Taiteen perusopetuksesta / Kulttuurijaosto 14.12.2017

Viime viikon torstaina Kulttuuri- ja vapaa-aikalautakunnan kulttuurijaosto kokousti ja teki ensi vuodelle tärkeitä rahoituspäätöksiä. Jaoimme yhteensä noin 12,6 miljoonaa euroa teattereille, tanssiryhmille, festivaaleille, sirkukselle, kuvataiteelle ja taiteen perusopetukselle.

Jaettava summa kasvoi kokonaisuutena hiukan viime vuodesta. Mm. Tanssin talo sai sovitusti 176000 euroa enemmän kuin viime vuonna, jotta voivat suunnitella toimintaansa nyt kun talon rakentamispäätökset ovat valmiit. Muut lisäykset olivat pieniä, mutta tärkeitä ja kertovat usein vuosikausien hienosta työstä kengännauhabudjettia venyttäen. Itse iloitsen erityisesti mm. Koko Jazzin saamasta 10000 euron ja Huuto-gallerian 17000 euron lisäyksestä. Samaten molemmat barokkiorkesterimme (HeBO ja FiBO) saivat ansaitusti kympit lisää.

Mutta aivan kaikki eivät saaneet lisää rahaa: valtionosuutta nauttivien teattereiden tukisumma säilytettiin entisellään jo (ainakin) kolmatta vuotta – eli näiltä ammattiteattereilta efektiivisesti nipistettiin indeksin verran, ja valtionosuuden piirissä olevilta musiikkioppilaitoksilta siirrettiin tukea muille taiteen perusopetusta antaville oppilaitoksille. Tämä on herättänyt keskustelua. Mitä on taiteen perusopetus? Mitä ovat VOS-musiikkioppilaitokset?

Taiteen perusopetuksella tarkoitetaan kouluajan ulkopuolella järjestettävää opetusta erityisesti lapsille ja nuorille. Taiteen perusopetus on pitkäjänteistä, laadukasta ja tavoitteellista. Siitä säädetään lailla (633/1998) ja asetuksella (813/1998).

Opetus taiteen perusopetusta antavissa oppilaitoksissa on Opetushallituksen määräämien opetussuunnitelman perusteiden mukaista. Taiteen perusopetuksen oppimäärät jakautuvat laajaan ja yleiseen.

Oppilaitoksissa opiskellaan musiikkia, tanssia, sanataidetta, teatteri- ja sirkustaidetta, kuvataidetta, käsityötä, arkkitehtuuria ja audiovisuaalista taidetta.

Opetuksen lainmukaisuus edellyttää, että opetuksen järjestäjällä on joko kunnan hyväksymä ja vahvistama opetussuunnitelma tai opetus- ja kulttuuriministeriön lupa taiteen perusopetuksen järjestämiseen. Opetustuntikohtaisen valtionosuuden edellytys on opetus- ja kulttuuriministeriön myöntämä järjestämislupa.

Huh, olipa jargonia. Sama suomeksi?

VOS tarkoittaa valtionosuutta, eli valtio tukee sovitun tuntimäärän mukaisesti. Tunnille on olemassa laskennallinen yksikköhinta (77,14/78.78€), josta valtionosuus on 57% (eli n. 45€).

Taiteen perusopetus on korkeatasoista ja suunnitelmallista. Sen laatua valvotaan sillä että opetusta antavalla koululla täytyy olla kunnalta tai valtiolta saatu lupa antaa taiteen perusopetusta.

Taiteen perusopetus ei ole vain musiikkia, vaan sisältää koko taiteen kirjon sanataiteesta arkkitehtuuriin.

Ja tämän kirjoituksen ytimen osalta ehkäpä tärkeintä: opetus jakaantuu laajaan ja yleiseen oppimäärään. Näiden kahden ero on ensinnäkin määrässä: laajan oppimäärän opinnot sisältävät 1 300 opetustuntia, ja yleisen oppimäärän 500 opetustuntia, jotka jakaantuvat 10 opintokokonaisuuteen.

Kaupungin näkökulmasta tärkeä huomio on se että laajan oppimäärän musiikkiopistot saavat tukea sekä kaupungilta että valtiolta. Yleisen oppimäärän opetusta antavat opinahjot saavat tukea lähinnä vain kaupungilta.

Helsingin kulttuurikeskus tekee erinomaista selvitys- ja tutkimustyötä. Sen pohjalta virkamiehet esittävät muutoksia meille päättäjille. Tästä linkistä löytyy Helsingin selvitys taiteen perusopetuksen kehittämistarpeista. Kaikki tämän blogin myöhemmät kuvaajat ovat ko. selvityksestä, johon kannattaa perehtyä jos asia kiinnostaa.

Mitä tuossa selvityksessä sitten erityisesti havaittiin?

1. Helsingissä on havaittavissa varsin selkeitä alueellisia eroja taiteen perusopetuksen osallistumisessa.
2. Monissa taiteenlajeissa tyttöjen osuus oppilaista on korostunut.
3. Julkinen rahoitus ja samalla oppilasmäärät painottuvat musiikin opetukseen.

1. Alueelliset erot
TPOselvitys_kupo_kevat_2016_copy__page_95_of_100_
Jakomäessä taiteen perusopetuksen piirissä 5% lapsista ja nuorista. Kulosaaressa lähes 50%.
TPOselvitys_kupo_kevat_2016_copy__page_21_of_100_
TPOselvitys_kupo_kevat_2016_copy__page_20_of_100_
Kuvaajista näkyy selvästi tietenkin alueiden sosioekonominen rakenne. Mutta sen lisäksi taiteen perusopetuksen osallistumiseen vaikuttaa kysynnän lisäksi tarjonta. On varsin ymmärrettävää että siellä missä on enemmän opinahjoja, on myös enemmän osallistujia:
TPOselvitys_kupo_kevat_2016_copy__page_41_of_100_Selvityksen mukaan:

Musiikin taiteen perusopetuksen kohdalla alueen opetustarjonnalla ja oppilaaksi hakeutumisella on varsin selvä yhteys. Eniten musiikin oppilaita oli Etelä-, Keski- ja Länsi-Helsingin alueilla, joissa myös annettiin suhteellisesti eniten opetustunteja. Lisäksi Pohjois-Helsingissä Itä-Pakila erottuu alueena, jossa oppilaaksi hakeutuminen oli suurta ja opetustunteja annettiin paljon. Osassa Itä-, Koillis- ja Pohjois-Helsinkiä musiikin taiteen perusopetuksen tarjonta oli varsin vähäistä tai sitä ei annettu ollenkaan. Näillä alueilla osallistumisaste oli Etelä- ja Länsi-Helsinkiä moninkertaisesti vähäisempää.

Saavutettavuus on siis tärkeä osa nykyistä tasapuolisempaa ja tasa-arvoisempaa taiteen perusopetuksen kenttää.

2. Tasa-arvo

Positiivinen uutinen on se että poikien osallistuminen taiteen perusopetukseen on lisääntynyt kaikilla taiteen 2008–2014. Sielläkään edistys ei ole ollut tasaista:

sirkusoppilaissa poikien osuus nousi 9 prosentista 24 prosenttiin, teatterioppilaissa 13 prosentista 26 prosenttiin ja tanssioppilaissa 5 prosentista 9 prosenttiin. Valtionosuusjärjestelmään kuulumattomissa musiikkioppilaitoksissa poikien osuus kasvoi 46 prosentista 55 prosenttiin. Valtionosuutta saavissa musiikkioppilaitoksissa sekä visuaalisten taiteiden oppilaitoksissa poikien osuus pysyi lähes samana (39–40 % vuonna 2014).

TPOselvitys_kupo_kevat_2016_copy__page_22_of_100_

3. Musiikin korostunut asema rahoituksessa

Taiteen perusopetus, ja sen tuki, on laajentunut vasta viime vuosikymmenellä kattamaan muitakin taiteenlajeja. Helsinki aloitti esim. tanssin tukemisen muistaakseni vasta vuonna 2010.

Tästä syystä perinteisesti tukea on saanut eniten musiikki. Ja musiikin lajeista perinteisesti tietenkin eniten klassinen musiikki, jota suurin osa valtionosuuksia nauttivista musiikkiopistoista pääosin opettaa. Erityisesti valtion tuki on huomattavan voimakkaasti painottunut musiikille:
TPOselvitys_kupo_kevat_2016_copy__page_62_of_100_
Mutta myös kaupungin avustuksista valtaosan saa musiikki, ja kaupungin avustuksistakin suurimman osan valtionosuuksia nauttivat musiikkiopistot. Ensi vuonna, tehdyn leikkauksen jälkeen, kaupungin tuki VOS-musiikkiopistoille on 2,98 miljoonaa euroa. Muille musiikkioppilaitoksille 0,8 miljoonaa euroa.
TPOselvitys_kupo_kevat_2016_copy__page_62_of_100_

Selvityksen perusteella kulttuuritoimemme ehdottikin seuraavia toimenpiteitä:

1. Lisätään opetuksen saatavuutta
2. Tasapainotetaan opetuksen alueellista tarjontaa väestömuutokset huomioiden
3. Vahvistetaan opetuksen sukupuolista tasa-arvoisuutta
4. Lisätään monimuotoisuutta taiteen perusopetuksessa

Juuri näihin tavoitteisiin viime viikon päätöksellä pyrittiin.

1. Saatavuutta/saavutettavuutta parannettiin mm. tukemalla lisää Resonaaria, joka tekee työtä erityislasten taidekasvatuksen parissa.
2. Alueellista tarjontaa parannettiin tukemalla oppilaitoksia muualla kuin Etelä-Helsingissä. (mm. Pitäjänmäki, Pohjois-Helsinki, Vuosaari, Itäkeskus, Pukinmäki)
3. Lisättiin mm. Apinatarha / Kinetic Orchestra:n tukea, joka tukee pojille suunnattua taiteen perusopetusta ja Jamkicks, joka harjoittaa poikien suosimaa bänditoimintaa.
4. Tuettiin lisää taiteen perusopetusta monilla aloilla: nykytanssia, arkkitehtuuria, musiikkiteatteria, monitaiteisuus, kuvataide, käsityö, teatteri.

Useimmissa tapauksissa perusteita per hakija oli useita. Esimerkiksi:

Suomen musiikkikasvatuskeskus ry:n toiminta-avustusta nostetaan 7 700 eurolla 80 000 euroon maahanmuuttajille suunnatun toiminnan tukemiseksi sekä ryhmäopetuksen kehittämiseksi. Nostolla huomioidaan toiminta matalan osallistumisen ja rahoituksen alueella Itäkeskuksessa ja tuetaan musiikin yleisen oppimäärän opetusta. Toiminta toteuttaa tasa-arvon, moninaisuuden ja saavutettavuuden arviointiperusteita.

Päätöksen perusteet jokaisen tuen saajan kohdalta ovat löydettävissä täältä

Helsinki ei siis leikannut taiteen perusopetuksesta. Me suuntasimme rahaa uudelleen, satsaten vähän lisää niille toimijoille, jotka harkinnan perusteella toteuttavat julki lausuttuja tavoitteitamme parhaiten.

Tämä ei tarkoita sitä etteivätkö VOS-musiikkiopistot tekisi hyvää ja tärkeää työtä. Tekevät. Ja ne saavat yhä tämänkin päätöksen jälkeen 2,98 miljoonaa euroa tukea kaupungilta vuodessa. Sen lisäksi ne saavat valtiolta 11,2 miljoonaa euroa. Niiden julkinen tuki 2018 on siis yhteensä noin 14 miljoonaa euroa.

Some-keskusteluissa mainitaan useimmiten Helsingin tuen alentuminen viidellä prosentilla. Mutta tämä on tosiaan vain Helsingin osuudesta. Kokonaisuutena oppilaitosten julkinen tuki laskee 0,5-1,6% ja jos huomioidaan lukukausimaksutkin, niin tulojen pudotus on 0,4-1,1%, keskimäärin -0,8%.

Kannattaa muistaa että samaan aikaan musiikin yleistä oppimäärää tarjoavat laitokset saavat tukea vain Helsingiltä ja summa on 0,8 miljoonaa euroa.

Minun on helppo perustella julkisesti tekemäämme päätöstä. Se on oikeudenmukainen ja laajentaa taiteen perusopetuksen piiriin pääsevien lasten ja nuorten joukkoa Helsingissä. Se pohjaa huolelliseen selvitystyöhön ja on hyvin perusteltu. Se on toivottavasti askel entistäkin laajemman ja kattavamman taiteen perusopetuksen tiellä. Toivottavasti 2020-luvulla yhä useampi lapsi ja nuori on taideharrastuksen piirissä.

Tämän kaiken todettuani on pakko myöntää että Helsinki käyttää todella vähän rahaa per asukas taiteen perusopetukseen. Vain hiukan yli 8€, kun Espoossa vastaava luku on 19,1 euroa ja Vantaallakin 17,8 euroa.
(Luvut eivät täysin vertailukelpoisia, mutta antavat kyllä oikean mittakaavan.)Helsingin tulisi tulevaisuudessa nostaa taiteen perusopetuksen tukea kaikille toimijoille. Mutta sen tulee samanaikaisesti toteuttaa myös taiteen perusopetuksen rakennemuutosta. Kulttuurijaoston päätös oli hyvä ja perustui laajaan näkemykseen taiteen perusopetuksen tilasta ja kehitystarpeista Helsingissä.

paneloimassa

Käväisin viikko sitten yleisötyöhön keskittyneen Himo3-seminaarin paneelissa keskustelemassa yleisötyön rahoituksesta ja roolista. Toin paneeliin “kuntapäättäjän” näkökulmaa – muut keskustelijat (Minna Turtiainen, Lea Halttunen ja Niina Torkko) olivat alan ammattilaisia.

Suuri osa keskustelusta koski rahoitusta. Mistä, miten ja paljonko. En tajunnut paneelissa huomauttaa eräästä todella merkittävästä rahoitukseenkin vaikuttavasta seikasta, jonka olisi pitänyt olla itsestäänselvää. Parhaat jutut keksii aina viisi minuuttia tilanteen jälkeen.

Seminaarin noin 140:stä osaanottajasta vain 4 oli miehiä. Ja minä viidentenä olin “tuuraamassa” Johanna Sumuvuorta… Kulttuuri ja kulttuurikasvatus on koetaan kukkahattutätien ja -setien harrasteena ja rahoituksen määrä ja laatu heijastelee suoraan tätä rankasti sukupuolittunutta todellisuutta. Feminismille ja sukupuolirooleja purkavalle poliitikalle on yhä tarvetta. Maailma ei ole valmis.

Valmistauduin paneeliin lukemalla yleisötyöstä. Googlaamalla löytyi mm. Suvi Ahon mielenkiintoinen opinnäytetyö, nettikeskustelua museopedagogiikasta ja Helsingin kaupunginteatterin yleisötyön vuosikertomus.

Mitä yleisötyöllä sitten tarkoitetaan? Englanninkieliset termit audience education ja audience development ehkä avaavat käsitettä suomalaista paremmin. Toisaalta on tärkeää kasvattaa kokonaan uutta yleisöä esim. klassiselle musiikille ja toisaalta taas ylläpitää suhdetta jo olemassaolevan yleisön kanssa.

Muutamia paneelin jälkeisiä fiiliksiä:

1. Yleisötyön tulisi olla luonteva osa lähes kaikkien julkisesti tuettujen kulttuuriorganisaatioiden toimintaa.

Itseasiassa kulttuuristrategian luonnoksessa aiheesta lausutaan seuraavasti:

18. Taide- ja kulttuurilaitosten kanssa tehtävä yhteistyö *
Kiinnitetään huomiota julkista tukea saavien taide- ja kulttuurilaitoksien yhteisöllisten ja yleisötyön tavoitteiden asettamiseen avustuksia myönnettäessä. Lisätään mahdollisuuksia kulttuurihankkeiden pitkäjänteiseen tukemiseen.

En kuitenkaan lähtisi tekemään yleisötyöstä pakollista (ehtoa tuelle). Voihan olla että yleisötyö ei vaan sovellu kaikille toimijoille.

2. Yleisötyö tippuu rahoituksellisesti ja toiminnallisesti rosvosektorille.

Yleisötyö olisi luontevasti Helsingissä kolmen viraston yhteistoimintaa: opetus-, nuoriso- ja kulttuuritoimen. Nämä kolme eivät kuitenkaan ole (tähän mennessä) saaneet pelimerkkejään laudalle siten, että lapsille ja nuorille olisi johdonmukainen “kulttuuripolku”, joka nivoisi yhteen niin kouluopetuksen, koulun yhteydessä tapahtuvat kulttuurivierailut sekä taiteen perusopetuksen ja muun koulun ulkopuolisen pedagogisen kulttuuritarjonnan.

3. Yleisötyöhön tarvittaisiin rahaa.

Jos ajatellaan yleisötyötä ja lasten ja nuorten kulttuurikasvatusta laajemmin, niin on selvää, että Helsingissä tulisi satsata lisää esim. koulujen teatteri- ja museovierailuihin. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista opetus- tai kulttuuritoimen nykyisellä rahoituksella.

Tyhmintä tässä on se, että meillä olisi tekijät ja sisällöt jo valmiina, vain rahoitus puuttuu.

4. Kulttuurikasvatuksen valtionosuusrakenteet ovat valitettavan yksipuolisia

Tällä hetkellä Helsingissä musiikkiopistot saavat musiikin taiteen laajaa oppimäärää varten vuosittain noin kahdeksan miljoonaa euroa. Harkinnanvaraista tukea tulee Helsinkiin vain noin 50 000€.

Laajan oppimäärän mukainen opetus on todella tiukasti säänneltyä ja myös kallista – tästä seuraakin se valitettava tosiasia, että ko. opetus on alueellisesti rajusti jakautunutta. Niillä alueilla, joissa soisi nimenomaan nuorison kulttuuriharrastuksia tuettavan ei tuki juurikaan kohdistu. Voi itseasiassa puhua jo lähes “negatiivisesta diskriminaatiosta”.

Ohessa kartta musiikin perusopetukseen osallistuvien lasten osuuksista. Vaikea uskoa, että Krunassa ja Kulosaaressa asuisi vain luonnostaan kymmenen kertaa enemmän lahjakkaita lapsia kuin Itiksen lähistöllä…

tanssin kenttä kulttuurilautakunnan vieraana

Kulttuuri- ja kirjastolautakunta sai tänään ensi käden tietoa tanssin kentältä.

Paikalla oli ”kahta porukkaa”; tanssin perusopetuksen puolestapuhujia helsinkiläisistä tanssikouluista (Taina Schorin-Keltto, Leila Sillantaka, Piija Pessi-Rinta) ja Tanssin talo -työryhmän jäseniä (Alpo Aaltokoski, Sanna Rekola, Iiris Autio, Hannu Hyttinen, Raija Ojala). Lautakuntalaisista paikalla olivat Johanna Sydänmaa, Heidi Ekholm-Talas, Aleksi Päiväläinen, Risto Kolanen, Alina Mänttäri-Butler, Lasse Liemola ja allekirjoittanut. Lautakunnan puheenjohtaja Sumuvuori oli estynyt eduskunnan ydinvoima-keskustelun vuoksi.

Kulttuurikeskuksen kokoushuone tapaamisen jälkeen. Kaffit ja mehut on juotu. Etualalla lautakunnan sihteeri Sara Kuusi.

Ensin keskusteltiin tanssin perusopetuksen tilanteesta. Sain vastauksia muutamiin aiemmassa blogauksessani esittämiini kysymyksiin.

Footlightin johtaja Taina Schorin-Keltto tiesi kertoa 62% oppilaistaan käyvän tunneilla yli kolme kertaa viikossa. Oppilaita on noin 2000 kpl. Ja että pidemmälle edistyneet voivat käydä tunneilla todellakin jopa viisi-kuusi kertaa viikossa. Lukukausikustannus on tuolloin kyllä melkoinen. Ja itseasiassa tässä valossa aiemmin postaamani lukukausimaksujen taulukko on melkoisen irrelevantti: jos 38% joukosta, jotka käyvät tunneilla vain 1-2 kertaa viikossa laskee pienet lapset (7-10 vuotiaat) pois, ei jäljelle kovin montaa jää.

Footlightin ja Helsingin tanssiopiston johtajien mukaan myös vapaaoppilaspaikkoja jaetaan. Schorin-Kelton mukaan usein silloin jos perheissä on useampia lapsia, jotka harrastavat tanssia, niin joku lapsista pääsee ”vapaaoppilaaksi”. Tällaisen tuen perusteet kyllä pitäisi olla hiukan selkeämmät ja avoimet.

Opettajia näillä kahdella laitoksella on noin 100, joten he ovat merkittävä työllistäjä.

Tanssin perusopetuksen alueellisen tarjonnan ongelmiin en oikein saanut kunnollista vastausta. Ainakaan matalampi osallistuminen taiteen perusopetukseen koillis-Helsingissä ei johdu siitä, että lapset olisivat vain yleisesti ”passiivisempia”. Pidän erinomaisena Helsingin Tanssiopiston linjausta siitä, että alkeisopetusta (ikäänkuin matalampi kynnys) järjestetään ympäri kaupunkia. Kun tuista päätetään, haluan ehdottomasti pisteyttää kriteerejä siten, että koillis- ja itä-Helsinkiin suuntautuvaa opetusta tuetaan enemmän.

Lähiöihinkin rantautuvaa taiteen perusopetusta helpottaisi huomattavasti, jos sisäisen vuokrauksen älyttömimmistä käytännöistä päästäisiin eroon. Blogaan tästä aiheesta piakkoin erikseen.

Keskustelun aikana totesimme että lautakunnalla on vahva tahto ja toive saattaa myös tanssin perusopetus kaupungin (ja sitä kautta toivottavasti valtion) tuen piiriin. Konkreettisia summia käsittelemme varmaankin seuraavassa kokouksessa 18.5..

Tilanne on vaikea. Kuten varmaankin tätä blogia lukevat tietävät, kaupungin raamikuri on tiukkaa ja seuraavat kolme budjettia ovat miinusmerkkisiä. Jos avustusten piiriin tuodaan uusia ruokittavia, jostain täytyy vastaavasti leikata. Raamin päälle ei rahoitusta ole luvassa. Nyt tosin puhutaan pähkinöistä. Toivoa kai voi. Onnistunutta lobbausta tanssin toimijoiden puolelta joka tapauksessa.

Sitä, mistä sitten leikataan, ei kukaan tässä tapaamisessa halunnut puhua. Käytännössä tulemme siis leikkaamaan musiikin perusopetuksesta, jos lisärahoitusta ei tule. Liian halpaa ei musiikinkaan perusopetus Helsingissä ole, joten päätös on todella vaikea. Mutta ehkä nyt on aika tanssille. Tilanne on kieltämättä eriarvoinen. Nollasummapeli on vaan niin pirun ikävää.

Tilakysymyksissä nousi heti esille muutamia jakolinjoja: ammattitaiteilijoiden työtilakysymykset eivät ratkea pelkillä harjoitussalien hyppytunteja rukkaamalla.

Iiris Autio oli myös kerännyt Helsingin tanssille ja teattereille jakamat talousarvioavustukset samalle paperille. Luvuista kävi kyllä hyvin ilmi se tosiseikka, että tanssin tuet laahaavat teatterin perässä. Käsittelemme tänä keväänä myös teattereiden tukipalettia. Lisää aiheesta siis myöhemmin.

Huomasin myös että nuorisoseura Katrilli saa kaupungilta ”tanssi”-momentilta 3000€ ja Seurasaaren kansantanssijat 2500€. Vaikka kansantanssin ystävä olenkin, niin kyllä nämä tuet hiukan ihmetyttävät. Ainakin ne ovat väärässä seurassa, jos samassa kohdassa on mm. Tsuumi ja Tommi Kitti Company. Ja mm. Karttunen Kollektiv, Petri Kekoni ja Kiltit ihmiset (Jenni Kivelä) eivät saa lainkaan kaupungin toiminta-avustusta.

Ehkäpä ko. kansantanssiryhmien luontevampi paikka olisi kohdeavustuksien joukossa. Harrastajien tuet eivät kuulu samaan paikkaan ammattilaisryhmien kanssa. Lisäksi on hyvä miettiä sitäkin, olisiko tuo 5500€ kansantanssille ”paremmin sijoitettu” esim. Tanssiryhmä Tsuumin tukien lisäyksenä.

Perusopetus keskustelu velloi niin pitkään, että Tanssin talo -keskusteluun ei oikein kunnolla päästy. Tanssin talo -työryhmän edustajat tapaavat ensi viikolla kulttuurikeskuksen johtoa ja varmaankin johto sitten raportoi meille. Toivottavasti työryhmä saa mahdollisimman pian toimintamallin ehdotuksen valmiiksi, jotta voisimme edistää talohanketta vielä tällä valtuustokaudella!

Paikalla ollut kaupunginsihteeri Hannu Hyttinen kyseli oliko Tanssin talo selvitys koskaan edennyt kaupunginhallitukseen saakka. Me lautakuntalaiset emme osanneet kysymykseen vastata ja kulttuuripolitiikasta vastaava Marianna Kajantie ei valitettavasti ollut paikalla. Toivottavasti tuore kaupunginsihteeri vie selvitystä eteenpäin, sillä sen sisältö on relevanttia.

Selvitys tanssitaiteilijoiden työ- ja esiintymistiloista Helsingissä on yhä ajankohtainen ja tärkeää luettavaa. Siinä esitellään mm. viisi konkreettista tilavaihtoehtoa. Muutaman kohdalta ”juna on jo mennyt”, mutta monet ovat vielä toteuttamiskelpoisia. Oma suosikkini tästä joukosta näin fiilispohjaisesti olisi Pasilan Konepaja-alue, jossa olisi tilallisia resursseja ja olen digannut hirveän paljon erilaisista vanhaa teollisuuskantaa hyväksikäyttävistä kulttuurirakennuksista. Hyvä esimerkki esim. Verkatehdas Hämeenlinnassa. Lisäksi kulkuyhteydet ovat kunnossa (9, Pasila, Sturenkatu).

Toivottavasti konkreettista Tanssin taloa kehiteltäessä pidetään jatkuvasti oman pytingin rinnalla myös ”sateenvarjomallin” mukaista yleistä tilojen hallintaa. Vaikka saisimmekin Pasilaan Tanssin talon, niin sen rinnalla kannattaisi mielestäni ajaa myös Almin salin saattamista esityskäyttöön ja vierailuteatteritiloja Musiikkitalon eteen mahdollisesti syntyvään Railoon.

tanssin perusopetuksen tuki

Taina Schorin-Keltto kirjoitti torstain Hesarissa, kansainvälisenä tanssin päivänä, tanssin perusopetuksen ongelmista Helsingissä.

Itse perusasiasta olen jokseenkin samaa mieltä. On erikoista että Helsinki, toisin kuin muut pääkaupunkiseudun kunnat, ei tue tanssin perusopetusta lainkaan. Jonkin verran olisi varmastikin syytä. (Tosin tuen on tultava kulttuuribudjetin raamin ulkopuolelta – 400 000€ säästötavoite ensi vuodelle on riittävän kova ilman aivan uusia menojakin.) Tanssin taiteen perusopetuksesta tehty selvitys (Reetta Sariola, Kulke 2009) kannattaa lukea, jos asia kiinnostaa.

Mutta hiukan erikoinen on myös Schorin-Kelton käsitys tasa-arvoisuudesta. Hän kirjoitti:

Musiikinopiskelun tukemiseen on vuosien kuluessa löytynyt varoja niin valtion kuin kuntienkin budjetista. Helsingissä vuonna 2008 tuettiin musiikinopetusta 3,8 miljoonalla eurolla, kun tanssille ei löytynyt euroakaan. Tuo summa yhdistettynä valtion tukeen tarkoittaa, että musiikinopetuksen tulonmuodostuksesta noin 70 prosenttia tulee verovaroista; tanssinopetuksen kulut joudutaan kattamaan pelkästään lukukausimaksuilla.

Mitä tämä siis todellisuudessa merkitsee? Se tarkoittaa sitä, että perheiden kannattaa tehdä musiikkiin päin kallellaan olevia jälkeläisiä, sillä heidän opiskelunsa hoidetaan 70-prosenttisesti verovaroilla, kun taas tanssivien lasten vanhemmat maksavat verokertymällään ensin musiikinopiskelijoiden kustannukset ja sitten nettotuloistaan tanssivien nuortensa opiskelun. Voidaanko tätä kutsua eriarvoisuudeksi? No eiköhän.

Se minkä Taina jättää mainitsematta on, että musiikinopiskelu on erittäin kallista. Tuettunakin lukukausimaksut ovat kolmen sadan euron hujakoilla. (Näitä onnistuttiin viime valtuustokaudella saamaan lähemmäksi valtakunnallista keskiarvoa, joka on muistaakseni 280€.) Kustannus syntyy siitä, että musiikin opetus on pääosin yksityisopetusta ja koulutettujen opettajien työ maksaa. Tämän kulun päälle tulee vielä instrumentin hankintakustannukset, jotka voivat olla helposti jopa tuhansia euroja.

Tanssin perusopetusta voidaan antaa paljon helpommin ryhmäopetuksena, jolloin kustannus oppituntia kohden per oppilas on paljon pienempi. Samoin harrastuksen perusinvestoinnit (tanssikengät, jumppa-asut jne.) ovat kertaluokkaa edullisempia.

Minun näkemyksni tasa-arvosta on se, että syntyy lahjakas lapsi mihin tahansa tuloluokkaan tai kaupunginosaan, niin hänellä tulisi olla yhtäläiset mahdollisuudet harjoittaa omaa lahjakkuuttaan.

Tasa-arvoa ei ole se, että kaikkia mahdollisia lasten harrastelajeja tuetaan euromääräisesti samalla summalla per lapsi per oppitunti. Tällöinhän kalliit musiikkitunnit olisivat mahdollisia vain todella kovatuloisten vanhempien lapsille.

Taiteen perusopetus Helsingissä 2008 -tilastoraportin mukaan taidealojen lukukausimaksuja on vaikea vertailla pitävästi. Niin erilaisia opintoja eri maksujen piiriin kuuluun. Ja myös hinnoittelu on täysin erilaista. Osviittaa kuitenkin voi saada. Ohessa joitain hintoja 45-60 minuutin oppituntien lukukausimaksuille:

Sirkus 148 €
Teatteri 125 €
Kuvataide 151 €
VOS-musiikki 328€
Harkinnanvaraisesti avustettu musiikki 427€
Footlight 1 x 60 min per viikko 168 €
Footlight 2 x 60 min per viikko 280€
Helsingin tanssin lukukausimaksujen keskiarvo 1 x viikossa 149 €
Helsingin tanssin lukukausimaksujen keskiarvo 2 x viikossa 275 €
Helsingin tanssin lukukausimaksujen keskiarvo 3 x viikossa 367€

Eli vaikka tanssin perusopetus ei saa mitään tukea kaupungilta, on sen harrastaminen silti halvempaa kuin VOS-tuetun musiikin. Vantaalla 1 x viikossa 60 min maksaa keskimäärin 153€, eli 3% enemmän kuin Helsingissä, vaikka oppilaitoksia avustetaan! Todella intensiivinen 3x viikossa harrastaminen on kallista, mutta mikä sitten on sopiva hinta? Ja miten tuki voitaisiin kohdistaa niin, että se sitten hyödyttäisi kaikkein eniten tukea tarvitsevia?

Kokonaan toinen kysymys on se, kuinka nykyinen musiikkioppilaitos järjestelmä on kehittynyt, ja kuinka se tarjoaa mahdollisuuksia alueellisesti ja eri musiikinlajien välillä. Tässäkin tapauksessa törmätään siihen, että taiteen perusopetuksen (VOS) piirissä on lähinnä klassisen musiikin opintoja tarjoavia oppilaitoksia.

Lisäksi taiteen perusopetus on todella voimakkaasti alueellisesti eriarvoista. Oheiset kuvat ovat valaisevia:

Tanssin perusopetukseen osallistuneiden osuus postinumeroittain


Musiikin perusopetukseen osallistuneiden osuus postinumeroittain


Kaikkien taiteenlajien perusopetukseen osallistuneiden osuus postinumeroittain

Kantakaupungin kalleimmilla alueilla ja Kulosaaressa lapsista jopa yli 50% osallistuu taiteen perusopetukseen. Ja sitten erityisesti idässä ja koillisessa taiteen perusopetuksen piirissä on todella pieni osuus nuorisosta. Tilanne on erityisen kärjistynyt musiikin kohdalla.

Lasten- ja nuorten kulttuuriharrastusten tukiperusteita tutkailtaessa ”taiteiden välinen tasa-arvo” ei ole mielestäni hyvä argumentti. Tärkeämpää on tarkastella harrastusten kustannuksia oppilaille ja ”positiivisen diskriminaation” hengessä alueellista jakaumaa – taideopetuksenkin tulisi olla lähipalvelu! Kulttuuripolitiikan ja hyvinvoinnin välistä yhteyttä halutaan usein painottaa ja tässä yhteydessä se on harvinaisen selvästi näkyvissä.

En ole lainkaan varma, että keskustassa markkinatalouden ehdoilla tapahtuvan tanssin perusopetuksen tukeminen toteuttaisi parhaalla mahdollisella tavalla edellä mainitsemiani sosiaali- ja kulttuuripoliittisia tavoitteita. Ehkäpä mahdollinen tuki tulisi kohdentaa alueellisesti.

Ei ole helppo paletti tämä ei.