Pakkoyrittäjyydestä pakkotyösuhteisiin?

Ohessa Vihreän puoluekokouksen poliittisessa keskustelussa pitämäni puheevuoro.

Arvon puoluekokous, rakkaat toverit, haluan puhua teille eräästä omaa ammattikuntaani, freelance-muusikoita, koskettavasta ongelmasta. Ja HUOM! Kerrankin kyse ei ole tekijänoikeuksista, tästä voi olla Sairasen Heikkikin samaa mieltä!

Muusikot toimivat hyvin erilaisissa tehtävissä. Jollain saattaa olla julkisesti tuettu orkesterivirka, joku voi soittaa markkinaehtoisesti toimivassa tanssiorkesterissa, ja joku voi työllistää itsensä soittamalla monissa bändeissa, opettamalla, tuottamalla ja vaikkapa säveltämällä. Työnkuvien kirjo on huikea.

Yrittäjiä vai palkansaajia?

Yrittäjiä vai palkansaajia?

Nyt Verohallinto on tuoreesti tulkinnut, että muusikko esiintyessään toimii lähtökohtaisesti työsuhteessa, vedoten eräisiin hallinto-oikeuksien ja korkeimman hallinto-oikeuden päätöksiin. Verohallinnon linjaukset ovat paikkakunnittain ristiriitaiset, sillä esim. pääkaupunkiseudulla muusikkoyrittäjien toimintaan ei verotarkastuksissa olla puututtu, päinvastoin kuin esim. Sisä-Suomen yritysverotoimistossa. Freelance-muusikot eli muusikkoyrittäjät ovat siis veroviranomaisen lähes sattumanvaraisen tulkintamielivallan alaisia!

Tässä ei ole yhtään mitään järkeä. Muusikon toiminta täyttää kaikki yrittäjyyden tunnusmerkit. Verohallinnon tulkinta on huolestuttava myös monien muiden luovan alan pienyrittäjien asemaan liittyen. Tartutaanko seuraavaksi muotoilijoihin, graafikoihin, käsityöläisiin, arkkitehteihin?

Monet puolueet ovat pitäneet ääntä ”pakkoyrittäjyydestä”. Ollaanko tässä nyt menossa toiseen äärilaitaan? Olemmeko menossa kohti pakkotyösuhteita vaikka muusikot haluaisivat olla yrittäjiä?

Toivon puolueemme kansanedustajien kätkevän nämät sanat sydämeensä ja tarkastelevan niitä. Somebody do something! Kiitos.

Kaksipäinen luomukotka

Vihreät nuoret ja Turun seudun vihreät ehdottavat puoluekokoukselle siirtymistä kahden puheenjohtajan malliin. Kukamitähäh? Tällä tarkoitetaan monissa eurooppalaisissa vihreissä puolueissa käytössä olevaa tapaa, jossa puolueella on yhden puheenjohtajan sijaan kaksi tasavahvaa puheenjohtajaa. Näin on esim. Ruotsissa ja Saksassa. Ajatuksesta on väännetty aiemmin jo vuosien 2005, 2007 ja 2011 puoluekokouksissa.

Perustelut mallin puolesta ovat varsin yleviä ja kannatettavia. Mallin puolustajien mukaan se:
– haastaa vanhan hierarkkisen ja autoritäärisen puoluepolitiikan kulttuurin
– tunnustaa puolueen moniäänisyyden ja
– pyrkii vähentämään politiikan henkilökeskeisyyttä
– jakaa valtaa, vastuuta ja työtaakkaa sekä
– mahdollistaa profiloitumisen useammalla kärjellä.

Puoluehallitus käsittelee vastauksessaan hyvin järjestelyn käytännön ongelmia. En puutu niihin sen enempää. Ihan varmasti puolue saisi mallin jollain tapaa toimimaan. Kyllähän tylsälläkin kirveellä saunaklapit hakkaa.

Kuva: Mikko Heikkinen / Luonnontieteellinen keskusmuseo

Kuva: Mikko Heikkinen / Luonnontieteellinen keskusmuseo

Mallin puolustajat kuitenkin unohtavat mikä on puolueen tehtävä. Se ei ole olla vain kaunein ja kirkasotsaisin, olla itsetarkoituksellisesti haastava. Puolueen tehtävänä on ajaa edustamiamme asioita ja arvoja: ympäristön- ja ilmastonsuojelua, eläinten oikeuksia, tasa-arvoa, sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja kestävää talouspolitiikkaa. Suuria muutoksia puolueen toimintatapoihin tehtäessä täytyy ensisijaisesti miettiä, miten muutokset vaikuttavat näiden tavoiteiden toteutumiseen. Puolue on väline, ei päämäärä itsessään.

Vihreiden suurin imagollinen ongelma on yhä se että meitä pidetään haihattelijoina. Meihin ei voi luottaa, me emme ajattele ”tavallisia ihmisiä”, meidän tavoitteitamme ei tunneta, olemme citylattevihreitä: todellisuudesta vieraantuneita hyysäjiä, ylimielisiä elitistejä, autovihamielisiä homokukkahattutätejä. Mainitsinko jo naimalakon?

Kahden puheenjohtajan malli ajaisi Vihreät suomalaisessa puoluekentässä vielä erikoisempaan asemaan kuin missä nyt jo ryhmäkurittomina ja radikaalisti avoimina olemme. Kahden puheenjohtajan malli heikentäisi mahdollisuuksiamme ajaa äärimmäisen tärkeitä tavoitteitamme.

Jos haluamme edistää vihreiden arvojen ajamista ympäri Suomen niin valtuustoissa kuin eduskunnassakin, meidän pitää olla mahdollinen puolue nykyistä selvästi laajemmalle joukolle äänestäjiä. Meidän tavoitteenamme on oltava 20% vaalikannatus, vaikka se ei tänään realismilta tunnukaan.

Kahden puoluejohtajan malli ei edistä puolueemme päätavoitetta – vaikutusvaltamme kasvattamista vaaliuurnien kautta. Me tarvitsemme puoli miljoonaa ääntä lisää. Me tarvitsemme selkeämmän ja ymmärrettävämmän sanoman, emme nykyistäkin monikärkisempää ja sekavampaa puolueviestintää, jossa ne kalliit 15 tv-sekuntia joudutaan käyttämään organisaatiomallimme selittelyyn. Toisinaan on ihan ok olla samanlainen kuin muut.

puoluekokouksessa

Anni Sinnemäki puhuu

Vihreä liitto kokousti männä viikonloppuna Mikkelissä. Asialistalla oli poliittista keskustelua, kannanotot presidentin valtaoikeuksiin ja Burman tilanteeseen sekä ikääntymispoliittinen ohjelma. Varsin leppoisaa siis. Ei henkilövalintojen draamaa eikä suuria tunteita. Ikääntymisohjelman muutoksistakin äänestettiin vain muutamaan kertaan.

Lähes huomaamatta jäi jopa päätös neuvoa-antavasta jäsenäänestyksestä puheenjohtajan valinnassa. Kukaan ei edes taputtanut sille. Mahtoivatko Pohjois-Karjalan edustajat ymmärtää asian tärkeyden?

Heikki ja Laura veivät Marskille kukkia

Lähes päähuomion saikin siten Vinon organisoima Mannerheim-patsaan kukitus kansainvälisen homofobian vastaisen päivän kunniaksi. Heikki ja Laura laskivat ruususeppeleen Marskin jalkoihin ja Jyrki Kasvi puhui eeppisesti. Aurinko paistoi. Hyvä pössis.

Jyrki Kasvi puhuu

Myös poliittisessa keskustelussa oli hyvä meininki. Vaalirahoitusskandaali kun oli juuri niin sanotusti iskeytynyt tuulettimeen… Oli mukava todeta olevansa oikeassa paikassa. Puolueessa, joka toimii kuten saarnaa. Tulenheimon Martti totesi myöhemmin baarityöryhmässä Vihreiden olevan ainoa arvo-puolue, muut ovat etu-puolueita. Analyysi on alunperin Jukka Relanderin ja mielestäni aika hyvin paikkansa pitävä. Jäljet näkyvvät puolueen vaalirahoituksessa.

Käväisin itsekin kaksi minuuttia puhujanpöntössä. Oli pakko avautua jälleen lempiaiheestani kulttuurin alueellisesta tasa-arvosta. Kukaan muu ei varsinaisesti puhunut kulttuuripolitiikasta, joten jonkun se oli tehtävä.

Höpisin jotakuinkin näin: (rekonstruoitu ranskalaisilta viivoilta)

Arvoisa puheenjohtaja ja hyvä puoluekokousväki!

Aion puhua hiukan kulttuuripolitiikkaa.

Meille Vihreille tärkeitä teemoja ovat moniarvoisuus ja tasa-arvo. Kulttuurin alalla näiden tavoitteiden toteutuminen on mielestäni jäänyt puolitiehen.

Ensinnäkin kulttuurin tuki keskittyy Suomessa erittäin epätasaisesti tietyille kulttuuriin lajeille. Hyvänä esimerkkinä klassisen musiikin orkesterilaitoksen kautta saama tuki. Suomessa toimii noin tuhat klassista ammattimuusikkoa kuukausipalkalla eri orkestereissa. Jazz-muusikkoja järjestelmä työllistää noin 20 ja kansanmuusikkoja 5!

Toiseksi kulttuuri keskittyy erittäin voimakkaasti vain suuriin asutuskeskuksiin. Hyviä esimerkkejä musiikin eri muotojen (mm. maailmanmusiikki ja jazz) lisäksi ovat nykytanssi ja vapaiden teatteriryhmien teokset, joita ei Helsingin ulkopuolella juuri voi nähdä.

Mahdollisuus kokea korkeatasoista elävää kulttuuria on mielestäni perusoikeus, jonka tulisi toteutua koko maassa, ei vain suurimmissa kaupungeissa. Oppia Suomessa voitaisiin ottaa vaikkapa muista pohjoismaista, joissa parempia ja tasa-arvoisempia järjestelmiä on toiminnassa.

Toivon Vihreiden hallituspuolueena ajavan aktiivisiesti monipuolisen epäkaupallisen kulttuurin toimintaedellytyksiä koko maassamme.

Kannattaa miettiä mitä suomalaisuus on ilman suomalaista kulttuuria! Lätkässäkin kun näköjään tulee turpaan vuodesta toiseen?

Jännitti ihan pirusti tuon puheen pitäminen. En ole virallisissa yhteyksissä paljon päätäni aiemmin aukonut. Vaikka haitarin kanssa esiintyy harva se päivä, on uusi tilanne aina tuntematon ja pelottava. Selvisin toivoakseni ihan kohtuullisesti.

Kaikkea ei ehdi kahdessa minuutissa sanoa. Täytyy yrittää viedä ilosanomaa eteenpäin muillakin keinoin. Vihreältä kulttuuripolitiikalta puuttuu hyvästä ja kohtuullisen tuoreesta ohjelmasta huolimatta fokus. Kulttuuri on semmoinen mukava kuorrutus, johon suhtaudutaan periaatteessa positiivisesti, mutta mitään konkreettista linjausta ei puolueen taholta ole viime aikoina näkynyt. (Toki Tatusotu-asian eteneminen on pitkälti vihreiden ansiota, mutta se ei ole suoraan kulttuuripoliittinen aihe.)

Mielestäni opetusministeriön musiikin alueellinen tarjonta -selvityksen ehdotukset pitäisi toteuttaa välittömästi. Summa, joka tähän vuosittain tarvittaisiin on naurettavan pieni suhteessa tuloksiin. Esityksen toimet näkyisivät voimakkaasti koko maassa, ei vain suurimmissa kaupungeissa, joiden suosimisesta meitä vihreitä usein syytetään.

Koko maan kattavat vaikutukset tekevät ehdotuksesta mielestäni Keskustankin agendalle sopivan. Järjestelmä myös mahdollistaisi monipuolisen toimijarakenteen (yksityisen ja julkisen rahoituksen yhteistyö), joten luulisi sen kelpaavan kokkareillekin. Voin luvata itse järkätä jotain tapahtumia Siilinjärvelle ja Nurmijärvelle, jos esitys menee läpi!

Kokouksessa myös aloitetettiin puolueen strategiatyö koko puoluekokousväen voimin. Meidät oli jaettu sunnuntaiaamuna muutamaksi tunniksi työryhmiin, joissa käsiteltiin eri teemoja avoimesti. Omassa ryhmässäni pohdittiin puolueen kasvun problematiikkaa. Tuleeko vihreiden tavoitella 20% kannatusta? Jos kyllä, millä hinnalla? Tuleeko puolueen pyrkiä kasvamaan moninkertaiseksi jäsenmäärältään? Jos ei, miksi?

Yksiselittäisiä vastauksia ei tietenkään saatu, mutta keskustelu oli mielenkiintoista ja työryhmässä toimijat eri puolilta maata esittivät erilaisia näkökulmia, joille itse olisin varmasti ollut täysin sokea ilman tapaamista. Minun mielestäni vihreiden tulee tavoitella vähintään 33% kannatusta! Suurinpiirten sen verran ääniä saimme viime vaaleissa mm. Kalliossa, Viikissä ja Käpylässä (Goddamn Hippies!) Eihän poliittisen liikkeen tavoite voi millään olla vain marginaalin merkityksettömänä rähisijäjoukkona pysyminen? Itse en haluaisi olla osa sellaista puoluetta.

”Välikokouksessa” tärkeää oli myös tavata ihmisiä, viettää aikaa hyvässä seurassa ja vahvistaa hyvää fiilistä syksyä varten. Siinä onnistuttiin erinomaisesti.