muutettiin puoliskon kanssa uuteen kotiin. Nyt alkaa olla järki taas kasassa sekä kamat hyllyillä ja kaapeissa laatikoiden sijaan. Hirveä hässäkkä, en suosittele. En ollut muuttanut lähes yhdeksään vuoteen, joten kierrätettävää ja suoraan roskiin mennyttä kamaa oli runsaasti.
Kun sain uudessa kämpässä vihdoin sen tärkeimmän, eli äänentoiston ja levyt, järjestykseen olikin sitten pohdinnan paikka. Onko mitään järkeä käyttää kohtuullisen arvokkaasta hyllytilasta 12 metriä cd-levyile, yksi lp-levyille, 1,5 metriä dvd-levyille ja puoli metriä vanhoille sinkuille ja savikiekoille? Tai ylipäätään siirrellä niitä paikasta toiseen? (Ne veivät noin 8 muuttolaatikkoa.) Levyni ovat massiivisin sisustuselementtimme.
Kaikkien noiden informaatio menisi kevyesti muutamalle n. 100€ hintaiselle kovalevylle. Backuppiinkin olisi vielä varaa.
Mutta ei niistä voi luopua! Sen verran olen vanhankantainen, että musiikki omistetaan fyysisinä objekteina. Jo pelkästään cd-levyihin vuosien varrella sijoittamani pääoma vaatii minua säilyttämään ne koteloineen näkyvästi. Musiikin arvo tuntuu myös pysyvämmältä tällä tapaa; suurimman osan vinyyleistäni olen perinyt sukulaisiltani – esim. Bitches Brewn vinyylilaitos 70-luvulta on jo sinällään taidetta ja Metrotyttöjen sinkkujen design hurmaa yhä. Kuinka kukaan voisi periä mp3-kokoelman? Miten tiedoston arvo säilyy? Saako tiedostoa myydä eteenpäin?
Asiat tulevat muuttumaan. Todennäköisesti tämänpäivän teineille musiikin alkuperä on jo yhdentekevää kunhan sen saa helposti taskuun. (Hupaisaa kyllä, olen itse luopunut musiikin kuuntelemisesta matkasoittimilla lähes tyystin.) Kauppiaan näkökulmasta musiikin sidos muovilättyyn ja kansiin on ollut siunauksellinen. Jos musiikkikauppa on ”vain” musiikin kauppaamista ilman siirtovälinettä, niin suuri osa kaupan koetusta arvosta jää saamatta.
Olisi todella mielenkiintoista nähdä tilastoja musiikin kulutustottumuksista. Kuinka suuren osan markkinoista muodostavat kaltaiseni ”musadiggarit”, joille levyjen ostaminen on se ”oikea tapa” haalia kokoelmia? Kuinka suuren osan muodostavat vain yhden levyn ostavat ja keitä he ovat? Miten heidän ostamansa levyt eroavat suurkuluttajien annoksista?
Verkkokaupan siunauksellisuudesta on ilmassa selvästi monenlaisia ajatuksia. Yksi syy haluttomuuteen siirtyä esim. iTunesiin myyjäpuolella on varmastikin ollut Applen hinnoittelu-politiikka, johon ei levy-yhtiöillä ole mitään sananvaltaa. Lisäksi Apple tilittää yhtiöille vain n. 30% raidan hinnasta, josta sitten artisti saa omansa (alle 10% per lataus).
Netissä kaupitteleminenkaan ei ole ilmaista. Jo Visa-maksujen mahdollisuus maksaa satoja euroja vuodessa. Samoin pankkien painikkeet. Pelkkä elektronisen maksamisen tekniikka voi maksaa vuodessa yhteensä lähemmäs tuhat euroa. Tuosta voi helposti laskea, että ihan pienellä volyymilla ei kannata ryhtyä itse omia levyjään kaupittelemaan. Elektronisen maksamisen keskittyminen pankeille ja yrityksille, joiden intresseissä pienyrittäminen ei ole on todellinen este elektronisen kaupankäynnin kehittymiselle. (PayPal ei tunnu saaneen Euroopassa jalansijaa.)
Oma hyllyni täyttyy hitaasti, mutta varmasti Digeliuksen antimilla. Kuukausittainen rauhallinen vierailu tutussa ympäristössä lähes järkyttävän asiantuntevien myyjien opastuksella johtaa aina uusiin hankintoihin. Suuren osan noistakin levyistä saisi varmaan jostain Amazonilta, mutta Viiskulman liikkeen palvelu on vain niin kertakaikkisen ylivertaista, että vierailua paikanpäällä ei voita mikään.
Siskoni kertoi hyvän tapauksen muutaman vuoden takaa, toimikoon esimerkkinä. Oli tiedustellut jotain muita levyjä ostaessaan tietävätkö jostain ”Björkin alkukauden levystä”, josta oli lukenut netistä. Olivat kuulleet, mutta se olisi saatavilla vain Islannista. ”Yksi kaveri käy säännöllisesti Reykjavikissa, pistän tuon ylös.” Muutaman kuukauden kuluttua tuli Emulta soitto, että ”Nyt tää Björkin levy olis täällä, tuukko hakeen?”.
Tuollaisella asiakaspalvelulla ylläpidetään asiakassuhteita useammassa sukupolvessa teknologian kehityksestä riippumatta – isäni vinyyleistä suuri osa on ostettu Digeliuksesta yli 30 vuotta sitten…