paneloimassa

Käväisin viikko sitten yleisötyöhön keskittyneen Himo3-seminaarin paneelissa keskustelemassa yleisötyön rahoituksesta ja roolista. Toin paneeliin “kuntapäättäjän” näkökulmaa – muut keskustelijat (Minna Turtiainen, Lea Halttunen ja Niina Torkko) olivat alan ammattilaisia.

Suuri osa keskustelusta koski rahoitusta. Mistä, miten ja paljonko. En tajunnut paneelissa huomauttaa eräästä todella merkittävästä rahoitukseenkin vaikuttavasta seikasta, jonka olisi pitänyt olla itsestäänselvää. Parhaat jutut keksii aina viisi minuuttia tilanteen jälkeen.

Seminaarin noin 140:stä osaanottajasta vain 4 oli miehiä. Ja minä viidentenä olin “tuuraamassa” Johanna Sumuvuorta… Kulttuuri ja kulttuurikasvatus on koetaan kukkahattutätien ja -setien harrasteena ja rahoituksen määrä ja laatu heijastelee suoraan tätä rankasti sukupuolittunutta todellisuutta. Feminismille ja sukupuolirooleja purkavalle poliitikalle on yhä tarvetta. Maailma ei ole valmis.

Valmistauduin paneeliin lukemalla yleisötyöstä. Googlaamalla löytyi mm. Suvi Ahon mielenkiintoinen opinnäytetyö, nettikeskustelua museopedagogiikasta ja Helsingin kaupunginteatterin yleisötyön vuosikertomus.

Mitä yleisötyöllä sitten tarkoitetaan? Englanninkieliset termit audience education ja audience development ehkä avaavat käsitettä suomalaista paremmin. Toisaalta on tärkeää kasvattaa kokonaan uutta yleisöä esim. klassiselle musiikille ja toisaalta taas ylläpitää suhdetta jo olemassaolevan yleisön kanssa.

Muutamia paneelin jälkeisiä fiiliksiä:

1. Yleisötyön tulisi olla luonteva osa lähes kaikkien julkisesti tuettujen kulttuuriorganisaatioiden toimintaa.

Itseasiassa kulttuuristrategian luonnoksessa aiheesta lausutaan seuraavasti:

18. Taide- ja kulttuurilaitosten kanssa tehtävä yhteistyö *
Kiinnitetään huomiota julkista tukea saavien taide- ja kulttuurilaitoksien yhteisöllisten ja yleisötyön tavoitteiden asettamiseen avustuksia myönnettäessä. Lisätään mahdollisuuksia kulttuurihankkeiden pitkäjänteiseen tukemiseen.

En kuitenkaan lähtisi tekemään yleisötyöstä pakollista (ehtoa tuelle). Voihan olla että yleisötyö ei vaan sovellu kaikille toimijoille.

2. Yleisötyö tippuu rahoituksellisesti ja toiminnallisesti rosvosektorille.

Yleisötyö olisi luontevasti Helsingissä kolmen viraston yhteistoimintaa: opetus-, nuoriso- ja kulttuuritoimen. Nämä kolme eivät kuitenkaan ole (tähän mennessä) saaneet pelimerkkejään laudalle siten, että lapsille ja nuorille olisi johdonmukainen “kulttuuripolku”, joka nivoisi yhteen niin kouluopetuksen, koulun yhteydessä tapahtuvat kulttuurivierailut sekä taiteen perusopetuksen ja muun koulun ulkopuolisen pedagogisen kulttuuritarjonnan.

3. Yleisötyöhön tarvittaisiin rahaa.

Jos ajatellaan yleisötyötä ja lasten ja nuorten kulttuurikasvatusta laajemmin, niin on selvää, että Helsingissä tulisi satsata lisää esim. koulujen teatteri- ja museovierailuihin. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista opetus- tai kulttuuritoimen nykyisellä rahoituksella.

Tyhmintä tässä on se, että meillä olisi tekijät ja sisällöt jo valmiina, vain rahoitus puuttuu.

4. Kulttuurikasvatuksen valtionosuusrakenteet ovat valitettavan yksipuolisia

Tällä hetkellä Helsingissä musiikkiopistot saavat musiikin taiteen laajaa oppimäärää varten vuosittain noin kahdeksan miljoonaa euroa. Harkinnanvaraista tukea tulee Helsinkiin vain noin 50 000€.

Laajan oppimäärän mukainen opetus on todella tiukasti säänneltyä ja myös kallista – tästä seuraakin se valitettava tosiasia, että ko. opetus on alueellisesti rajusti jakautunutta. Niillä alueilla, joissa soisi nimenomaan nuorison kulttuuriharrastuksia tuettavan ei tuki juurikaan kohdistu. Voi itseasiassa puhua jo lähes “negatiivisesta diskriminaatiosta”.

Ohessa kartta musiikin perusopetukseen osallistuvien lasten osuuksista. Vaikea uskoa, että Krunassa ja Kulosaaressa asuisi vain luonnostaan kymmenen kertaa enemmän lahjakkaita lapsia kuin Itiksen lähistöllä…

hämmästyttää, kummastuttaa

Muutama viikko takaperin HS uutisoi Annantalon ”kauhutaidekurssista”. Arvatenkin ”kansan syvät rivit” kauhistuivat ja poliitikot reagoivat populistisesti perässä:

Kulttuuriministeri Stefan Wallin (r) on pyytänyt Annantalolta selvitystä siitä, onko ministeriön tukeman valtakunnallisen Taikalamppu-projektin rahoja käytetty kauhutyöpajojen tukemiseen.

Ilmeisesti tässä meidän täysin ristiriidattomassa ja hyveellisessä maailmassamme kuvataide ja erityisesti taidekasvatus saisi käyttää vain kauniita, mieltä ylentäviä ja pehmeitä asioita. My Little Pony -dioraama kurssi olisi varmaankin päättäjien mieleen? Sateenkaari, aurinko ja valkoisia pumpulipilviä horisonttiin ja paletista sallitaan vain kirkkaita, ystävällisiä värejä. Kurssin jälkeen vielä kaikille osallistujille ilmaiset Prozacit, jotta hymy varmasti säilyy jouluun asti.

Jopa Hesari-raadin jäsenistöstä suuri osa oli ko. työpajaa vastaan. Haloo!

Jos ette arvon päättäjät ole huomanneet, tämä maailma on monilta osin paha, vaikea ja monimutkainen. Ja se ei mene 9-luokkalaiselta enää ohi. Toisina aamuina vituttaa. Toisina ahdistaa. Rossi-Horton kurssi antaa nimenomaan välineitä näiden epämiellyttävien, pelottavien jopa väkivaltaisten tunteiden ja fantasioiden käsittelyyn.

Ei kai kukaan enää Suomessa voi Kauhajoen ja Jokelan jälkeen olla sitä mieltä, että asioista, joista ei voi puhua on parempi vaieta?

Hesarin jutun luettuani olin todella iloinen siitä, että kaupungissamme järjestetään myös tällaisia kursseja. Ensimmäinen oma mielleyhtymäni oli Peter Jacksonin maanmainio ”pehmoeläinmusikaaliparodia” Meet the Feebles:

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=PMGuABm-zKk]

Hiukkasen kulttuurillista lukutaitoa voisi edes kulttuuriministeriltä odottaa?