Joku aika sitten uutiset tiesivät kertoa sodan runteleman Etelä-Sudanin suunnittelevan eläinhahmoihin perustuvia kaupunkeja. Osuvasti nimetystä ”Waun” kaupungista on tarkoitus tulla kirahvin ja Jubasta puolestaan sarvikuonon muotoinen.
Nähtäväksi jää toteutuvatko hankkeet äärimmäisen köyhässä valtiossa. Ainutlaatuista tällainen kaupunkisuunnittelu ei kuitenkaan ole; Brasilian pääkaupunki Brasilia suunniteltiin aikoinaan kotkan muotoiseksi:
Miksi? No perhana miksipä ei! Bueno! Because we can! Upealta näyttää kartalla ja havainnekuvissa. Vielä helikopteristakin katsottuna kaupunki on komea.
(Kuva: Wikimedia Commons, cc-lisenssi)
Katutasolla homma ei sitten oikein näytä ihmisen asuttavalta, mutta mitäpä siitä kun satelliittikuvissa näyttää nii-in hyvältä!
Hassuja nuo ulkomaalaiset! Mutta on sitä osattu Suomessakin. Valitettavasti. Sodanjälkeisen Rovaniemen kaavasta vastasi kansallissankarimme Alvar Aalto:
”Laajaa kuuluisuutta saavuttanut Poronsarvi-kaava on saanut nimensä kartalle piirtyvästä hahmostaan: viheralueiden reunustamat liikennealueet muistuttavat poron sarvia ja rajaavat samalla kaupungin ydinaluetta, joka yhdessä Ounas- ja Kemijokien kanssa hahmottuu poron pääksi. Keskusurheilukenttä muodostaa poron silmän.”
Mahtaa olla mukavaa sportata poron silmässä! Tai voisiko olla mahdollista että Rovaniemen halkaiseva moottoritiekuilu ei ehkä olekaan kivointa mahdollista kaupunkia? Sori vaan, Rollo. Nyt kävi näin.
Panoraama poron sarvesta.
Näppärän ajatusleikin pohjalta syntynyt rakenne ei ole toimivaa kaupunkia eikä mukavaa maaseutua. Se ei ole edes miellyttävää pikkukaupunkia, jota Suomesta kuitenkin löytyy sieltä täältä, kiitos Pietari Brahen.
Tanskalainen kaupunkisuunnitteluguru Jan Gehl kuvaileekin 1950-luvulla yleistynyttä suunnittelutapaa ”linnunpaska-arkkitehtuuriksi”. Arkkitehdit unohtivat inhimillisen perspektiivin ja mittakaavan. Leikittiin jumalaa. Ja munilleen meni.
Perusongelma on se, että asukas ei koe kaupunkiaan fantsusti satelliittikuvana, vaan ihan omin jaloin parin metrin korkeudelta.
Suuri syyllinen kaavoitustavan muutokseen oli se, että kaupunkisuunnittelun keskiöön nostettiin henkilöauto – yksityisautoiluun perustuvan liikenteen ”tarpeet” määrittelivät kaupungin rakenteen, ei se, oliko uusi asuinympäristö miellyttävää tai synnyttikö se toimivaa ja monipuolista palvelurakennetta. Kaupunkirakenne hajosi, etäisyydet kasvoivat ja lähipalvelut heikkenivät.
Hitaasti mutta varmasti kaupunkisuunnittelun suuri linja on kuitenkin palaamassa takaisin ”perinteiseen” kaupunkimalliin – tiiviiseen ja ihmisen mittakaavalle sopivaan. Kun palvelut ja työpaikat ovat lähellä, myös liikkumisen tarve vähenee. Tiivis ei välttämättä tarkoita betonisia tornitalo-keskittymiä, vaan vanha puutalokaupunki, kuten esim. Puu-Vallila tai Raahe, on tiheämmin rakennettua kuin 60-luvun lähiö.
Suunnitellaan mieluummin joko aidosti tiivistä urbaania kaupunkia palveluineen tai luonnonläheistä ja väljää maaseutua. Unohdetaan näiden kahden kehno kompromissi – ”moderni” ”suomalainen” autokaupunki. Kananpaska kannattaa levittää kartan sijaan kukkapenkeille.
”Vuonna 1978 järjestettyyn Tampereen uuden pääkirjaston arkkitehtikilpailuun osallistui 120 ehdotusta, joista voittajaksi valittiin arkkitehtien Raili ja Reima Pietilän ehdotus ”Soidinkuvat”. Nimitys Metso tulee kirjaston ulkomuodosta ylhäältä katsottuna.”
Vähäks siistii, aina kun laskuvarjohyppään Tampereella niin voin katsoa kuksivia metsoja! Tosin kyseinen rakennus on jotenkin vahingossa ihan hyvä.
Minusta Rovaniemi vaikutti siellä käydessäni miellyttävältä pikkukaupunkilta, jossa kaikki on kävelyetäisyydellä. Keskusta on ajattoman modernistisesti ja tiiviisti rakennettu. Pikatiekuilut eivät nyt mielestäni kokonaisuutta mahdottomasti pilaa. Jossain sen nopean tien kuitenkin pitää kulkea. Täytyy muistaa, että osittain varmaan noiden eristettyjen teiden ansiosta kaupungin sisäisiin työmatkoihin menee paljon vähemmän aikaa kuin esimerkiksi pääkaupunkiseudulla, jossa kaupunkialue on niin laaja. Asialla on myös tämä puolensa.
Vaikeasti avautuvalle symboliikalle on toki helppo naureskella, mutta miksi tarvitsee ajatella noin suomalaiskansallisen negatiivisesti? Yhtä hyvin voisimme ylistää nerokkaan arkkitehtimme paikalliseen kokemusmaailmaan syvällisesti ankkuroituvaa suunnittelua. Voi sitä tunnetta, kun joku päivä oivaltaa (kuten minä nyt): ai tämäkö se poronsarvi oli! Voi miten mukavaa, hauskaa ja sympaattista!
Mikään ei tietenkään koskaan ole täydellistä, ja aina on parannettavaa. Palvelujen eriytyminen on toki ongelma, ja onhan moni asia nykyisissä kaupungeissamme järjestetty tehottomasti. Mutta välillä voi ottaa myös vähän rennommin. Ei elämä ole pelkkää tehokkuutta! Suomessa eletään kuitenkin ihan kivoissa kaupungeissa, joissa on mahdollista elää mukavaa ja rakkaudentäyteistä elämää. Ja luonto – kuten nyt nämä poronsarvet – on koko ajan lähellä. :)
Rovaniemellä kasvaneena en tosiaan erityisesti hurmioitunut poronsarviasemakaavasta, koska se oli juuri sellaista Tapiola-teoreettista jorinaa kansalaisten elämän ylevöittämisestä arkkitehtuurilla. E sitä oikein osannut arvostaa.
Toisaalta valtatie 4:n sijoittaminen ydinkeskustan vieressä kulkevaan monttuun oli järkevä ratkaisu. Silloin kaupunki ei mennyt keskeltä kahtia samalla tavalla kuin jos tie olisi ollut samassa tasossa muun katuverkon kanssa. Lisäksi viimeistään 1980-luvulla oli aika selvää, että nelostien länsipuolella ei ollut mitään kunnon (kaupallista) keskustaa, kaikki oli tien ja joen välissä.
Mutta arkkitehtuuriltaan Rovaniemi keskustoineen päivineen on kyllä aika pitkäveteistä muutamia pistemäisiä rakennuksia (Lappia-talo, kirjasto tms.) lukuunottamatta. Sen mitä Saksan armeija ei saanut matalaksi, siitä tekivät selvää ”moderni kaupunkiajattelu” (=autoilumahdollisuuksien parantaminen) ja rakennusliikkeiden intressit.
Keskusta on kyllä tiivistynyt lapsuuteni ja nuoruuteni ajoista, mikä on hyvä.
Löysin googlella tänne. Erittäin mielenkiintoinen aihe, kiitos. Onko tiedossa onko esimerkkejä enempää? Nälkä kasvaa syödessä, haha.