Pojasta (suku)polvi paranee

Helmikuun lopulla eduskunnan lakivaliokunta äänesti tasa-arvoisen avioliittolain käsittelystä. Tunnetuin tuloksin – lakialoite jumiutui valiokunnan pöydälle eikä päässyt suureen saliin keskusteltavaksi. Äänestyksessä oli kuitenkin eräs positiivinen puoli, se osoitti että muutos on vain ajan kysymys:

Tasa-arvoinen avioliittolaki on ehkä selkein mahdollinen esimerkki sukupolvikysymyksestä. Isäni ikäluokka kasvoi tyystin erilaisessa maailmassa – homous oli sekä synti, sairaus että laitonta. Nykyisin homous on hyväksyttyä, julkista ja tuttua omasta ystäväpiiristäkin yhä useammalle. On enää vain ajan kysymys milloin tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksytään.

Sukupolvikysymykset tulevat usein vastaan myös kunnallispolitiikassa. Järki kun ei selvästikään selitä kaikkea ja mielipide-erot ovat toisinaan syvempiä puolueiden sisällä kuin niiden välillä.

Kaupunkisuunnittelussa keskustelut kietoutuvat usein yksityisautoilun ympärille: paljonko rakennetaan parkkipaikkoja, voidaanko niiden tila käyttää vaikka pyöräkaistoihin tai paljonko asukaspysäköinti maksaa. Suhtautuminen henkilöautoiluun on myös sukupolvikysymys.

Täysin ymmärrettävää. Suomi autoistui varsin myöhään, oikeastaan kunnolla vasta 1950-luvulta lähtien. Ja autojen määrä on kasvanut rinta rinnan elintason yleisen nousun kanssa.

Suurten ikäluokkien sukupolvikokemus on vahva: autoilu on elintason paranemisen symboli. Auto tarkoittaa hyvinvointivaltiota, yltäkylläisyyttä, vapautta. Auto tarkoittaa edistystä. Ja jos hippi yrittää parantaa pyöräilyolosuhteita autoilun kustannuksella, niin silloin hippi taistelee kaikkea kehitystä ja sukupolven tekemää työtä vastaan. Se ei ole vain politiikkaa, vaan se on henkilökohtainen loukkaus.

Ajoin itsekin ajokortin heti 18 täytettyäni, silloisessa kotikaupungissani Savonlinnassa se vaan oli tapana. Vain oma auto mahdollisti liikkumisen vapauden ja inssiajo olikin ripariin verrattavissa oleva aikuistumisriitti – ja ajokorttia heilauttamalla pääsi sitten baariinkin.

Ensimmäiset kuplat luovutettiin ostajilleen juhlallisesti Senaatintorilla vuonna 1950.

Helsingissä autolle on kuitenkin vaihtoehtoja. Ja Tilastokeskuksen mukaan Helsingissä ja Espoossa asuvista nuorista vain 43 prosenttia hankki ajokortin heti täytettyään 18 vuotta. Vuonna 2003 vastaava luku oli 52 prosenttia. Nuoret pääkaupunkilaiset ovat kasvaneet autoistuneessa ja yltäkylläisessä Suomessa. Heille auto ei enää symboloikaan kehitystä, vaan se on vain kulkuneuvo muiden joukossa. Ja trendi vaikuttaa yleiseurooppalaiselta.

Kaupungeissa, joissa liikkuminen on mahdollista kävellen, pyörällä tai julkisilla yhä lisääntyvä yksityisautoilu ei vaikutakaan enää edistykseltä, vaan päinvastoin: se meluaa, haisee, tuhoaa ilmakehän ja terveyden sekä vaatii valtaisia satsauksia rumiin monitasoristeyksiin. Ja neljän ruuhkassa istuessa autoilun vapaudesta puhuminen vaikuttaa lähinnä mielenvikaiselta.

Kaupunkia on rakennettava vähintään sadan vuoden tähtäimellä. Sinne on siis mahduttava yhtäaikaisesti useampia sukupolvia ja erilaisia arvoja. Miten kaupunkisuunnittelukeskustelua saataisin ohjattua kohti toista osapuolta paremmin ymmärtävää dialogia asemasodan sijaan? Vai eikö kompromisseja ole olemassa? Toivottavasti niitä löytyy. Uskon vakaasti että rakkaudesta yhteiseen kaupunkiin tätä työtä tehdään puoluekantaan katsomatta. Se on hyvä lähtökohta.

sukupuolineutraali parisuhteen rekisteröinti

En ala kilpailla sukupuolineutraalin avioliittolain vastustajien mätkimisessä. Voiton nimittäin vei jo
Masinoija blogillaan. Lukekaa, jos ette vielä ole. Juurikin noin. Amen, sanos.

Tämä aivan liian pitkään jatkunut masentavan matalaotsainen keskustelu on vienyt maun koko avioliiton ajatuksesta.

En halua kutsua parisuhdettamme avioliitoksi, jos “avioliiton” ja ”perhearvojen” “puolustaja” Päivi Räsänen haluaa rajata aviosäädyn ja ”perheyden” ystävieni ulottumattomiin. Ja aijai miten ihania, ikuisia ja siunattuja liittoja meillä onkaan esimerkkeinä! Tuksu ja Arto, Matti ja Mervi, Elisabeth Taylorista puhumattakaan. Puhtaat perhearvot kunniaan!

"Tänään ei tarvi olla onneton / sillä meillä jälleen koossa on / onnellinen, onnellinen perhe!

Minua vituttaa koko avioliitto-instituutio. Pitäkööt uskontokunnat tunkkinsa. EVVK. Vihreiden Naimalakko oli surkea veto vaalikampanjassa, mutta näin vaalien jälkeen idea alkaa vaikuttaa varteenotettavalta.

Avioliiton sijaan haluaisin rekisteröidä heterosuhteemme.

Enkä varmasti ole yksin. Ranskassa vastaava laki sai suuren suosion:

Ranskalainen parisuhde-erikoisuus eli Pacs-sopimus kasvattaa suosiotaan.Viime vuonna jo 147 000 ranskalaista pariskuntaa eli Pacs-liitossa. Joissakin Pariisin osissa Pacseja solmitaan jo enemmän kuin avioliittoja.

Pacs täytti tänä vuonna kymmenen vuotta. Alun perin Lionel Jospinin sosialistihallitus halusi parantaa homo- ja lesboparien oikeuksia. Pacs on lyhenne sanoista ”siviilisopimus solidaarisuudesta”. Se muistuttaa hieman suomalaista kahden samaa sukupuolta olevan parisuhteen rekisteröintiä. Pacs on kuitenkin lähempänä avioliittoa ja sen voivat sopia myös heterot.

Lain rustaajille olikin yllätys, että Pacs houkutteli myös heteropareja. Kun ensimmäisenä vuonna 42 prosenttia ”pacsaajista” oli homoja, viime vuonna 95 prosenttia oli heteroja.

Kirkkokunnat kutsukoot kahden ihmisen liittoa ihan millä nimityksellä tahansa. Ja olkoot niin homofobisia ja vanhoillisia kuin huvittaa. Ei kiinnosta pätkääkään. Siinähän kaivavat omaa kuoppaansa.

Sukupuolineutraali avioliitto on hyvä tavoite, välietappina parisuhteen rekisteröinti voitaisiin sallia kaikille? Ketä se haittaisi?