Muusikkofillari

(Tämä juttu on julkaistu SayMaan vappunumerossa.)

Kesä tulee ja meitä läpi talven pyöräilleitä vähemmän fanaattisetkin uskaltautuvat jälleen fillarin selkään.

Polkupyörä on kaupungissa alle kymmenen kilometrin matkoilla aivan ylittämätön – se on usein henkilöautoa nopeampi ja ainakin kesäisin myös mukavampi. Helsingissä pyöräilyn suosio onkin jatkuvassa noususuhdanteessa. Viime vuonna kasvua mitattiin peräti 20%! Arkikokemus fillariruuhkasta Töölönlahdella vahvistaa tilaston.

Lähde: informaatiomuotoilu.fi (cc-lisenssi)

Muusikolle pyöräily on usein kuitenkin melko hankalaa. Kantele, kontra tai tuuba reppuselässä sotkeminen kun ei vastaa useimpien käsitystä laatuajasta. Onneksi Euroopassa yleisiä kuormapyöriä alkaa näkyä Suomessakin. Kööpenhaminassa joka neljännellä kahden lapsen perheellä on kuormafillari – se ei enää ole vain hippien hassuttelua. Tai sitten Köpiksessä on tosi paljon hippejä. Mahdollista toki sekin.

Helpoin ja halvin tapa parantaa polkupyörän lastiominaisuuksia on hankkia peräkärry, joita saa nykyisin alle parin sadan euron.

Itse hankin pari vuotta sitten ”Pashley Courier” -merkkisen kuormapyörän, joka ei eroa tavallisesta fillarista juuri muuten kuin tavanomaista jykevämpien tarakoidensa osalta; eturitsa kantaa kevyesti haitarin ja tavallista pidemmälle takatuupparille mahtuu todistetusti kitarastyrkkari. Kaksipuolinen jalka pitää pyörän lastattunakin tukevasti vaaterissa.

Haitari kyytiin ja menoksi.

Tällaisen kuormafillarin hinta ei ole paha, sain omani käytettynä vähän yli viidellä sadalla ja uuden pitkäperäpyörän saa halvimillaan alle tonnilla. Veroilmoitusta varten säästämistäni taksikuiteista pyörän hankkimisen huomasi selvästi – säästin jo ensimmäisenä vuonna hinnan takaisin pariinkin kertaan. Taksilla ajaminen on vähentynyt neljännekseen parin vuoden takaisesta. Kuntokin pysyy yllä lähes huomaamatta.

”Säästöstä” ja pyöräilystä innostuneena olenkin alkanut harkita seuraavaa askelta, laatikkopyörää. Perusvaihtoehtoja on kaksi: joko kaksi- tai kolmipyöräinen. Kolmipyöräinen olisi tietenkin vakaampi etenkin talvisin, mutta se kääntyy kankeammin ja on hitaampi ajettava. Kaksipyöräisen laatikkoon ei toisaalta mahdu yhtä paljon tavaraa kuin kolmipyöräiseen. Pohdinta on vielä kesken ja koeajolle pitäisi päästä. ”Fillarikuume” on paha.

Kunnollinen laatikkopyörä ei kuitenkaan ole enää aivan ilmainen, vaan sellaisesta saa pulittaa jo pari tonnia. Toisaalta jos investoinnin jakaa vaikka viidelle vuodelle, niin kyllä tsygällä helposti 400€ vuodessa säästää. Ainakin jos oman auton tarve vähenee niin paljon, että peltilehmän voi jättää kokonaan hankkimatta.

Vappulasti? (Kuva: Steven Vance / Flickr / cc-lisenssi)

Tunnetuimmat merkit ovat tanskalainen Christianiabike ja hollantilainen Bakfiet. Molempia saa myös sähköavusteisina, jolloin painavakaan lasti ei ole ylivoimaista punnertamista.

Muistakaa näin vapun alla että tankojuoppouskin on rikos jos vaarantaa toisten turvallisuuden! (Omasta turvallisuudesta laki ei sano mitään…) Että tarkkana sitten siellä Kaivarissa niiden kuormapyörien kanssa. Simaa kohtuudella, torvisoittoa kohtuuttomasti!

(Lisää tietoa tavarapyöristä löytää esim. osoitteesta: http://www.tavarafillari.fi/)

Maginot-linja

(Kolumni Saymaan kevätnumeroon.)

1930-luvulla Ranska rakensi valtaisin kustannuksin itärajalleen Maginot-linjan; satoja kilometrejä pitkän linnoitusketjun. Ensimmäisestä maailmansodasta oli otettu oppia. Harmillisesti myös saksalaiset olivat kehittäneet sotateknologiaansa ja keväällä 1940 Saksan motorisoidut joukot koukkasivat tykkiasemien ohi suoraan sisämaahan. Merde!

Photo: "Dirk Gently" / Flickr (cc-lisenssi)

Tänä keväänä vellonutta Guggenheim-keskustelua seuratessa en ole voinut välttyä ajatukselta että Musiikkitalo oli erään aikakauden päätepiste, instituutioihin perustuvan korkeakulttuurin viimeinen bunkkeri. Kansa kun on kovasti sitä mieltä että ainakaan verorahoilla ei uusia eliitin museoita saa rakentaa. Argumentit ovat toki tuttuja jokaisesta suuresta kulttuurihankkeesta, mutta niiden raivokkuus on yllättänyt.

Millaisia satsauksia korkeakulttuuriin ylipäätään voidaan tulevaisuudessa tehdä? Kulttuurin julkinen rahoitus kohtaa yhtäaikaisesti kolme suurta muutosta: huoltosuhteen, kulttuurin ja median.

Suomessa on ollut viime vuosikymmenet verrattain hyvä huoltosuhde, jolla tarkoitetaan työtätekevien kansalaisten määrää verrattuna lapsiin, nuoriin ja eläkeläisiin – ylipäätään elättäjien ja elätettävien suhdetta. Työtätekeviä veronmaksajia on riittänyt kustantantamaan hyvinvointiyhteiskuntamme. Tulevaisuus ei näytä yhtä hyvältä. Erityisesti heikkenee ns. vanhushuoltosuhde, eli yli 65-vuotiaiden suhde 15-64 -vuotiaisiin. Kun vuonna 2008 vanhuksia oli 24,8%, niin vuonna 2030 suurten ikäluokkien eläköidyttyä meidän työikäisten pitää elättää lähes tuplasti enemmän eläkeläisiä (43,9%).

Tämä ei tunnetusti ole ilmaista. Sosiaali- ja eläkekustannukset nousevat vääjäämättömästi ja kaikelle muulle kivalle kuten kulttuurille jää yhä vähemmän tilaa niin kuntien kuin valtionkin budjeteissa.

Toinen haaste on koko kulttuurin kentän ja kuluttamisen muutos. Vaikka esim. klassinen musiikki on yhä yhtä arvokasta kuin vielä 80-luvullakin, on sillä kuitenkin nykyisin selkeästi enemmän haastajia; myös muut musiikin lajit ovat nousseet tukemisen arvoiseksi korkeakulttuuriksi. Huoltosuhde haastaa myös korkeakulttuurin – miten käy orkestereiden, jos nykyisen ikääntyvän yleisöpohjan tilalle ei kasva uutta yleisöä?

Median muutos taas johtaa uudenlaiseen päätöksentekoon ja demokratiaan, jossa kansalaisten suora vaikuttaminen näyttelee yhä suurempaa osaa. Väitän että Musiikkitaloa, joka oli hankala prosessi jo 2000-luvun alussakin, ei voitaisi enää rakentaa 2020-luvulla. Ei vaan onnistuisi, ainakaan julkisrahoitteisesti.

Kuitenkin Musiikkitalo on kävijämäärillään ja akustiikallaan vakuuttanut jo kaltaiseni skeptikotkin – kyllä se kannatti rakentaa. Ja mielestäni Helsingin kannattaisi pystyttää tulevaisuudessa myös uusi upea taidemuseo (Guggengaggelilla tai ilman).

Miten tulevaisuudessa sitten kultturille saadaan uusia tiloja ja julkista rahoitusta? Jotain ennustuksia uskallan tehdä: tilojen muunneltavuus, vanhojen rakennusten uusiokäyttö, verkostoituminen, muutosvalmius, väliaikaistilat, pop-up, genre-rajojen ylittäminen, kevyet organisaatiomallit ja yleisötyö ovat kymmenen vuoden kuluttua nykyistäkin tärkeämmässä asemassa.

Kulttuuri-ihmisten, taiteilijoiden ja taiteen ystävien, kannattaisikin pyrkiä uusien betoni- ja lasibunkkerien sijaan luomaan nykyaikaiset, liikkuvat ja täsmäiskuihin kykenevät joukot. Tulevaisuuden sotia ei voiteta edellisen sodan taktiikalla tai aseilla. Maginot-linjakin puskee heinää rauhallisella maaseudulla.

Itkurunkkauksen sm-kisat

(Tämä juttu julkaistaann Sibelius-Akatemian ylioppilaskunnan SAYmaa-lehdessä 4/2011. Provosoinnin aika ei ole ohi.)

Jokunen viikko takaperin ylitin Facebookissa tuhannen frendin rajan. Sydänystäviä toki kaikki. Tuttavapiirini jakautuu karkeasti neljään eri ryhmään: suku, lapsuus, poliitikot ja taiteilijat. Kuluva vuosi on ollut kiintoisaa aikaa keskustella fb:ssä politiikasta ja nyt syksyllä myös kulttuuripoliittinen debatti tuntuu vain kiihtyvän. Sen sävy on ollut välillä täysin hämmentävä.

Musiikkibisneksen väki muistelee aikoja kun kultalevykin oli vielä kultalevy ja miehet puuta. AMK-oppilaitosten säilyttämistä vaativia adressit.com -linkkejä tuntuu tulevan jatkuvalla syötöllä. Edes vasemmistoliittolainen kulttuuriministeri ei voinut pelastaa taidelaitoksia leikkauksilta ja M-talon harjoitushuoneiden määrä vaarantaa orkesteiden tulevaisuuden! Ja niin edelleen. Kirjastoapurahoja pitää kuulemma jakaa vain kirjailijoille, jotka niitä ovat ennenkin saaneet. Huipentumana viime viikolla eräs kulttuurivaikuttaja vastusti Taideyliopiston perustamista vaikka, ja nyt tarkkana tytöt ja pojat, yhdistäminen tuo näiden korkeakoulujen kassaan vuosittain noin 18 miljoonaa lisäeuroa.

Outoa mussutusta. Ovatko asiat todella näin heikosti? Eivät ole.

Vanhasen toinen hallitus nosti teattereiden ja orkesterien valtionosuuksia yli 60% vuosina 2007-2011. Ensi vuonna teatterit ja orkesterit saavat siis kuluvaa vuotta lukuunottamatta enemmän rahaa valtiolta kuin koskaan aikaisemmin. Itseasiassa Helsinki jopa paikkaa valtion leikkauksia ja antaa VOS-teattereille 200 000€ ja taiteen vapaalle kentälle 500 000€ enemmän kuin viime vuonna! M-talon myötä myös kaupunginorkesterimme tuki on saanut valtaisan tasokorotuksen ja ymmärtääkseni yleisömäärätkin ovat uuden talon myötä nousussa. Rahaa tulee lasiovista ja ikkunoista.

Entä sitten AMK:t? Tuhoaako Gustafsson tulevaisuuden kulttuurielämän? Vaikeneeko viulu? Ei ja ei. Pikemminkin pelastaa. Koko AMK-järjestelmä kun on suuren remontin tarpeessa. Kun ammattikorkeakoulut tuotiin 90-luvun loppupuolella koulutuspalettiin ei kokonaisuutta valvonut kukaan ja etenkin kulttuurialan koulutuspaikkoja syntyi kuin sieniä sateella. Miksi? No yksinkertaisesti siitä syystä että kannusteet oli viritetty väärin: AMK:t saivat rahoitusta sisäänotettavien opiskelijoiden pääluvun mukaan ja tunnetusti taidetta on kiva opiskella. Hakijoita siis riitti. Täysin eri kysymys on se, montako teatteri-ilmaisunohjaajaa maahamme tarvitaan tai moniko pystyy työllistymään koulutuksellaan. Tai mikä kaikkien laitosten taiteellinen taso ylipäätään on.

Jos taas M-talon harjoitushuoneiden määrä tuhoaa suomalaisen orkesterilaitoksen, niin silloin se on kyllä jo niin heikoissa kantimissa että saa luvan tuhoutuakin. (Pop-jazz -konsalla muuten suurin osa rumpaleista on aina joutunut vuokraamaan treenikämpän koko opiskelujensa ajaksi. Kummasti on kuitenkin kovatasoisia paukuttajia valmistunut.)

Taideyliopiston perustamisesta iniseminen meneekin sitten jo täysin yli käsityskykyni. Olisi kuulemma pitänyt saada tuo lisäraha ilman yhdistymistäkin. Mieleen tulee vanha vitsi palopäälliköstä, joka saapuu paikalle vasta kun roihu on jo taltutettu ja toteaa että ”Väärin sammutettu.”.

Joku raja! Vähän positiivisempaa meininkiä pliis! Ilon kautta perkele! Pidemmän päälle kukaan ei tykkää tyypeistä jotka vain valittavat.

Kulttuurilla ja sen tekijöillä menee Suomessa todella hyvin! Maassamme on enemmän monipuolisesti koulutettuja ammattilaisia kuin koskaan aiemmin, työtilaisuuksia riittää tekevälle, tukipalvelut ovat aivan eri kuosissa kuin vielä kymmenen vuotta sitten ja julkinen tukikin kehittyy! Elävän kulttuurin merkitys myös tunnustetaan koko poliittisella kentällä yhtä nimeltämainitsematonta puoluetta lukuunottamatta.

Kyllä minä ymmärrän valittamisen terapeuttisuuden kun räntää vihmoo kasvoille ja valoa tulee taivaalta vain muutamia tunteja päivässä – sekin vähä harmaan pilvipeitteen läpi. Muthei, kohta on taas kevät! Elämä voittaa ja toivottavasti myös Kylddyyri. Enemmän tätä ja isommat lusikat!

Muu musiikki mustikka

Kolumni julkaistu Sibelius-Akatemian ylioppilaskunnan SAYmaa-lehdessä 3/2011. Blogini säännöllisemmille lukijoille matsku lienee tuttua. Tunnustan, vähän copipeistasin vanhaa. (On siellä uuttakin seassa.)

Halleluja! Nyt se on valmis. Ja kohta täytetty. Musiikkitalo nimittäin. Ja komea on. Diggaan.

Talon leipälaji on luonnollisesti klassinen orkesterimusiikki. Sitä tarjoilevat viikottain RSO ja HKO suuressa konserttisalissaan ja pienempiä saleja täyttävät Sibelius-Akatemian konsertit. Hienoa! Kierros skumppaa kaikille!

Mainosmateriaalinsa mukaan Musiikkitalo on kuitenkin vielä enemmän:

”Musiikkitalossa esiintyvät erilaiset taiteilijat ja taiteilijaryhmät. Visionsa mukaisesti Musiikkitalo pyrkii olemaan kulttuurin alueella edelläkävijä, luomaan pääkaupungin aktiivista ja modernia kaupunkikuvaa ja kasvattamaan sen vetovoimaa sekä kotimaassa että ulkomailla.”

Helsingin kaupunginorkesterin julkinen tuki (valtio ja Helsinki) on noin 13,4 miljoonaa euroa vuodessa. Radion sinfoniaorkesteri, jonka lukuja on hankalampi löytää lienee suurin piirtein samoissa summissa, ehkä hiukan edullisempi. Yhteensä siis vuosittain reilusti 20 miljoonan euron paremmalla puolella.

Ja hyvä niin. On upeaa että meillä on upeita orkestereita upeassa talossa.

Casa da Musica, Porto, Portugal. Todella wow-arkkitehtuuria.

Orkesterien ja SibAn lisäksi talon sisällön rahoitus aiotaan hoitaa Musiikkitalon säätiön avulla. Säätiöllä onkin varoja noin miljoona euroa “Pro Musica” -rahastossa, josta tuetaan klassisen musiikin konsertteja.

Muun kuin klassisen rahoitus onkin sen sijaan yhä täysin auki.

14.5. Musiikkitalon säätiö järjestikin “hyväntekeväisyyskirpputorin”. Ideana oli kerätä rahaa Musiikkitalon säätiön “Mesenaatti-rahastoon”, josta on tarkoitus tukea muita kuin klassisen musiikin tapahtumia Musiikkitalossa. Tapahtuman yhteyteen toivottiin esityksiä:

”Mikäli joukkiostanne löytyy halukkuutta lähteä ilahduttamaan näin nopealla aikatalululla hyväntekeväisyys-kirpputorilla asioivaa väkeä, otamme ilomielin vastaan musiikkilahjanne!
Toivoisimme kolmesta viiteen soivaa numeroa numeroa per esiintyjä / esiintyjäryhmä.
Musisointi tapahtuu Musiikkitalon päälämpiössä akustisesti (vahvistimia ei siis tällä erää ole tarjolla).

Palkkiota emme voi tapahtuman luonteesta johtuen maksaa, mutta Musiikkitalon aikakirjoihin pääsette kuitenkin Musiikkitalossa ensimmäisten joukossa esiintyneinä!”

Niinpä niin.

Klassisen musiikin rahoitus hoidetaan valtion ja kunnan kymmenien miljoonien eurojen vuotuisella budjettirahoituksella, mutta “muun musiikin” rahoitus hankitaan kirpputorilla. Johon olis tietysti kiva saada myös sitä “muuta musiikkia” esiintymään – ilmaiseksi. Tämä lienee sitä edelläkävijyyttä kulttuurin alueella.

Lahjoituksia puolestaan oli keväällä asiaa tiedustellessani tullut Mesenaatti-rahastoon vähän yli 10 000 euroa. 5% tuotto-odotuksella jaettavaa syntyy vuositasolla jo yli 500€! Nyt rillataan! Kierros skumppaa kaikille!

Tätä on kulttuuripolitiikka Suomessa vuonna 2011.

Käväisin heinäkuussa keikalla Portossa Portugalissa, josta löytyy tuoreehko oma ”musiikkitalo”, Casa da Música. Keskustelin talon ”muun musiikin” ohjelmistosta vastaavan johtajan kanssa.

Kuulemma hänen käytettävissään oleva vuotuinen budjetti on noin pari miljoonaa euroa. Ja jälki oli myös sen näköistä.

Kesä-syyskuun ohjelmalehtisestä löytyi niin George Clinton, Laurie Anderson kuin Maria Schneiderkin. Huippuluokan jazz- ja maailmanmusiikkikonserttien lisäksi talossa järjestetään myös säännöllisesti aamuyöhön asti jatkuvia klubeja, joissa puolestaan raikaa DJ-pohjainen musa ja talon seinät välkkyvät vj-kuvavirrasta. Sisääntuloaulasta löytyi ”digitopia”, musiikkityöpiste, jossa kuka tahansa voi luoda musiikkia iMaceilla ja säännöllisesti järjestetään myös ilmaisia elektronisen musiikin työpajoja.

Kyllähän tuolla oli ihan kiva veistellä.

Kateus iski. Miksei meillä?

Älkää ymmärtäkö väärin; Sibelius-Akatemia toki tuottaa Musiikkitaloon laajan kirjon korkealaatuista konserttitarjontaa. Kuitenkaan yhtälöllä ”Sibelius-Akatemia = muu musiikki” ei pitkälle pötkitä, vaikka rakas laitoksemme tuntuu toisinaan niin kuvittelevan.

Ja taas puhtaan markkinatalouden ehdoilla ”muun musiikin” konserttien liput ovat niin pirun kalliita, että ”kaikille avoimesta” Musiikkitalosta puhuminen kannattaa lopettaa saman tien. (Itseasiassa Musiikkitalon ulosvuokraushinnoilla ”muun musiikin” konsertteja ei Musiikkitalossa oikein edes kannata järjestää. Mutta siitä riittää narinaa toiseenkin kolumniin.)

Toivottavasti olen väärässä ja lähitulevaisuudessa löydetään poliittista tahtoa tuoda uuteen uljaaseen Musiikkitaloon monimuotoisempaa ohjelmistopolitiikkaa. Kirpputoreilla ja kerjäämällä se ei tule onnistumaan.

Kulttuuripolitiikkaa Perussuomessa

(Julkaistu SAYmaan vappunumerossa.)

Vaaliaamun darra oli melkoinen – alkoholijuomien väärinkäytöstä seurannut fyysinen ja Persujen vaalivoitosta johtunut henkinen.

Tässäx tää ny sit oli? Pyllistetään Euroopalle ja unohdetaan kehitysmaat? Eikö ilmastonmuutos ollukkaan next big thing? Kielletäänkö postmoderni tekotaide? Pitääkö hipstereiden pakata ironiset laukut ja muuttaa maailmalle?

Tärkein muutos kulttuuripolitiikan kannalta lienee se, että nyt meillä on yksi keskisuuri selkeästi (korkea)kulttuurivastainen puolue. Mitä Persut sitten voivat saada aikaan suomalaisessa kulttuurielämässä? Enpä usko että juuri mitään. Niin hyvässä kuin pahassakin.

Ensinnäkin 81% kansanedustajista edustaa yhä kulttuurimyönteisiä puolueita – Persut eivät tee yksin ainuttakaan päätöstä. Toiseksi politiikassa tarvitaan uhoavien mielipiteiden lisäksi myös asiantuntemusta, johtamistaitoja, näkemystä, kykyä kompromisseihin ja suhteita. Sitä kuuluisaa politiikan substanssiosaamista siis.

Jo ministeriön kaltaisen asiantuntijaorganisaation johtaminen, jossa suuri osa virkamiehistöstä ei Perussuomalaisten linjauksia allekirjoittane, on valtaisa haaste kokemattomalle poliittiselle toimijalle.

Virkamiehistön ja hallintokulttuurimme aiheuttama kitka on siis tällä kertaa siunauksellista.

Useimmiten kuitenkin kiroan järjestelmämme byrokraattista hitautta, sillä myös hyvien ja tarpeellisten muutosten tekeminen on lähes mahdotonta. Suomalaisen kulttuuripolitiikan suurin ongelma onkin mielestäni sen lähes täydellinen reagoinnin puute.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa kansanmusiikki. Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osasto perustettiin vuonna 1983. Ainoa valtion tuen piirissä oleva kansanmusiikkiorkesteri on Kaustisella majaileva Tallari, joka perustettiin vuonna 1986, jolloin osastoltamme ei ollut vielä valmistunut ainuttakaan koulutettua kansanmuusikkoa.

Nyt vuonna 2011 meitä on valmistunut osastoltamme yhteensä jo 96 kappaletta. Koko joukko vielä lisäksi ammattikorkeakouluista. Miten valtiollinen kulttuuripolitiikka on huomioinut tämän uuden muusikkojoukon? Ei mitenkään.

Tänä vuonna valtio jakoi ensimmäistä kertaa 100 000€ klubi- ja kiertuekonsertteja varten. Tällä apajalla ovat toki pelimannien lisäksi myös jatsarit ja popparit, joiden osalta tilanne on täysin sama – koulutettuja muusikoita on satoja, ellei jopa tuhansia, mutta valtion ja kuntien tuki ohjataan yhä vain klassisen musiikin orkestereille. Käytännössä täysin samoille toimijoille kuin 1980-luvullakin.

Myös viime hallituskaudella tapahtunut kulttuurin määrärahojen valtaisa kasvu valui näille samoille laitoksille: pelkästään klassisen musiikin orkestereiden vuotuinen valtion tuki nousi yli kahdeksan miljoonaa euroa yhteensä noin kahteenkymmeneen miljoonaan euroon.

Rakenteellisten muutosten toteuttamiseen tarvittaisiin joko asiansa osaava kulttuuriministeri tai valtaisa rahoituskriisi. Ehkä tällä kertaa on parasta laittaa kädet ristiin ja toivoa että kumpikaan ei osu kohdalle.

Vaalipäivän jälkeisenä iltana Facebook kutsui kokoon “Suuret Vaalipettymysjamit” kalliolaiseen kuppilaan. Siellä sitä sitten istuttiin, puitiin vähän politiikkaa ja soitettiin paljon pelimannimusiikkia.

Kotiin lähtiessäni katsoin kadulta trendikkääseen Bar Molotoviin, jossa nuoret postmodernit pelimannit soittivat jumalaisen taitavasti ja vetävästi juurevaa pohjoismaista kansanmusiikkia. Itku meinas päästä kun oli niin ihanaa. Ei taidetta mikään politiikka voi kieltää tai estää. Se on aina pikkusieluista vihapuhetta voimakkaampaa.