Jos merialueelta X on saatavissa kalaa Y tonnia kuinka se tulisi kalastaa?
Onko parempi, että kala otetaan merestä vaikka viidellä suurella troolarilla, jotka työllistävät yhteensä 100 henkeä, vai, että verkkoja laskee vesiin 100 pientä alusta, jotka työllistävät 500 henkeä?
Kolmas vaihtoehto (hyvä esimerkki Suomessa) on se, että lopetetaan mm. lohen merikalastus kokonaan ja annetaan lohien nousta nykyistä suuremmin joukoin takaisin jokiin, joista sen onkii turisti.
Kalan kilohinta on tehokalastuksessa kaupan tiskillä varmasti alhaisin. Mutta toisaalta turistit tuovat Suomeen rahaa moninkertaisesti verrattuna kalastuselinkeinoon. Jos lohen hinta olisi mereltä pyydettynä 5€/kg, voisi helposti arvioida turistin tuovan lohikiloa kohti moninkertaisen määrän arvoa. Jopa satoja euroja per kilo. Valtion kannattaisi maksaa kalastajille kotiin jäämisestä.
Rannikon perinteinen meren kanssa hengittävä elämänmuoto ja kulttuuri on mielestäni myös tärkeämpää kuin äärimmäinen tehokkuus.
Onko tehokkuus luonnonvarojen hyödyntämisen ainoa arvo? Voiko elävän rannikkoseudn korvata rahalla? Kysymys liittyy olennaisesti myös maatalouteen.
Suomessa on noin miljoona nautaa, joista 320 000 on lypsylehmiä ja n. 300 000 maidontuotantoon kasvatettavia nuoria lehmiä sekä allen vuoden ikäisiä vasikoita. Lihatuotannon osuus siis n. 400 000 kantturaa. Jos tarkoituksena on tuottaa lihaa mahdollisimman halvalla, voitaisiin koko Suomessa lihaksi kasvatettava karja hoitaa alle kymmenessä jättimäisessä feedlotissa, ”kasvatuslaitoksessa”.
Jotta elukat ylipäätään pysyisivät hengissä tuollaisissa valtaisissa, jopa 150 000 naudan yksiköissä pitää ne pumpata täyteen antibiootteja ja muita lääkkeitä. Liha on varmasti halpaa, mutta onko se terveellistä? Suomessa keskimääräinen tilakoko vielä vuonna 2002 oli 18 lehmää. Sama markkinamekaniikka koskenee myös sikojen kasvatusta. Suomessa on jo nyt useampien tuhansien sikojen yksiköitä.
Toinen, ehkä vielä tärkeämpi kysymys on se, mitä tuollainen teollinen lihantuotanto tekisi suomalaiselle maaseudulle. Onko tehomaatalous sitä ”maaseutua, jota ei voi tuoda”? Tarjoaako se mahdollisuudet jatkaa perinteistä maanviljelystä ja elämää maaseudulla? Onko maatalous vain bisnestä, johon pitää soveltaa markkinatalouden lakeja vai onko sillä muita arvoja? Pitäisikö maatalouden tavoitteet irroittaa tuotannon määrästä tuotannon tapaan ja laatuun, ”maaseutupolitiikan kokonaisuuteen”*?
Miten suomalainen maatalous sitten voisi säilyttää ominaispiirteensä ja elinvoimaisuutensa (ainakin) Euroopan laajuisessa kilpailussa? Viljaa on kannattavampaa viljellä Puolassa ja tomaatteja Espanjassa. Eläintenkin tuotantokustannukset ovat muualla halvemmat.
Minulla ei ole valmiita vastauksia. Mikä olisi markkinoita mahdollisimman vähän vääristävä tukimuoto, jolla maataloutta ei tuettaisi ainoastaan raaka-aineiden perustuotantona vaan elämänätapaan liittyvänä laajana kokonaisuutena?
Yksi vaihtoehto voisi olla satsata laadun viljelyyn kilojen sijaan. Luomu- ja lähiruoka, metsäsienet ja marjat sekä täysin uudet lajikkeet. Nykyinen tukipolitiikka ei riittävästi ohjaa viljelijöitä tuottamaan korkeamman arvon tuotteita.
Tukien lisäksi suomalaisen maatalouden erityispiirre on keskusliikkeiden suuri valta; maataloustuet voidaan ajatella myös subventiona jalosteita valmistaville suuryrityksille (Saarionen, Atria, HK jne.). Miten suomalainen kuluttaja oppisi syömään ja vaatimaan laadukkaita kotimaisia raaka-aineita hunaja-marinoidun broilerin sijaan?
Uusi-Seelanti lopetti kaikki maataloustukensa kertarysäyksellä vuonna 1986. Maatalous ja maaseutu ei kuollutm, päin vastoin. Pohdinnan paikka.
(*johon voisi liittyä myös voimakas kulttuuripolitiikka…)