Monikulttuurisuudesta ja kulttuurin moninaisuudesta, politiikasta ja politiikattomuudesta

Englannin kielessä on politiikasta puhuttaessa käytössä yhden sijaan kaksi sanaa: politics ja policy. Vapaasti suomentuvat suurinpiirtein “puoluepolitiikka, politikointi” ja “ohjelma, toteutettava linja”. Suomessa molemmat korvataan sanalla politiikka. Ero on merkittävä.

Yle-työryhmä julkaisi esityksensä eilen. Lopputulos on parempi kuin osasin odottaakaan. Rahoitusta leikataan maltillisesti, mutta esim. ulkopuolisten ostojen määrän kasvattaminen on linjaus, jota olen itsekin kannattanut jo vuosia.

Isompaa huomiota nautti kuitenkin se että Ylen tehtävä muuttui aiemmasta ”tukea suvaitsevaisuutta ja monikulttuurisuutta”, muotoon ”tukea suomalaisen kulttuuriperinnön vaalimista, suvaitsevaisuutta, yhdenvertaisuutta, tasa-arvoa ja kulttuurista moninaisuutta”

You say potato, I say potatoe.

Tästä tulee mieleeni eräs ilta muutaman vuoden takaa. Olin seminaarissa, jonka iltatilaisuudessa juutuin keskustelemaan muutaman perussuomalaisen kanssa kunnallispolitiikkaa. Mainitsin termin “positiivinen diskriminaatio”, jota ilmoittivat vastustavansa jyrkästi. No päätin kuitenkin kysyä että eikö ole ihan hyvä idea tukea vähän enemmmän kouluja, joissa on enemmän haasteellisia oppilaita? Olivat vahvasti sitä mieltä että hyvä idea on tämä.

He siis oikeastaan kannattivat positiivista diskriminaatiota, mutta eivät voineet poliittisesti kannattaa positiivista diskriminaatiota. Iskulauseesta heillä oli mielipide, mutta politiikan sisällöstä ei selvästi hajuakaan.

Tämä “monikulttuurisuuden” vastustaminen YLEssä tuntuu kovasti samanlaiselta. Minun on vaikea ymmärtää mitä YLEn ohjelmistosta pitäisi liiallisen monikulttuurisuuden nimissä poistaa. Onko kokkiohjelmissa liikaa vegaanisia raakakakkuja täyslihan grillaamisen sijaan? Tuleeko sieltä liikaa afrikkalaista homorummutusta ja liian vähän reipasta pelimannimusiikkia? Reipasta pelimannimusiikkia ei tietenkään koskaan ole liikaa.

Vai onko se liian vähän “suomalaista”? Kuten sanottua, reipasta pelimannimusiikkia ei mielestäni ole koskaan liikaa, mutta vähän arvelen että YLEä arvostelevat perussuomalaiset eivät tarkoita sitäkään. Suomalaisuudesta tarkasti määriteltynä käsitteenä kun on äärimmäisen vaikea saada otetta – ei ole vain yhtä oikeaa suomalaisuutta tai suomalaista kulttuuria. Siksi kulttuurinen moninaisuus on vääjäämätöntä, vaikka YLE lähettäisi vain “suomalaista kulttuuria” “suomalaisten tekijöiden” “suomalaisille” kohdentamana.

Tätä on symbolien politiikka. Tällaisen poliitikan keskeisiä työkaluja ovat abstraktit viholliskuvat kuten fillarikommunistit, maahantunkeutujat, positiivinen diskriminaatio ja monikulttuurisuus. Ei Timo Soinin tekemisistä ulkoministerinä tiedä kukaan mitään. Kunhan vaan plokailee vihertuherruksesta.

Ja tästä päästään takaisin sanojen “politics” ja “policy” eroon. Perussuomalainen puolue, puheenjohtajansa Soini ja YLE-työryhmä hyvinä esimerkkeinä, keskittyvät sanan “politics” toimiin: politikointiin, huutoon symboleista. Mutta se “policy” on unohtunut täysin. Se miten maailmaa muutetaan, se mistä mutterista vääntää että Suomi kääntyisi haluamaansa suuntaan. Millainen se perussuomalainen Suomi edes olisi? Ei sitä taida tietää Soini, eikä kukaan muukaan.

Tältä näyttää kun tyhjiin puheisiin kannatuksensa perustanut puolue törmää todellisuuteen. Onneksi Suomessa todellisuus tapaa voittaa. Moninaisesti.

Yle ja katalogimusiikki

Keväällä Elvis ry:n toiminnanjohtaja Aku Toivonen sohaisi ampaispesää arvostellessaan Yleisradiota ”Epidemic Sound” -musiikkikatalogin käytöstä.

Mikä ihmeen musiikkikatalogi ja kukamitähäh ”Epidemic Sound”?

Katalogimusiikki tarkoittaa kaikessa yksinkertaisuudessaan palvelua, jossa on suuri määrä erilaista musiikkia, jonka käyttöoikeudet on jo maksettu. Usein musiikki on vielä ”luokiteltu” kätevästi esim. tunnelmien tai tempojen mukaan. Eli voit hakea katalogistasi vaikkapa ”jännittävää” tai ”juhlavaa” musiikkia ja lisätä sen tv- tai radio-ohjelmasi taustalle. Laskutus voi olla esim. kuukausittainen ja mitään ylimääräisiä kuluja tai raportointeja ei tarvita. Äärimmäisen helppoa ja kätevää.www_epidemicsound_com_wp-content_themes_SCRN_images_ES_Logo_CMYK_pdfAlunperin nimellä ”Suomen Elokuvasäveltäjät ry” perustettu Elvis on kuitenkin ymmärrettävästi näreissään. Katalogimusiikin käyttö syrjäyttää suomalaisten musiikintekijöiden työtilaisuuksia Yle:n kanavilla.

Yle:n julkaisujohtaja Ismo Silvo vastasi kritiikkiin mm. seuraavasti:

Viime vuosina Ylen panostus kotimaiseen kulttuuriin on kasvanut sekä absoluuttisena summana että suhteellisena osuutena Ylen kuluista.

Ja sitten musiikkipanostuksista. Nekin ovat kasvaneet. Vuodesta 2011 kuluvan vuoden 2014 sopimukseen verraten oikeusmaksut musiikin tekijöille ovat kasvaneet 2,1 M€. Kasvua maksuihin on kolmessa vuodessa tullut liki viidennes!

Katalogimusiikki on yksi nykymaailman keino musiikin käyttöön silloin, kun musiikki ei ole tv-ohjelmassa sisällöllisesti tai ilmaisullisesti merkittävässä roolissa, kuten useissa asia- ja ajankohtaisohjelmissa. Katalogimusiikilla ei tavoitella autenttisen musiikin syrjäyttämistä ohjelmissa, jossa musiikki on olennainen sisällön osa.

Yle:n maksamat tekijänoikeuskorvaukset ovat nousseet kun ovat soittaneet enemmän musiikkia. Tämän äkkiseltään ajattelisi olevan täysin normaalia eikä kovinkaan hyvä argumentti kotimaiseen ohjelmatuotantoon liittyvässä keskustelussa. Perunoita ostetaan kaupasta kiloittain, musiikkia soitetaan radiossa minuuteittain.

Paljon parempi argumentti on se että katalogimusiikkia käytetään vain ”merkityksettömissä” rooleissa. Tämän voin itsekin musiikintekijänä ymmärtää. Helpottaa takuulla esim. ajankohtaisohjelmien inserttien tekemistä.

Nyt sitten täytyy enää määritellä mitä tarkoittaa ”merkittävä”. Ilmeisesti Yle Draaman viime keväänä tuottamassa ”Toisen kanssa” -sarjassa ei ollut lainkaan musiikkia, joka oli ”merkityksellisessä” roolissa. Säveltäjää ei kreditoitu. Edes sarjan tunnusmusiikki ei ollut erikseen sarjaa varten sävelletty vaan suoraan katalogista napattu.

Geneerisen toimivaa taustamusaa. Ei siinä mitään. Mielestäni on kuitenkin järkyttävää että Yle ei käytä draamatuotannossaan kotimaisia musiikintekijöitä. Kukaan ei voine väittää etteikö musiikilla olisi tv-tuotannossa merkityksellinen rooli. Usein jopa sarjalle identiteetin luova.

Nyt ei saa ymmärtää väärin. En vastusta katalogimusiikkia sinänsä. Mm. MTV3 käyttää Epidemic Soundia ja minulla ei ole yhtään mitään sitä vastaan. Se on markkinataloutta. Tehokasta ja näppärää. Tekijöille maksetaan ja sopimukset on tehty ihan jetsulleen. Kenelläkään ei pitäisi olla nokan koputtamista.

Mutta Yle ei toimi eikä sen pidäkään toimia markkinatalouden ehdoilla. Sen ei ole tarkoituskaan olla vain tehokas ja näppärä. Yleisradiolain seitsemännen pykälän toisen kohdan mukaisesti julkisen palvelun ohjelmatoiminnan tulee erityisesti:

2) tuottaa, luoda, kehittää ja säilyttää kotimaista kulttuuria, taidetta ja virikkeellistä viihdettä.

Tämän tavoitteen toteuttamiseksi Yleisradiota rahoitetaan yli 500 miljoonan euron vuotuisella Yle-verolla. Tämä rahoitusmekanismi ja julkisen palvelun velvoite tuo Yleisradiolle muitakin vastuita kuin vain sirkushuvien järjestämisen.

Eräs niistä on suomalaisen audiovisuaalisen osaamisen ylläpito ja kehittäminen. Kuvitellaanpa että kymmenen vuoden aikana ei tilattaisi lainkaan musiikkia tv-draamoihin ja sitten haluttaisiinkin tehdä ”laatusarja”, johon toivottaisiin myös ”merkittävää” musiikkia. Mistä löydettäisiin tekijät? Mistä löydettäisiin se koko monipolvinen osaamisen ketju, joka johtaa laadukkaaseen tuotantoon? Kuvitteleeko joku YLEllä että Borgenin tasoiset tv-sarjat syntyvät tyhjästä? Mitä olisi Silta ollut ilman omaa persoonallista ja vahvasti identifioivaa ääniraitaansa?

Yleisradion pitää ymmärtää että se ei ole vain yksi yhtiö muiden joukossa. Sen on toimittava toisin kuin markkinaehtoisten puulaakien. Katalogimusiikin käyttöä tulee harkita uudelleen ja luoda nykyistä tiukemmat linjaukset. Stan Leeta siteeratakseni: “With great power comes great responsibility”.

A2 – onko pakko?

Aloitetaan lauseella, jota ei tällä blogilla kovin usein lue: Olen täsmälleen samaa mieltä Jussi Halla-ahon kanssa.

Jaa että mistä olen samoilla linjoilla? No YLE-TV2:n A2-ohjelman ”Islam-illasta”. Jussi kommentoi Ylelle tulevaa ohjelmaa seuraavasti:

A2-illan ohjelmamuoto ei mielestäni palvele asiaa. Pienemmällä kokoonpanolla voisin lähteä keskusteluun mukaan, Jussi Halla-aho toteaa.

A2 on julkaissut ohjelman vieraslistan sivuillaan etukäteen ja se pitää sisällään kaikki huonon keskustelun rakennuspilarit edellisten A2-iltojen malliin. Resepti on yksinkertainen: laitetaan samaan koppiin Simon Elo, Wille Rydman, Patmossäätiön edustaja, pari imaamia ja joukko maahanmuuttaja-taustaisia keskustelijoita. Annetaan kärjistävä otsikko. Odotellaan konfliktia.

Laskelmoitua somekiehuntaa ja otsikoita haussa siis.
A2_Teema_FacebookCover_Islam-ilta
Islamilaisten kulttuurien hankauspisteistä suomalaiseen kulttuuriin pitää ihan takuulla keskustella. A2-ilta ei vaan edesauta tätä dialogia pätkääkään. On suorastaan törkeää että näin kehnoa ja tarkoituksellisesti riitoja hakevaa keskusteluohjelmaa tuotetaan YLE:n toimesta – käsittääkseni mediamaksua aikanaan perusteltiin laadukkaan journalismin mahdollistamisella. Tämä ei sitä ole.

Yle ja A2:n toimitus, kysyn teiltä, käsi sydämellä: onko pakko? Onko teidän tehtävänne todellakin hakea maksimoida katsojalukuja, klikkauksia ja konflikteja? Vai pitäisikö laadukkaan julkisesti tuetun ohjelman tehtävänä olla rakentavan keskustelun ja osapuolten välisen yhteisymmärryksen edistäminen?

Onko pakko? Ohjelmaan on vielä pari viikkoa. Pyydän, muuttakaa konseptia. Nyt. Vielä ehtii. Olette lahjakkaita ja fiksuja ihmisiä. Pystyisitte parempaan.

Muutoksia odotellessa voi vaikka etukäteen erota kirkosta – se kun on tavannut olla normaali reaktio A2-iltoihin aiheesta riippumatta.

Korkealaatuinen radiojournalismi tarvitsisi yhteiskunnan tukea

Helsingin Sanomat julkaisi oheisen mielipidekirjoitukseni tänään.

Photo by Peetje2, Flickr / CC-license

Photo by Peetje2, Flickr / CC-license

Korkealaatuinen radiojournalismi tarvitsisi yhteiskunnan tukea

Ra­dio Hel­sin­gin to­den­nä­köi­nen lak­kaut­ta­mi­nen osoit­taa, mi­ten haas­ta­vaa Suo­men kal­tai­sel­la pie­nel­lä mark­ki­na-alueel­la on to­teut­taa laa­duk­kai­ta si­säl­tö­jä mark­ki­noi­den eh­doil­la. Edes sa­dan­tu­han­nen kuu­li­jan jouk­ko ei rii­tä kan­nat­ta­vuu­teen ko­vas­ta yrit­tä­mi­ses­tä huo­li­mat­ta.

Laa­du­kas ja mo­ni­muo­toi­nen jour­na­lis­mi on tär­keä osa suo­ma­lais­ta kult­tuu­ria ja kan­sa­lais­kes­kus­te­lua. Sen vuok­si kult­tuu­ri­mi­nis­te­riö myön­tää tu­kea kult­tuu­ri­leh­dil­le: tä­nä vuon­na yh­teen­sä noin 1,15 mil­joo­naa eu­roa 148 leh­del­le. Useim­mi­ten sum­ma on muu­ta­mia tu­han­sia eu­ro­ja. Tu­ki mah­dol­lis­taa maam­me koon huo­mioi­den hui­kean kir­jon eri­lai­sia jul­kai­su­ja.

Jour­na­lis­min tu­ki on Suo­mes­sa ra­jat­tu kui­ten­kin vain pai­net­tui­hin leh­tiin ja verk­ko­jul­kai­sui­hin. Taus­tal­la lie­ne­vät his­to­rial­li­set syyt: tv- tai ra­dio­tuo­tan­toon tar­vit­ta­vat tek­ni­set re­surs­sit mak­soi­vat aiem­min hel­pos­ti sa­to­ja­tu­han­sia eu­ro­ja, jo­pa mil­joo­nia.

In­ter­net jul­kai­su­ka­na­va­na ja tek­no­lo­gian ke­hit­ty­mi­nen ovat kui­ten­kin murs­kan­neet nä­mä ra­ja-ai­dat. Ny­kyi­sin Yle­kin tuot­taa ra­dio-oh­jel­miaan läp­pä­reil­lä ja muu­ta­mia sa­to­ja eu­ro­ja mak­sa­vil­la kan­net­ta­vil­la nau­hu­reil­la. Tek­no­lo­gia ei ole enää kyn­nys­ky­sy­mys – osaa­vien te­ki­jöi­den mah­dol­li­suus tuot­taa si­säl­tö­jä kor­kea­laa­tui­ses­ti on.

On­kin hy­vä ky­sy­mys, on­ko Ylen mo­no­po­li jul­ki­sen tuen saa­ja­na ra­dio- ja tv-jour­na­lis­mis­sa enää ai­heel­li­nen. Oli­si­ko mah­dol­lis­ta ja­kaa vaik­ka­pa vain yk­si pro­sent­ti Ylen me­dia­mak­sus­ta kult­tuu­ri­leh­tien tuen ta­paan lu­kui­sil­le toi­mi­joil­le ym­pä­ri maan? Se yk­si pro­sent­ti tar­koit­tai­si viit­tä mil­joo­naa eu­roa, jo­ka puo­les­taan on noin 14 ker­taa Ra­dio Hel­sin­gin vuo­tui­nen tap­pio.

On ai­ka mää­ri­tel­lä jul­ki­nen pal­ve­lu uu­del­la ta­val­la.

Han­nu Os­ka­la
Hel­sin­gin kau­pun­gin­hal­li­tuk­sen jä­sen (vihr)

Olen kirjoittanut aihepiirin tiimoilta aiemminkin. mm.
Julkista palvelua
Yle-uudistus jäi puolitiehen

Panelointia mediassa ja muutenkin

Näin kunnallisvaalien aikaan ehdokkaat saavat lukuisia kutsuja paneelikeskusteluihin ja muihin kissanristiäisiin. Lista kaikista mahdollisista tapahtumista on uuvuttava — edes murto-osaan ehtiminen olisi fyysisesti mahdotonta jopa joulupukille.

Männä viikolla pääsin oikein valtakunnalliselle kanavalle jutustelemaan Minna Lindgrenin Ylen Ykköselle toimittamaan ”Väitöstilaisuus” -ohjelmaan. Kaksi tuntia suoraa radiolähetystä oli oikein hauska kokemus. Itseä fiksumpien keskustelukumppanien, Minna Lindgrenin lisäksi Kaarina Hazardin ja Erik Söderblomin, kanssa jutustelu oli erittäin hauska kokemus. Enemmän tätä ja isommat lusikat! Ohjelma on kuunneltavissa Yle Areenalla. Aiheena meillä oli ”Taiteen hierarkiat” ja asian ytimeen päästiin käsiksi parikymmentä minuuttia ennen loppua.

Pari viikkoa sitten kävin ”ARMI-workshopin” yhteydessä järjestetyssä paneelissa puhumassa mm. kaupunkisuunnittelusta. Tallenne löytyy Youtubesta:

Maaliskuussa kävin kääntymässä Seinäjoella ”Marsfestivaaleilla”. Siellä aiheena oli ”Kuka mitä häh” – eli populaarimusiikin kulttuuripolitiikkaa. Tallenne oikein eloisasta keskustelusta löytyy täältä. Siellä muina panelisteina olivat Kaapelin toimari Stuba Nikula, Pekka Laine ja Jukka Haarma Ylestä sekä kansanedustaja Mikko Alatalo.

Kumpi on kumpi?

13.9. osallistuin UMO:n järjestämään keskusteluun Musiikkitalolla. Aiheena jazzin rahoitus. Minkä verran, miten ja miksi. Kanssani lauteilla olivat mm. Matti Nives, Jouni Järvelä ja Riku Niemi. Valitettavasti tästä keskustelusta ei (ainakaan vielä) löytynyt tallennetta netistä.

Mulla on kyllä ollu aina kivaa paneleeissa. On kivaa puhua itselle rakkaista aiheesta – toivottavasti yleisökin on viihtynyt.

22.10. osallistun paneelikeskusteluun Kirjasto kympissä klo 17 alkaen. Muina panelisteina paikalla ainakin Jorma Bergholm (sdp.) ja Jussi Salonranta (kok.). Paneelin vetää tasa-arvotoimikunnan puheenjohtaja Marianne Laxén. Tervetuloa kuuntelemaan!