaikkeudessa rakentava keskustelu ja konsensuksen rakentaminen on mahdollista.

Kansanedustaja ja hallintovaliokunnan puheenjohtaja ei ole enää vain Hommaversumin ”pullohartiainen vinkuheinä-älykääpiötohtori”, joka voi huudella ihan mitä sattuu. Jussi Halla-Ahon on siivottava julkinen kielenkäyttönsä ja otettava tähtialus yhteiseen maailmankaikkeuteen, jos hän haluaa ajaa poliittisia tavoitteitaan ainaisen kitinän sijaan.