Vaalien jälkeen on ollut vihdoin aikaa ruotia niitä noin kolmea tuhatta kuvaa, jotka otin elokuun lomamatkalla Iraniin. Osa on yhä käymättä läpi, etenkin kuvat, joista ajattelin väsätä ”panoraamoja”.

Jaoin kuvat useampaan eri ”settiin” Flickrissä: Tehran, Esfahan, Shiraz, Yazd, ’ovia ja ikkunoita’ ja zurkhaneh. (Zurkhanehista, persialaisesta ”sankareiden urheilulajista”, täytyy kertoa piakkoin lisää ääninäytteillä ja mielenkiintoisella anekdootilla maustettuna…)

Timo kirjoittanee tarkemman matkakertomuksen lähiaikoina, mutta muutamia kuviin liittyviä ajatuksia on pakko jakaa katselun taustaksi.

Ensimmäinen asia, joka Iranissa räjähtää (lämpötilan lisäksi) pohjoismaiseen turvallisuuskulttuuriin tottuneelle on paikallinen liikenne. Ei ole ihme, että Iranissa kuolee liikenteessä noin kymmenkertainen määrä ihmisiä Suomeen verrattuna. Suojateitä ja katuvaloja ei ole, autoja on järjetön määrä, liikennesäännöistä ei piitata. Jokainen kerta kun ylitti tien, piti pelätä henkensä edestä. Vaikuttaa siltä, että diktatuurin pitäessä ihmisiä puristuksessa henkisesti, on liikenne ainoa paikka, jossa voi yksilö osoittaa vapauttaan ja luovuuttaan.

Yleisin auto Iranissa on yhä Paykan – paikallinen versio vm. 67 Hillman Hunterista. Kuluttaa kaupunkiajossa n. 15 litraa satasella. Ja vain lyijyllistä bensaa, tietenkin. Hengitysilma Tehranissa tuntui passiiviselta tupakoinnilta.

Tehranin basaarissa katujen ruuhka jatkuu ihmisten tungoksena. Basaarien mittakaavaa ja väen paljoutta on vaikea ymmärtää vain valokuvista tai tilastoista. Ne tuntuvat jatkuvan joka suuntaan kaikissa ulottuvuuksissa – ylös, alas, sivuille, ajassa; osa basaarin rakennuksista on satoja, jopa tuhansia vuosia vanhoja ja mikään ei tunnu estävän basaarin tulevaisuutta. Hallinto vaihtuu, basaari on ikuinen.

Teetä Iranissa juodaan koko ajan. Suomessa ”kahvilla käymisen” tarkoituksena on saada kofeiinipitoisuus riittävän korkealle tasolle, jotta taas jaksettaisiin touhuta. Iranissa ympäristön ja kaupunkien hektisyydestä huolimatta teen ääreen rauhoituttiin. Olen itse todella huono vain ”oleskelemaan”. Jotain täytyy tehdä koko ajan. Rauhoittumista sietäisi opiskella.

Myös vesipiipun polttaminen oli mukava kokemus – selvästi enemmän aistinautinto kuin tavallinen tupakointi. Lisäksi polttamista varten joutuu myös pysähtymään, pelkkä piipun rakentaminen on jo operaatio sinänsä.

Iranin väestöpyramidin vääristyneisyyden pystyi kokemaan paitsi tungoksesta, myös lasten ja nuorten suuresta määrästä.

Tuossa sarjassa on vahvaa ”Unicef”-henkeä… Nuo kuvat ovat myös hyvä esimerkki kuvien ottamisen vaikeudesta – automaatilla harvemmin saa hyvää ja säätöjen osuminen kohdallaan heti ensi räiskäisyllä on harvinaista. Tilanteiden ja valaistusolosuhteiden nopea muuttuminen ei helpottanut tehtävää. Yritin pitää mielessäni pari eri perusasetusta, joiden välillä sitten vaihtelin. (ulko/sisä:/ISO200:ISO800/Shutter:Aperture) Ajoituksen helpottamiseksi en kuvaa vieläkään RAW:lla – D70s:säni ottaa selkeästi nopeammin sarjassa kuvia JPG-tilassa.

Yritimme turhaan etsiä miljoonakaupungeista tietoa konserteista tai konserttipaikoista. Edes paikalliset musiikkikauppiaat eivät tuntuneet tietävän keikkoja. Surullista ja ahdistavaa.

Esfahanin kuulujen siltojen alla koimme matkan ainoan varsinaisen musiikillisen elämyksen. Kaarien alla oli lukuisia todella taidokkaita katusoittajia. Ja toisin kuin Suomessa, jossa katusoitto on lähinnä laillista kerjäystä, Esfahanissa väki kuunteli akustisia esityksiä hiiren hiljaa keskittyen.

Erittäin voimakas kokemus ja todiste musiikin voimasta työntyä ahdistavimmankin hallinnon raoista läpi.

Tapaamamme paikallinen herra kertoi meille (uskonnollisen) poliisin ratsaavan soittopaikat säännöllisesti: soittajat kiikutetaan putkaan, mutta paikallinen oikeusistuin ei ole pitänyt musiikkia rikollisena sinällään ja muusikot (kuulemma) vapautetaan poikkeuksetta parin päivän sisään. Sitten he palaavat jälleen kadulle esiintymään. En tiedä olisiko minusta moiseen. Toivottavasti en joudu koskaan kokeilemaan.

Moskeijoita Iranissa tuntuu olevan joka kadunkulmassa. Monet ovat erittäin arkisia, mutta erityisesti Esfahanin moskeijat jäivät mieleen kauneudessaan. Mosaiikeilla koristellut kaaret, jotka tuntuvat jatkuvan loputtomasti ylittävät käsityskyvyn.

Järkevän valokuvan ottaminen moskeijasta tuntui lähes mahdottomalta. Suurin osa yrityksistäni näyttää postikorteilta. Erityisesti jalustan avulla yöllä otetut. Kaipasin kalansilmää – vain todellisuutta rajusti vääristävä linssi tuntuu riittävältä kuvaamaan sitä inhimillisen ihmetyksen määrää, jonka vanha ja valtaisa pyhä rakennus saa aikaan.

Muutaman vuoden takainen Muhammed-pilakuvista alkunsa saanut hässäkkä ylittää vieläkin käsityskykyni. Etenkin kun Muhammedista on lukuisia kuvia klassisessa islamilaisessa taiteessa. Ihmetystäni lisäsi shialaisten Imaami Aliin kohdistama henkilöpalvonta. Imaamin kuvia oli kaikkialla painisaleista takseihin ja kebabkioskeihin; julisteita, kelloja, tauluja, mitä tahansa mistä voi krääsää valmistaa. Ja minkälaisella estetiikalla! Suorastaan huvittavaa, miten shialaisten pyhä imaami näyttää kuin Vartiotornista repäistyltä.

Muhammedin kuvien kielto vaikuttaa tämän banaaliuden edessä jotensakin tyystin merkityksettömältä.

 

Persepolis ja kuninkaiden haudat. Mitä siitä voisi sanoa? Aleksanteri Suuri valloitti ja poltti kaupungin 330 eaa. Sitä ennen se oli Persian ensimmäisen suurvaltakauden pääkaupunki. Uskomaton paikka. Historia vyöryy päälle.

Iranissa historian kerrokset ovat koko ajan läsnä: muinainen rakennuskanta sulautuu moderniin suurkaupunkiin ja iranilainen kulttuuri pitää sisällään islamilaisen aikakauden ainesten lisäksi persialaisia ominaispiirteitä, joiden ikää voi vain arvailla. Länsimaisen populaarikulttuurin yhdistyminen persialaiseen perinteeseen taas luo selkeästi omaleimaista uutta kulttuuria.

 

Zarathustralaisten hiljaisuuden tornit Yazdin kaupungin ulkopuolella olivat hämmentävä kohde. Torneja oli käytetty aina 1960-luvulle saakka alkuperäiseen tarkoitukseensa: hautaamiseen. Ruumiit vietiin taivasalle lintujen syötäväksi.

Zarathustralaisuus on hyvä esimerkki Iranilaisten kaksijakoisesta suhtautumisesta uskonvapauteen: zarathustralaiset, juutalaiset ja kristityt saavat vapaasti uskoa omiin oppeihinsa ja pitää yllä pyhiä rakennuksiaan, vaikka valtio on islamilainen. Toisaalta taas mm. Bahaï-usko on laiton. Bahaïden huonoksi onneksi heidän profeettansa sattui syntymään Muhammedin jälkeen, joten häntä ei lasketa oikeaksi eli lailliseksi profeetaksi. Myös Islamista luopuminen on laitonta. Ateismista ei Lonely Planet suositellut mainittavan pöytäkeskusteluissa. Ei kuulemma mahdu paikallisten tajuntaan, että ei ole uskoa.

Jonkin sorttinen sekularisoituminen on kuitenkin Iranissa vääjäämätöntä. Nykyinen hallinto ei kykene pitämään yllä otetta kansastaan ikuisesti. Tehranin pohjoisosien kadut ovat hyvä esimerkki täysin toisenlaisesta todellisuudesta kuin se kuva, jonka mullahit haluaisivat kansastaan antaa. Kioskit ovat täynnä länsimaista musiikkia ja elokuvia, tytöt kulkevat mustissa asuissa, jotka tosin ovat aivan ihonmyötäisiä jättäen vain vähän varaa arvailulle ja huivisääntöä hivutetaan koko ajan pidemmälle – monella huivi oli käytännössä jo takaraivolla tai niskassa, niin korkea tötsä oli pään päälle lakalla muotoiltu. Ja nuoria jamppoja ei erota länsimaisesta millään. Niin vimpan päälle ovat kaikki releet.

Loppukevennykseksi vielä Tehranin lentokentän (Imam Khomeini Airport) Segafredo-kioskin kuppi, jossa paikalliselle tekstille jätetty tila oli yhä käyttämättä…