Ostin viime syksynä vihdoin järjestelmäkameran räiskittyäni kesällä pari tuhatta kuvaa pokkarilla. Ajattelin ryhtyä ”harrastamaan” valokuvausta.

Tarkoituksenani oli, ja on yhä, pitää valokuvaaminen harrastuksena – leppoisana sijaistoimintana hiukan samassa hengessä kuin valokuvaajaystäväni touhuaa musiikkia. Kuvaaminen on minulle ajantappoviihdettä, jolle muusikon hommissa on usein tarvetta; odotellaan keikkaa, sound checkiä, kulkuneuvoa tai sitten vain liikutaan paikasta toiseen. Perinteinen harrastus olisi tupaakin poltto, mutta körssyttelemisen aloittaminen tällä iällä (just 30v.) tuntui sen verran typerältä, että jotain muuta oli keksittävä.

Mutta kun tämäkin meinaa mennä överiksi. Illat kuluvat Sigman laajakulmalinssien ominaisuuksia vertaillessa ja parin viikon takaisella Pariisin reissulla otin lähemmäksi 2000 kuvaa. Vedin ainakin tyttöystävän pinnan kireälle. ”Pitääkö sun koko ajan olla kuvaamassa?”

Pitää, näemmä.

Tuloksia voi tsekkailla Flickristä. Itse pidän eniten seteistäni ”Ovia ja ikkunoita” ja ”Pintoja”. Sarjamuotoisuus, toisteisuus, saman idean etsiminen jostain uudelleen ja vertautuminen edellisiin tuntuu yksittäistä onnistunutta otosta antoisammalta. Ja molempia kohteita on kaikkialla tarjolla.

Kokeilin Pariisin reissulla ensimmäistä kertaa Aperture-softaa, joka osaa käsitellä myös RAW-tiedostoja. Kymmenen pistettä Applelle – aivan loistava ohjelma. Parhaiden kuvien seulominen massasta on tehty erittäin helpoksi. Lisäksi intuitiivinen, non-destruktiivinen editointi on todella yksinkertaista ja nopeaa.

Testasin sitten tietenkin myös RAW-formaatissa kuvaamista. En syttynyt. Valotuksen korjausmahdollisuudet ovat toki paremmat, mutta mitä amatööri sillä voittaa? Jpg-kuviakin kun pystyy aivan riittävästi muokkaamaan. RAW vain mahdollistaisi säätämisen määrän, joka on tarpeen, jos on vaikkapa taloudellisessa vastuussa kuvien onnistumisesta. Minä en ole, enkä halua olla. Kuvaan mieluummin samalle muistikortille 600 kuin 200 kuvaa ja mielestäni täydellistä valotusta tärkeämpää on, että voin ottaa enemmän kuvia, joissa on sitten mahdollisesti parempia hetkiä. Lisäksi kamerani (Nikon D70s) räiskii sarjakuvaus-moodissa selvästi nopeammin jpg:nä kuin NEF:nä (Nikonin oma RAW-formaatti). Tärkeää sitä täydellistä Cartier-Bresson hetkeä hakiessa…

Toinen tekninen kummastusta herättävä juttu on pientenkin pokkarikameroiden huikeat megapikselilukemat. Kymmentä, jopa kahtatoista, näkyy tavaantallajienkin käsissä, viittä kännyköissä! Ei mitään järjen hiventä. Ostin Nikonini täysin tietoisena, että siinä on ”vain” 6.1MP kun uudemmassa D80:ssä olisi ollut 10MP. Ken Rockwell selittää asian maanläheisesti. Käytännössä suuremmat megapikselit vain täyttävät muistikortin nopeammin sekä hidastavat prosessointia ja kuvien siirtoa tuomatta itse lopputulokseen juuri mitään lisäarvoa, jollei tarkoituksena ole printata yli A3-kokoisia kuvia. Eikö silloin kannattaisi joka tapauksessa kuvata filmille? Omat kuvani päätynevät lähinnä postikorttikokoon, sähköpostiin ja verkkoon, joten ”periaatteessa” minulle riittäisi n. 3MP:n järjestelmäkamera.* Järkkärin valitsisin siksi, että kameran optiikan ja kennon laadulla on väliä megapikselien määrästä riippumatta.

Valokuvaamisen estetiikka on myös mietityttänyt viime aikoina. Onko mitään järkeä ottaa postikorttikuvia omilta lomiltaan? Kiiltokuvia harrastettuaan kun tuntee aina olevansa valokuvaamisen suhteen samalla taiteellisella tasolla Thomas Kinkaden kanssa. Miten ottaa kuvia, jotka rikkovat sääntöjä? Mitä sääntöjä? Miksi esim. tämä epätarkka ja alivalottunut kuva mummosta miellyttää enemmän kuin tämä sinällään teknisesti onnistunut yökuva? Onko ylipäätään tarpeellista problematisoida mukavaa harrastusta ylettömällä pähkäilyllä?

On, näemmä…

Turistikohteissa olen tullut siihen tulokseen, että on paljon mielenkiintoisempaa ottaa meta-kuvia valokuvaavista turisteista kuin itse objektista. Esimerkkinä riemukaari, alkuperäinenkin heijastuu autosta ja taustalla loimuaa uusi.

(*Ja kyllä tämä lausunto kaduttaa vuonna 2040 kun katselen pikselimössöä seinän kokoiselta näytöltäni…)