Piraattihenkiset perustelevat usein tekijänoikeuksien muutospainetta ja etenkin sitä, että ns. jakamista ei voida mitenkään rajoittaa Lawrence Lessigin tunnetuksi tekemällä sloganilla ”Code is Law”.
Tällä tarkoitetaan pähkinänkuoressa sitä että internet-maailmassa koodi toimii kuin luonnonlaki – sitä vastaan on hyödytöntä taistella. Ja koska internetin pohjalla on yliopistojen välinen tiedonvälitysverkko, jonka päätarkoituksena oli tiedon levittäminen, on informaation jakaminen kuin ”cyber-todellisuuden” painovoima. Tästä seuraa esim. vaatimus ns. ”epäkaupallisen kopioinnin” sallimisesta. Sitä vastaan voi taistella, mutta tappio on silti varma.
Minun on täysin mahdotonta hyväksyä tätä lainsäätämisen peruslähtökohdaksi.
”Code is law” on helppo ratkaisu. Moraalinen vastuu siirretään omilta olkapäiltä. Sitä toistelevat tahot unohtavat kuitenkin sen tosiasian, että toisin kuin painovoima, jonka syntyyn ja voimakkuuteen meillä ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa, internet on ihmisten välisten sopimusten lopputulos – keinotekoinen konstrukti, jonka rakennetta ja toimintatapoja me voimme halutessamme muuttaa.
Hallitsemmeko me internettiä vai internet meitä? Eikö meillä todellakaan ole mitään mahdollisuutta suitsia verkkojen verkkoa vaikka haluaisimme?
Elämme kulttuurista murrosta, joka on varmasti verrattivassa kirjapainotaidon yleistymiseen. Ja aivan kuten Gutenbergin aikaan, niin myös nyt yhteisten pelisääntöjen löytymiseen menee vuosia ja se ei varmasti ole helppoa. Toivoa sopii, että sopu löytyy kuitenkin nopeammin kuin mitä kului Gutenbergin painokoneesta (1439) ensimmäiseen tekijänoikeuslakiin (1710)…
Lainsäädäntöä ei tule luoda lähes sattumanvaraisesti syntyneiden teknisten reunaehtojen mukaisesti, vaan sen tulee perustua oikeudenmukaisuudelle – yhteiselle käsitykselle oikeasta, väärästä ja tasapainosta eri toimijoiden välillä.
Demokratiassa vallassa ovat toivottavasti ihmiset, eivät koneet.
Code is not law unless way make it so.
Internetin suitsemiseen en lähtisi (siitä löytyy esimerkkejä Kiinasta, Valko-Venäjältä ja Iranista) mutta tekijänoikeuksien valvomiseen olisi olemassa erilaisia vaihtoehtoja jo mielin määrin, jos niiden kehittämiseen olisi ryhdytty ajoissa.
Nykyinen mullistus on vain tervetullut siltä osin, että suuret levy-yhtiöt menettävät valta-asemaansa ja tilalle astuu lukemattomien pienempien levy-yhtiöiden, ohjelmatoimistojen ja taiteilijoiden verkosto, joka tulevaisuudessa tekee yhä enemmän tiliä kaikella musiikkiin ja taiteilijaan liittyvällä. Se että musiikki siirtyy nettiin ja musakaupat sulkevat ovensa, on teknologian kehittymisen tulosta, ei mikään pohjaton vääryys.
Se joka onnistuu ensimmäisenä paketoimaan esim. äänitteiden, keikkojen, oheistuotteiden ja konserttilippujen myynnin erilaisiin vuorovaikutteisiin foorumeihin ym. härpättimiin, veistelee luultavasti messeviä tuloksia. Nokia on näyttänyt jo latua uusilla ”comes with music” – puhelimillaan.
EU ja USA olisivat jo ajat sitten voineet sopia esim. laitekohtaisista tai verkko-operaattoreihin liittyvistä maksusitoumuksista liittyen nettilataamiseen, mutta tarvittavia ideoita, tahtoa ja luovuutta ei yrityksiltä ja viranomaisilta ole löytynyt.
Nämä laite- tai verkko-operaattorikohtaiset tulot ylittäisivät luultavasti moninkertaisesti nykyiset globaalit levynmyyntitulot. Maksuista koostuvan tekijänoikeuskakun voisi jakaa erilaisten trackereihin ym. valvontaohjelmistojen pohjalta.
Tällaisten innovaatioiden ja EU- ja USA -välisen lainsäädäntötyön sijasta suuryhtiöt ovat keskittyneet jahtaamaan musiikin nettilataajia – jakajia, kuten kotirouvia ja opiskelijoita, mikä ei herätä levynostajien ja musiikin ystävien keskuudessa kuin vahvaa antipatiaa ja vastarintaa.
Verkkoa tulisi tulevaisuudessa kyetä kontrolloimaan vain sen verran, että saataisiin jokin arvio siitä, mitä musiikkikappaleita ladataan ja minkä verran. Valitettavasti tämä on helpommin sanottu kuin tehty.
Itsekään en kaipaa lainsäätämisen lähtökohdaksi ainoan vaihtoehdon ajattelua, jossa olosuhteet pakottavat milloin mihinkin. Ikävän usein sitä Suomessa tosin näkee (pakottavat olosuhteet vaan vaihtelevat).
”Lainsäädäntöä ei tule luoda lähes sattumanvaraisesti syntyneiden teknisten reunaehtojen mukaisesti, vaan sen tulee perustua oikeudenmukaisuudelle – yhteiselle käsitykselle oikeasta, väärästä ja tasapainosta eri toimijoiden välillä.”
Tässä kohti on kyllä tosiaalta syytä muistaa, että se, mikä on tasapaino ja mikä ei, riippuu suuresti käytössä olevista välineistä. Ei lainsäädäntöä voi luoda myöskään irrallaan maailmasta, vaan sen täytyy kyetä toimimaan nykytekniikan kanssakin. Konkreettisena esimerkkinä aivan toiselta alalta: tieliikennelaki on mennyt aika lailla uusiksi sitten Autojen yleistymisen. Hevosille ja kävelijöille suunnitellut säännöt eivät enää toimineet. Vastuut, ym. oikeudenmukaisuuskysymykset eivät ole muuttuneet, mutta tarkat säädökset ovat aivan erilaisia.
Digitaalitekniikan osalta periaatteessa kaikki on mahdollista: kysehän on vain jonoista ykkösiä ja nollia. Laitetaan ne sopivaan järjestykseen että saadaan mitä halutaan. Sillä vaan on hintansa, joka voi olla kova.
Tekijänoikeuksien kohdalla keskeinen kysymys ei oikeastaan liity internettiin, vaan tiedon digitaalisuuteen. Digitaalinen sisältö kun voi olla mitä vaan, ja sitä välitettäessä ei ole eroa sillä, onko kyse lomakuvista, puhelusta, Shakiran uusimmasta kappaleesta vai kovalevyn backupista.
Käytännössä ainoat tehokkaat tavat estää digitaalisen sisällön luvat jakelu olisivat:
1) Vaatia kaikkiin tietoverkkoihin ”sensori” joka lukee kaiken liikenteen ja estää epäilyttävän käytön, kieltää krypto-tekniikat ja tehdä uusien protokollien kehityksestä luvanvaraista sekä estää luvattomien protokollien käyttö.
2) Kieltää yleiskäyttöiset tietoverkot (internet ja vastaavat) ja rajata jyrkästi esim. televerkkojen käyttöä.
3) kieltää digitaalitekniikka ylipäänsä.
Tämä ei ole vitsi tai kärjistys. Tietoliikenteen kannalta bitti on bitti. Jos jollain tekniikalla pystyy välittämään puheluita tai emaileja, sillä voi välittää myös mp3-tiedostoja. Mikäli internetissä sallittaisiin sensuroimattomana vain email-liikenne, parin päivän päästä olisi olemassa emailin yli toimiva bittorrent.
Kaikissa lievemmissä vaihtoehdoissa täytyy hyväksyä, että luvatonta kopioimista tapahtuu, ja ettei sen tekijöitä saada kiinni kuin satunnaisesti. Tämä ei toki vielä tarkoita, että toiminta pitäisi laissa sallia. Voidaan pyrkiä pitämään kopioinnin määrä esim. valistustoimilla tai pelottelurangaistuksilla kurissa niin, että liiketoimintamallit toimivat edelleen.
Yleisesti, en itse näe tekijänoikeuksia moraalisena kysymyksenä lainkaan. Kyse on taloudellisesta kannustimesta, jolla pyritään lisäämään kulttuurin tuotantoa ja sitä kautta saatavuutta. Tähän lähtökohtaan perustuu pohjimmiltaan myös nykyinen tekijänoikeuslaki: moraaliset oikeudet ovat siinä vain yksi pykälä. Tämä peruslähtökohta pyrkiä edistämään kulttuurin tuotantoa on mielestäni oikea, käytännön sovellukset pitää vaan jotenkin päivittää nykyaikaan (miten – siinäpä hyvä kysymys).
Hyvää pohdintaa Otso.
Otso:
Kaikissa lievemmissä vaihtoehdoissa täytyy hyväksyä, että luvatonta kopioimista tapahtuu, ja ettei sen tekijöitä saada kiinni kuin satunnaisesti. Tämä ei toki vielä tarkoita, että toiminta pitäisi laissa sallia. Voidaan pyrkiä pitämään kopioinnin määrä esim. valistustoimilla tai pelottelurangaistuksilla kurissa niin, että liiketoimintamallit toimivat edelleen.
Tästä olen täysin samaa mieltä. Ei järjestelmän tarvitse toimia 100% tehokkaasti ollakseen riittävä.
Miika:
Nykyinen mullistus on vain tervetullut siltä osin, että suuret levy-yhtiöt menettävät valta-asemaansa ja tilalle astuu lukemattomien pienempien levy-yhtiöiden, ohjelmatoimistojen ja taiteilijoiden verkosto, joka tulevaisuudessa tekee yhä enemmän tiliä kaikella musiikkiin ja taiteilijaan liittyvällä.
Omat kokemukseni eivät ole aivan näin ruusuisia. Internetissä on näet sellainen dynamiikka että siitä hyötyvät erityisesti suuret ja toisaalta aivan ruohonjuuritaso.
Eli musiikin saralla tämä tarkoittaa harvojen suuryhtiöiden vallan lisääntymistä. Ja toisaalta täysin ilman ansaintalogiikkaa toimivan harrastelijakentän toimintamahdollisuuksien paranemista.
Väliinputoajia ovat nimenomaan pienet ja keskisuuret ammattimaiset toimijat. Globaalissa tarkastelussa tämä pitää sisällään suurin piirtein koko suomalaisen musiikkikentän.
Se joka keksii internet-ansaintalogiikan 1000-10000 levyä myyville bändeille ansaitsee musiikkibisneksen Nobelin.
Teknologia on aina kehittynyt, aluksi sitä on vastustettu ja sen jälkeen sopeuduttu.
Kannatan 100%:sti tekijänoikeuksia ja niiden valvontaa, mutta pidän täydellistä valvontaa internetin osalta mahdottomana. Toivottavasti internetin osalta saataisiin pikaisesti luotua jonkinlainen kansainvälinen tekijänoikeussopimus ja valvontajärjestely, mutta taitaa jäädä keksimättä ja sopimatta.
Kuluttajien jahtaaminen ja syyllistäminen siitä, että he käyttävät ennakkoluulottomasti uusia teknologioita, ei ole rakentava tapa ratkaista asia.
Internet ei luultavasti tule tarjoamaan suomalaisille taiteilijoille tähänastisten tekijänoikeuksien tarjoamaa talodellista turvaa, mutta toisaalta se on avannut lukemattomia uudenlaisia mahdollisuuksia promotoida, välittää ja myydä musiikkia, sekä kehittää uutta liiketoimintaa. Näihin mahdollisuuksiin tulee vain tarttua.
Pitää myös muistaa että Internet on vapauttanut kuluttajat ylimielisistä media- ja levy-yhtiöistä ja pahasti ylihinnoitelluista cd-levyistä. Enää ei tarvitse ostaa 70min pakkoformaattia tai kuunnella jotain kaupallista tuubaradiota kuullakseen uutta musiikkia. Netistä voi ostaa lähes mitä tahansa musiikkia, lähes mistä tahansa.
Suomalaistaiteilijoiden levynmyyntitulot korvautuvat jatkossa paitsi uudenlaisilla bisnesmalleilla myös niillä samoilla tutuilla konsteilla, joilla muusikot elivät ennen äänilevyteknologiaa: keikoilla, opetuksella ja oheistuotteilla.
Täältä löytyy eilisen uutinen aiheesta, eli ACTA-neuvotteluista.
http://www.digitoday.fi/yhteiskunta/2010/02/24/operaattorit-halutaan-tilille-nettipiratismista/20102828/66
Suomalaisten muusikoiden toimeentulosta vielä sen verran, että kyllähän musiikkia jatkossa myydään netissä edelleen myös laillisesti. Jotta systeemi olisi parempi ja tarjonta monipuolisempaa, olisi yhtiöiden pitänyt jo aikoja sitten pystyttää parempia nettikauppoja sekä sopia tekijänoikeuksista valtioiden ja tekijänoikeusjärjestöjen välillä.
Radiosoitosta, tv-, mobiili- ja internetjakelusta on jo nykyisin kattavat sopimukset, joten suomalaistaiteilijat saavat jonkinlaista leivänpäällistä myös siltä suunnalta. Eli annetaan sen koodin olla ja pyritään kohti parempia markkinoita!
Demokratiassa ovat toki vallassa ihmiset, mutta ihmisetkään eivät ole monoliittinen blokki. ”Hallitsemmeko me internettiä vai internet meitä” antaa sen kuvan, kuin olisi jokin yhtenäinen ”me” joka haluaisi jotain tiettyä asiaa ja joka joutuu taistelemaan netin kanssa saadakseen tämän koko kansan yhteisen halun läpi. Näinhän ei tietenkään ole.
Itse ajattelisin asiaa seuraavasti. Meillä on yhteiskunnassa useita erilaisia ryhmiä, ja jokaisella ryhmällä on enemmän tai vähemmän poikkeavat tavoitteet. Joku saattaa haluta sallia jonkin toiminnan, joku kieltää sen. Jonkin asian suhteen tilanteen ratkaiseminen voisi olla yksinkertaista: sillä puolella on eniten valtaa, jolla on eniten kannattajia. Enemmistö voi pakottaa vähemmistön tahtoonsa pelkällä määrällisellä ylivoimalla.
Hyvin harva asia on kuitenkaan näin yksinkertainen. Lopulliseen ”voittajaan” vaikuttavat luonnollisesti monet asiat, mutta keskitytään nyt teknologiaan. Teknologian kehittyminen auttaa joidenkin tavoitteiden toteuttamisessa ja vaikeuttaa muita tavoitteita. Rooli/strategiapelaajana ajattelen tätä kuin peliä ikään: uudet teknologiat antavat eri tavoitteita ajaville ryhmille erilaisia kertoimia. Tavoitetta pitää koko väestö ruokittuna helpotti tuhatkertaisesti maanviljelysteknologian kehittyminen (keksitty numero, en tiedä onko oikeaa suuruusluokkaa). Yhtäkkiä ”haluamme estää suomalaisia näkemästä nälkää koska ruokaa ei ole”-tavoitteen läpisaamiseen tarvittiinkin vain yksi tuhannesosa siitä kannattajamäärästä, mikä olisi aiemmin tarvittu. Ja niin siinä tavoitteessa hyvin pitkälti onnistuttiinkin. ”Haluamme varmistaa sen, että kaikki suomalaiset näkevät nälkää”-tavoitetta ajavat, jos sellaisia oli, taas huomasivat työnsä käyneen lähes mahdottomaksi.
Tässä mallissa lausahdus ”koodi on laki” voidaan nähdä toteamuksena siitä, että koodi antaa tiettyjen tavoitteiden ajamiseen niin suuria kertoimia, että vastapuoli on miltei varmasti hävinnyt. Jos teknologioiden vaikutus antaa jollekin ryhmälle kertoimen sata tavoitteidensa ajamiseen, pitäisi vastapuolen saada tähän ryhmään nähden satakertainen ylivoima estääkseen tuo tavoitteen. Epäsuositun tavoitteen estämiseksi tai edes rajoittamiseksi tämä saattaisikin vielä olla mahdollista. Mikäli kyseessä on kuitenkin asia, jonka jatkamista merkittävä kansanosa enemmän tai vähemmän tukee, voidaankin jo sanoa koodin käytännössä olevan lakia.
Melkoisia kertoimia.
Koodia voidaan kuitenkin muuttaa. Se ei ole luonnonlaki. Eihän koko piraattiliikettä tarvittaisi yhtään mihinkään, jos mitään ei olisi tehtävissä tekijänoikeuksien puolustamiseksi.
Mitä sitten pitää tehdä, onkin jo vaikeampi kysymys ja itse uskon jonkinsorttiseen ”luonnolliseen” evoluutioon, jossa tietoyhteiskunnan tasapainotila löydetään. Se ei varmasti ole PP:n tai ”tekijänoikeusmafian” nykyinen kanta. Se on jotain muuta – me emme voi vielä edes tietää, mitä.
Seurailen itse mielenkiinnolla mm. Ranskan hadopi-lainsäädännön vaikutuksia. Vaikka se ei monelta kantilta olekaan ongelmaton laki, niin jos (paino sanalla jos) sen todetaan toimivan, tulen kyllä kannattamaan vastaavan lainsäädännön saattamista voimaan myös meillä.
Silloin järjestelmän reunaehtoja on muutettu. Laki voitti koodin. Saas nähä.
On se koodi sikäli luonnonlaki että:
1) kerran keksittyä asiaa on hyvin hankala saada keksimättömäksi
2) Yritykset kieltää jonkun tietyn asian tekevän koodin tekemistä ovat menestyneet aika lailla heikosti, minkä takaa se että
3) mitään kunnollista hallintoa ei Internetillä ole eikä oikein näytä olevan näköpiirissäkään mikä taas juontaa juurensa sen globaaliin luonteeseen ja toisekseen
4) kellä tahansa tietokoneen ja verkkoyhteyden omistavalla on pääsy suunnilleen kaikkeen koodiin ja teknologiaan mitä on olemassa
Tässä mielessä näen hyvin vähän todellisia lainsäädännöllisiä vaikutusmahdollisuuksia kooditeknologian leviämistä vastaan ja tässä mielessä koodi todella toimii aika lailla luonnonlakien tavoin. Yllämainituista kohta 3 on semmoinen joka ehkä joskus toteutuu mutta ei kyllä ihan lähiaikoina. HADOPI kohdistuu lähinnä kohtaan 4, mikä onkin noista ainoa edes osittain kansallisen lainsäädännön vaikutuksen alla oleva asia. Tässä mallissa operaattorit valvovat asiakkaiden nettiliikennettä tekijänoikeudella suojatun sisällön varalta, mikä on hankalaa yksityisyyden suojan kannalta ja toisekseen kierrettävissä aika triviaalisti.
No seuraako tästä:
5) Laki on säädettävä koodin mukaisesti, eli ei ole mitään mahdollisuutta estää minkään tiedon leviämistä tai levittämistä?
Mielestäni ei. Onhan meillä moottoriteilläkin nopeusrajoitukset vaikka Bemarilla pääsis kahta sataa.
Josta päästäänkin jälleen tekijänoikeuksien moraaliseen perusluonteeseen. Tekijänoikeudet ovat oikeudenmukaisuuskysymys, ei tekninen. Ihmiskunnan on kasvettava uuden vapauden myötä kunnioittamaan uusia vastuita.
Ja kuten totesin jo aiemmin tuolla, uskon itse internetin ja myös tekijänoikeuksien ”evoluutioon” – asteittaiseen muutokseen. Ja muutokset eivät aina välttämättä liiku kohti ns. ”absoluuttista vapautta”. Verkon mielekkäin uusi sisältö tuntuu ainakin omasta mielestäni olevan sellaista, jota ei luoda anonyymisti. Se absoluuttinen anonymiteetti, jolle ”verkko-kulttuuri” rakentui 90-luvun alussa ei välttämättä ole enää paras eikä edes luontevin ratkaisu jos käyttäjiä onkin 95% väestöstä. Jos taas ihmiset identifioituvat vapaaehtoisesti, niin silloin tuskin on tarvetta myöskään esim. anonyymeihin torrent-palveluihin.
Vai syntyykö meille kaksi internettiä? Kanssakäymisen laillinen identifioitu internet ja ”sisällön” anonyymi-SSH -suojattu laiton jakelu?
Kunhan koitin avata tätä käsitettä mistä se luonnonlakiajattelu tulee.
Verkkoidentiteetin lainsäädännöllisessä asemassa tosiaankin olisi parantamisen varaa, nykyäänhän esim. identiteettivarkautta ei ole kriminalisoitu. Myöskin tunnistautuminen on lähinnä pankkien varassa nykyään, sähköinen henkilökortti ei vissiin oikein ottanut tuulta alleen kumma kyllä.
Jos ihmiset tunnistautuvat vapaaehtoisesti, silloin ei myöskään liene syytä pakottaa ihmisiä lakiteitse moiseen?
Jos ihmiset tunnistautuvat vapaaehtoisesti, silloin ei myöskään liene syytä pakottaa ihmisiä lakiteitse moiseen?
Hyvä kysymys. Toinen vähintään yhtä järkevä kysymys on se, että ovatko monien ”netti-aktiivien” mm. yksityisyyden suojaan ja netti-identifiointiin liittyvät arvelut relevantteja tai todellisia? Ehkäpä luontevin ja rakentavin ihmisten välisen kanssakäymisen muoto ei olekaan ”täysin anonyymi” vaan omilla kasvoilla identifioidusti toteutettua.
Kappas, tein Google-haun termillä ”code is law” ja löytyikin erinomaisen kiinnostavaa keskustelua.
Itse olen nähnyt termin ”code is law” vähän toisella tavalla, siitä näkökulmasta että kun suunnitellaan yhteiskunnallisesti merkittäviä tietojärjestelmiä, ajattelua ei saa ulkoistaa vaan on tiedettävä mitä halutaan niin että löytyy kyky viedä tarpeiden määrittely kooditasolle asti. Muuten saadaan jotain muuta kuin halutaan. Koodilla on taipumus muuttaa myös toimintatapoja ja toimintakulttuuria – mahdollisesti ei-toivottuun suuntaan.
Malliesimerkki tähän liittyvästä haasteesta löytyy Suomen terveydenhoitojärjestelmän tietotekniikan uudistamisesta (joka tuntuu takkuilevan takkuilemistaan). Ymmärretäänkö siellä syvällisesti millaista uudistusta ollaan tekemässä? Ja osataanko tarpeet artikuloida kyllin selvästi että asiat tulevat toteutetuksi halutulla tavalla?
Tässä voi käydä niin, että luodaan järjestelmä jota vain harvat kykenevät hyödyntämään, joka sulkee pois monia olennaisia toimijoita ja joka on täysin riippuvainen yksittäisten kaupallisten firmojen hallinnoimasta osaamisesta.
Itse näkisin anonymiteetin aseman netissä vastaavasti, kuin anonymiteetin aseman yhteiskunnassa ylipäänsä. Eli siis suurimman osan ajasta siihen ei ole mitään järkevää tarvetta, mutta on erikoistapauksia, joissa sille on validia tarvetta. Esimerkiksi vallanpitäjien väärinkäytöksestä vihjeen antaminen toimittajalle niin, että jää itse salaiseksi lähteeksi (eli siis anonyymiksi). Tai syrjityn seksuaalivähemmistön kohtaamiset.
Olen oikeastaan samaa mieltä*, että julkiseen keskusteluun pitäisi osallistua lähinnä omalla nimellä, ja nimettömille kommenteille pitäisi antaa pienempi painoarvo. Mutta anonymiteetin tarpeettomuudesta/soveltumattomuudesta julkiseen keskusteluun ei vielä seuraa, että sen voisi kieltää, koska sille on muissa tilanteissa tarvetta.
Toinen, rinnakkainen kysymys on anonymiteetin estämisen käytännön mahdollisuudet. Se on vähintään yhtä vaikeaa kuin tekijänoikeusloukkausten estäminen netissä. Koti-IP:n kautta pakko-rekisteröityminen vielä onnistuisi jotenkin, mutta entäs töissä? Pitäisikö työnantajani rekisteröidä viranomaselle ketkä kaikki pääsevät toimistolta verkkoon? Myös vierailevat asiakkaat? jne…
Itse uskon, että anonymiteetin rooli netissä vähitellen vähenee, kun yhteisöpaine johtaa oman nimen käyttöön yhä useammalla keskeisellä foorumilla. Mutta pidän tärkeänä, että kehitys on vapaaehtoista, ja en usko sen koskaan ulottuvan kaikkialle.
* saatoin nyt vähän extrapoloida mielipidettäsi, pahoitteluni jos laitoin sanoja suuhusi
Toinen, rinnakkainen kysymys on anonymiteetin estämisen käytännön mahdollisuudet. Se on vähintään yhtä vaikeaa kuin tekijänoikeusloukkausten estäminen netissä. Koti-IP:n kautta pakko-rekisteröityminen vielä onnistuisi jotenkin, mutta entäs töissä? Pitäisikö työnantajani rekisteröidä viranomaselle ketkä kaikki pääsevät toimistolta verkkoon? Myös vierailevat asiakkaat? jne…
Olen ymmärtänyt, että Etelä-Koreassa nettiin pitää kirjautua. (linkki)
Olen oikeastaan samaa mieltä*, että julkiseen keskusteluun pitäisi osallistua lähinnä omalla nimellä, ja nimettömille kommenteille pitäisi antaa pienempi painoarvo. Mutta anonymiteetin tarpeettomuudesta/soveltumattomuudesta julkiseen keskusteluun ei vielä seuraa, että sen voisi kieltää, koska sille on muissa tilanteissa tarvetta.
Näinpä kyllä. Samaa mieltä. Ollaan vapaiden yhteiskuntien problematiikan ytimessä.
Itse uskon, että anonymiteetin rooli netissä vähitellen vähenee, kun yhteisöpaine johtaa oman nimen käyttöön yhä useammalla keskeisellä foorumilla. Mutta pidän tärkeänä, että kehitys on vapaaehtoista, ja en usko sen koskaan ulottuvan kaikkialle.
Pitkälti samaa mieltä. Mutta mielestäni lain pitää seurailla myös tätä ”luonnollista” kehitystä ja tukea sitä.
Myös tekijänoikeusjärjestelmä (ja immateriaaoikeudet ylipäätään) on ”ihmisten välisten sopimusten lopputulos – keinotekoinen konstrukti”, jonka painotukset muuttuvat ajan ja olosuhteiden mukaan. Nykyinen tekijänoikeusjärjestelmä syntyi alkujaan reaktiona kirjapainoteknologian kehitykseen (minkä jälkeen sen painopiste on siirtynyt julkaisijan taloudellisten oikeuksien turvaamiseen). Nyt, vastaavan teknologisen murroksen seurauksena tarvitaan kuitenkin uusia pelisääntöjä, jotka vastaavat paremmin uuden tilanteen haasteisiin. Menneeseen takertumalla mediateollisuus uhkaa heittää itsensä historian roskatynnyriin.
Hmm. Kyllä. Tekijänoikeuslaeissa on korjattavaa, kuten mm. tuoreimmassa suoja-aika -kirjoituksessani (linkki) totean.
Yritin tällä kirjoituksellani hahmotella niitä lähtökohtia, joita lainsäädännöllä tulee olla. Muuttuneet tekniset mahdollisuudet ovat tietysti yksi, mutta toisin kuin ”piraattimielisimmät” usein oikovat, se ei ole ainoa.
On mielestäni suuresti masentavaa jos lainsäädännön lähtökohdaksi otetaan vain alin yhteinen nimittäjä, inhimillinen itsekkyys ja ahneus, joka loppujen lopuksi löytyy usean tekijänoikeutta rajusti heikentävän vaatimuksen taustalta. Ei vaan kertakaikkiaan haluta maksaa mistään mitään. Ei nähdä tekijöiden työpanoksella arvoa.
Täysin ymmärrettäväähän se on. En minäkään ajattele nagoyalaisia insinöörejä Toyotalla ajaessani. Yhteiskuntamme kuitenkin tulee ajatella laajempaa kokonaisuutta ja toivon mukaan sen kautta nähdään arvo myös uuden digitaalisen sisällön tuottajilla.
Minun toiveeni on, että keksitään ratkaisu, jossa yksittäisen kuluttajan ei tarvitse tehdä eettis-moraalisia tekijänoikeudellisia ratkaisuja joka kerta verkkoa käyttäessään vaan että ne päätökset on jo hoidettu kuntoon jossain ”pinnan alla”, näkymättömissä. Aihettaa käsittelevä kirjoitukseni (linkki).
Lessig itse tarkoittaa toteamuksella ”code is law” seuraavaa:
”The issue here is how the architecture of the Net —or its “code”—itself becomes a regulator. In this context, the rule applied to an individual does not find its force from the threat of consequences enforced by the law —fines, jail, or even shame. Instead, the rule is applied to an individual through a kind of physics. A locked door is not a command “do not enter” backed up with the threat of punishment by the state. A locked door is a physical constraint on the liberty of someone to enter some space.” (http://www.socialtext.net/codev2/index.cgi?part_two_regulation_by_code)
Lessig viittaa muualla kirjassa siihen, että tekijänoikeuden kohdalla koodista eli teknisistä rajoituksista on paikoin tullut käytännössä lakia voimakkaampi rajoitin. Hän ottaa esimerkiksi netistä ostamansa sähkökirjan. Kirjan tekijänoikeus on jo umpeutunut ja käyttäjä voisi lain puolesta tehdä tekstillä mitä haluaa, mutta kustantaja on lisännyt sähkökirjaan erilaisia teknisiä rajoituksia, joiden vuoksi tekstin kopioimista tai tulostamista on rajoitettu.
Erinomainen huomio Niklas että se koodi todellakin toimii noinkin päin! En ollut tietysti tullut ajatelleeksikaan. Silmälaput itse kullakin.
DRM-ratkaisujahan vastustan jyrkästi. Niistä ei ole kuin haittaa.
Eikös internetiä voisi verrata vapaaseen kaupunkiin, jossa ihmiset voivat tehdä vapaasti melkein mitä tahansa? He saavat liikkua tahtonsa mukaan kaduilla, käydä kauppaa, tavata ihmisiä jne. Tämän kaiken voi tehdä halutessaan myös anonyymisti valuasuun pukeutuneena. Sekin on sallittua mutta ei kuitenkaan suosittua. Kaupungin kehittyessä ihmisten on pitänyt kehittää toimintoja tehostaakseen lukuisia lakeja ja käyttäytymissääntöjä. Mitä monimutkaisempi ja modernimpi kaupunki, sitä enemmän sääntöjä. Lakien valvonta on moninaista. Monia lakeja ei valvota käytännössä ollenkaan. Liikennevalot on tästä ehkä hyvä esimerkki. Huolimatta siitä, että punaista päin kävelemistä ei edes viitsitä valvoa, lain olomassaololla on tarkoitus. Toisia lakeja valvotaan erilaisilla pistokokeilla eli ratsioilla. Ylinopeus- ja puhallutusratsiat ovat kaikille tuttuja kuten myös lipuntarkastajat ja pysäköinninvalvojat. Jotkin asiat ovat taas niin tärkeitä, että niiden valvomiseen saatetaan palkata kokopäivätoiminen valvoja tai kehitetään erilaisia automaattisia valvontajärjestelmiä.
Ja ihmiset hyväksyvät kaiken tämän. Eivät ihmiset ole tyhmiä. He saattavat aivan hyvin luopua omista eduistaan yhteisen hyvän nimisssä. Monet esimerkiksi kannattavat ruuhkamaksuja.
Internet on vielä varsin nuori. Nähtäväksi jää, kuka on oikeassa, mutta itse uskon, että kaupunkivertauksellani on puolensa. Kehittyessään internet tulee tarvitsemaan sääntöjä ja lakeja, koska ihmiset tulevat huomaamaan, että kaiken salliva anarkia ei välttämättä hyödytä kulttuuriamme kokonaisuudessaan. Säännöt ja lait eivät kahlitse ihmisten arkista tomintaa kaupungilla, miksi niiden pitäisi kahlita ihmisten toimintaa internetissä. Vetoaminen diktatuureihin (ja heidän tarpeeseensa valvoa kansalaistensa nettikäyttäytymistä) tässä kysymyksessä kuulostaa lapselliselta, jos muistaa kaupunkivertauksen. Piraatit myös perustelevat näkemyksiään usein 100% valvonnan mahdottomuudella internetissä. Kaupungissakaan ei pystytä 100% valvontaan sääntöjen noudattamisessa. Ei tarvitsekaan. Eikä kenellekään tulisi mieleenkään perustella tällä seikalla anarkiaa, kaupunkia ilman sääntöjä. (Vasemmistofoorumin julkaiseman Immateriaalitalous -kirjan kirjoittajat vertasivat muuten ”internetratsioita” terroriin.)
Internet tulee aiheuttamaan lähivuosina melkoisen määrän ongelmia. Digitoituvan kulttuurin taloudellisten toimintaedellytysten säilyttämisen luulisi olevan kaikkien etu, myös piraattien. Useimmat piraatit tuntuvat vain väistävän tämän seikan, mikä on merkki vastuuttomasta ja – sanoisinko jopa – itsekkäästä ajattelusta. Tässä tärkeässä mielessä Hannun kritiikki code is law -asennetta kohtaan on varsin oikeutettu ja vastuullinen. Lähi vuodet tulevat näyttämään, nostammeko me kädet pystyyn internetin vaikeuksien äärellä vai alammeko me teknisistä vaikeuksista huolimatta kehittämään internetin pelisääntöjä, jotta digitoituva kulttuurimme säilyisi elinvoimaisena ja korkealaatuisena. Tässä vaiheessa pitäisi nopeasti myös puuttua internetin luonteeseen luoda monopoleja. Internet kun ei tilastojen valossa useinkaan näytä siltä piraattien paratiisilta, johon he mielellään uskovat, vaan siitä poiketen kuin kaupungilta, joka on 95%:sti yhden ylikansallisen suuryrityksen hallussa. Tämä yritys antaa kyllä kansalaisille vapaat oikeudet toimia kuten haluavat, mutta he pitävät itsellään muutamat tärkeät toiminnot kuten kaikki katumainokset. Tämä yritys ei myöskään toimi demokraatiaa kunnioittaen vaan täysin autoritäärisesti yksilön oikeuksista piittaamatta. Tällaista monopolia ei sallittaisi missään länsimaassa, mutta internetissä se näyttäisi olevan hyvin helppoa. Mitä Marx sanoisi Googlesta, joka tekee miljardeja muiden ilmaisella tai jopa muiden maksamalla työllä (esim. Google news)? Loppujen lopuksi onkin aika irvokasta se, että suuryrityksiä kritisoidessaan, piraatit puolustavat nimenomaan yhden suurimman (kohta ehkä maailman suurimman) yrityksen etuja.
Et olisi, Hannu Oskala, voinut tuota Lessigia paljon pahemmin väärin ymmärtää. On pakko olettaa, että et ole edes lukenut tekstiä, johon ”code of law” kohdan linkkasit (puhumattakaan Lessigin kirjoista), koska jo hyvin alussa sitä Lessig selittää mitä ”code is law” tarkoittaa. Eikä se todellakaan tarkoita että ”koodi on kuin luonnonlaki, jota vastaan on hyödytöntä taistella” ja että tämä tarkoittaisi, että Internet on luonnostaan vapaa koodin takia. ”Code is law” tarkoittaa, että Internetissä koodi on sen rakenne joka määrää myös sen sisällöstä. Kaikki internetissä tapahtuu koodin avulla ja sen kautta. Tässä mielessä koodi todella on laki eikä sen määräävyyttä voi välttää: kaikki internetissä on säädeltävissä koodi-tasolla, koko sen toiminta riippuu koodista.
Internet ympäristönä mahdollistaa suuremman vapauden vain sikäli kuin sen sisältö (ja koodi) on mahdollisimman pitkälle käyttäjälähtöisesti tuotettua, mutta tämä ei ole sen välttämätön piirre eikä myöskään rajoitu vain Internetiin (samalla periaatteella vapautta voidaan toteuttaa muuallakin). Lessig ei siis sano, että koodin ylivallasta seuraisi, että Internet pysyisi loputtomiin tiedon vapaan liikkuvuuden maailmana, vaan hän on tehnyt koko kirjallisen uransa juuri varoittamalla päinvastaisesta: koodin ylivallasta seuraa, että Internetissä sisältöä on mahdollista kontrolloida sellaisissa mitoissa, jotka muuten olisivat käytännössä saavuttamattomissa, joten jos emme toimi vapauden puolesta, niin tulevaisuudessa maailma, jossa elämme, on yhä enemmän yksittäisten tahojen omistamaa ja kontrolloimaa. Yritykset, jotka haluavat suojella intressejään, yksinkertaisesti kirjoituttavat tuotteisiinsa koodeja, jotka edistävät heidän intressejään. Ne säätelevät Verkkoa koodilla, jopa enemmän kuin valtiot säätelevät sitä lakikoodilla.
Hannu Oskala on näin ollen yhtäältä väärässä Lessigin teesin suhteen, koska ”code is law” ei tarkoita, että vapaa informaation jakaminen olisi ”Internetin painovoima”, toisaalta myös oman väittämänsä suhteen, sillä mikäli Lessigin teesi otetaan oikeassa merkityksessään niin koodi on laki eikä Oskala sille mitään mahda. Se, millaista koodia käytetään ratkaisee kaiken.
Pyrkimykseni ei tässä ole keskustella tekijänoikeuksista tai muusta, ainoastaan huomauttaa, että hannuoskalatkin voisivat lukea niitä Teoksia ennen kuin ”lainaavat” niitä. On todella epärehellistä argumentoida muka jotakuta vastaan ilman että ensin 1) ottaa selvää siitä, mitä tämä on sanonut, ja 2) esittää tämän kannan korrektisti, niin kuin se kuului, eikä niin kuin se parhaiten omiin argumentteihin sopii. Itse asiassa, se on argumentointivirhe tai -huijaus nimeltään ”straw man”.