– Onks treenitilaa näkyny? – keskustelutilaisuus Vanhan ylioppilastalon Kuppilassa 5.11.08

Keskustelutilaisuus pääkaupunkiseudun muusikoiden treenitilojen puutteesta Vanhan Kuppilassa keskiviikkona 5.11. klo 19-20.30. Tilanne on pitkään ollut vähintäänkin ongelmallinen, eikä helpotusta näy. Vai näkyykö? Keskustelemassa mm. Kaapelitehtaan toimitusjohtaja Stuba Nikula, kunnallisvaaliehdokkaat ja kulttuurivaikuttajat Pia Parkkonen ja Hannu Oskala sekä muusikoita. Keskustelun jälkeen esiintyy noise-punk-grunge-artisti Electric Retard.

Heh, kannattaa lanseerata itsensä ”kulttuuriaktiivina”, niin jo alkaa sadella kutsuja paneeleihin ja tittelikin oli jo noussut ”kulttuurivaikuttajaksi”. No, kassothan, jos sieltä se lautakuntapaikka irtoaa niin ei tarvitse punastella…

Paikalla oli edellämainittujen lisäksi sikahilpeen Pintandwefallin Ninni, Roy Boswell ja yleisön joukossa vielä Kari Peitsamo, joka myös osallistui keskusteluun.

Asiallista läpinää tärkeästä aiheesta. Mielipiteitä oli monenlaisia.

Itse hahmotan treenikämppien käyttäjät ja sitä mukaa tuen tarpeen kolmeen eri ryhmään:

1. Nuoriso

Noin 13-20 -vuotiaat harrastajat. Kaupungin tarjottava tälle ryhmälle tiloja kahdesta syystä: nuoriso- ja kulttuuripoliittisesta: pidetään junnut pois kaduilta mummoja potkimasta ja toisaalta tarjotaan matalan kynnyksen tiloja harrastaa luovaa bänditoimintaa. Tiloissa pitää olla katon ja seinien lisäksi myös asiansa osaavia ohjaajia ja soittimia – kun tekemisen palo on kova, ei soittaminen saisi jäädä kiinni vanhempien varakkuudesta. (Tämä on yksi nykyisen musiikkioppilaitosjärjestelmän suuria ongelmia, mutta siitä joskus myöhemmin.)

Mm. Munkka ja Harju ovat olleet hyviä esimerkkejä tästä, mutta kysyntää olisi tarjontaa enemmän. Tilojen tulisi olla hyvien liikenneyhteyksien äärellä, mutta aivan joka puolella kaupunkia niitä ei tarvitse mielestäni olla – on järkevämpää ylläpitää muutamaa korkealaatuista keskusta kuin useampaa, jossa roinat ovat hajalla ja esim. ohjaajia ei ole. Yläasteikäiset kykenevät varmasti liikkumaan soittoharrastuksen perässä julkisilla kulkuvälineillä.

Olisiko kulttuuri- ja nuorisotoimilla tässä yhteistyön paikka?

2. Aikuiset harrastajat

Viime vuosina on Helsingin akuuttia treenikämppäpulaa helpottamaan syntynyt useampia yksityisiä yrityksiä, jotka tarjoavat eri tasoisia tiloja kellariluukuista täyden palvelun ”bändihotelleihin”, joista löytyy kaikki tarpeellinen  vahvistimista studiolaitteisiin.

Tämä on erinomainen kehityssuunta – kaupunki ei koskaan voi yksinään tarjota riittävästi tiloja kaikille halukkaille – eikä ole tarpeenkaan. Mielestäni ei ole mitään syytä siihen, että kaupungin pitäisi subventoida vaikkapa 45-vuotiaiden osastopäälliköiden soittoharrastusta. Vapaa-ajallaan joku pelaa lätkää, joku golfaa, osa lentää Sveitsiin laskettelemaan ja kolmas soittaa kitaraa rokkibändissä; Nämä toiminnot ovat mielestäni täysin rinnastettavissa toisiinsa. Harrastamisesta pitää maksaa.

Bänditilojen tämän hetkinen kova kysyntä on nostanut hinnat melkoisen koviksi – usein tunkkaisesta kellariluukusta maksetaan enemmän kuin asuinneliöistä. Saa nähdä laskeeko koveneva kilpailu hintoja, varaa alkaisi jo olla.

3. Ammattilaiset

”Kevyen musiikin” ammattilaisten asema suomalaisessa kulttuurin kentässä on surkea, ainakin suhteessa ns. ”vakavan musiikin” ammattilaisiin. Jopa peruslähtökohdista on pulaa – muusikot tarvitsevat lisää työtiloja ja niiden tulee olla edullisia: keskimäärin pienituloisilla muusikoilla ei ole mahdollisuutta maksaa työtilastaan markkinaehtoista vuokraa.

Treenitilojen subventoiminen joko järjestämällä edullisia tiloja (mm. Kaapeli) tai tukemalla muusikoita esim. ”työskentelytilatukien” kautta on perusteltua.

Kaapelin kaltaisia, ”voittoa tavoittelemattomia” treenikämppiä tarvittaisiin mielestäni kaupunkiin lisää. Se miten niitä saadaan, onkin jo toinen kysymys. Tilausta voisi (Stuban mukaan) olla uudelle ”Elmulle”, joka valtaisi esim. kaupungin tyhjillään olevia tiloja treenikämpiksi. (Nikula tosin suositteli työpaikkansa vuoksi valtaamaan ennemmin valtion tiloja…)

Näiden kolmen ryhmän välillä on toki myös laajoja ”harmaita alueita” – usein raja vaikkapa ammattilaisen ja harrastajan välillä on todella veteen piirretty viiva. Monet kevyen musiikin ammattilaisethan joutuvat käymään päivätöissä esim. ratikkaa tai taksia ajamassa juuri kevyen musiikin tukien vähäisyyden vuoksi.

Tarkkojen määrittelyjen mahdottomuus täytyy vain hyväksyä. Tässä olisi Suomalaisella byrokratialla paljon opittavaa.

Ilmiselvää on, että tiloista on Helsingissä yhä pulaa. Etenkin nuorisolle ja ammattilaisille. Treenikämppäyrittäjät ovat paikanneet aukkoa harrastajapuolella ja heidänkään bisnestään ei kaupunki saisi täysin tuhota – tästä syystä itse näkisin parhaana tukimuotona hakemuksien perusteella ryhmille tai yksilöille myönnettävän työskentelytilatuen. Kuvataiteen puolella vastaava tilatuki oli ilmeisesti aiemmin käytössä. Tästä vihreää agendaa seuraavalle nelivuotiskaudelle?

Paneelin päätyttyä Peitsamo kävi kiittämästä hyvistä mielipiteistä ja kommenteista. Jos mulla on vanhan rokkarikommarin mielestä ihan ok juttuja, niin enhän mä ihan kokonaan väärässä voi olla? Vai olenko…