apajalahdelle

Ahto Apajalahti julkaisi Piraattipuolueen blogilla näkemyksensä ”suoja-ajoista” -kirjoituksestani. Vastaus paljasti karusti koko piraattiliikkeen takana olevat intressit.

Blogauksesssa esittelemäni ajatukset lähtivät liikkeelle ”piraattipuolen” mielestäni vahvimmasta argumentista. Eli siitä, että tekijänoikeudet eivät saisi kohtuuttomasti estää uuden kulttuurin luomista. Erimielisyyttä piraattien kanssa löytyy heti varmasti siitä kuinka polttava ongelma tämä itse asiassa on, mutta ainakin se on todellinen eikä keksitty. (Mielestäni piraatit suurentelevat sekä remix-kulttuurin vaikeuksia että merkitystä.)

Mutu-tuntumalla sanoisin, että ainakin nuoremman polven musiikintekijöistä suuri osa ymmärtää esim. samplaamisen osaksi luovaa prosessia, ja pitää harmillisena sitä että nykyinen sääntöviidakko osittain estää uusien teosten kaupallista julkaisun, vaikka se ei luovaa työtä ja underground-julkaisua estäisikään.

Pyrkimykseni oli siis tekijälähtöinen. Ehdotukseni parantaisi mahdollisuuksia luoda uusia ja toivottavasti omaperäisiä teoksia mm. sämpläämällä, mutta ei kuitenkaan tuhoaisi samalla nykyistä (ja mielestäni hyvää) kaupallista suoja-aikakäytäntöä. Kulttuurilla on oltava oikeus kehittyä ja kulttuurin tekijöillä oikeus korvaukseen työnsä tuloksien käytöstä!

Apajalahden lähtökohta on toinen. Hän myös ilmaisee sen selvästi:

Mielestäni tällainen porrasmalli voisi olla hyvä askel siirryttäessä kohti vapaampaa teosten käyttöä. Epäkaupallisen käytön täydellisestä vapauttamisesta en ole kuitenkaan valmis tinkimään.

(Lihavointi minun.)

Koko suoja-aika -keskustelu ja ”remixaajien” näkökulma on piraateille siis vain mukava keppihevonen, jonka avulla omaa pääagendaa, nettilatailua, edistetään.

”Epäkaupallisen käytön” ytimessä kun ei ole kyse luovasta uudelleenkäytöstä, mashupeista, remixeistä tai edes ”fanikulttuurista”. Epäkaupallinen käyttö tarkoittaa digitaalisten kulttuurituotteiden ilmaisuutta. ”Koska tiedostoja voidaan jakaa, niitä on saatava jakaa.” Vähät välitetään siitä että tuhotaanko samalla kokonaisia kulttuurin aloja.

Toisin kuin Apajalahti ilmeisesti ymmärsi, blogaukseni ei ollut kokonaisehdotus ”tekijänoikeuden uudistamiseksi” – se oli kirjoitus tekijänoikeuden suoja-ajoista. Ja siksi en käsitellyt siinä lainkaan esim. orpoteoksia tai ”epäkaupallista käyttöä”, joiden puuttumisen kirjoituksestani Apajalahti nokkelasti heti huomasi. (Olen kirjoittanut molemmista aiheista aiemmin.)

”Suoja-aika” -blogaukseni ydinajatus oli se, että tekijänoikeudet sisältävät erilaisia oikeuksia, jotka vaikuttavat erilaisilla tavoilla teosten käyttöön. Ja osa käyttötavoista on kulttuurisesti hyväksyttävämpiä kuin toiset – siksi niitä kannattaisi mielestäni kohdella eri tavoin myös lainsäädännöllisesti. Tätä erilaisten oikeuksien erilaista suojaa Ahto ei vastauksessaan käsittele, vaan tarjoaa vain piraattien standardivastauksen kaikkiin tekijänoikeuskysymyksiin:

Ahto kirjoitti:

On syytä aina muistaa, että luovat alat ovat ainoita, joilla toimivilla on oikeus saada korvaus työnsä tulosten käytöstä hamaan tulevaisuuteen. Tätä selostetaan esimerkiksi minun ja Kaj Sotalan Jokapiraatinoikeus-kirjan sivuilla 129—132 ja 216—218. Tällainen erityisoikeus voidaan mielestäni perustella hyväksyttävästi korkeintaan sillä, että ilman sitä luovaa työtä tehtäisiin huomattavasti vähemmän. Näin voidaankin mielestäni melko hyvin perustella lyhyt, 5—10 vuoden suoja-aika, mutta ei enää muutamaa kymmentä vuotta pidempää suoja-aikaa.

Mielestäni markkinatalouteen perustuvassa yhteiskunnassamme voidaan koko eliniän kestävä suoja-aika perustella erinomaisesti sillä että jos joku muu kuin tekijä saavuttaa teoksen avulla taloudellista hyötyä, tulee osa edusta ulosmitata alkuperäisen teoksen tekijälle. En ymmärrä mikä hinku piraateilla on edistää mm. soittolistaradioiden tai Poptorin kaltaisten kaupallisten toimijoiden asemaa suhteessa tekijöihin! Ehkä Piraatit eivät vain pidä ajatuksesta että kulttuurillakin voi tienata. Ja että menestyvät tekijät tienaavat enemmän, jopa kymmeniä vuosia.

Melkoinen kuilu ajattelumme välillä on. Minun on erittäin vaikea ymmärtää piraattien ”binäärilogiikkaa”: heille tuntuu kelpaavan vain musta tai valkoinen. Ja jokaisen ongelman patenttiratkaisu on aina sama: nykyisen tekijänoikeusjärjestelmän täydellinen tuhoaminen. Mielestäni fiksumpaa on purkaa vaikeilta vaikuttavat vyyhdit pureskeltavan kokoisiksi paloiksi ja ratkoa ne yksi kerrallaan.

spam, sananvapaus ja blacklistaus

Miksi kävin turhaan vuosia kouluja? Tutkinto olisi ollut paljon helpompi hankkia juuri saamani sähköpostin avulla:

Bachêlor Degreee, Mâster, MBA, Evën PhD (non accredited) availâble in the fiëld of yôúr çhoice.

Your êxperieñçe can get you the degree you deserve!

Call Now!! 24-hours a day, 7-Days a ^/eek wâiting For your call

Jo ennen kuin mp3-tiedostomuotoa ja ”modernia nettipiratismia” oli edes keksitty, huomasivat kaikenkarvaiset markkinamiehet ympäri maailman sähköpostin hyvät puolet: se oli aina ilmaista riippumatta siitä kuinka monelle vastaanottajalla viestin lähettää. Digitaalisen viestin kopiointi yhdestä kappaleesta miljoonaksi onnistui silmän räpäyksessä.

”Ilmaisuuden” väärinkäyttäjät olivat lähellä tuhota koko sähköpostijärjestelmän – vuosituhannen vaihteessa tuntui siltä että suurin osa liikenteestä oli roskaa. Suurspämmääjiä, verkkorikollisia ja spambotteja vastaan ryhdyttiin kuitenkin taistelemaan: sähköposti oli liian hyvä työkalu uhrattavaksi Viagra-mainoksille.

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=M_eYSuPKP3Y]

Eräs tehokkaimmista keinoista estää spämmiä on mustalistaus, blacklisting. Yksinkertaistettuna spämmiä lähettävien saittien ip-osoitteet kirjataan ylös ja serverit kieltäytyvät vastaanottamasta näistä osoitteista lähetettyä sähköpostia. Ilman tätä järjestelyä sähköpostijärjestelmä romahtaisi.

Törmäsin itse Welhon blacklistiin jokunen vuosi takaperin kun en enää kotikoneeltani päässyt omille kotisivuilleni tai Sähkötuubaan, joka oli samalla serverillä. Syynä oli se, että Welhon automaattinen spämmin esto luuli uudelleenohjaustani roskapostiksi. Eston selvittelyssä meni muutamia viikkoja.

Tämä ”ennakkosensuuri” jota koko ajan harrastetaan ei estä mitään laillista toimintaa. Lisäksi mustat listat ovat avoimia: sähköpostipalvelimen ylläpitäjä voi valita käyttämänsä mustalistan ja listoilta pääsee tarvittaessa myös pois.

Suomessa kolmisen vuotta sitten käytöön otettu verkkosuodatus, jonka tarkoitus oli suitsia lapsipornon levittämistä herätti kuitenkin voimakasta vastarintaa. Eniten pelättiin sananvapauden puolesta. Lisäksi järjestelyä pidettiin tehottomana.

Todennäköisesti suodatuksen tehottomuus on tosiasia: minkä tahansa esteen voi halutessaan kiertää. Lisäksi esim. Kasvin nostamat ongelmat ovat todellisia: listan pitäisi olla avoin, joka taas sitten lapsipornon tapauksessa taistelisi perustarkoitustaan vastaan.

Pohdintani liittyy Central DDL:n (”Download All You Need”) kaltaisiin sivustoihin. Palvelun laittomuus itsestäänselvää: lähes kaikki ladattavissa olevat teokset ovat tekijänoikeuden alaisia ja luvatta jaossa ilmaiseksi. Ja vaikka sieltä jostain mutkan takaa löytyisi joku laillinen Linux-distrokin, se ei muuttaisi sivuston rikollista perusluonnetta.

Minä haluaisin että Suomeen luotaisiin pakollinen tekijänoikeuksia puolustava mustalista. Toisin kuin lapsipornolista, tämän estolistan tulisi kuitenkin olla julkinen, jotta estettyjen sivustojen laittomuudesta voitaisiin käydä avointa keskustelua.

Käytännössä suomalaiset internetpalveluntarjoajat määrättäisiin laajentamaan jo olemassaolevaa sulkulistaa ja lisäksi estämään muiden kuin oman DNS-palvelimen käyttö.

Olisiko järjestelmä täydellinen? Ei. Olisiko järjestelmää mahdollista kiertää? Kyllä. Hankaloittaisiko se ”nettipiratismia”? Kyllä.

Kuten olen jo aiemminkin todennut, ei mielestäni ole edes tarpeen tavoitella 100% suojaa. Tällainen listaus kuitenkin karsisi kaikkein räikeimmät tapaukset ja hankaloittaisi laittomuuksia edes sen verran, että Rapidsharesta latailun sijaan kuluttajien valtaosa käyttäisi laillisia palveluita kuten Spotifyta tai iTunesia.

youtube ja tekijänoikeudet

Edellisessä postauksessani käsittelin esimerkkinä tekijöille epäreilusta tilanteesta Googlen yliolkaista asennetta Youtube-palvelunsa sisältöjen tekijänoikeuksiin.

Miten sitten yksityisen ja julkisen, kaupallisen ja epäkaupallisen ero voitaisiin käytännössä Youtubessa toteuttaa? Onko se tyystin mahdotonta? Mielestäni ei. Vaatiiko se muutoksia? Kyllä. Vastustaisiko Google näitä muutoksia? Takuulla.

People are watching hundreds of millions of videos a day on YouTube and uploading hundreds of thousands of videos daily. In fact, every minute, 20 hours of video is uploaded to YouTube.

Kuten määristä käy ilmi, kaiken materiaalin ennakkotarkistaminen olisi täysin mahdotonta. Jopa automaattinen tarkistus olisi hankalaa. Lisäksi, kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, pienimuotoinen jakelu Youtubenkin kautta on ”yksityistä” ja siten mielestäni paitsi sallittua, niin suorastaan kannustettavaa!

Harva video kuitenkaan saa edes sataa katsontakertaa, tuhansista puhumattakaan. Uskallan vankalla mutu-tuntumalla väittää että 90% videoista jää alle tuhannen katsontakerran. Ja yli sataantuhanteen yltää takuulla alle prosentti.

Ei siis varmaankaan olisi mahdotonta toteuttaa sisällön filtteröintiä siten, että vaikkapa 100:n katsontakerran jälkeen video menisi automaattiseen tarkastukseen, joka tsekkaisi esim. onko videon ääniraita tekijänoikeuksilla suojattu. Tämä on teknisesti täysin mahdollista.

Jos raita olisi suojattu, Youtube tarjoaisi lataajalle vaikka viittä vaihtoehtoa:
1. Ääniraidan vaihto tekijänoikeusvapaaseen materiaaliin, jota Youtube tarjoaa itsekin jo nyt halukkaille.
2. Videon muuttaminen ”julkisesta” ”yksityiseksi”.
3. Tekijänoikeusmaksun maksaminen. Esim. 1€/100 katsontakertaa. Käytännössä siis pakkolisensointi.
4. Mainosrahoitteisuus, jossa videon alkuun lisätään esim. 30 sekuntia kestävä mainos jota ei voi ohittaa.
5. Videon poistaminen.

Videon ylittäessä 500 katsontakertaa, sen tarkistaisi sitten Youtuben työntekijä, joka voisi myös tarkistaa videon kuvamateriaalin laillisuuden. (Olen ymmärtänyt, että video/kuvamateriaalin automaattinen tunnistaminen on hankalampaa kuin äänen, voin olla väärässäkin.)

Pakkolisensointi toimisi johonkin rajaan saakka. Ja vaikka 1000:n katsontakerran jälkeen Google ilmoittaisi alkuperäisteoksen oikeudenomistajille uudesta käytöstä, jotka voisivat sitten halutessaan vaatia videon poistamista.

Järjestelmä mahdollistaisi pienimuotoisen ”epäkaupallisen” käytön, mutta kuitenkin perinteiset tekijänoikeudet laajemmassa mittakaavassa huomioiden.

Googlen intresseissä tällainen, tai itseasiassa mikään tekijänoikeuksia puolustava, järjestely ei ole. Ei pidäkään. Googlen ainoa tehtävä on tuottaa voittoa omistajilleen. Ja siinä se on onnistunut erinomaisesti viime vuosina. Silti sen etu ei ole aina sama kuin koko länsimaisen yhteiskunnan yhteinen hyvä.

Chris Anderson avaa kirjassaan ”Free” mielenkiintoisella tavalla internetin dynaamisia vaikutuksia: hyötyjiä häneen mukaansa ovat (hiukan yksinkertaistaen) ne, jotka a) voivat käyttää uusia ”ilmaisia” palveluita ja b) ne, joiden mittakaava tuo suuruuden edut. Toisin sanoen internet-busineksessa pärjäävät todella isot ja todella pienet.

Tämä dynamiikka johtaa siis todella helposti monopolistisiin markkinoihin. Niin paljon kuin ”piraattipuolella” itketäänkin ”tekijänoikeusmonopolien” vuoksi, niin näitä todellisia miljardiluokan oligarkkeja ja niiden haittoja ei kyetä näkemään.

Vaikka Googlen motto ”Don’t be evil” saattaa rehellisesti kuvata yhtiön ja sen työntekijöiden arvoja, niin kyllä kilttikin norsu posliinikaupassa hajottaa helposti paljon arvokkaita astioita.

julkinen/yksityinen vs. epäkaupallinen

Nykyisen tekijänoikeuslainsäädännön ytimessä on julkisen ja yksityisen käytön ero; julkisesta esittämisestä pitää maksaa korvauksia tekijöille, yksityinen on ilmaista.

Peruslogiikka on mielestäni ymmärrettävä: musiikin julkinen esittäminen tuottaa taloudellista hyötyä esittävälle taholle. Tästä lisäarvosta osa luonnollisestikin kuuluu teosten alkuperäisille tekijöille. Tälle periaatteelle perustuvat niin radioiden kuin konserttienkin teostokorvaukset. Järjestelmä on riittävän tehokas, oikeudenmukainen ja toimiva.

Yksityinen käyttö taas on tietenkin ilmaista kunhan vain lähde on laillinen. Ei kukaan halua erillismaksuja musiikin kuuntelemisesta kotona.

Järjestelmä sallii myös pienimuotoisen kopioinnin – omasta, kaverin tai kirjaston cd-levystä saa ottaa kopion yksityiseen käyttöön. Tätä kopiointia kompensoidaan hyvitysmaksuilla.

Tämä erottelu on yhä toimiva ja ymmärrettävä.

Ongelman muodostaakin internetin myötä näiden kahden kohtuullisesti erottuvan lokeron väliin syntynyt uusi harmaa vyöhyke. Tekijänoikeuspuoli kuvaa sitä sanalla ”nettipiratismi” ja nettipiratistipuoli termillä ”epäkaupallinen kopiointi”. Jakelu kun lipsahtaa kuin puolihuomaamatta globaaliksi yksityisen sijaan.

Yleinen harhaluulo on, että jos esim. teoksen uudelleenkäyttäjä tai verkossa teosta luvatta jakava ei halua korvausta itselleen, jakamisesta tulee välittömästi ”epäkaupallista”. Näin ei ole.

Otetaan esimerkiksi tapaus Jungner. Ylen toimitusjohtaja päätti koti-ikävän puuskassa luoda rakkauskirjeen kaltaisen videon vaimolleen, jonka taustalle hän liitti Frankie Goes to Hollywood -yhtyeen kappaleen ”Power of Love”. Ihanaa. Rakkaus on kaunis asia. Tunteellisten kotivideoiden tekeminen on jyrkästi sallittua!

Jos Mikael olisi Youtubeen ladatessaan asettanut videon yksityiseksi, mitään ongelmaa ei olisi syntynyt. Hän olisi voinut sitten lähettää Marialle linkin videoon salasanoineen vaikka sähköpostilla. Esittäminen olisi ollut yksityistä, vaikka se tapahtuikin internetin välityksellä.

Sen sijaan hän jätti videon julkiseksi. Ja ylläripylläri; pätkä sai muutamassa päivässä muistaakseni satoja tuhansia katsojia. Kukaan ei voine pitää tätä esittämistä enää yksityisenä? Esittäminen oli siis julkista ja ”Frankie Goes to Hollywoodin” pitäisi saada korvausta kappaleensa käytöstä.

Ymmärtääkseni Vinon ja Piraattipuolueen mielestä tämä käyttö oli kuitenkin nimenomaan ”epäkaupallista” ja siten sallittua, eikä mitään korvauksia tarvitsisi maksaa.

Se, että Mikael korvausta toivomatta laittoi videokollaasinsa internettiin ei vielä tee ”Power of Love” -kappaleen käytöstä tai Youtubesta epäkaupallista. Youtuben omistaa maailman suurin mainostilaa myyvä yritys Google, joka teki vuoden 2009 viimeisellä neljänneksellä voittoa 5,1 miljardia dollaria. Osa tästä voitosta syntyi siitä lisäarvosta, jonka kiinnostavat tekijänoikeudella suojatut videot ja äänitteet toivat. Mielestäni osa voitosta kuuluisi tekijöille.

Mikaelille yksinkertaisinta olisi ollut käyttää tekijänoikeusvapaata musiikkia, jota Youtubekin tarjoaa käyttäjilleen! Tällöin video olisi ollut todella ”epäkaupallinen”. Tai ainakin sopimus olisi ollut molemminpuolinen: Mikael voitti näkyvyyttä ja Google mainostuloja. Huomiotalous. Tälle vaihtokaupalle perustuu esim. musiikkivideoiden luvallinen jakaminen Youtuben kautta.

Google-esimerkin kaltaista ansaintalogiikkaa löytyy myös monen muun ”epäkaupallisen jakojärjestelmän” taustalta. Kesäkuun Teostory raportoi:

Poliisi löysi piraattien (Pirate Bay) tietokoneilta myös postia, jossa sivuston israelilainen ilmoitusmyyjä Oded Daniel raportoi helmikuun 2006 mainosmyynnin tuoton olevan yli 72 000 Yhdysvaltain dollaria ja maaliskuun 2006 ajalta 85 000 dollaria.

Mielenkiintoista tällainen voittoa tuottava epäkaupallinen jakelu.

”Epäkaupallista” onkin lähes mahdoton erottaa ”kaupallisesta” internetissä markkinatalouteen pohjautuvan yhteiskuntamme perusluonteen vuoksi. Jaottelu julkiseen ja yksityiseen on yhä paljon toimivampi. Miten tämä ero sitten käytönnössä saadaan toimivaksi onkin tuhannen miljardin taalan kysymys.

suoja-ajoista

Ilmari Krohn toimitti vuosina 1893-1997 sävelkokoelman ”Kansantansseja”, joka oli osa laajempaa ”Suomen kansan sävelmiä” -teossarjaa. Teoksen arvokkaimman osan muodostavat räätäli Samuel Rinta-Nikkolan vuonna 1809 ylös kirjaamat musiikkikappaleet. ”Vanhoja pelimannisävelmiä” tai VeePeeÄs, kuten se alalla tunnetaan, on suomalaisen kansanmusiikin perusteoksia. Liuta aivan järkyttävän hyviä biisejä, näistä ehkä tutuin on Piirpaukkeenkin levyttämä ”Hullu Sakari”.

Perustimme pari vuotta takaperin mm. klubeja järjestävän yhdistyksemme Perinnearkun sivuille Nuottiarkun – wiki-pohjaisesti toteutetun kansanmusiikkinuotiston. VPS:n viimeisin painos on vuodelta 1975 ja kirjaa on mahdotonta ostaa mistään. Ajattelinkin tuolloin, että olisi hyvä skannata koko opus ja heittää Wikiin.

Vaan sepä ei käynytkään noin vain. Krohn nimittäin toimitti nämä nuotit nuorena miehenä ja siirtyi manan majoille vasta vuonna 1960, joten myös nuottikirja ja sen toimituksellinen ulkoasu on tekijänoikeuden suojaamaa aina vuoteen 2030 saakka. Harmillisen pitkäikäinen kaveri.

Vuonna 1809 nuotinnettu polska, joka jo silloin on ollut ”trad”, ja toimitettu vuonna 1893, ei ole vapaasti skannattavissa verkkoon vuonna 2010, vaikka koko kirjan päätarkoitus on aikanaan ollut säilyttää suomalaista kansanperinnettä tuleville sukupolville. (Tokihan kappaleet sinällään ovat ”vapaata riistaa”. Jos vain naputtelen koko opuksen uudestaan, niin saan toki laittaa sisällön verkkoon.)

Vapautuessaan kirja on 137 vuotta vanha. Suoja-aika ei selvästikään palvele enää alkuperäistä tarkoitustaan.

Virtasen soittajaveljekset Karijoelta. Kuva: Kansanperinteen arkisto, Musiikintutkimuksen laitos, Tampereen yliopisto.

Maailman paras huuliharppukvartetti, suomalainen Sväng, käväisi Nantesissa Ranskassa tammikuun alkupuolella soittamassa Frederik Chopinin sävellyksiä. Paikallinen festivaali tilaa vuosittain tuoreita sovituksia klassisen musiikin teoksista traditionaalisten versioiden rinnalle konserttisarjaansa! Mahtava idea.

Chopin saikin aika kyytiä. Ehdotin ohjelmiston kuultuani kvartetin puuhamiehelle Jouko Kyhälälle että heidän pitäisi harjoittaa viimeistään Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlaa 2017 varten vastaava ohjelmisto Sibeliuksen teoksista. Jouko sanoi miettineensä asiaa, mutta arveli, että sovituslupia ei vanhoilliseksi tunnetulta perikunnalta huuliharppukvartetille liikenisi.

Sibeliuksen kansallisesti tärkeät teokset kuten Finlandia (1899), Karelia-sarja (1893) ja viulukonsertto (1904) vapautuvat yleiseen käyttöön vasta vuonna 2027, 120-130 vuotta säveltämisen jälkeen. Mielestäni tämäkään ei ole kohtuullista eikä järkevää. Erityisesti kun kyseessä on kansallissäveltäjämme, jonka sävellysten uudelleenkäytön ja lainailun tulisi olla kiinteä osa suomalaista musiikkikulttuuria.

On siis olemassa järkeviä syitä tarkastella kriittisesti nykyistä tekijänoikeuden suoja-aikaa.

Piraattiliikkeen keskeisiä vaatimuksia on ollut suoja-aikojen roima leikkaaminen: puolueen ohjelman mukaan tekijänoikeussuoja pitäisi leikata 5-10 vuoteen ja tietenkään ”epäkaupallista kopiointia” ei saisi rajoittaa hetkeäkään teoksen julkaisemisesta. Radikaalimmat näyttävät vaativan oikeutta kopioida teoskappaleita jo ennen niiden julkaisuakin.

Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liitto ViNo puolestaan sallisi teoksille 20 vuoden suojan, mutta sitä pitäisi olla ”uusimassa” viiden vuoden välein.

Mitä ovat sitten ne ongelmat, joita tekijänoikeuksien lyhentämisellä pyritään ratkomaan? Ovatko kaikki tekijänoikeuksien sisältämät oikeudet yhtä ongelmallisia? Voisiko kysymystä paloitella mitenkään?

Ymmärtääkseni kritiikin ydin on Vinon tietoyhteiskuntaohjelman tässä lauseessa:

Tällä hetkellä tekijänoikeudet rajoittavat taiteellista ilmaisua. Nykykulttuuri on muuttumassa enenevissä määrin jo tuotetun tiedon yhdistelyksi ja edelleen kehittämiseksi.

Tällä viitataan remix-kulttuuriin, taiteenlajeihin, jotka kollaasin omaisesti käyttävät materiaalinaan vanhempaa mediaa ja näin luovat uusia sisältöjä. Samaan lokeroon kuuluvat mielestäni myös perinteisemmät sovitukset ja cover-versioinnit vaikka näin ei usein ajatellakaan.

Ongelma on todellinen. On olemassa kokonaisia musiikkityylejä, jotka ovat ”laittomia”, kuten esim. mashup. Tärkeitä kysymyksiä siis ovatkin:
– Mikä on ongelman kokoluokka?
– Onko olemassa mitään muita vaihtoehtoja kuin nykyisen järjestelmän täydellinen alasajo?

Ensinnäkin mielestäni ongelmaa on suurenneltu. Kärpäsestä on tehty härkänen.

Tekijänoikeudet eivät koskaan ole 100% oikeuksia – järjestelmä joustaa ja on aina joustanut. 90% tarkkuus riittää. Vähäisiksi tai kulttuurillisesti tärkeiksi katsotut ilmiöt ovat aina voineet livahtaa ”sormien läpi”: bootleg-äänitteitä eivät isot pahat levy-yhtiötkään aktiivisesti jahtaa. Samoin mashup elää keikoilla ja kehittyy. Ja aikanaan näistä marginaalisista ilmiöistä osa voi nousta mainstreamiinkin ihan perinteisten sopimusten kautta.

Pienen ongelman ratkaisemiseksi ei mielestäni kannata tuhota muuten hyvin toimivaa järjestelmää – lasta ei pidä heittää pesuveden mukana. Mikä sitten voisi olla kompromissi näiden kahden näennäisesti sovittelemattoman kannan välillä?

Oma ajatteluni on alkanut viime aikoina kulkea kohti tekijänoikeuksien paloittelua eri osa-alueisiin. Tekijänoikeushan sinällään jo sisältää monia eri oikeuksia kuten:
1. Oikeus korvaukseen kaupallisesta hyödyntämisestä
2. Oikeus määrätä samplaamisesta tai muusta uudelleenkäytöstä kuten sovittamisesta
3. Oikeus määrätä tallennusluvasta
4. Oikeus määrätä kaupallisesta käytöstä

(Perusidean jaotteluun sain erilaisista CC-lisensseistä.)

Mielestäni järkevää olisikin tarkastella listaamieni eri tekijänoikeuden osa-alueiden suoja-aikoja erikseen.

Voimakkain edellä listaamistani oikeuksista on ensimmäinen; oikeus korvaukseen kaupallisesta hyödyntämisestä. Tämä on kaupallisten tekijänoikeuksien ydintä: jos joku muu kuin tekijä saavuttaa teoksen avulla taloudellista hyötyä, tulee osa edusta ulosmitata alkuperäisen teoksen tekijälle.

Tähän ei ainakaan tekijän eläessä mielestäni ole mitään järkevää syytä tehdä muutoksia.

Olenko esimerkiksi vähemmän oikeutettu saamaan osani Radion Novan tuotoista jos hittini on uusi kuin jos se on 30 vuotta vanha? Jos Radio Nova yhä haluaa soittaa kappalettani, on se yhä tuottava Radio Novalle. Miksi kaupallinen toimija saisi tehdä voittoa toisten työn tuloksilla maksamatta korvauksia? Eivät radiot ole mitään hyväntekeväisyyslaitoksia, jotka vain pyyteettömästi edistävät kulttuuria!

Kysymys ei ole irrelevantti. Esim. J. Karjalaisen kohtuullisen epäkaupallinen ”Lännen-Jukka” -tuotanto mahdollistuu nimenomaan vanhojen hittien tuloilla. Ja kyllä J. on mielestäni yhä Teostonsa ansainnut.

Itse näkisin hyvänä kaupallisten oikeuksien kestona tekijän eliniän + 20 vuotta, kuitenkin siten, että teoksilla on aina vähintään 50 vuoden suoja. Tällöin esim. VPS olisi vapautunut vuonna 1980, mutta Krohnin vanhoilla päivillään kirjoittama Bruckner-tutkimus vasta vuonna 2009. Näin myös tekijänoikeuksien omaisuuden kaltainen suoja toteutuisi.

Tälle kaupalliselle suojalle alisteisia, mutta heikompia oikeuksia olisi sitten esimerkiksi oikeus päättää samplaamisesta. Pitäisin itse hyvänä suoja-aikana noin kahtakymmentä vuotta.

Tätä vanhempia teoksia saisi siis samplata lupaa kysymättä. Mutta uusien sampleihin pohjautuvien teoksien tekijänoikeudesta vastaavasti osa kuuluisi alkuperäisen samplen tekijöille. Samplejen osuuden tekijänoikeuksista määrittelisi riippumaton elin, joka jakaisi tekijänoikeusmaksut oikeille omistajilleen.

”Riippumaton elin” ei ole niin hatusta vetäisty kuin ehkä ensi kuulemalta vaikuttaa: tälläkin hetkellä vapaan sävelllyksen sovittajan osuuksista päättää Teoston ohjelmistotoimikunta, jossa määritellään sovituksen taiteellinen panos ja kuinka suuren osuuden teoksen esityskorvauksista sovittaja saa.

Tällöin esimerkiksi olisi luvallista kenen tahansa samplata Abbaa, mutta Madonnan hitin kaltainen laaja käyttö tietäisi Benny Anderssonille suurta tekijänoikeus-pottia. Toisaalta Grey Albumin kaltaisessa teoksessa uuden teoksen tekijälle kuuluisi suurempi osuus.

Oikeus määrätä tallennusluvasta (eli siitä kuka saa tehdä versioita kappaleesta) voisi olla suurin piirtein saman mittainen. Uudet cover-versiot ovat kuitenkin osa elävää kulttuuria. Ja tekijänoikeustulot valuisivat alkuperäiselle tekijälle.

Oikeus määrätä kaupallisesta käytöstä tulee olla selvästi edellä mainittuja pidempi – 50 vuotta on mielestäni hyvä kompromissi. Toki tällöinkin tekijänoikeuskorvaukset kuuluvat alkuperäiselle tekijälle.

Tiivistäen:
1. Oikeus korvaukseen kaupallisesta hyödyntämisestä
– Tekijän elinikä + 20 vuotta, kuitenkin vähintään 50 vuotta ensijulkaisusta

2. Oikeus määrätä samplaamisesta tai muusta uudelleenkäytöstä kuten sovittamisesta
– 20 vuotta ensijulkaisusta

3. Oikeus määrätä tallennusluvasta
– 20 vuotta ensijulkaisusta

4. Oikeus määrätä kaupallisesta käytöstä (esim. mainoksissa tai elokuvissa)
– 50 vuotta ensijulkaisusta

Mielestäni hahmotelmani mahdollistaisi nykyjärjestelmää paremmin remix-kulttuurin ja muut kulttuurin uusiokäytölle perustuvat taiteenlajit, mutta säilyttäisi kuitenkin tekijöiden moraalisen oikeuden saada korvausta työnsä tulosten uusiokäytöstä. Lisäksi jotta uutta ”remixattavaa” syntyisi, täytyy mielestäni todella uuden sisällön suojan olla uusiokäyttöä vahvempaa.

No mites sen VPS:n kanssa sitten kävi? Jääkö kansanperinne kansien väliin aina vuoteen 2030?

Julkaiseminen jäi pari vuotta takaperin kiinni siitä, että arvelin lupien hankkimisen olevan liian hankala prosessi. Kehen ylipäätään ottaisin yhteyttä? Olisiko siitä paljon vaivaa? Haluaisiko joku rahaa? Männä viikolla sitten yhtäkkiä tajusin tuntevani useita Krohneja helsinkiläisen kunnallispolitiikan kautta. Mahtaisivatkohan he olla sukua Ilmarille? Lyhyellä googlailulla sain selville että Ilmari Krohnin pojanpojantytär onkin kansanmuusikko Sanna Kurki-Suonio, jonka kanssa olen työskennellyt mm. Joensuun kaupunginteatterissa!

Pirautin Sannalle, selitin asiani ja hän tajusi heti mistä on kyse. Oli itsekin miettinyt että mistä saisi uuden kappaleen kirjaa, kun oli sen mennyt aikoinaan lahjoittamaan pois. Sanna sitten soitteli Krohnin sukuseuran hallitukselle, jonka jäsenistä kukaan ei vastustanut epäkaupallista verkkojulkaisua. Skanneri laulamaan vain!

Mitä tästä opin? Vaikka tekijänoikeudet ovatkin pitkäkestoisia ja ”absoluuttisia” voi luvan saada jos pyytää kohteliaasti. Niinhän meidän ihmisten välisessä kanssakäymisessä kuitenkin useimmiten on.