Viimeiset pari viikkoa kului kirjoittamatta tänne mitään. Syynä taukoon oli taide.
Sävelsin ja äänisuunnittelin Kokoteatterille musiikin ”Kumman kalan paloja” tanssiesitykseen. Ennen ensi-iltaa taideteoksen vääntäminen on kokonaisvaltaista puuhaa; päivät venyvät helposti 15-tuntisiksi ja ajatukset pyörivät monotonisesti oman työn ympärillä.
Proggigsesta tuli hyvä, suosittelen lämpimästi. Tanssijat ovat loistavat; tanssin taiteilijaprofessori Alpo Aaltokoski sekä ”nuoret lahjakkuudet” Eero Vesterinen ja Esete Sutinen. Koreografian loi Reetta-Kaisa Pirhonen ja valot suunnitteli William Iles. Näytöksiä Kokoteatterilla on vielä 13., 15., 18., 20. ja 21. päivä tätä kuluvaa joulukuuta klo 19. Liput 15€/10€.
Demarin arvio. Taas voisi ruikuttaa siitä, että nimeä ei koskaan kirjoiteta oikein…
Oksalan äänimaailma liikkuu katuhälinästä kansanmusiikkimaisuuteen, jossa yhtenä merkittävänä instrumenttina on hänen soittamansa haitari.
Ja minä kun luulin tehneeni oikeinkin taiteellista musiikkia, joka pientä poikkeusta lukuunottamatta on sovitettu jousikvartetille. Koira ja karvat jne..
Tein tähän teokseen vaihteen vuoksi ns. nauhamusiikin. Olen ollut niin usein itse lavalla heilumassa että (kts. Flickr) ”kuollut musiikki” tuntui virkistävältä vaihtoehdolta. Se myös mahdollisti musiikin ja äänen eri funktioiden tutkimiseen suhteessa lavan tapahtumiin. Yritin äänellisten temppujen kautta luoda illuusioita muistoista, elävästä hetkestä, etäisyydestä, läheisyydestä, läsnäolosta, vieraudesta. Onnistuin mielestäni vähintäänkin kohtuullisesti, vaikkakin lopputulos on jollain tapaa ehkä asteen verran ”elokuvamaisempi” kuin mitä olin lähtenyt hakemaan.
Oli myös jälleen kerran mielenkiintoista pohtia musiikin sisältöä suhteessa liikkeeseen ja esitykseen. Alkuperäisenä ajatuksenani oli käyttää esityksessä ainakin ositttain kappaleita, jotka sävelsin lokakuussa pitämääni II-tutkintokonserttiani (Uho) varten. Huomasin kuitenkin erittäin pian, että ne eivät sopineet tanssin säestykseksi. Eivät ainakaan tällaisen tanssin ja tässä yhteydessä. Äänikuva oli liian täynnä. ”Too many notes.” Polyfoninen jatkuvasti etenevä täyteen läpikirjoitettu sävelellisesti kertova ja voimakkaan dramaattisen kaaren sisältävä kappale tuntuu helposti liian alleviivalta. Kumman kalan paloja varten pitikin sitten alle kuukaudessa säveltää n.25 minuuttia uutta materiaalia, joka oli paremmin tilanteeseen sopivaa – tyhjempää, minimalistisempaa, ”yksinkertaisempaa”.
Paikoitellen sointikuva on yhteneväinen liikkeeseen, jopa liikkeestä ideoitaan ammentavaa, toisaalla äänet taas elävät omaa elämäänsä tanssijoiden puuhaillessa omiaan. ”Mikki Hiirtä” (=liike ja ääni täysin yhteneviä kuin Disney-musikaalissa) ja vastakkainasettelua sopivassa suhteessa. Lähes säveliä tärkeämpää on se, miten musiikki asettuu tilaan. Osa musiikista tulee pienistä lavalle sermin taakse sijoitetuista kaiuttimista, joista syntyy illuusio konkreettisesti soitetusta musiikista. Osan taas olen miksannut tarkoituksellisesti kaikuisaksi, jolloin äänentoistosta ajettuna ne luovat elokuvallisen kerronnan tunteen.
On tullut mietittyä viime aikoina myös teosten syntyprosesseja. Ns. ”Taiteen” piirissä kun prosessianalyysia ja taiteellisten organisaatioiden ohjausta jos ei nyt suorastaan kaihdeta, niin sitä ainakin pidetään toisarvoisena. Tarkoitan tällä sitä, että en usko taiteellisen prosessin lähtökohtaisesti eroavan mistään ”ei-taiteellisesta” suunnittelu/tuotantoprosessista. Kuitenkin usein taiteellisen prosessin määrätietoista analyysia ja organisoitunutta luonnetta pidetään jopa taiteen korkean laadun vastaisena.
Miksi joskus töitä on mukava tehdä ja välillä se on aivan kauhean tuskaista? Löytyisikö esim. yritysmaailmasta metodeja ja työkaluja, joilla myös taiteellinen työympäristö ja siinä leiskuvat valta- ja ihmissuhdekuviot saataisiin hallintaan? Miksei ryhmädynamiikka ole oppiaineena Sibiksessä?
Mainittakoon, että tällä kertaa koko periodi oli erittäin miellyttävä – Reetan ja muiden työryhmän jäsenten kanssa on ilo työskennellä. Itse huomaa väsyneenä ja stressaantuneena olevansa porukan hankalin. Tärkeä huomio sekin.