Charly Salonius-Pasternak avasi viime viikolla vihdoin keskustelun Suomen roolista Afganistanissa. Hänen mukaansa Suomi on sotaa käyvä maa:
Vaikka suomalaiset sotilaat eivät osallistu hyökkäysoperaatioihin, vastustajan ja kansainvälisen oikeuden näkökulmasta he ovat selvästi sodan osapuoli. Afganistanin-operaatiossa Suomi on ylittänyt merkittävän käytännöllisen ja moraalis-eettisen rajan.
Salonius-Pasternak ei kuitenkaan pitänyt tätä lähtökohtaisesti negatiivisena seikkana vaan totesi ainoastaan että
Kyseisen rajan ylittämisen pitää olla mahdollista. Toisaalta niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin olisi parasta tietää jo ennen operaatioon lähtöä, millä puolella periaatteellista rajaa toimitaan ja mitä tehdään, jos raja ylitetään.
Valitettavasti tällainen älyllinen rehellisyys ei suomalaisessa turvallisuuspolitiikassa ole sallittua.
”No ei todellakaan” puolustusministeri Häkämies vastaa kysymykseen, onko Suomi sodassa. ”Suomi on mukana YK:n operaatiossa. Tilanne on tavattoman vaikea, mutta väite että Suomi olisi sodassa ja että päättäjät eivät olisi sitä tiedostaneet, on vailla pohjaa.” ”Ei missään nimessä, ja minun mielestäni on vastuutonta väittää toisin”, ulkoministeri Stubb vastaa samaan kysymykseen. ”Tämä on kriisinhallintaoperaatio YK:n mandaatilla. Kuten presidentti on todennut, nämä ovat vaarallisia paikkoja. Onneksi meillä on kalusto kunnossa. Ei näihin tilanteisiin mennä kevyin askelin.”
Wikipedian ”Sota”-artikkelin mukaan:
Melvin Smallin ja J. David Singerin sekä Karl W. Deutschin ja Dieter Senghaasin määritelmän mukaan aseellinen konflikti muuttuu sodaksi mikäli konflikti täyttää seuraavat ehdot:
1) Laajuus: yli 1000 ihmistä/vuosi tapetaan sotatoimista johtuvista syistä.
2) Suunnitelmallisuus: mikäli konflikti on etukäteen valmisteltu, ja/tai sitä ylläpidetään suurten järjestäytyneiden yhteisöjen toimesta
3) Laillisuus: konflikti on vakiintuneiden hallinnollisesti tai näennäisen hallinnollisesti järjestäytyneiden yhteisöjen laillistama, jolloin suurimittaista tappamista ei pidetä rikoksena vaan velvollisuutena.
On selvää että Afganistanin konflikti täyttää nämä ehdot. Ja vaikka suomalaiset sotilaat eivät osallistukaan päivittäisiin taistelutehtäviin etulinjassa on Suomi silti osallinen sodassa. On järkyttävää että Suomessa ei kyetä keskustelemaan rehellisesti edes näin päivänselvästä seikasta.
Mitä sitten pitäisi tehdä? Vetäytyä saman tien? Ei. Olen samaa mieltä Pertti Salolaisen kanssa; suomalaisia ja muita kansainvälisiä joukkoja tarvitaan juuri nyt ennen vaaleja Afganistanissa enemmän kuin koskaan aiemmin. Toisinaan pasifistinkin on pakko tunnustaa että aseellinen voima on tarpeen.
Mutta milloin Afganistanin sota loppuu? Mikä on sen tavoite? Länsimainen demokratiako ja tasa-arvoinen sekulaari yhteiskunta? Hammashuolto kaikille alle 16-vuotiaille? Miten määritellään voitto? Milloin joukot voidaan vetää pois?
Näihin kysymyksiin on toki osittain mahdotonta vastata, mutta toivoisin silti että suomalaiset päättäjät pyrkisivät keskusteluun, jossa puhuttaisiin asioista eikä kinasteltaisi semantiikasta.
YK:n rauhanturvaamistehtävä Kyproksella alkoi vuonna 1964 – 45 vuotta sitten. Onko ”lännellä” pitkäkestoista strategiaa Afganistanin kriisiin, joka voitaisiin ääneen lausua? Onko ISAF:n tarkoitus hallita maan turvallisuutta vielä 2040? Miksei tällaisesta mahdollisuudesta edes keskustella, vaikka se on mielestäni vähintään yhtä realistinen kuin maan turvallisuustilanteen paraneminen heti tulevien vaalien jälkeen sellaiseksi, että läntiset joukot voidaan vetää pois jouluun mennessä.
Mikä olisi ”kansan reaktio” jos tunnustaisimme olevamme mukana vyyhdissä, joka ei ratkea kuukausissa tai vuosissa vaan mahdollisesti vasta vuosikymmenten raskaan prosessin jälkeen. Saimmeko 2000-luvulle kantilaisen ikuisen rauhan sijaan ikuisen sodan?