Tekoälyttömyys ja ilmasto

Kuuntelin eilen amerikkalaista podcastia jossa Yhdysvaltain armeijan tutkijat pohdiskelivat tekoälyn vaikutuksia sodankäyntiin. Paljon meni ohi korvien ja ymmärryksen, mutta jossain vaiheessa eräs upseereista kertoi selvästi innostuen että miten tekoälyn mahdollisuudet ovat paljon laajemmat kuin vain sensorit ja sodan ”kineettinen ulottuvuus”. Että tekoälyn ja robotiikan avulla voisi esimerkiksi viedä Afganistanissa terveydenhuollon kaikkialle, sinnekin mihin se ei nykyisin voi ulottua.

Anna mun kaikki kestää. Yhdysvaltain sotaretki Afganistanissa on kestänyt jo 17 vuotta ja maksanut arviolta noin triljoonan (tuhat miljardia). Vuosikustannus yhä noin 45 miljardia taalaa, 39 miljardia euroa. Tämä on noin 1260 euroa per jokainen afgaani vauvasta vaariin joka vuosi.
Ja nyt sitten joku sai mahtavan idean että mitäs jos vietäisiinkin terveydenhuoltoa ja tämä on mahdollista nyt kun on tämä t e k o ä l y.

Älkää ymmärtäkö väärin. Ihan varmasti tekoälyllä voidaan ratkoa ongelmia tavoilla, joita emme ehkä edes vielä osaa kuvitella. Mutta ei Afganistanin ongelmien, etenkään terveydenhuollollisten, ratkomiseen tarvita tekoälyä. Tarvitaan kehitysapua, koulutusta, lääkkeitä.
Tekoäly tuntuikin tuossa keskustelussa olevan jälleen jonkinsortin ”Deus ex machina”, pelastava enkeli joka ratkoo kaikki ongelmat.
Sama vaivaa keskustelua ilmastonmuutoksesta. Haluamme että jokin pelastaa meidät, hopealuoti, jumala. Jotain mitä emme vielä ole keksineet. Ihan kohta insinööri sen keksii.

Ei me tarvita enää mitään uusia keksintöjä. Kyllä me tiedämme mitä pitää tehdä ja miten se voidaan saavuttaa. Tiedämme jopa paljonko se noin suurinpiirtein maksaisi. Vaikka ”kustannus” on aika kuvitteellista – kaikki ”kulu” kun jossain kohtaa talousjärjestelmäämme muuttuu aina työksi ja hyvinvoinniksi.

Tänään uutisoitiin suurimman osan Afganistanin (sisäisistä) pakolaisista olevan liikkeellä ei sodan vaan kuivuuden vuoksi. Kuivuuden, joka voi hyvinkin olla ilmastonmuutoksen tuomaa. Samaten Syyrian kriisin taustalla oli isona tekijänä vuosia jatkunut kuivuus. Ilmastonmuutoksella on jo nyt suoria vaikutuksia myös Suomen turvallisuuspolitiikkaan ja asemaan.

Ilmastonmuutoskeskustelussa pitäisi puhua enemmän ihmisoikeuksista, koulutuksesta, demokratiasta ja kehitysavusta kuin vempaimista tai tekoälystä. Ilmastonmuutoksen torjunta ei ole vain insinööritiedettä ja taulukkolaskentaa. Ja rahallista satsausta tulisi verrata vaikkapa hävittäjähankintaamme. Meillä, Euroopalla on maailmalla on varaa tähän.

Ja sitä pelastavaa hopealuotia on turha odotella. Se lienee pysyvästi 50 vuoden päässä. Jotain tartteis tehrä nyt.

Rauhaa rajalle – Natolla vai ilman?

Eräs varhaisimmista lapsuusmuistoistani on rauhanmarssilta Joensuussa. Vuosi on varmaankin ollut 1982. Torilla käytiin isin kanssa mieltä osoittamassa, sitten mentiin tavarataloon tapaamaan joulupukkia. Pelästyin tonttua pahan kerran ja sain lohdutukseksi suklaapötkön.

Isäni pasifismi oli varmasti taustalla siihen että itsekin suoritin asevelvollisuuteni siviilipalvellen.

Rauhanaate on myös turvallisuuspoliittisen ajatteluni keskiössä – en nähnyt sivariin astuessani vuonna 2002 Suomen asevelvollisuuteen perustuvaa puolustusratkaisua järkevänä. Enkä näe vieläkään. 2020-luvun sotilaallisia kriisejä ei ratkota sillä että metsässä kykkii mahdollisimman monta miestä rynnäkkökiväärien kanssa.

Pasifistisista lähtökohdistani minun on ollut vaikea hyväksyä myös Natoa, jonka voiman keskiössä oleva ydinpelote ei ole ratkaisu yhtään mihinkään, vaan yksi ihmiskunnan suurimmista ongelmista. Kehittämällä tappamisen koneistoja synnytetään sotaa, rakentamalla rauhan ja diplomatian mekanismeja rakennetaan rauhaa.
nato_logo
Vuonna 2008 kirjoitin pitkän blogin suhteestani Natoon. Halusin ”Nato tunteilulla” -kirjoituksellani vastata Olli Kivisen ja Suomi-Atlantti -seuran ”Nato ilman tunteilua” -pamflettiin. Kirjoitus tuntuu yhä ajankohtaiselta ja argumentaatio läheiseltä. Ymmärrän miksi 2008 olin jyrkän Nato-vastainen:

Onko Suomi todellakin samaa “arvoyhteisöä” kaikkien Nato-maiden kanssa? Hyväksymmekö kyseenalaistamatta Yhdysvaltain voimapolitiikan Irakissa, “waterboarding”-kidutuksen ja Quantanamon vangit? Eikö Turkin ihmisoikeuspolitiikassa olisi parantamisen varaa?

En kykene näkemään turvallisuusuhkia yksioikoisen “Venäjä, Venäjä, Venäjä” -henkisesti. Toki hyökkäys idästä on läntistä realistisempi, mutta koko asettelu kertonee kuinka kaukainen asia suursota Euroopassa ylipäätään on. Ei ole Venäjän minkään aikavälin intresseissä hyökätä Suomeen. Molempien osapuolten tavoitteina tulisi olla uhkakuvien maalailun sijaan asteittainen jatkuva aseistariisunta. Naton tuominen Venäjän rajalle ei ole omiaan edistämään tätä kehitystä. Taloudellinen yhteistyö ja lähialueidemme demokraattisen kehityksen tuki sen sijaan on.

Veden virrattua Vantaanjoessa huomaan väitteleväni itseni kanssa aiheesta uudelleen. Suhtauduinko 2008 liian negatiivisesti Natoon? Vedinkö liian suorat viivat Yhdysvaltojen silloisen ulkopolitiikan ja Naton välille? Oliko Tanska syypää Abu Ghraibiin, Norja Quantanamoon? Suhtauduinko epärealistisesti pohjoismaisen puolustusyhteistyön tiivistämiseen?

Ja ennen kaikkea: oletinko Venäjän poliittisen ja taloudellisen kehityksen johtavan vääjäämättä kohti toimivaa kansalaisyhteiskuntaa ja länsimaista demokratiaa?

Viimeiseen kysymykseen vastaus on valitettavan selvä. Olin 2008 väärässä Venäjän suunnasta. Putinin ohjattu demokratia on selvästikin luisumassa kohti diktatuuria, jossa universaaleina pitämäni arvot kuten sananvapaus ja demokratia eivät ole kovassa kurssissa. USSR 2.0 – now with more bling and fancier cars.

Tämän virhearvion myöntämisen myötä koko kuvio muuttuu.
matushkat
Olli Kivisen Nato-argumentaation ytimessä oli ajatus läntisestä arvoyhteisöstä.

Suomen perinteinen turvallisuuspoliittinen peruslinja – puolueettomuus – ei syntynyt neutraalissa valintatilanteessa, jossa olisimme voineet itse päättää omasta asemastamme. On päivänselvää että aina 80-luvun loppuun asti ”puolueettomuus” tarkoitti Suomelle vain epätoivoista yritystä pysytellä juuri ja juuri Neuvostoliiton valtapiirin ulkopuolella tai edes sen rajamailla. Vasta 90-luvulta lähtien, Neuvostoliiton romahdettua, Suomi on ollut vapaa tekemään itse valintojaan. Ja olemme tehneet niitä nopealla tahdilla suunnan ollessa selvä: olemme osa läntistä Eurooppaa, EU:ta ja demokraattista länsimaista arvoyhteisöä.

On myös päivänselvää että putinilaisen etupiiriajattelun vahvistuessa emme ole, emmekä halua tulla jälleen osaksi Venäjän reviiriä. Suomettuminen saa jäädä historiaan. Yhteistyötä ja avunantoa kehitetään EU:n ja Venäjän välillä tasa-arvoisesti, ei Kremlistä sanellen.

Olosuhteiden muututtua minun on pakko tarkastaa jyrkän kielteistä Nato-kantaani.

Vieläkään en suhtaudu sotilasliittoon kaikki kriisit ratkaisevana ihmeidentekijänä.
Vieläkään en pidä ajatusta sotilasmenojen kasvusta positiivisena.
Vieläkään en ole oppinut rakastamaan ydinpommia.
Vieläkään asevelvollisuusarmeija ei ole mielestäni toimiva puolustusratkaisu.
Vieläkin pidän hornetteja isojen poikien kalliina leluina.
Vieläkin pidän öljytankkerionnettomuutta Suomenlahdella todennäköisempänä turvallisuusuhkana kuin tankkeja itärajalla.

Mutta silti Nato-kantani alkaa liukua jyrkän kielteisestä ”optioon” ja ”optiosta” myönteiseen. Nato-jäsenyyden kannattajien argumentit vaikuttavat vuosi vuodelta uskottavammilta ja vastustajien perustelut tuntuvat kiertävän samaa kehää vaikka maailma, Nato ja Suomi ovat muuttuneet.
sotilasalue
Turvallisuuspoliittisen keskustelun Suomessa ei toivoisi kuitenkaan pysähtyvän vain Nato-kysymykseen. Turvallisuuspoliittinen tilannekuvamme vaatii laajentamista ja päivitystä. Toista talvisotaa ei ole luvassa, vaan globalisoituneessa maailmassa myös kriisit ovat globaaleja eivätkä uhkakuvat rajoitu vain sotilaallisiin. Miksei osaa palvelukseen kutsuttavista nuorista miehistä ja naisista kouluteta öljyntorjuntajoukoiksi? Eikö kehitysapuun osallistumalla voisi ratkoa ongelmia jo ennen kuin ne syntyvät?

Nato-jäsenyys olisi luonnollinen jatkumo Suomen ulkopoliittisen aseman kehityksessä. Me olemme osa Eurooppaa ja Nato on Euroopan turvallisuuspoliittinen ratkaisu. Se antaa meille mahdollisuudet toteuttaa kalleimmat asejärjestelmähankinnat yhteistyössä muiden arvopohjaltaan demokraattisten valtioiden kanssa. Lisäksi se on myös mekanismi, jolla Suomi osallistuisi Baltian turvallisuuden takaamiseen. Estlands sak är vår.

Kuudessa vuodessa on tapahtunut paljon. Ja vaikka yhä pidän itseäni pasifistina, olen valmis tarkistamaan Nato-kantaani. Elämme mielenkiintoisia aikoja, ystävät hyvät.