Yhteisrintamahan käy

Amerikkalainen ”Global Footprint Network” on arvioinut vuodesta 1992 lähtien uusiutumattomien luonnonvarojen kulutusta. Heidän mukaansa ohitimme eilen (22.8.) kestävän kehityksen vaatiman tason tämän vuoden osalta. Vuonna 1992 ylikulutuspäivä oli vielä lokakuun puolivälin paremmalla puolella. Suunta on siis huono.

Loppuvuoden kulutamme maailmaa velaksi – lainaamme metalleja, mineraaleja, polttoaineita, eläinlajeja ja ekotyyppejä tulevilta sukupolvilta. Ja kuten mikä tahansa finanssijärjestelmä, ei tämä planeettakaan kestä ikuisesti jatkuvaa velkaantumista. Ennemmin tai myöhemmin pitää ruveta säästämään ja maksamaan velkaa pois tai ajaudumme konkurssiin.

Koko planeetan ekosysteemin konkurssi on mun mielestä ”pikkusen pelottava juttu”. Jo se, että sen mahdollisuus kasvaa jatkuvasti, on todella huolestuttavaa. Eurokriisi ei mahdu edes samalle mitta-asteikolle. Pähkinöitä ja meloneja, mitä näitä nyt oli.

Maa Marsin pinnalta kuvattuna. Kuva: NASA/JPL/Cornell/Texas A&M

Mitä pitäisi tehdä? Jyystää raakaa lanttua ja palella pimeässä koko loppuvuosi? Ei todellakaan. En suostu. Eikä suostu vapaaehtoisesti kovin moni muukaan. On täysin mahdotonta vaatia kaikilta, tai edes riittävän suurelta vähemmistöltä, sellaista henkilökohtaista askeesia että planeetta pelastuisi. Ei se vaan onnistu. Kyllä minäkin haluan syödä lihaa ja lentää välillä etelään pimeyttä pakoon.

Mutta radikaaleja muutoksia tarvitaan – ei me tätä planeettaa pelasteta ostamalla luomulattea riistosumpin sijaan. Kuluttajavalinoilla ja henkilökohtaisella kieltäymyksellä on rajansa ja niillä ei voida korvata lainsäätäjien vastuuta.

Yhdessä voimme tehdä päätöksiä, jotka ovat meidän yksilöiden lyhyen tähtäimen etujen vastaisia. Myös minun. Ja vain yhdessä voimme luoda ympäristövelattoman kylän, kaupungin, maan, mantereen ja toivottavasti koko maailman.

Sen sortin sosialisti minä olen. Ja vallankumouksella alkaa olla jo kiire.

minä niin mieleni pahoitin

Männä viikolla eräs ystäväni loihe lausumaan fb-statuksessaan:

Huumoria, tietenkin. Vitsivitsivitsi. Onnistuin silti nykäisemään herneen nenään vaikka koomisen liioittelun ymmärsinkin.

Syynä se että käytän itse näillä pakkasilla isäni 1970-luvun alussa hankkimaa ”mielensäpahoittajan” karvahattua. Olen käyttänyt samaa lärsää joka talvi lukioajoista lähtien. Tämä turjake on oikeasti kestänyt isältä pojalle.

Minun on vaikea nähdä Henkkamaukan Bangladeshissa valmistuttamaa yhden talven käytössä kestävää keinokuituista päähinettä jotenkin ”ekologisempana” tai ”eettisempänä” valintana.

Mutta ei turkistarhauksen vastustajien keräämää kuvamateriaalia voi ohittaakkaan. On selvää, että turkiseläimiä kohdellaan epäeettisesti. Toivon että Suomessa ei olisi lainkaan turkistarhausta. Ristiriitaista? Kyllä, tavallaan.

Pettääkö ilmastonmuutos cityvihreän kuin Kepu konsanaan?

Miten tähän ylevään tavoitteeseen olisi parasta pyrkiä? Ongelma on samantyyppinen kuin pari päivää sitten bloggaamieni katumaastureiden kohdalla.

Liberaaliin maailmankuvaan on mahduttava myös ihmisiä, jotka arvostavat erilaisia asioita kuin minä ja kaverini. Lähtökohtaisesti mielestäni aikuisten ihmisten pitäisi saada tehdä lähes mitä tahansa kunhan siitä ei koidu muille ihmisille, yhteisölle, eläimille tai planeetalle kohtuutonta haittaa.

Turkistarhaus ja tehokkuudessaan äärimmilleen viety lihantuotanto tuottavat selvästikin kohtuutonta tuskaa tuotantoeläimille ja tuotantolaitosten lähiympäristölle. Vähimmäisvaatimus tulisikin olla saattaa tuotantoeläinten olot sellaisiksi, että niitä voisi hyvällä omatunnolla kutsua asiallisiksi.

On erittäin todennäköistä, että tämä tekisi turkistarhauksesta Suomessa kannattamatonta ja siten sillä efektiivisesti saavutettaisiin sama lopputulos kuin tarhauskiellolla. Jos joku kuitenkin haluaisi kasvattaa ”reilun kaupan turkiksia” se olisi yhä mahdollista. Ja niin sen mielestäni pitäisikin olla.

Jos eettinen ongelma on eläinten kohtelu, silloin pitää mielestäni ennemmin ratkaista siihen liittyvät kysymykset kuin moralisoida sitä, millaisia hattuja itse kukin päättää käyttää tai millä vatsansa täyttää.

Summa summarum. Uutta karvalärsää en taatusti osta, jollei reilun kaupan vaihtoehtoa (poro?) ole saatavilla, mutta tästä hatusta en luovu ennen kuin se on tyystin hajoamispisteessä.