Jos Helsinki on kaunis

Kirjoitimme Arttu Tolosen kanssa tällaisen jo alkuvuodesta julkaistuun Flow-lehteen.

Arttu Tolonen ja Hannu Oskala pohtivat musiikkimaailman talouden lainalaisuuksia helsinkiläisnäkökulmasta.

Helsingin Musiikkitalon avajaisia vietettiin 31. elokuuta 2011. Kyseessä oli suuren luokan tapahtuma joka noteerattiin laajalti, sekä hyvällä että pahalla, kotimaassa ja ulkomailla. Musiikkikentän toimijat olivat odottaneet tätä päivää vuosikymmeniä, ensimmäisestä Finlandia-talossa pidetystä konsertista lähtien. Kyseessä oli siis päivä, jonka ympärille piirrettiin kalenteriin punainen ympyrä paksulla tussilla.

Musiikkitalon avajaiset on kätevä tapahtuma symboloimaan uutta aikakautta suomalaisessa musiikkielämässä ja -politiikassa. Lähinnä tosin siksi, että se on yhden aikakauden ja toimintaparadigman loppu, vanhanmallisen musiikkielämän ja -rahoituspohjan vuosi nolla. Se viimeinen suuri ponnistus.

Tämä ei sinänsä vähennä Musiikkitalon merkitystä tai tee siitä muutenkaan negatiivista ilmiötä. Keinotekoinen vastakkainasettelu tyyliin ”kuinka monta nuorten treenikämppää niillä rahoilla olisi kustannettu?” ei ole relevanttia tai hedelmällistä, sen enempää kuin vastaavat sotaveteraanien hoidosta tehtävät vertaukset.

Tulevaisuuden suomalainen musiikkielämä ei rakenna suuria monumentteja itselleen. Suurten ikäluokkien eläköityessä olemme uuden kurjuuden aikakauden kynnyksellä ja edessämme on valintoja. Mihin sijoitetaan, mitä tuetaan? Ketkä jäävät oman onnensa nojaan?

Miten musiikkia Helsingissä tuetaan?

Kulttuurin julkinen rahoitus tulee Suomessa kahdesta päälähteestä: kunnilta ja valtiolta. Valtiollisen tukipolitiikan peruslinjat valettiin betoniin jo 1960-luvun loppupuolella, eikä niistä ole lipsuttu. Musiikin saralla julkinen tuki tarkoitti tuolloin ainoan arvokkaan Taiteen, klassisen musiikin, ja erityisesti sen ylväimmän muodon, sinfoniaorkesterin tukemista. Ja tuki voitiin tietenkin jakaa vain kuukausipalkkaisina virkoina.

Helsingin kulttuuriin suuntaamilla rahoilla tehdään jo tälläkin hetkellä valtavasti hyvää. Se on selvä. Kaupunginorkesterin muusikot kiertävät kouluissa tutustuttamassa lapsia orkesterisoittimiin ja kaupunginteatterin yleisötyö on suorastaan esimerkillistä. Meidän tulee pitää huolta myös yleissivistyksestä vaikka siitä kaikki eivät aina innoissaan olisikaan. Mutta varaa parantaa on aina ja mahdottomuuksiin kannattaa pyrkiä: se jättää enemmän kompromissivaraa.

Toimivista osistaan huolimatta järjestelmä on jäykkä ja kallis. Tuki valuu yhä pääosin täsmälleen samoille toimijoille kuin parikymmentä vuotta sitten.

Valtion avustus musiikille jaetaan pääosin ns. valtionosuusjärjestelmän kautta – laskennallisesta henkilötyövuosikustannuksesta valtio piffaa 37%. Nykyisin laskennallinen henkilötyövuosi on arvoltaan n. 54 000 euroa, joten 37% on 20 000 euron tietämillä. Helsingin kaupunginorkesterilla näitä laskennallisia virkoja on 133 ja valtion tuki vuosittain siten 2,65 miljoonaa euroa. Tämän päälle kaupunki laittaa sitten oman osuutensa, noin 8,9 miljoonaa euroa. Julkinen tuki kattaa 88,5% ensi vuoden talousarviosta.

Toinen Helsingissä toimiva VOS-laitosorkesteri on Suomen ainoa “lainsuojaa nauttiva” jazzorkesteri, UMO. UMO:n 1,3 miljoonan budjetista julkinen tuki kattaa 75,6%. Sinfoniaorkestereita tuetaan siis noin 109 eurolla per kuulija ja big band -jazzin ystävää noin 90 eurolla.

Mittavasta valtionosuudesta johtuen kunnallisten orkesterien ylläpitäminen onkin kunnan näkökulmasta katsottuna verrattain kannattavaa: muusikoiden lisäksi orkesterien ansiosta työllistyy satoja henkilöitä ravintolatyöntekijöistä soitinkorjaajiin. Ja verotulot jäävät Helsinkiin.

Kulttuuritalot, klubit ja festivaalit

Helsinki pyörittää myös alueellisten kulttuuritalojen verkostoa; Stoa, Malmitalo, Kanneltalo ja Vuotalo tarjoavat tapahtumia keskustan ulkopuolella ja keskustasta löytyy maailmanmusiikkiin ja vierailunäytöksiin profiloitunut Savoy-teatteri. Näiden seinien lisäksi Helsinki tukee koko joukkoa festivaaleja ja konserttisarjoja harkinnanvaraisilla apurahoilla.

Raha ei jalkaudu tavalla, joka jättäisi paljon liikumavaraa. Muutoksen pyörryttävästä vauhdista ja syvyydestä huolimatta kaupunki investoi seiniin samalla kun joutuu ylläpitämään edellisten investointien tuottamia seiniä, oli käyttöaste mikä hyvänsä.

Ehkä jo lähitulevaisuudessa meillä on kulttuuritaloja, joilla on varaa pitää vain tuottajat palkkalistoillaan ilman minkäänlaista sisällöntuotantoa.

Rahoitettavat tahot eivät luonnollisesti halua luopua saavutetuista eduista ja on aivan normaalia leikata vanhaan tyyliin: pienimmät, notkeimmat ja nuorimmat ensin. Se olisi kuitenkin virhe. Niin sanotun vapaan kentän piirissä tuotetaan suurin osa kokeilevasta kulttuurista, ja erittäin kustannustehokkaasti. Usein tapahtuman mahdollistavan julkisen tuen ei tarvitse olla kuin se satanen per soittaja. Subventioprosentti voisi siis olla mitä tahansa yhdestä ylöspäin.

Tärkeimpiä kysymyksiä, joihin musiikin kenttä voi lähitulevaisuudessa itse vaikuttaa, ovat tasa-arvo ja eri musiikinlajien väliset taloudelliset voimasuhteet. Pyrimmekö resurssien supistuessa suurempaan solidaarisuuteen eri musiikinlajien kesken vai tuleeko siitä vain eriarvoisuuden kasvun moottori?

Kapuloita rattaista

Tukijärjestelmän pitäisi olla sekä nopea liikkeissään että suhdanneherkkä; sen pitää pystyä tarjoamaan kulttuuria kaikille helsinkiläisille tulotasosta riippumatta ja viemään kulttuurin sinne missä ihmiset asuvat; järjestelmän joka puristaa jokaisesta sentistä kaiken ilon irti eikä siedä tyhjäkäyntiä. Muutoksen täytyy olla peruslähtökohta.

Festivaalien, ruohonjuuritason paikallisjuhlien ja keikkojen järjestämiseen aktiivista tukea ei aina ei edes tarvita. Riittää että kaupunki ymmärtää poistaa kapuloita rattaista. Tapahtuman järjestämiseen tarvittavat luvat pitää aina saada yhdeltä luukulta, jokaiselta neliömetriltä ei tarvitse periä samanlaista vuokraa, anniskeluoikeuksiin voitaisiin suhtautua liberaalimmin ja melulupia pitäisi ylipäätään saada. Myös kaupungin omistamien tyhjien tilojen ottaminen väliaikaisesti kulttuurikäyttöön tulisi olla mahdollista. On idioottimaista sulkea nuorten bänditreenis säästöjen vuoksi, jos tila jää kuitenkin vaille vuokralaista.

Hyvää musiikin aktiviista tukipolitiikkaa edustaa esim. Esittävän säveltaiteen edistämisen keskus, ESEK, joka jakaa tukea pieninäkin summina, 500 eurosta ylöspäin, hakemusten perusteella. Viime vuonna samalla kertaa tukea toimintaansa saivat sekä soitin- ja lauluyhtye Anal Thunder että Keskipohjanmaan Kamariorkesteri. Monipuolisuus musiikin tuessa on mahdollista.

Helsinki vie

Helsingillä on nykyistä moniarvoisemman musiikkipolitiikan sorvaamisessa avainasema: noin 70% populaarimusiikin toimijoista on pääkaupunkiseudulla. Oikein suunnatulla tuella voidaan sekä työllistää muusikoita että edistää koko alan ympärille syntyvän erilaisten palvelujen kirjoa kitarapajoista, musaopistoista, studioista, keikkamyyjistä ja kaljanmyyjistä paitapainoihin. Hyvä kulttuuripolitiikka on myös hyvää elinkeinopolitiikkaa.

Elävä ja korkeatasoinen kulttuurielämä tekee koko kaupungista mukavamman paikan asua ja vierailla. Ja jos taloudellinen tarkastelu nostetaan kvartaaleista vuosikymmeniin, niin viihtyisissä ja viriileissä paikoissa syntyvät myös tulevaisuuden työpaikat. Ehkä masennuslääkkeitäkin tarvittaisin vähemmän. Pääkaupunkiseudun ei pitäisi keskittyä keskinäiseen nahisteluun, vaan haastaa yhtenäisenä metropolina Pietari, Tukholma ja muut Itämeren keskukset.

Suomen tulevaisuutta valtiotasolla visoitaessa luovuudella, eli innovaatioilla ja sisällöillä, kilpailun tärkeyttä korostetaan kerta toisensa jälkeen. Harvemmin puhutaan siitä millaiset kaupungit muualla maailmassa synnyttävät klustereita, joissa luodaan kansainvälisesti kilpailukykyisiä palveluja, sisältöjä ja innovaatioita sekä siitä miten Helsingin alue niihin vertautuu. Kulttuuritarjonnan määrä, laatu ja heterogeenisyys ovat keskeisiä mittareita.

Pääkaupunki on maan talouden veturi ja näkyvin ikkuna ulkomaailmaan. Vaikka suunta on viime vuosikymmenet ollut tasaisen nousujohteinen, parantamisen varaa on aina. Ja nykyiseen tilanteeseen tuudittautumista tulee vastustaa kaikin keinoin. Tukipolitiikka ja ne prosessit joiden kautta tuki jalkautetaan kentälle ovat tärkeitä työkaluja, tulevaisuuden kohtalonkysymyksiä.

Viime aikoina on monella taholla mietitty onko meillä varaa investoida kulttuuriin. Parempi kysymys on, onko meillä varaa olla investoimatta kulttuuriin ja sen tekijöihin?

Checkpoint Helsinki?

Pari viikkoa takaperin joukko taiteilijoita esitteli kilpailevan ehdotuksen tänään torpatulle Guggenheim-hankkeelle – Checkpoint Helsingin. Mitäs se tarkoittaa?

Ohessa tulkintani ehdotuksen tavoitteista:

1. Helsingin taidemuseon toiminnan tulee jatkua nykyisellään.

2. Sen lisäksi perustetaan uusi taidetta tuottava yksikkö, jonka budjetti on noin 3-5 miljoonaa. Tarkoituksena kerätä kansainvälisesti kiinnostava kokoelma usean vuosikymmenen jänteellä.

3. Checkpoint Helsinki on myös tapahtumia ja näyttelyitä monissa eri tiloissa.

4. Tulevaisuudessa Checkpoint Helsinki tarkoittaa myös uudisrakennusta.

Pidän monesta seikasta esityksessä.

Erityisesti diggaan siitä että suunnitelma on sisältölähtöinen – tuotetaan taidetta ensin ja mietitään tilaratkaisua tarpeen mukaan. Näinhän Guggenheim-suunnitelmissakin vuosi sitten lupailtiin, mutta kummasti wow-pytinki edellä kuitenkin edettiin.

Myös idea siitä että ”museo” voisi tulevaisuudessa tarkoittaa tapahtumia ja väliaikaisissa tiloissa tapahtuvia näyttelyitä on erinomainen. Tämä mahdollistaisi Helsingin ja erityisesti tulevan ”Suur-Helsingin” sisällä aivan uudenlaista aluekehittämistä; Guggenheimin vaatiminen Siilitielle oli typerää, mutta ehkä tyhjässä autokaupparakennuksessa voisi järjestää Checkpoint Helsinki -taidenäyttelyn pop-up -hengessä? Entä mitä voisi tapahtua Kontulassa, Vuosaaressa, Suutarilassa, Hiekkaharjussa, Soukassa tai Pitäjänmäellä? Alueellinen vaikuttavuus ja taiteen saavutettavuus nousisi aivan uudelle tasolle. Tämä on erittäin hyvä tavoite.

Taidetta tuottava yksikkö on mielenkiintoinen ajatus, mutta herättää paljon kysymyksiä. 3-5 miljoonaa euroa on paljon verrattuna Helsingin kaupungin taidemuseon nykyisiin kokoelmarahoihin (223 731€ vuonna 2010). Mikä osuus budjetista olisi tarkoitettu uuden kokoelman ostoon?

Nettisivu jättää myös täysin auki sen keneltä taidetta hankittaisiin. Onko tarkoitus tukea vain helsinkiläisiä tai suomalaisia kuvataiteilijoita? Ainakin Kansan Uutisten mukaan tarkoitus on ”panostaa omien nuorten tai lupaavien taiteilijoidemme töihin, joista osasta tulee myöhemmin suuria nimiä”. Melkoista toiveajattelua.

Kansainvälisesti mielenkiintoinen kokoelma ei synny vain suomalaisia taiteilijoita keräämällä. Esim. Checkpointin esittelyssä mainitun Moderna Museetin peruskokoelmissa on mm. Marcel Duchampin, Louise Bourgeoisin ja Robert Rauschenbergin teoksia kansainvälisen valokuvakokoelman lisäksi. Millainen älämölö syntyy jos Helsinki aikoisi satsata pari miljoonaa vuodessa kansainvälisiin taidehankintoihin? Melkoinen, veikkaan tämän kevään keskustelun perusteella.

Lisäksi on hyvä kysymys päästäisiinkö samaan lopputulokseen parantamalla nykyisen Helsingin taidemuseon rahoitusta. Vaikka kokoelmatoiminnan ajatteleminen uudesta näkökulmasta on joka tapauksessa hyvä idea, en lähtökohtaisesti pidä uusien hallinnollisten yksiköiden perustamisesta.

Toinen ongelma on itse rakennus: arkkitehtonisesti korkeatasoinen taidemuseo keskeiselle sijainnille maksaa vähintään noin 100 miljoonaa euroa ja sitä tullaan vastustamaan rajusti riippumatta siitä onko mukana amerikkalainen brändi tai ei. Checkpointin huono puoli on se, että Guggenheimiin verrattuna ns. elinkeinopoliittinen perustelu ei toimi. Ei amerikkalaisten turistien risteilyalus käännä kokkaansa Tallinnan sijasta Helsinkiin, jos meillä on paikallista kokeellista nykytaidetta ”Checkpoint” -museossa. Tarvitaan kansainvälisesti tunnettu brändi ja kansainvälisesti tunnettua taidetta. Kumpaakaan näistä Checkpoint ei tarjoa vielä kymmeniin vuosiin. Jos silloinkaan.

Lisäksi jahka Checkpoint toivottavasti jossain vaiheessa konkretisoituu ja päätyy valtuustoon, voi olla että meillä on pääkaupunkiseudulla enää vain yksi kunta. Ja silloin esim. EMMA on jo toimiva vaihtoehto koko pääkaupunkiseudun kunnalliseksi taidemuseoksi. En usko että saamme tukea Helsingin keskustaan rakennettavalle taidepytingille leppävaaralaisilta valtuutetuilta.

Guggenheim-hankkeen vastustajat, mm. SDP ja Vasemmistoliitto ovat ottaneet Checkpointin lämpimästi vastaan. Kunnallisvaalit ovat selvästi lähellä.

Mielenkiintoista on että esimerkiksi korkealle arvostamani Osku Pajamäki, joka vastusti Guggenheimia vedoten mm. selvityksen kehnouteen, on valmis hyppäämään Checkpointin kelkkaan vaikka ”Checkpoint Helsinki” ei ole tällä hetkellä mitään muuta kuin pari A-nelosta apurahahakemuksista itse kullekin tuttua ympäripyöreää visiointia.

Checkpointin ideoissa kuitenkin myös on paljon hyvää ja keskustelu kuvataiteen asemasta on joka tapauksessa hyödyllistä.

Jos ja kun Kehä Ykkösen sisälle asutetaan pari sataa tuhatta asukasta lisää parin seuraavan vuosikymmenen aikana, myös kulttuurin määrärahojen on noustava selvästi, jotta pysyttäisiin suhteellisesti edes nykyisellä tasolla. Meillä on siis tulevaisuudessakin varaa satsata lisää kulttuuriin.

Mistä sitten kannattaisi aloittaa? Mielestäni Helsingin tulisi tukea taiteilijoitaan enemmän kuin nykyisin – jaamme esim. työskentelyapurahoja kuvataiteelle vain joka kolmas vuosi. Olen valmis kannattamaan kaupungin jakamien työskentelyapurahojen kolminkertaisemisesta – tämä edistäisi koko kulttuurin kenttää eikä maksaisi kuin noin 400 000€ vuodessa. Voisimme myös harkita kohdeavustusten laajentamista kattamaan myös näyttelyiden järjestämiskuluja sekä kaupungin oman galleriatoiminnan laajentamista muuallekin kuin Kluuviin.

Ylipäätään Helsingin ja valtion tulisi satsata enemmän rahaa taidelaitostensa toimintaan. Komeita seiniä meillä Suomessa kyllä osataan rakentaa. On lähes järkyttävää että Kiasman koko vuoden toimintarahoitus on vain n. 500 000€. Onko kummakaan että se ei ole noussut Euroopan tasolla merkittäväksi taidemuseoksi?

Guggenheimin tärkein opetus olisikin ehkä ollut se että sopimuksen vaatimusten mukaisesti sisältöihin olisi satsattu noin kymmenkertaisesti kotimaisiin museoihin nähden. Se olisi taatusti näkynyt myös näyttelyiden laadussa ja kiinnostavuudessa. Toivottavasti tämä pysyy mielessä vaikka iso-G jäikin tussariksi.

Alan olla yhä vahvemmin sillä kannalla että taidemuseokenttää tulisi tarkastella kokonaisuutena hallinnollisista rajoista välittämättä – valtion taidemuseot sijaitsevat Helsingissä, miksei Helsinki voisi nostaa omaa tavoitetasoaan rahoittamalla Kiasmaa? Onko ainoa syy omiin pytinkeihin hallinnollinen? Tarvitseeko Helsinki oman uudisrakennuksen nykytaiteelle? Nyt kaivataan ennakkoluulottomuutta ja rohkeutta – sekä taidekentältä että poliitikoilta.

Juhannusjuhla Tervasaareen?

Lähetimme Otson kanssa oheisen mielipidekirjoituksen perjantaina Hesariin, mutta eivät vielä tänään, kun asia on ajankohtaisimmillaan, julkaisseet kirjoitustamme, joten laitan tämän tänne blogille myös.

Kulttuuripolitiikkaa ei pidä tehdä rakennusvirastossa

Kaksi ensi kesäksi suunniteltua kulttuuritapahtumaa on kariutumassa Helsingin perimiin korkeisiin maavuokriin.

Tervasaareen suunniteltu juhannusjuhla jää pitämättä (HS 6.4), koska kaupunki pyysi kahden päivän tapahtumasta vuokraa 34 000 euroa. Nyt myös Musiikkitalon taakse kaavailtu Taste Festival of Helsinki uhkaa kaatua vuokriin.

Kummassakin tapauksessa noudatettiin rakennusviraston hyväksyttyä vuokrahinnastoa. Hinnat vaan olivat liian korkeita, jotta toiminta olisi taloudellisesti mahdollista. Kustannuksia kaupungille ei synny, vaan kyse on korvauksesta siitä, että kansalaiset eivät saa pariin päivään nauttia tyhjästä aukiosta.

Tilanne on täysin järjetön. Päätökset siitä, millaisia kulttuuritapahtumia helsingissä saa järjestää tehdään virkamiespäätöksinä rakennusvirastossa eikä kulttuurin asiantuntijoita kuulla prosessissa!

Ymmärrettävästi rakennusvirasto ei halua lähteä tapauskohtaiseen harkintaan paljonko miltäkin festivaalilta voi veloittaa. Se on kulttuuripolitiikkaa, eikä kuulu rakennusviraston toimenkuvaan. Sen sijaan Helsingin kulttuurikeskuksen alaan ja osaamiseen se kuuluu.

Kulttuuritapahtumien maavuokrista tulisikin päättää kulttuurikeskuksessa. Rakennusvirasto vastaisi edelleen maa-alueen ja yksityiskohtien sopimisesta niin, ettei puistoja tarpeettomasti vahingoiteta sekä perisi maksut. Toimintatavan muutos olisi tehtävissä kaupunginhallituksen päätöksellä.

Laskennallisesti kaupungin tulot laskisivat, kun vuokrat sovitettaisiin maksukyvyn mukaan. Tosiasiassa ne silti nousisivat, koska tapahtumat jotka perutaan eivät maksa vuokraa lainkaan. Ja Helsinki olisi taas hiukan mukavampi paikka elää ja asua.

Otso Kivekäs
Yleisten töiden lautakunnan jäsen

Hannu Oskala
Kulttuuri- ja kirjastolautakunnan jäsen

Mitä on kirjoituksen taustalla?

Mm. Tavastian ja Ruisrockin omistaja Juhani Merimaa sai alkuvuodesta 2011 loistavan idean: Helsingistä puuttuu juhannusjuhla – Seurasaaren tarjonta kun ei kaikkia kiinnosta. Minifestarille sopiva paikkakin oli näköpiirissä: Tervasaari aivan Helsingin keskustan kupeessa ja hyvien liikenneyhteyksien äärellä.

Merimaa haki kaupungilta lupaa järjestää festivaali Tervasaaressa ja sai vastaukseksi kaupungilta noin 25 000 euron vuokrapyynnön. Hinta on aivan tolkuton, jos paikalle mahtuu maksimissaan noin 2500 ihmistä – pelkkää tonttivuokraa siis noin 10€ per kävijä!

Festivaalin järjestäjät hakivat vuokran kohtuullistamista ja kokouksessaan 17.5. yleisten töiden lautakunta kohtuullistikin vuokran noin 7000 euroon. Kaikki hyvin? Ei. Byrokratian rattaiden naksahteluun oli kulunut liikaa aikaa ja festivaalia ei enää kyetty kesälle 2011 järjestämään.

Vahingosta viisastuneena järjestäjät hakivat vuokrapäätöstä juhannusta 2012 varten rakennusvirastosta jo syyskuussa 2011 (26.9.). Eli noin yhdeksän kuukautta ennen tapahtumaa.

Samaan aikaan kun hakemusta käsiteltiin, yleisten töiden lautakunta hyväksyi uudet julkisten alueiden vuokrataksat.

Marraskuun lopulla palaverissa rakennusvirasto sitten kertoi järjestäjille että hakemusta pitäisi täydentää, vaikka edellisellä kerralla samat tiedot olivat riittäneet ja että uuden normin mukainen vuokra olisi noin 35 000€, eli vielä kymppitonnin enemmän kuin edellisenä keväänä!

Miettikää nyt tätä. Oikeasti. Virkamies, joka on tasan tarkkaan tiennyt lautakunnan tahtotilan, eli sen että juhannusjuhla olisi hyvä juttu ja että vuokraa olisi hyvä kohtuullistaa, läimäisee tiskiin entistäkin korkeamman vuokrapyynnön. Tämä on tietenkin täysin sääntöjen mukaista. Mutta toinen, aivan yhtä mahdollinen vaihtoehto olisi ollut viedä tapahtuma uudestaan lautakuntaan, kun kerran tiedossa oli että poliitikot halusivat ymmärtää yrittäjää.

Olivat kuulemma virastosta kysyneet myös että ”miksi ette järjestä tapahtumaa Rautatientorilla?” – sen päivävuokra kun olisi normienkin mukaan vain 2000€ per päivä! No mietitäänpä yhdessä hetki miksi juhannusjuhla järjestettäisiin mieluummin meren rannalla kuin rautatientorilla? Niin. Ehkä juuri sen takia että kyseessä on juhannusjuhla.

Tämä on aivan käsittämätöntä – sekä valtuusto- että kulttuuristrategian vastaista. Ja perhana sentään, kaupunkilaisjärjen vastaista. Turun Ruisrockista perimään vuokraan verrattuna tonttivuokraehdotus on yli 50-kertainen! Normi ja järki tappeli – normi voitti.

Helsingin kaupunki lupaa tuoreen ”tapahtumayksikkönsä” sivulla seuraavaa:

Helsinki haluaa olla tapahtumakaupunki omaleimaisella ja rennolla tyylillään. Yhteistyössä Helsingistä tulee viihtyisämpi ja houkuttelevampi helsinkiläisille, yrityksille, työntekijöille ja matkailijoille.

Tapahtumayksikkö kehittää kaupungin strategian mukaisesti Helsingistä vetovoimaista tapahtumakaupunkia.

Omaleimainen ja rento tyyli, indeed. Tai no, ainakin omaleimainen. Virallinen leima.

Taste of Finland ja Tervasaari ovat hyviä ennakkotapauksia ja kertovat selkeästi että joustamaton normi ei vaan kertakaikkiaan toimi jos Helsingistä halutaan aito ”tapahtumakaupunki”. Toivon, että kaupunginhallitus alistaa lautakunnan päätöksen ja kohtuullistaa vuokran kokouksessaan tänään.

Only the trackless wilds are free?

Kirjoitin oheisen jutun Finnish Music Quarterlyyn, joka on suomalaisen musiikin kansainvälinen ”tiedotuslehti”. Sieltä löytyy levyarvostelujen ja artistijuttujen lisäksi välillä myös kulttuuripolitiikkaa. Jutun käänsi Jaakko Mäntyjärvi ja laitan tämän tänne blogilleni sekä FMQ:n että kääntäjän luvalla. Blogiani pidempään seuranneille jutussa on tuskin hirveästi uutta asiasisältöä…

The foundations of Finland’s official music policy were laid in the 1960s and 1970s. Back then, government support for culture meant permanent appointments with monthly salaries, and only classical music was deemed worthy of public money; high culture, spearheaded by Sibelius, was seen as Finland’s ticket of entry to the club of European civilisations.

Even today, the government grants are directed mainly to permanent orchestras, and 96.5% of them go to classical music – and if we include the annual grant of the Finnish National Opera at EUR 35.7 million, the percentage goes up to 98.7%. Or to put it another way: all ‘other music’ receives about 1.3% of the money allocated to music by the central government.

There is plenty of pressure towards structural change. The world around us in general and Finnish music in particular have changed drastically from the times when the present system was set up. Finland’s cultural policy has not been able to respond to changes in supply or demand.

The recently appointed Minister of Culture Paavo Arhinmäki is in an unenviable position. His predecessor Stefan Wallin remarked in an interview with the major daily Helsingin Sanomat that [with the increases to arts spending made by the previous Government] he felt “like Santa Claus” in being able to give out so many more “presents” to artists (naughty or nice?), whereas the first thing that Paavo has had to do is to think about where to cut and how much. “Bad elf!”

In the field of music, the cuts are aimed at orchestras covered by what is known as the government grant system, the total reduction being EUR 208,000 out of the overall grant sum of about EUR 21 million. To be sure, it is a moderate reduction compared with the trend in central Europe. Following the decision, the Association of Finnish Symphony Orchestras gravely announced in Helsingin Sanomat that these cuts will mainly impact freelance musicians.

Although any spending cuts in cultural funding are sad, one cannot help but be somewhat amused by the concern voiced by the Association of Finnish Symphony Orchestras about the livelihood of freelancers. No one said anything at all about freelancers between 2007 and 2011 when government grants to permanent orchestras increased by a total of 64%, or EUR 8 million. This year, the central government is for the first time awarding money to club activities in the freelance field. A whopping EUR 100,000. This represents a handsome 0.4% of the money paid to established orchestras, or 1.2% of the additional funding awarded to orchestras by the previous Government.

Freelancers are best helped by helping freelancers, not by hoping for spare change from orchestras.

Although government support for high culture should as a rule not be swayed by the voice of the people, whatever that may be, alarm bells should now be going off in the cultural administration. To take an example, a study was conducted on the audience base of the Jyväskylä Philharmonic Orchestra in 1990 and 2009. It was found that over the 20-year interval audiences had aged by 20 years. How will one be able to justify the existence of the orchestra and its massive public funding 20 years from now?

The changes on the supply side have been even more significant. Musical high culture worthy of government funding is no longer just about symphonies, and has not been for a long time: it can involve anything from walls of noise playing with layered overtones to ambient scraping on a jouhikko.

My own alma mater, the Department of Folk Music at the Sibelius Academy, was founded in 1983. The only folk music ensemble to date to receive permanent government funding, Tallari, was set up in 1986, by which time not a single master’s degree had been completed in my department. Today, there are more than 100 folk music professionals who have graduated from the Sibelius Academy, and loads more who have a qualification from a university of applied sciences. Yet government funding for folk music has not increased at all.

And the result of all this? In a nutshell: top-notch Finnish ensembles grounded in folk music mainly perform abroad. One is much more likely to hear new Finnish folk music in Tokyo than in the backwoods of Finland where a lot of the material actually originated. A good example may be found in the performing calendar of the harmonica quartet Sväng: in 2010, they gave more than 60 performances, of which only five in Finland.

Even classical music receives an extremely uneven deal under the present system: the majority of choral music and chamber music, for instance, gets no money at all. Even the spanking new Musiikkitalo in Helsinki is making do with an amateur choir whose singers are not paid anything for their efforts. Moreover, the supply of classical music outside the major population centres is in an incredibly dismal state. No fewer than 2.4 million Finns live in municipalities where the local authority spends less than EUR 15 per resident per year on culture.

The problems of the freelancer field thus affect music makers whatever their genre. The problem is in the system, not with the people or even with classical music itself. Better and more pluralist models for public subsidies already exist: for instance, last year ESEK (the Finnish Performing Music Promotion Centre) awarded a grant to both the Anal Thunder punk band and the Ostrobothnian Chamber Orchestra.

If we address the challenges in time, we can achieve controlled change leading to a more pluralist field of professional music-making. My fear is, however, that the entrenched orchestral establishment will mount a spirited defence that will lead to the war for cultural support being lost one battle at a time, leaving only the fortresses in the major cities standing.

We can only hope that this vicious circle of downsizing will be avoided. We are perilously close to it, since central government and local government share the expenditure for culture, and local government is heavily indebted; the situation will certainly not improve as the population ages. The old-age dependency ratio in Finland (i.e. the ratio of the number of people aged over 65 to the number of people aged 15 to 64) will decline by more than 19 percentage points between 2008 and 2030, the highest such figure in Europe.

If the domain of culture is unable to renew and restructure itself, it will find itself on the chopping block – establishment and freelancers alike.

Hannu Oskala is a graduate (M.Mus) of the Department of Folk Music at the Sibelius Academy, a member of the Cultural and Library Committee of the City of Helsinki (Greens) and a freelance musician.

Maginot-linja

(Kolumni Saymaan kevätnumeroon.)

1930-luvulla Ranska rakensi valtaisin kustannuksin itärajalleen Maginot-linjan; satoja kilometrejä pitkän linnoitusketjun. Ensimmäisestä maailmansodasta oli otettu oppia. Harmillisesti myös saksalaiset olivat kehittäneet sotateknologiaansa ja keväällä 1940 Saksan motorisoidut joukot koukkasivat tykkiasemien ohi suoraan sisämaahan. Merde!

Photo: "Dirk Gently" / Flickr (cc-lisenssi)

Tänä keväänä vellonutta Guggenheim-keskustelua seuratessa en ole voinut välttyä ajatukselta että Musiikkitalo oli erään aikakauden päätepiste, instituutioihin perustuvan korkeakulttuurin viimeinen bunkkeri. Kansa kun on kovasti sitä mieltä että ainakaan verorahoilla ei uusia eliitin museoita saa rakentaa. Argumentit ovat toki tuttuja jokaisesta suuresta kulttuurihankkeesta, mutta niiden raivokkuus on yllättänyt.

Millaisia satsauksia korkeakulttuuriin ylipäätään voidaan tulevaisuudessa tehdä? Kulttuurin julkinen rahoitus kohtaa yhtäaikaisesti kolme suurta muutosta: huoltosuhteen, kulttuurin ja median.

Suomessa on ollut viime vuosikymmenet verrattain hyvä huoltosuhde, jolla tarkoitetaan työtätekevien kansalaisten määrää verrattuna lapsiin, nuoriin ja eläkeläisiin – ylipäätään elättäjien ja elätettävien suhdetta. Työtätekeviä veronmaksajia on riittänyt kustantantamaan hyvinvointiyhteiskuntamme. Tulevaisuus ei näytä yhtä hyvältä. Erityisesti heikkenee ns. vanhushuoltosuhde, eli yli 65-vuotiaiden suhde 15-64 -vuotiaisiin. Kun vuonna 2008 vanhuksia oli 24,8%, niin vuonna 2030 suurten ikäluokkien eläköidyttyä meidän työikäisten pitää elättää lähes tuplasti enemmän eläkeläisiä (43,9%).

Tämä ei tunnetusti ole ilmaista. Sosiaali- ja eläkekustannukset nousevat vääjäämättömästi ja kaikelle muulle kivalle kuten kulttuurille jää yhä vähemmän tilaa niin kuntien kuin valtionkin budjeteissa.

Toinen haaste on koko kulttuurin kentän ja kuluttamisen muutos. Vaikka esim. klassinen musiikki on yhä yhtä arvokasta kuin vielä 80-luvullakin, on sillä kuitenkin nykyisin selkeästi enemmän haastajia; myös muut musiikin lajit ovat nousseet tukemisen arvoiseksi korkeakulttuuriksi. Huoltosuhde haastaa myös korkeakulttuurin – miten käy orkestereiden, jos nykyisen ikääntyvän yleisöpohjan tilalle ei kasva uutta yleisöä?

Median muutos taas johtaa uudenlaiseen päätöksentekoon ja demokratiaan, jossa kansalaisten suora vaikuttaminen näyttelee yhä suurempaa osaa. Väitän että Musiikkitaloa, joka oli hankala prosessi jo 2000-luvun alussakin, ei voitaisi enää rakentaa 2020-luvulla. Ei vaan onnistuisi, ainakaan julkisrahoitteisesti.

Kuitenkin Musiikkitalo on kävijämäärillään ja akustiikallaan vakuuttanut jo kaltaiseni skeptikotkin – kyllä se kannatti rakentaa. Ja mielestäni Helsingin kannattaisi pystyttää tulevaisuudessa myös uusi upea taidemuseo (Guggengaggelilla tai ilman).

Miten tulevaisuudessa sitten kultturille saadaan uusia tiloja ja julkista rahoitusta? Jotain ennustuksia uskallan tehdä: tilojen muunneltavuus, vanhojen rakennusten uusiokäyttö, verkostoituminen, muutosvalmius, väliaikaistilat, pop-up, genre-rajojen ylittäminen, kevyet organisaatiomallit ja yleisötyö ovat kymmenen vuoden kuluttua nykyistäkin tärkeämmässä asemassa.

Kulttuuri-ihmisten, taiteilijoiden ja taiteen ystävien, kannattaisikin pyrkiä uusien betoni- ja lasibunkkerien sijaan luomaan nykyaikaiset, liikkuvat ja täsmäiskuihin kykenevät joukot. Tulevaisuuden sotia ei voiteta edellisen sodan taktiikalla tai aseilla. Maginot-linjakin puskee heinää rauhallisella maaseudulla.